Juuri eläkkeelle jäävä kirjanpitäjäni toteasi nyt, että niin Mirja, se on helmikuu! Melkein joka ikinen talvi, viimeistään helmikuussa, iskee epätoivo laskupinon ja oman laskutuksen epäsuhdasta! Siis yritykselle tulleitten laskujen pino on auttamattomasti suunnattoman paljon korkeampi mitä oman laskutuksen pino. Niin mikä OMAN laskutuksen pino?

.

Olen yrittänyt tätä itkun tyrskeitten ja turpean pääni sisällä analysoida. Onko kysymyksessä masennus, alakulo vaiko mikä. Ei, en ole masentunut, olen epätoivoinen. Ero on ehkä siinä, että epätoivo menee yleensä aika nopeasti ohi, mutta masennus, se jää ja kalvaa naista – tekee lopulta toimintakyvyttömäksi. Kokemusta siitäkin taudista on.
.

Mitä vaihtoehtoja on yrittämiselle 57-vuotiaalla ihmisellä, joka ei ole enää fyysisesti missin mitoissa, eikä henkisestikään mikään ruudin kehittelijä – haenko jonnekin töihin? Juu, ihan varmasti olen sitäkin puuhaa tehnyt joka ikinen vuosi useampiakin kertoja ja vastauksena hakemukseen on ollut yleensä kuoliaaksi vaikeneminen. Eli siis empiirisesti on tämä touhu testattu täysin mahdottomaksi. Ei kannata haaskata energiaansa työpaikkojen hakemiseen, vaan siihen, miten voisi omaa yritystään kehittää toimivammaksi ja siihen miten saada ylläpidettyä henkistä ja fyysistä kuntoa sellaisena, että se kestää niin epätoivon kuin muunkin yrittäjyyteen liittyvän kammotuksen – kuten esimerkiksi epävarmuuden sietämisen. Yrittäjävuosieni aikana olen kuitenkin kasvanut myös tunteeseen, että ”täydellinen varmuuskin” olisi suorastaan pahasta.

.

Taideyrittäjyys on kaikista yrittämisen muodoista haastavinta. Taide ei ensinnäkään ole mikään massamyyntituote.  Jos taide sattuisi olemaan myyvää, on yleinen kulttuurikäsitys, että silloin se on huonoa! Neuvostoaikainen kulttuuriorganisaatio apurahasysteemeineen arvottaa taiteen tekijät yhäkin huonoihin ja hyviin. Haenko taideyrittäjänä apurahoja? Haen, aina silloin tällöin, kun haaveilen, että voisin todella keskittyä joskus oman taiteeni kehittämiseen vailla taloudellista huolehtimista ja kaiken ajan käyttämistä yrityksen peruskulujen täyttämiseen. Käytän hakemuksen tekemiseen noin viikon, ja saan aina vastaukseksi EIn. Siis tästäkin pitäisi älykkäämmän ihmisen osata vetää johtopäätökset – apurahat eivät kuulu minulle. Onko se mitä teen edes taidetta? Edellisen logiikan mukaan teen aika hyvääkin taidetta, sillä taiteeni ei myy. Olen siis persaukinen. Vapaa taiteilija, vailla minkäänlaista lainsuojaa. Yrittäjän vapaudesta on paljonkin haasteltu! Se on siis tätä – hurraa! Vapautta katteista!

.

Meitä on muutamia. Ei montaakaan yhtä hullua ja täysin ansaintaloogisesti vinksahtanutta persoonaa tässäkin maassa. En tiedä olisiko hyötyä etujärjestöstä tällaiselle porukalle, joka tekee yrittäjänä taidetta? Vai olisko se jälleen yksi askel byrokraattisesti jäykkään instituutioon, joka voisi määritellä hyvän ja huonon.

.

Asiat eivät tietenkään ole näin mustavalkoisia. Asiat ovat monenlaisia – kirjavia. Tuskin on olemassa mitään yleisratkaisua. Vapaaehtoisesti valitsemani tie on joskus niin ylitsepääsemättömän epätoivoista, että en näe tässä olevan mitään mieltä, järkeä tai mahdollisuutta jatkaa tulematta sairaaksi (sairaammaksi). Vaihtoehtoja? Olen niitä miettinyt tasaiseen epätoivotahtiin, joka vuosi noin kolme tai neljä kertaa. Enkä ole löytänyt ratkaisua. Olen jatkanut. Raapinut kasaan yrityksen kulut tekemällä, jos olen sattunut saamaan, verotoimistolle lehti-ilmoituksia ja kaikkea sellaista muuta yhtä luovaa ja inspiroivaa. Kiitos kuitenkin siitä, että olen voinut kehittää myös omaa taidetta, kuuluu ehdottomasti Keski-Suomen verotoimistolle, joka on minulle antanut toimeksiantoja viimeisten vuosien aikana. Kiitos!

.

Ehkäpä alkutalven itkuputki alkaa olla jo mittarissa. Nyt voin siis jatkaa Uni-sarjojen kehittämistä. Muutakaan en osaa.

.

Näyttelyjä takana kai viitisenkymmentä. Olen saanut paljon kiitosta ja kehuja. Se tuntuu paremmalta kuin ei mikään. Mutta toisinaan sekin tuntuu ironiselta: tässä sitä vaan pakerretaan tippa linssissä ja kehuja tulee. Hippijaijee!

Olen tottunut maaseudun hiljaisuuteen ja rauhaan. Niin paljon, että kaupungit ovat alkaneet tuntua metelöiviltä pakokaasukeskittymiltä. Silti mietin, koska voisin matkustaa esimerkiksi New Yorkiin kuvaamaan muutamaksi päiväksi materiaalia Urbaaneihin Uniini. Muitten kuvia kun en voi periaatteellisista syistä Uni-kuvissani käyttää. Onneksi paikoista yleensä pääsee myös pois!

.

Näyttelyputki Savonlinna, Hailuoto, Koli, Kuhmoinen ja nyt Vesanto on takana. Jokaiseen näyttelyyn olen tehnyt sarjan uusiakin teoksia ja Arkaaiset Unet sarjassa alkaa olla lähemmäksi sata teosta. En ole laskenut. Yhden valmiiksi tulemisen prosessi vie aikaa vuosia, jos ajan laskeminen aloitetaan kuvamateriaalin hankinnasta. Kalliopiirrospaikoilla olen kiertänyt kuvaamassa kohta 7 vuotta. Eläimiäni olen kuvannut kohta 15 vuotta. Tosin alkupään kuvia olen heitellyt  paljon jo roskakoriinkin. Niiden resoluutio kun ei riitä isompaan kuvaan. Teokset ovat niin ikään työn alla kuukausia, sillä etenen yhden kuvan kanssa vauhtia tunti silloin toinen tällöin. Loput ideoinnit tapahtuvat muualla kuin koneen takana. Yleensä sohvalla pitkällään.

.

Olen jälleen pohtinut aika usein kysymystä mitä järkeä tässä kaikessa on. Olen päättänyt melkein jokaisen näyttelyn kohdalla lopettaa koko hassuttelun. Ja jatkanut taas. Taloudellisesti ajateltuna taideyrittäjyys on hyvin kallis harrastus. Kuitenkin aina jatkan ja lupaan nyt olla enää sanomatta, että lopetan, sillä huijaan sillä eniten itseäni. Lopettaminen tarkoittaa minulle tilapäistä masennusta, joka yleensä menee kahdessa vuorokaudessa ohi. Usein myös nopeammin. Kahden tunnin masennus on otettava kunnolla: itsesääliä, uhrina olemista, tervassa ja höyhenissä kierimistä, runsasta vaikeroimista ja kyynelehtimistä korkeintaan kaksi tuntia ja that’s it. Sitten taas hommiin.

.

Erityisen onnellinen olen eilisistä Vesannon näyttelyni avajaisista, joihin tuli juuri sellainen porukka, jotka olivat aidosti kiinnostuneita tekemisistäni. Tuli ihan hirveän hyvä mieli ja kiitollinen olo. Kiitos vielä kerran kaikille niille, jotka pääsitte tulemaan ja niillekin, jotka menevät myöhemmin. On äärimmäisen tärkeää tietää, että ei tee tätä hommaa yksin omassa nurkassa pelkästään itselleen, vaan että se on jaettavissa. Ja soisin sen aiheuttavan iloa ja ajatuksia myös muille kuin itselleni.

.

Ensi viikolla Aslak-kuntoutukseen Anttolaan. Sen jälkeen taas häntä pystyssä kohti uusia seikkailuja. Vesanto rulettaa!