Kuukausi: joulukuu 2012

Lisää tilinpäätöksiä

Lisää tilinpäätöksiä

Tilinpäätös2. Digitaalinen kollaasi akvarellista. Koko 70 x 50, mukaanlukien valkoiset marginaalit. Käsinsigneeratun vedoksen hinta 150 €.
Tilinpäätös3. Digitaalinen kollaasi akvarellista. Koko 70 x 50, mukaanlukien valkoiset marginaalit. Käsinsigneeratun vedoksen hinta 150 €
Tilinpäätös 4. Digitaalinen kollaasi akvarellista. Koko 70 x 50, mukaanlukien valkoiset marginaalit. Käsinsigneeratun vedoksen hinta 150 €.
Akvarellikoosteita

Akvarellikoosteita

Onpa ollut ihanaa sotkea vesivärejä keskenään, kokeilla kumisementtiä, eri sävyjen keskinäistä leikkiä. Olen hyvin ihastunut vesiväreihin juuri nyt. Astmakeuhkollekin ne sopivat paremmin mitä kovemmilla aineilla sekoitettavat. Maalasin jo Fuerteventuralla läjän tilkkutäkkitilkkuja tuleviin koosteisiin ja lisää maalaan heti, kun asiakastyöt ja päivän valo, tai tarpeeksi voimallinen keinovalo, niin sallii. Prosessi on siis palasista koostuvaa, kuten aina ennenkin töitteni kohdalla. Kaikki kokonaisuudet koostuvat pienemmistä paloista. Kuten leipäni maailmalla.

Kun siirryin digitaaliseen vaiheeseen, alkoi tuntua, että tämähän on ihan selvästi paperit seuraavaan tilinpäätökseen Marjalle. Eli monta pientä, mutta joku isompi tulee tuossa ihan selvästi. Mutta se tulee vasta ensi vuoden tilinpäätöspapereihin.

Pykeijän, haluaisin niin mielelläni kirjoittaa Pykeijan aalla, mutta itse kirjoittavat sen äällä, joten menköön nyt – ystävien nettisivut alkavat olla valmiit muutamaa kuvakoostetta vailla. Ensi kesänä tahdon mennä kuvaamaan juuri Pykeijään, jotta saan kunnon galleriakoosteen. Nyt on kuvia ollut käytössä rajallinen määrä. Suurin osa kuvista on tullut asiakkailta.

Samalla kun kasaan toisella kädellä papereita kirjanpitäjälleni, kirjoitan todo-listaa, jossa päälimmäisenä on arkistojen selkiyttäminen, vanhojen kuvien poistaminen, sillä maailman terat eivät riitä kaikkiin vinksahtaneisiin ja värjyviin kuviini. On aivan oleellinen tosiasia digikuvauksen aikanakin se, että vain muutama kuvista on käyttökelpoisia. Määrä ei takaa laatua, mutta kuvaamisen määrä mahdollistaa kyllä sen, että samalla voi oppia enemmän kuin siinä, että ottaisi vain yhden kuvan kulloisestakin kohteesta.

Sain päätökseen myös Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset. Olen hidas lukija ja vielä hitaampi, jos teksti on tuollaista, että todellakin jokainen sana pitää tarkkaan lukea, koska se on niin mehukas. Hörähtelin ääneen pitkin kirjan sivuja. Sellainen on todella harvinaista. Miten voi 14-vuotiaan jalkapalloa pelaavan pojan näkökulma maailman henkisiin kysymyksiin ollakin raikas. Nam. Mitäs tämän jälkeen voi lukea? Täytyy varmaan kaivaa Hoegin muu tuotanto esille. Lumen tajua olen tankannut useampaankin kertaan, mutta se ei naurata. On silti hienoa tekstiä.

Päivin kanssa eilen mietimme näitä kuvan ja sanan eroja. Koen, että sanalla taiteilevat ovat enemmän älykköjä, tai käyttänevät vasenta aivopuoliskoaan enemmän mitä kuvaa tekevät. Tosin on paljon niitä, joilla aivopuoliskot toimivat molemmat. Ehkä myöskin yhtäaikaa. Kuitenkin, vaikka koen olevani älyllisesti hyvin vähäpätöinen, suorastaan nallepuhaivoinen, niin koen että pystyn hyvinkin kokemaan asioita visuaalisella tasolla.

Tässä akvarellitilkkutäkki eli tilinpäätös!

Tilinpäätös. Digitaalinen kollaasi akvarellista. Koko 70 x 50, mukaanlukien valkoiset marginaalit. Käsinsigneeratun vedoksen hinta 150 €.
Väri, siitäpä taidan väristä

Väri, siitäpä taidan väristä

Matkat ovat samalla myös matkoja itseen, eivät pelkästään matkoja paikkoihin kuvaamaan, tai niin kuin näin talvisaikaan – myös maalaamaan valossa. Koko elämä on kuin uni, joka koostuu henkilökohtaisesta symboliikasta, jollaisia väritkin pitävät sisällään. Lopulta kaikki on vain unta.
Harhaa, mistä buddhalaiset ja muutkin puhuvat laajalti.

Jostakin syystä huomaan aina ensimmäisenä ja viimeisenä asioissa niiden värit. Paikoillakin on ollut värinsä: Vallettan keltaiset, Rooman vaaleanruskeat, Firenzen punaruskeat, Pariisin vaalean harmaat, Kreikan valkoiset ja turkoosit, Suomen syvänvihreät ja siniset. Lontoo on kaksikerroksinen punainen bussi ja sen lisäksi haalean harmaa. Jokaisessa paikassa on ollut jokin ominaisväri. Fuerteventuran värit olivat ruskeitten koko kirjo yhdistettynä syviin turkooseihin ja sinisiin. Lanzarote on tummemman ruskea ja Teneriffa on kaikki ruskeat ja lisäksi vielä aimo annos vihreitäkin.

Näen siis värillisiä matkaunia, joilla lienee tarkoituksena opettaa jotakin tämän elämän taipaleeni varrella.

Kun matkalle lähtiessäni olin vainoharhaisen väsynyt, tarkoittaa sellaista yksinäköistä zombieta, jollaiseksi ihminen tulee liiasta olkoon se sitten mitä tahansa tekemistä, vaikkapa lepäämistä. Levätäkin voi liikaa ja siihen voi hyvin paljon väsyä. Ei siis liikaa työtä, eikä lepoa, vaan tasaista vaihtelua. Vuorotahtia.

Suomen olosuhteissa nämä pitkät pimeät ja vastapainoksi pitkät valoisat ovat omaan rytmiini liian verkkaisia, ja kaipaan viimeistään joulukuussa valon tahdistusta. Nyt, valotankkauksen jälkeen, tuntuu helpommalta kohdata hämärä, mutta sitäkin mielenkiintoisemman värinen lopputalvi. Nuo taivaalle ilmestyvät sävykkäät pakkasbeiget ja vaalean punaiset – valkoisten muuntuminen illan hämärtyessä tumman sinisiksi.  Tämä kaikki on erityisherkkua, kun tietää, että joka päivä valon määrä hiukan lisääntyy. Kirkas pallo nousee korkeammalle, ja varjot lyhenevät.

Matkaeväinä meillä oli Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja äänikirjana ja sen lisäksi kuuntelimme ylen äänikirjoista Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirjan. Vanhan rouvan lokikirja on suorastaan herkkua, se on niin hienosti kirjoitettu, että voi matkustaa mielikuvissaan niihin paikkoihin, joihin  häntä rahtilaiva vie. Kyllikki Villan tapa työskennellä matkalla on hyvin kiehtovaa ja ehkä jotakin sellaista, mitä itsekin koen tekeväni. Matkat ovat osa työtäni, ilman niitä ei olisi omimpia kuviani. Ehkä myös asiakastyöt olisivat erilaisia ilman matkojani.

Akselin kertomukseen olin hiukan pettynyt, sillä niin moniulotteisesti hän kuvasi metsästysretkiään ja jätti maalaamisen täysin sivujuonteeksi kirjassaan, vaikka hän maalasikin myös Afrikan reissullaan paljon. Mielenkiintoista silti on ollut kuunnella tätäkin matkakertomusta, sillä Afrikallakin on minulle tietyt värikoodit, joita oikeastaan tahtoisin seuraavan kerran kun jonnekin olen menossa, hiukan tarkistaa. Eli alan suunnitella Marrakeshin matkaa. Tämä oli toinen vaihtoehto Fuerteventuralle, mutta nyt se meni näin päin. Samantyyppisiä ovat maisemat myös Marokon maaseudulla. Samoja syviä ruskeita. Ja sitä ihanaa tumman punaruskeaa hiekkaa, joka sai minut onnesta sekaisin jo leikki-ikäisenä. Naapurin Eeron kanssa sitä löytyi hiekkamontusta ja olin siitä niin innostunut, että unohdin ajan tajun täysin. Muistuihan se kotiinmenokin sitten, kun äiti tuli vitsan kanssa hakemaan. Mutta se punainen hiekka! Sitä en unohda koskaan. Jokainen kerta, kun näen sen värin, haukon henkeäni ihastuksesta. Mikä lienee sitten tummanpunaisen hiekan symbolinen merkitys. Ehkäpä syvä rakkaus Äiti-maahan ja kaikkiin sen päällä kantamiin luomuksiin.

Paluumatkalla lentokoneessa kouraani tarttui vihdoin mukaan ottamani mielenkiintoisen oloinen romaani: tanskalaisen Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset. Ja se on osoittautunut harvinaislaatuiseksi namipalaksi. Ehkä viiteen vuoteen paras lukemani romaani. Ihan ehdottomasti. Suosittelen.

Inventaariota – sanoja kuvaamisesta

Inventaariota – sanoja kuvaamisesta

Kuvaaminen on ollut yksi isoimmista töistäni kaikki nämä 17 matkustamisenkin vuotta. En koe silti olevani valokuvaaja, en luontokuvaaja, en tapahtumakuvaaja, enkä myöskään ihan pelkästään harrastajakuvaajakaan. Kuvaamisen määrä ylittää harrastajarajan. Jos sellaista rajaa on. Voihan sen tehdä ihan itse. Jos vielä verottaja hyväksyy kuvausmatkat työmatkoiksi, niin onhan se työtä. Tosin niin mielenkiintoista ja mukavaa, että jos sitä kutsuu työksi, se alkaa tuntua hiukan vähemmän mukavalta. Suomen kielen sanat ovat keränneet aimo annoksen tunteita sisälleen. Suurin osa sanoista ei ole pelkkiä asiaa kuvaavia kirjainyhdistelmiä, vaan sisältävät runsaasti tunteita, muistoja ja tapahtumia. Sanat ovat yläotsikoita runsaalle määrälle kokemuksia ja tuntemuksia. Siksikin on todella vajavaista puhua tai kirjoittaa kuvaamisesta tai kuvista. Yritän nyt silti.

Ehkä hyvä sana kuvaamiselleni olisi käyttö- tai tarvekuvaaja. Kuvaan erilaisia käyttötarkoituksia varten milloin mitäkin. On sellainen firmakin, ainakin ollut, kuin Käyttökuva. Tuo pudottaa armottomasti  pois jotakin sellaista vierastamaani juhlallisuutta lähestyttäessä kuvaamista erilaisin – myös rajaavin otsikoin. Jos jokin kuvaamisen alue kiinnostaa minua runsaiten, niin onhan se taidekuva. Ja onhan se mikä kuvissa eniten itseäni innostaa, kuvan tunteita herättävä osa. Ei niinkään kuvan terävyys, aukon koko ja sulkimen aika. Kameran ja objektiivin merkki, jalusta, salama. Vaikka ovat nekin mielenkiintoisia asioita. Niitä on mukava kokeilla, vaikka usein kokeilemisen esteeksi nousee hinta. Yleensä minulla on mennyt kuitenkin suhteessa siten, että autollani on vähemmän arvoa kuin kameroillani. Nyt on niin huono auto, sorry nyt vain oranssi paholainen, että kamerat ohittavat sen helposti. Tosin ei se ole itsetarkoitus. Haluaisin seuraavaksi luopua parista kamerasta ja vaihtaa ne yhteen käyttökameraan, yksinkertaiseen, kevyempään. Vanhan naisen niskan kestävään painoluokkaan. Kuulostipa aika hassulta tuo vanha nainen. Mutta ei kai sitä voi kierrellä. Ei 58-vuotias ole nuorikaan enää. Erityisesti, jos vanhin lapsenlapsikin on jo 16-vuotias. Häntä olen kuvannut todella paljon. Idan kanssa olemme tehneet myös mallisopimuksen.  Jos myyn kuvia, missä hän on mallina, saa tyttö myös provikat.

17-vuotta hyvin paljon kuvaamista. Määrällisesti se voisi olla jotakin 3 000 kuvaa per vuosi. Paitsi aluksi se  tietysti on ollut paljon vähempi ja lopuksi myös enemmän. Mutta jos keskimäärin, no otetaan nyt vielä tonni pois, olisin kuvannut 2000 kuvaa per vuosi, tarkoittaisi se 17 x 2000 = 34 000 kuvaa. Siis ihan varovainen arvio. En ole koskaan seurannut tarkkaan, tehnyt vedenpitäviä arkistoja, vaikka olisi ehkä kannattanut. Nykyisin on hyvin vaikea löytää alkuaikojen kuvia arkistoista, koska en ole käyttänyt tarkkaa nimeämistä kuvilleni. Lisäksi olen poistanut kaiken aikaa alkupään kuvia. Poistelen toki kaiken aikaa kuviani, eivät kaikki otetut kuvat tule mihinkään kuvapankkiin. Pieni osa vain.

Jos 34 000 kuvasta 1 % olisi käyttökelpoista materiaalia olisi 340 kuvaa. On niitä kuitenkin – ainakin taidekuviini – huomattavasti enemmän, sillä voin käyttää kuvista osia. Tällainen laskeminen ei välttämättä vie mihinkään, mutta auttaa se itseäni hahmottamaan kuvaamisen ja kuvan merkitystä työssäni. Ehkä myös jonkinmoinen kehityskaari tulee näkyväksi. Kiinnostuksen kohteet ovat vuosien varrella hiukan muuttuneet, sillä aluksi kuvasin myös ovia ja ikkunoita sarjoiksi asti. Nyt en enää ole niin kiinnostunut ovista, porteista, ikkunoista, ellei niissä ole jotakin viehättävää pintarakennetta. Vanhuutta, kuluneisuutta, ajan tuomaa patinaa. Historiaa. Eläimet pitävät pintansa, samoin ihmiset. Ihmisistä vanhat ja nuoret, lapset ja vanhukset. Lapsia on helpompi kuvata, sillä vanhempaa ihmistä kuvatessa tulee ujous eteen. On ollut vaikea pyytää omaa isäänikin malliksi, vaikka mielestäni hänellä on maailman kaunein uurteisuus. Äitiä on helpompi pyytää malliksi, sillä hän on ehkä muutenkin vähemmän ujo.

Lapsi ja eläin aitoudessa. Kunnes lapsi oppii ilveilemään kameralle. Oppiikin sen aika pian. Sanotaanko lapselle, että hymyileppäs nyt otetaan kuva. Ja lapsi alkaa irvistää. Salaa otetut lapsikuvat onnistuvat parhaiten. Samoin perhekuvat. Tosin välillä pitää kerätä kansaa potretteihin ja sanotuttaa muikku, sillä joskus vain haluaa henkilöt tilanteen ainutlaatuisuuden vuoksi yhteen kuvaan. Eihän siinä mitään vikaa ole, mutta harvoin siinä kuvassa kaikilla on edes silmät auki. Nykytekniikalla voi tietysti pään vaihtaa, jos ja kun on ottanut tarpeeksi paljon kuvia ryhmästä, niin että on vara valita ja vaihtaa osia kuvista. Helppoa kuin heinänteko, vaan millä muotoa heinänteko on helppoa. Ehkä siten, että kun on sen oppinut. Jokainen muukin opittava asia muuttuu helpoksi, kun sitä tarpeeksi opettelee.

On hyvä tehdä inventaariota asioistaan, nyt kun maailmanloppu 21.12.2012 maya-kalenterin mukaan tulee. Tosin en usko mitään erityistä näkyvää tapahtuvaksi. Tilinpäätökset ovat kuitenkin kaikessa tekemisessä oivallisia keinoja hahmottaa tehtyä ja tekemätöntäkin.

Sen olen ainakin oppinut kuvaamisesta, että arkistointi kannattaa tehdä huolellisesti. Kansiot kannatta nimetä heti alussa juuri niillä nimillä mitä kansioissa on. Fueteventuran kuvat 2012 joulukuu. Ja kuvien nimiin sitten tarpeeksi täsmällisesti sisältöä kuvaavia sanoja, että kuvaa voi hakea nimellä tai nimen osalla. On aivan turhaa kuvitella muistavansa kuvaamiansa kuvia. Minä en ainakaan muista. Eikä ole tarpeenkaan. Toisaalta alkuaikojen huonosti nimetyt kuvat tulevat tänä päivänä vastaan ajan menetyksenä etsimiseen. Joskus etsin tiettyä kuvaa päivätolkulla. Se ei ole järkevää. Se todella turhauttaa.

Nyt lähden kuvaamaan ruskeita.

Matkoja ja kuvauskohteita

Matkoja ja kuvauskohteita

Nuorempana kiinnostivat ravintolat, viinit ja sen sellaiset. Matkoiksi riittivät kotimaa ja naapurimaat. Varsinaisen matkustamisen aloitin vuonna 1996, jolloin päätin voittaa lentopelkoni. Ei sellaista ollut koskaan ollutkaan. Olin vain luullut potevani sitä. Päiväkodin Kirsti-johtaja pyysi useita kertoja matkoilleen mukaan, hänhän toimi useilla lähinnä Venäjälle suuntautuneilla matkoilla, oppaana. Tai silloin sekin oli vielä Neuvostoliitto. Sanoin Kirstille, että en kaipaa matkustamista, sillä matkustan niin paljon päässäni. Niin teinkin. Useimmiten ne matkat olivat pakomatkoja todellisuudesta. Ehkä nämä konkreettisetkin matkani ovat sitä. Mutta myös muuta. Useimmiten näihin liittyy vuororytmisesti hiukan lepoa, hiukan työtä.

Matkoilla kiinnostivat eniten meren värit,  pärskeet, kuohut ja pienetkin pisarat ja vuoret. Kuvasin kaiken mikä kameran linssiin osui. Tuntui silloin, että tuli kuvatuksi ihan hirvittävästi, kun mukana oli kymmenen 36-kuvan diarullaa. Se tarkoittaa siis 360 diaa. Kuvasin merta, vuoria, maisemaa, kaupunkeja, kasveja ja eläimiä. Sitä mitä kulloisessakin paikassa oli tarjolla. Kaupunkikuvausta on tullut harjoitettua Prahassa, Lontoossa, Pariisissa, Ateenassa, Roomassa, Venetsiassa, Budabestissä, Firenzessä, Lissabonissa, Seattlessa, Pulassa, Pietarissa, Berliinissä, Tunisissa, Marrakeshissa, Istanbulissa, Amsterdamissa, Funchalissa ja hyvin monessa muussakin paikassa. Yksi kriteeri matkakohteille on ollut taidemuseot ja niissä olevat taidekokoelmat. Juuri tämän seikan vuoksi suosikkikohteeksi tuli Lontoo, jossa en ole muuten vieraillut pariin vuoteen. Ehkä sen aika olisi keväällä.

Lisäksi ovat olleet nämä reissut, joille lähtiessäni minulle aina toivotetaan hyvää lomaa. Olen kokenut toivotuksen hiukan ristiriitaisena, sillä en edes halua viettää lomalomaa, vaan luomis- ja kuvausaikaa kaikesta tylsemmästä tekemisestä, mitä työhöni liittyy. Tosin ei tähän todella tylsää liitykään. Nettisivujen päivitys on sieltä tylsimmästä päästä, eikä sekään ole kovin tylsää.

Hyväämatkaapaikat ovat olleet melkein kaikki äkkilähtöjä, mutta olleet hyvin toimivia, sillä olen saanut katon pääni päälle ja kameroille suojapaikan. Itselle peseytymispaikan ja punkan. Ja taas olen kiertänyt kamera kaulassa / repussa kuvaamassa eläimiä, kasveja, ihmisiä, maisemia ja yksityiskohtia. Niin unohdin äsken, että aina osa kuvista on vain pintoja – talojen seiniä, kaktukseen kaiverrettuja nimikirjaimia, veneitten kuluneita maalipintoja, kiviä ja veden välkkeitä, sadepisaroita, pilviä ja taivaita. Ja joskus myös auringonlaskuja ja nousuja. Nyt ei mukana enää kulje diafilmirullat, vaan digikamerat ja muistikortit ja nyttemmin myös läppäri, jolle voi kuvat siirtää jo matkan aikana. Silloin kun kuvasin filmille, ei pintoihin oikein hennonut filmiä tuhlata. Nykyisin pintakuviakin on enemmän. Rytmiä, liikettä ja muuta sellaista on mukava kokeilla kokeilunhalun vuoksi.

Kuuba olisi pintakuvaajan unelmapaikka, mutta en ole ”jaksanut” sinne asti lentää. Kavahdan pitkiä lentomatkoja ja kostean kuumia paikkoja. Lienee ikä tullut vastaan. Mitenkähän se ikä tulee vastaan. Jos  vaikka 100 vuotta tulee 50  vuoden kohdalla vastaan, tai 120  vuotta tulee 60 kohdalla vastaan. Moikataanko siinä tulevaa vanhempaa minää ohitettaessa, vai miten siinä käy. Minulla on kyllä aikeissa elää 120 vuotiaaksi, vaikka saattaa olla että maailmankaikkeuden ylimmällä johdolla on muunlaisia suunnitelmia varalleni.

Oikeasti olen saanut matkustaa reilun 17 vuoden aikana noin 3 – 5 kertaa vuodessa. Suurin osa matkoistani ovat olleet laskettavissa työmakoiksi  juuri siksi, että olen kuvannut kaikilla matkoillani ja kasvattanut omaa kuvapankkiani. Osa matkoista on suunniteltu kohteiden mukaan. Pohjoismaisten  kalliopiirrospaikkojen kuvauskohteet ovat olleet tarkkaan etukäteen suunniteltuja. Tai Paul Klee Zentrumiin tehty taidemuseovierailu –  yrittäjyyteni 10-vuotispalkintomatkani. Muuten en liikaa suunnittele. Ja jos suunnittelen, on oltava suuresti jouston varaa. Kartalla en läheskään aina edes tahdo olla, vaan turvallisesti eksyksissä. Kohteet saavat mielellään tulla omalla vauhdillaan minua vastaan. Kuvattava saa löytyä omia aikojaan.

Huomaan näiden vuosien aikana monenlaisia kiinnostuksen kohteiden vakioita: kasvit, eläimet, ihmiset, maisemat, taivaat, meret ja pinnat. Nyt kiinnostavat lisäksi asioita tekevät ihmiset, toiminta. Eläimet eivät todennäköisesti lakkaa kiinnostamasta koskaan, tosin ei se kiinnostus ole biologista, eikä liity millään tapaa lajintunnistamiseen tai luontokuvaukseen. Eläin on minulle jotakin sellaista, mistä en välttämättä halua edes kamalan paljon tietää. Enimmäkseen vain kuulostelen millaisia tunteita hän herättää. Yleensä hyvin positiivisia. Erityisesti eläinten aitous minua miellyttää. Eläin voi olla jonkun värinen, punainen tai vihreä lintu tai perhonen. Mönkijä, kala, lisko. Nimetkin ovat hauskoja, ja olisi ehkä niitäkin mukava tietää, mutta se menee eri alueelle – sanalliselle ja biologiselle. Tietäminen ei ole minulle tärkeää. Kieleni on taiteen ja kokemisen kieli. Kuvanikin ovat ilmaisua, eivät niinkään tekniikkaa ja siksi olen miettinyt pitäisikö lopulta luopua ylimääräisestä kameraroinastakin. Koska, tekniikka ei sinällään ilmaise mitään. Toisaalta teleobjektiivi on antoisa vekotin.

Ei hyvä kamera pahasta ole, mutta kameran laatu voi harhauttaa. Voi alkaa kuvittelemaan, että se on kamera kun kuvat ottaa eikä ihminen kameran takana. Tekniikkakin minua kiehtoo, mutta sekin on sitten jo aivan eri alue. Saa siitä kiehtoutunut olla, siinä ei ikäkään tule vastaan, vaikka niinkin monesti luullaan. Miten paljon tietotekniikka antaa mahdollisuuksia myös ikäihmisille! Toisaalta ei väkipakolla pidä bittikauhuisia lähestyä. Pelottavampaa on kuitenkin olla kokeilematta tätäkin maailmaa. Mystisyys häviää yllättävän nopeasti ja tietotekniikasta tuleekin vain väline. Työkalu. Vasara. Kottikärryt.

Montako matkaa siitä tulee, jos olisi keskimäärin 3,5 matkaa per vuosi ja 17 x. 59,5 matkaa. Uskoisin, että niitä on 60. Kaikista olen kirjoittanut myös verottajalle matkapäiväkirjat. Joskus mietin, tai entinen kirjanpitäjäni ehdottikin sitä, että kirjoittaisin niiden pohjalta jotakin… olisivathan kuvatkin olemassa. Mutta on se vaan aika työläältä kuulostava projekti. Eihän sitä tiedä, jos vaikka sitten kun ikä kävelee vastaan ja on asetuttava ikänsä kanssa aloilleen.

Tästä Fuerteventurasta pidän monestakin syystä. Ehkä eniten vaikuttavia ovat olleet värit, nämä ruskeat, hiekan erilaiset beigen sävyt, meren turkoosit – ne eivät koskaan lakkaa kiehtomasta – ja auringonlaskujen vaaleanpunaiset autereet dyynien vaalean ruskeiden kanssa. Lisäksi hyvältä tuntuu kävellä Corralejon aika tasaisia katuja, merenrantoja ja osaksi kovettuneita dyynejä. On kuin kävelisi jäällä kevättalvesta, erona tietysti maisema ja lämpötila. Valaistusta on yhtä paljon. Sitten kun asetun, asettunen näille leveyspiireille pariksi kuukaudeksi keskitalvisin. Pohjois-Konnevettähän tämä ei millään muotoa peittoa eikä kaivele savolaisia juuriani pois. Kotini on korvieni välissä siitäkin huolimatta, että juurruin syntymäpitäjääni uudemman kerran.

Kiinnostuksen kohteista voisi vielä mainita sen, että ennen katsoin sekä miestä että koiraa, jos olivat toisiansa ulkoiluttamassa. Nyt unohdan katsoa miestä. Näen vain koirat. Se ikä!

Kuvia tähän mennessä vajaat 1200 tältä reissulta. Niistä jos 1 prosentti olisi onnistuneita, niin 12 käyttökelpoista on jo lakkarissa!

 

 

Fuerteventura, lepoa palvelusta ja kipupisteitä

Fuerteventura, lepoa palvelusta ja kipupisteitä

Kun on paljon touhua ja tekemistä, unohtaa monenlaista remppaa kropassa ja murhetta mielessä. Kaksi kuukautta takana tauotta työskentelyä erittäin mielenkiintoisten ja antoisten töiden parissa. Oli Vesanto-lehti. Irman ja Kirsin runokuvateos. Ekspressiivisen taideterapian kevätsymposium Rovaniemellä huhtikuussa, Pykeijän ystävien ( ja muittenkin Jäämereen kiintyneiden) sivuston ja esitteen luominen. Tiedossa vielä yksi todella mielenkiintoinen asiakkaan kirja, josta en voi vielä sanoa mitään, koska se on vielä niin kesken. Kuitenkin täällä aion maalata siihen muutaman kuvan.

.

Nämä asiakkaille suunnatut työt ovat vieneet kaiken ajan omalta taiteeltani, jota varten opiskelin 4 vuotta luovien alojen yrittäjyyttä. Ensin luovien alojen koulutus Creada, missä suoritin kansainvälistymisen alueella yritysjohdon erikoisammattitutkinnon ja perään kaksi vuotta tuotekehittämistä. Taidetuotettani kehitin ja opettelin markkinoimaan sitä, mutta mikään ei muuttunut. Apurahoja ei tullut sen enempää mitä ennenkään, vaikka sitkeästi olen niitä hakenut. Myyntiä ei ole liiemmein myöskään ilmentynyt.

.

Ratkaisu tähän on ollut graafisen suunnittelun uudelleen markkinointi ja tavallaan luopuminen omimmasta tiestäni. Ei se kuulkaa ihan helppo ratkaisu ollut. Tuntuu, että olen epäonnistunut taiteilijana. Että kuviani ei todeallakaan kukaan tarvitse tahi kaipaile. Että jos aion leipää syödä, on tehtävä tätä palvelutyötä toisille taiteilijoille  ja unohdettava mokoma oma taiteellinen harhailu. Oikeastaan tämä kyllä itkettää ja surettaa. Sillä koen olevani todella epäonnistunut kaikessa siinä, mitä omaan taiteeni tekemiseen tulee. Valittaminen ei auta. Olen valinnut leivän. Taide on harrastus, jota voi ehkä joskus hiukan sutaista tulemaan. Sillä ei ollut tässä maailmassa arvoa. Unohdetaan se. Olen muuten ihan yököttävän katkera ja iljettävä persoona tämän asian tiimoilta!

.

Joulukin jollottelee  – juhla, jonka olin päättänyt jättää juhlimatta jo kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin lähetin joulukirjeen kaikille niille, joille yleensä lähetin kortin. KIrjeessä ilmoitin, että en lähetä joulukortteja enää. Voi hyvä tauti miten kätevää. Näin siis tuplasin joulujoulujoulustressin. Nyt muistamme vain lapsenlapset ja sillä siisti. Ja joulu saa olla ihan jokainen päivä. Täällä on hauskannäköisiä joulukuusia. Keskellä hiekkaa on runsaasti kruusailtu kuusi valoineen ja palloineen, rusetteineen. Voi ihmisen mieltä!

.

Elämä on minulle sympoliikkaa ja erilaisia kieliä, asenteita ja käytäntöjä. Tämä mitä näen ja kuulen, on  opetusta. Luotan, että näen ja kuulen juuri oikeat asiat. Tällä hetkellä läksyinä ovat pihan palmut ja linnut. Pasianssia pelaava mies. Lasinen pöytä. Hiekkadyynit. Turkoosi meri. Ja kaikin tavoin hyvin karu maisema. Silti kaunis. Jotakin yhtäläistä tässä maisemassa on Jäämeren maiseman kanssa. Julman kaunista kuin elämä itse. Silti, jos vaikka kaikki olisi kiveä, pukkaa kiven raosta kuitenkin kukkaa.

.

Mikä omituisinta. Olen ottanut vain kaksi kuvaa. Tiedän, että tulen niitä ottamaan useita, mutta ei ole paniikinomaista kuvaamisen tarvetta. Ennemminkin on aika paksu harmaa mietintämyssy syvällä päässä. Josko siellä muhisi jotakin. Jos ei muhi, niin sekin on ihan hyvä. Silloin tällöin kerätään virikkeitä, joista sitten vasta muhitetaan.

.

Kävelemään. Otin sauvat mukaan. On vähän kuin pyhiinvaeltaisi stereona!

Villiä luontoa kuvaamassa suoraan terassilta….

Tyhjän takin kolinaa

Tyhjän takin kolinaa

Vesanto-lehden painoon saattamisen jälkeen alkoi kuulua tyhjän takin kolinaa. Näyttäisi, että se alkaisi pikku hiljaa menemään ohi. Tosin ei takki vielä täysi ole millään muotoa. Ajoittain katselen haikeasti näytön alla olevaa ystäväni muotoilemaa liikuttavan ihanaa kultaista lohikäärmettä. Se istuu passin päällä ja muistuttaa minua siitä, että elämää on muuallakin. Ja myös siitä, että jos ei ole mahdollista matkustaa, niin mielikuvitus on erittäin oiva matkustusväline myös. Myös paikallisuus ja juuri vierailulle saapunut talvi, ovat hyvinkin mielenkiintoisia ilmiöitä.

.

Lehdestä on löytynyt jo muutamia virheitäkin. Niin, sellaista se on. Aina löytyy jotakin mikä olisi pitänyt ehtiä nähdä ja korjata. Mutta kaikkea ei prosessi ehdi nähdä. Eikä edes käsittää. Miksi joku rivi Unto Eskelisen runosta muuttuukin pdf-tekovaiheessa leipätekstiksi. Jokaisesta isommasta painotyöstä löytyy aina jotakin sellaista, minkä olisi suonut olevan toisin. Enkä ikinä, en ainakaan vielä, ole tottunut siihen! Aina harmittaa. Tosin ei se harmitus ole tullut niin isoksi, että lopettaisin kaiken tämänkaltaisen toiminnan. On nimittäin niinkin, että pöydät ja tekemiset pysyvät täydellisinä, jos ei tee yhtään mitään. On siis vain rohkeasti tehtävä ja yritettävä, vaikka täydellisyyteen ei koskaan ylläkään. Jos ei uskalla tehdä yhtään virhettä, pysyy työpöytä siistinä. Muslimit pruukaavat tehdä käsitöihinsäkin virheitä, sillä ainoastaan Allah on täydellinen.

.

Matkajalkaa on alkanut vispauttaa. Lohikäärmettä tuijottelen turhankin usein. Samoin nopeita lähtöjä. Isäkin on sen verran hyvässä kunnossa juuri nyt, että ehkä voisimme poistua tuokioksi. Ja vaikka joulun yli jäädä. Kun ei se joulu ole minulle niin iso asia. Lapsenlapsia muistamme tietenkin joulunakin. Mutta yleensä ihmistä pitäisi arvostaa ja kunnioittaa läpi vuoden ja ripotella lahjatkin tasaisemmin. Sinällään runsaudessa ei mitään vikaa ole, mutta kaupallinen joulu ei ole joulufiilikselle mitenkään pakollista. Meillä lopetettiin muutama vuosi lahjojen jakaminen suvun yhteisestä päätöksestä aikuisväelle. Lapset huomioidaan yhä. Juttu on toiminut. Lahjan voi viedä vaikkapa maaliskuun kuudes. Sekin on erinomainen päivä muistaa toista!

.

Matkajalan vispatessa haaveilen vesivärien ja hyvän akvarellipaperin pakkaamisesta pikkuruiseen matkalaukkuun. Olisi ihanaa olla valossa ja maalailla. Värien kirkkautta valossa kaipaan. Hämärähyssykin käy, jos en pääse mihinkään. Kynttilöiden suurkuluttajia olemme olleet viime ajat. Ja takkatuli on roihunnut viimaisimpina päivinä kahteenkin otteeseen.Valitettavasti tähän postaukseen ei tule nyt yhtään taidekuvaa myytäväksi, tulee tämä matkustamisen iloista muistuttava mielikuvituseläin:

Näytön alla, passin päällä, makoilee tämä hellyttävä lohis, jonka Ulla on aikoinaan tehnyt minulle. Näytän tätä aina silloin tällöin kavereille skypekeskusteluiden aikana. Tulevat useimmiten hymyileviksi. Toivottavasti hän saa hymyn teidänkin naamallenne!

 

 

 

 

 

Theme: Overlay by Kaira Extra Text