Kuukausi: heinäkuu 2013

Tumma juhla eli rallikimppu

Tumma juhla eli rallikimppu

Muutos on hyvin konkreettista juuri tällä hetkellä. Se on fengshuita laatikoiden siivouksen muodossa. Olen kätkenyt työhuoneen erikokoisiin ja muotoisiin laatikoihin ja lokeroihin hillittömän määrän roinaa, josta en ole ollut edes tietoinen. Nähkääs, jos se on laatikossa, se ikään kuin on siististi ja näkymättömissä. Olemattomissa. Poissa?

Monessa muussakin asiassa sitä valehtelee itselleen, että jos asian pyrkii unohtamaan käsittelemättä, sitä ei ole silloin olemassakaan. Poissa silmistä, poissa sydämestä – sanotaan. Piilotettu silti pysyy ja kasvaakin piilossaan. Tukkii pölypalleroin elämän virran.

Nyt on kuitenkin aika avata kaikki laatikot ja lokerot. On aika heittää kaikki turha pois ja ehkä pistää käyttöön sellainen, minkä voi.

Tässä kohtaa mietin myös arsmirjanuutinen.com -sivuston kohtaloa. Uni-sarjoja ja niiden jatkuvuutta. Valokuvaus kun on tällä hetkellä tehnyt tenän. Kamera ei halua istahtaa käteen eikä kannatinremmi kaulan ympärille. Voisin myydä yhden kameran poiskin, Canon EOS 5. Sen runko painaa 1,5 kiloa ja objektiivin kanssa kaksi. Toisaalta jalustan kanssa sillä saa laatukuvaa huonompiniskainenkin. Ostin ennen Miikan kuolemaa uuden minijärkkärin, peilittömän Olympuksen, mutta en ole sitä juurikaan käyttänyt. Myisinköhän senkin pois. Akkukahvat ja pelit. Ihan riittävä mihin tahansa kuvaukseen.

Tuskin kuvaamista lopetan kuitenkaan. Nyt ei vain ole sen aika. Nyt on käsin tekemisen aika.

Olen löytänyt laatikkosiivouksessa erilaisia naruja, helmiä, kiviä, simpukoita, hiekkaa, savea, muovailumassaa, höyheniä, sulkia, käsintehtyjä papereita. Kilokaupalla postikorteiksi tarkoitettua pohjamateriaalia. Teenkö niitä koskaan, vai pistänkö kirpputorille kiertoon. Suurin osa korteistani on nykyisin painotavaraa. Jostakin syystä painettu kortti on paremmassa kurssissa mitä käsintehty. Uni-sarjat muuttuvat ehkä pelkästään postikorteiksi.

Käsintekemiselle haluankin nyt huutaa hiphuraata. Käsillä tekeminen auttaa, pelastaa, terapoi ja tekee onnelliseksi. Kannattaa lukea Jaana Venkulan Tekemisen taito, missä hän tutkailee aiheeseen liittyvää tutkimusta ja toteaa: käsin tekemisen arvo on mittaamaton. Tekemisessä on voimaa. Minut se on vienyt surun sisälle ja antanut luvan käsitellä sitä. Lopulta suru onkin ollut ihmeellisin asia elämässäni. Se on auttanut itseäni enemmän kuin moni ilo. En silti toivo yhtään lisämurheita.

Mikä ehkä oudointa. En pelkää enää surua. En menettämistä.

Jossakin vaiheessa laitan tänä kesänä valmistuneista käsin tehdyistä kuvista näyttelyn pystyyn. Ne eivät olekaan surullisia. Niiden kautta olen palannut henkiin syvimmästä syöveristä. Jostakin syystä suruni on ollut hyvin värikäs. Yhtä värikäs kuin Miika-poikani. Viimeisimmässä valmistuneessa on rallivärit. Miikahan harrasti myös rallia. Saattaisin kuvitella, että nauttisin itsekin vauhdikkaasta menosta. Siitä antoi hiukan virikettä paikallinen lyhytfilmi ”Horonjärven kiertäjät”, missä oli myös kuvauksia autoon asennetun kameran kautta. Hyvin pääsi vauhtitunnelma nostamaan verenpainetta.

Nimesin tämän tummaksi juhlaksi, vaikka kysymyshän olikin rallikimpusta:

 

Onko muodolla mitään väliä?

Onko muodolla mitään väliä?

Miikan kuolemasta on kohta kaksi kuukautta. Viime viikolla hautasimme myös setäni.

Mökillä on ollut vaihtelevasti väkeä. Eila ja Seppo. Miikan tyttöjä. Joona ja Janne. Huomenna Maukan siskon porukoita. Sittemmin Liisa Ruotsista ja Eemil Heinolasta.

Miltei koko kesän olemme viettäneet mökillä. Siellä on ollut helpompi olla. Ei ole tarvinnut joka käänteessä kerrata tapahtumia. Vaikka nyt alan kestää jo senkin, että kerron kauppareissulla asiasta tietämättömille tapahtumista.

Eilen astuimme ensimmäisen kerran virallisesti ulos surustamme. Kävimme elokuvaillassa Vesijärven nuorisoseuran talolla. Oli hieno kokemus. Ensinnäkin Vesijärvi on minulle aivan eksoottinen ja käymätön paikka. Toiseksi oli todella mukavia lyhytfilmejä. Paikallista osaamista parhaimmillaan. Dokumentti Posti-Iivosta nosti muistoja esiin.

Kyyneleitä tulee harvemmin. Mutta kun ne tulevat, ne ovat useimmiten hyvin helpottavia.

En mieti koko aikaa, että meiltä on kuollut poika. Vaikka en ole sitä unohtanutkaan. En unohtaa haluakaan, enkä muuten voisikaan.

Yritän elää tätä hetkeä. Olen kerrannut Tollea. IOKia. Ostin myös Sanna Suutarin Unohda itsesi-kirjan, joka on sitä samaa: älä takerru egoosi, et ole se, joka on jokapaikassa minäminä, ja joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän asioita, joista ei kuitenkaan tule sen hurskaammaksi.

Olen toistamiseen miettinyt myös palaamista kirkkoon. Olen eronnut siitä kahdesti, koska en koe olevani luterilainen. Minua häiritsevät kaikki teoriat ja teologiat. Toisaalta tämän kylän pappi on sellainen, että hänen puheensa helpottaa minuakin. Setäni hautajaisissa hän oli suurena lohtuna kaikkiin suruihin. Hän muistutti, että on paljon sitä mistä olla kiitollinen.

Jeesuksen koen yhtenä ihmiskunnan varhaisimmista heränneistä. Hän tiedosti. Ja ymmärsi millainen veijari ego-kultamme on. Haluaisin hengellisen yhteisön, vaikka minulla ei uskontoa olekaan. Sellaisen yhteisön, mihin olisivat tervetulleita ihan kaikki: rotuun, säätyyn, uskontoon tai muuhunkaan ideologiaan tai teoriaan ripustautuneet. Ehkä sellaista ei ole tekemällä tehty, vaan se on kaiken aikaa tässä. Läsnä. Sinä, minä ja Hentun Liisa.

Olen maalannut kaikki nämä kaksi kuukautta. Se on ollut asia, jossa olen kokenyt syvää yhteenkuuluvuutta omaan ja ehkä myös kaikkien meidän yhteiseen elämään. Maalatessa olen useimmiten onnellinen. Ja jos pystyn unohtamaan kaikenlaisen vertailun ja teen vain mitä tulee, on olemisentila sellainen, josta en haluaisi poistua. Silti poistuilen siitä jatkuvasti.

Tällä hetkellä minuun on astunut myös egon huoli taloudellisesta toimeentulosta. Martta, Martta! Toisaalta, vaikka linnut näyttävätkin vain lentelevän vapaudessa, ne silti tekevät pesää, lisääntyvät ja ruokkivat poikasiaan. Ihmisen vapauteen liittynee itsensä ruokkimisen lisäksi myös asumiskustannuksia. Talvisin on hyvä olla hiukan vaatetustakin näillä leveyspiireillä.

Siis tänään alan tehdä Vestorille nettisivuja. Riekon Marjatilalle mehuetikettejä. Uusimaan nettikauppaani, joka ei ole koskaan ollut mikään myyntimenestys. Porfoliona se toki on toiminut. Näitä puuhia riittää kyllä, jos vain jaksan ja viitsin tehdä. Toisinsanoen, jos motivoidun tekemään niitä.

Tällä hetkellä kuvissani on hyvin vähän mitään muotoa, sillä koko elämäni on ollut muodotonta. Hahmotkin hyvin hämäriä. Toisaalta onko muodolla mitään väliä.

Syklit-sarja on kehyksissä 3 x 30 x 40 cm. Sekatekniikka: tietokonegrafiikka, vesiväri, akryyliväri, ikivanhasta kiinan sanakirjasta tehty naru.

 

jos herkeäisi pelottamasta…

jos herkeäisi pelottamasta…

Ei surua voi paeta. Ei voi ryhdistäytyä tai ottaa itseään niskasta kiinni hymyilemään maailmalle. Suru ei ole miellyttävää, eikä sen keskellä voi miellyttää. Silti se voi olla kaunis ja syvä, kiitollisuutta täynnä. Suru voisi minua avartaa, kasvattaa ja opettaa. Olemaan nöyrä, tai ainakin nöyrempi. Kiitollinen kaikesta.  Kaikesta mikä tapahtuu. Suru voisi opettaa antamaan kaiken vain tapahtua. Kannattaneko sormiaan pinnojen väliin tunkea.

Maalliset maineteot tekevät egon mielen hyväksi. Pollea porskuttaja saa niistä virtaa valheelleen. Jos täällä joku pärjää tai yrittää olla vahva, niin egokultahan se siinä, yrittämässä estää kokemasta vahvemmin elämän syvää mysteeriä. Oivaltamasta ehkä jotakin sellaista, jonka jälkeen ei tarvitsisi näytellä enää yhtään mitään. Ja ihan kamalaa sille olisi, jos herkeäisi pelottamasta. Ego tykkää niin lietsoa pelkoa. Mielellään se myös etsii syyllisiä ja tuomitsee.

Ei silti voi surussa rypeä, eikä jatkuvasti kantaa suruharsoa kasvoillaan. Sekin peittää näkyvyyden kaikelta siltä kauniilta ja hyvältä mitä on.

Ruoho kasvaa, kasvaa aina vaan, vaikka sen ajelet sileäksi. Ja koivun vesa työntyy kallion kolosta, vaikka minkäänlaista näkyvää ravintoa kasvulle ei ole.

Minä olen auttamattomasti jäänyt toiseksi. Ikuinen kakkonen. Siitä huolimatta minut on varustettu hyvin. On annettu kyky tuntea, kyky oppia ja kyky unohtaa.

Pojan uurna oli kevyt. Vähän jää toistasataakiloisesta miehestä tuhkaa. Kun sain uurnan syliini, oli kuin olisin odottanut häntä taas. 38 vuotta sitten kannoin häntä kohdussani. Tällä kertaa vein hänen tuhkaansa uurnalehtoon. Kohdusta hautaan ui uuttera lautta.

Ei, tämä ei ollut synnyttämistä, tämä oli kuolettamista. Vai synnytinkö kuitenkin jotakin. Synnytän kaiken aikaa jotakin, mikä tulee myös pojastani – tälläkin hetkellä. Joonan käsi harteillani kannoin poikaani, kunnes uurna siirtyi isälle, jonka olkapäälle Joona kietoi kätensä myös.

”Usko minua.
Tärkeintä ei ole onnellisuus
vaan uskallus ja mahdollisuus
olla tosi.”
Martin Buber

Onko todellakin niin että istun tässä…

Onko todellakin niin että istun tässä…

ensimmäinen kolmen kuvan sarjasta…

Suru on muuttanut muotoaan. Juuri nyt se on raskaampi. Painostavampi. Välillä on ollut paljon helpompia päiviä mitä juuri tämä tänään. On kuin koko rintaranka olisi tulessa. Haluaisin kääriytyä kerälle – lattialle – ja huutaa siinä hiljaa, äänettömästi.

En tahtoisi millään jaksaa. Säälin itseäni. Olen niin perhanan säälittävä. Ja nyt vähän hymyilyttää. Tuo uhriksi heittäytymiseni villi vimma. Mitä sitten kun mikään ei enää lohduta. Ei kukka, ei meri, ei väri. Onko silloin ihan lohduton. Inhimillisen lohdutuksen ulkopuolella.

On kuin jotakin olisi lohkaistu minusta irti. Kuin pala olisi lähtenyt. Minun synnyttämäni on kuollut. Minun luomani on poissa. Minun omani, joka ei missään eikä koskaan ole ollutkaan minun. Lainassa vain.

Lähtenyt jonnekin? Vaiko kokonaan vain poistunut. Jättänyt jälkeensä tyhjän aukon. Negatiivisen tilan. Mennyt lävitseni ja jättänyt minuun oman kokoisensa reiän. Sitä reikää on vaikea kuroa umpeen millään. Sen ympäryksetkin valuvat pois, ja tilalle jää vain tyhjää. Tyhjää tyhjyyttä, jonka reunoilla on vain vähän rispaantunutta minua.

Koska tuska hellittää. Koska voin olla ystävilleni taas helposti lähestyttävä. Helppo. Mukava. On niitäkin, kuten Hilkka tai Päivi ja useat muutkin, jotka eivät pelästy minun tunteitteni särmiä, märkiviä sisäisiä haavojani. Ja niitä, jotka pelkäävät ja karttavat nyt, kun olen tyhjä. Raastavan iso tyhjiö. Lisäksi vielä elämän terävillä hampailla raadeltu verinen klöntti. Eipä sellaista nyt niin kiva ole katsellakaan. Höh. Taas tuli hymy. Että uhrina olemisessa ja kärsimyksessä osaa olla myös nämä hymyilyttävät puolet. Se, että tervassa ja höyhenissä kierimisen jälkeen voi näyttää hassulta. Olenko itse ihan hengissä. Nipistän itseäni.

Katson poikani kuvaa. Silittelen häntä kuvassa. Mikään ei muutu. Ikävä. Tämä ei muutu ikinä. Tämä jää pysyvästi näin. Vaikka mitään pysyvää ei olekaan. Poistuminen voi olla kuitenkin lopullista. Ainakin jos ei ole kovin uskovainen. Minä olen hyvin vähän ja heikosti uskovainen, mutta uskon silti, että uskossa on voimaa. Kunhan vain ymmärtäisin mihin uskoa.

Keskiviikkona lasketaan poikani tuhkauurna Hattulan pyhän ristin kirkon hautausmaalle. Sinne voivat Sini ja Johanna viedä helposti kukkia ja kynttilöitä. Asuvat siinä ihan nurkalla. Uudessa kodissa, minne muuttivat viikko sitten.

Ja ettei meiltä suru loppuisi kesken, oli tänään isäni nuorimman veljen vuoro lähteä taivaan iloihin, tai ainakin kärsimästä maallisia murheita. Ilmoittelin siitä isälle varovasti. Hän otti asian todella tyynesti. Niin kuin henkilö, joka on totutellut omaankin lähtemiseensä jo puolitoista vuotta. Pysyvää poistumista luvassa enemmänkin. Olenko tässä. Nipistän taas.

Nyt on näin. Voi pahkeinen. Ja minä istun tässä. Koneen edessä. Tuijotan mustia kuvioita, näytölle sirottuvia. Niillä on olevinaan jokin merkitys. Kun niitä kokoaa ja sopivasti järjestelee, muodostavat ne uusia merkityksiä. Vai onko? Onko todellakin niin, että istun tässä ja kirjoitan.

Yrittäjän roolissa pitäisi olla reipas. Tehokkaan yritteliäs, tilaisuuksiin tarttuva, nopeasti päätöksiä tekevä. Markkinoida taitojaan ja osaamistaan. Myydä taidetta ja taittoa. Esitellä nyt ainakin palvelujaan, sillä kukaan ei tule kotoa hakemaan, ellei tiedä edes mitä hakisi.

Pitäisi on maailman tyhmin sana. Jätän tuon isin pois. Pitää. Pitää olla yrittäjän reipas. Reipaspa yrittäjän tulee oleman. Ja perhana kun en ole. Olen erittäin reippaaton. Itse asiassa mietin yrittäjyyteni perustuksia. Kun sillä ei tässä vaiheessa tunnu olevan hevon häntäjouhen vertaista merkitystä. Laskuja tulee joka päivä. Vakuutuksia, lainoja, eläkettä, leasing-maksuja. Yrittäjälle niitä tulee vieläkin enemmän mitä palkansaajille.

Ihminen ei kuitenkaan ole työnsä, eikä ammattinsa. Ei sen huonompi tahi parempi teki tahi jätti tekemättä. Mukavampaa olisi kuitenkin tehdä. Todennäköisesti haluan joskus tehdä jotakin. Haluan ehkä myös tulla reippaammaksi. Unohdan ehkä jossakin vaiheessa uhrina olemisen surun syvänteissä. Ehkä surukin laskostuu jonnekin kauniisti. Ehkä.

Theme: Overlay by Kaira Extra Text