Tänään on taas hautajaispäivä. Olemme lähdössä Saarijärvelle viemään serkkuni Leilan isää viimeiselle matkalle. Tämä kuolema on looginen. Vihtori oli jo vanha mies. Hyvin vanhan miehen lähtö on loogista. Olen kuitenkin oppinut kantapään kautta, että loogisuutta ei näissä asioissa ole. Järjestys voi olla hyvinkin satunnaista. Lähtömme on arpapeliä. Randomina mennään. Kuka tahansa voi olla seuraava. Jostakin syystä alan tämän jossakin määrin hyväksyä. Siitä seurauksena on, että elämä alkaa tuntua lahjalta. Ihan jokainen päivä on lahjapäivä.

Kaksi viikkoa osa-aikaista työelämää on takana. Olen pystynyt ajoittain jopa keskittymään asiakkaan tarpeisiin, mutta ollut myös välillä todella uupunut. Itkua tulee työnkin lomassa, mutta se kuuluu asiaan – erityisesti jos satun selaamaan vanhoja perhekuvia. Niitä en pystynyt katsomaan lainkaan vielä kuukausi sitten.

Päivät ovat olleet aurinkoisia. Vielä keskiviikkona oli Pohjois-Konnevedessä veden lämpö 20 astetta. Mökin kuistilla maalailin vielä tiistaina ja keskiviikkona. Nyt maalaustarvikkeet voisi pikku hiljaa kerätä kasaan ja tuoda kirkonkylän ateljeeseen – eli tuohon keittiön apupöydän seutuville. Maalaustarvikkeet jaoin kahteen osaan, toinen osa mökille ja toinen keittiöön. Keittiö näyttää kaoottiselta, mutta kenen tekevän ihmisen huusholli on järjestyksessä? Vierastan yltiösiisteyttä, tosin en viihdy läävässäkään. Pääasia, että pystyy työskentelemään. Että on valoa. Että on tarvikkeita. Ja kädet, jotka yhäkin ovat siinä määrin kondiksessa, että niillä saa sudittua. Painettua kameran laukaisijaa. Myös kuvaaminen on palautunut tekemisiini.

Olen pikkuhiljaa tutustunut jo ennen Miikan kuolemaa ostamaani peilittömään pikkujärkkäriin. Se tuottaa ihan laadukasta jälkeä. Ja painaa objektiivin kanssa alle 400 g. Akkukahva on hyvä pystykuvia otettaessa. Tuo on kepeä matkakumppani, jos ja kun matkustan joskus. Yleensä matkustan halpayhtiöiden koneilla ja yhden repun taktiikalla. Kaikki matkatavarat on saatava mahtumaan 10 kiloon. Matkustamisen aika ei kuitenkaan ole vieläkään. Ensinnäkään laskutettavaa ei ole juurikaan ollut koko kesänä ja toisekseen Iisalmikin tuntuu olevan kaukana.

Nyt Saarijärven tsasounaan.

Olemme nyt hiukan aiempaa rauhallisempia. Yhäkin kuitenkin ajoittain hyvin väsyneitä. Väsymys tulvahtaa aaltona koko kehoon. Vie aivan veltoksi. Silloin ei auta muu kuin mennä pitkälleen. Itkua tulee joka päivä. Sekin tulee jostakin aiempaa syvemmältä. Se ei ole niin herkässä kuin surun alussa, mutta sen nousemiseen riittää yksi sana, joka muistuttaa jostakin Miikaan liittyvästä.

Kaikki Miikan lapset ovat olleet kesän aikana mökillä. Jokaisen kohdalla riipaisee ikävä ja samalla kiitollisuus, että he sentään ovat kovasti eläviä. Hengittävät, kehittyvät, kasvavat ja muistuttavat isäänsä. Kukin tavallaan.

Pari viikkoa olen tehnyt asiakastyötä. Kuitenkin vielä osa-aikaista. Olen muistanut pitää myös viikonloput vapaata. Muistan vielä Miikan lauseen: älä äiti tapa ittees työllä. Yritän muistaa sen vastakin.

Maalaaminen on vähentynyt. Keskeneräisiä teoksia, jotka ovat lähinnä sekatekniikkakollaaseja, on useita kymmeniä. Niitä valmistelen hiljalleen – prosessin omalla sykkeellä – kevään näyttelyyn, joka on Rautalammin kirjaston galleriassa helmi- maaliskuussa 2014. En tiedä vielä näyttelyn otsikkoa. Mutta surun työstämisestä se on. Myös uusien kiitollisuudenaiheiden löytymisestä. Elämästä. Ja siitä, että se päättyy, jatkuakseen toisessa muodossa.

Juttelin myös kandalaisen taideyrittäjävalmentajan Lezley Davidsonin kanssa surun työstämisestä. Kerroin hänelle, miten parantavaa ja pelastavaa omalla kohdallani maalaaminen on ollut. Hän ehdotti, että tekisin kirjan tai vastaavan julkisen teoksen aiheesta. Hän ehdotti myös, että ottaisin yhteyttä paikallisiin mielenterveystahoihin mahdollista yhteistyötä ajatellen. Ensimmäisenä tuli mieleeni Inartes Instituutti, ekspressiivisen taideterapian yhdistys: Inartes . Puhuinkin asiasta jo Kirsille.

Sielun siskoni sairastaa syöpää ja on kovassa koulussa hänkin. Hän kirjoittaa ja piirtää itseään vahvemmaksi ja terveemmäksi. Miten eheyttävää voikaan olla kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen – värit. Käden jäljet jossakin. Puussa, metallissa, vaikkapa puhdistuvissa astioissa. Lakaistussa lattiassa. Toivoisin, että elämä olisi enempi toimintaa kuin alvariinsa vatuloimista. Onkin käynyt niin, että yhä enemmän vierastan teoriaa ja analysoimista. Se vie monelta upealta kokemukselta tunnelman.

Seuraavat hautajaiset ovat ensi lauantaina. Isäni siskon miestä viedään tällä kertaa Saarijärven tsasounassa viimeiselle lepopaikalle. Viimeksi tapasin serkkuni isän nuoremman veljen hautajaisissa.

Isäni on sitkeästi elämässä mukana. Huumorintajuisena ja virkeänä, vaikka suolistosyöpä verottaa jo heikkoa sydäntä. Aorttaoperaatiosta hän näyttää toipuneen vasta tänä kesänä. Ihmeellinen on elämän ja kuoleman, sairauden ja terveyden vaihteleva järjestys. Ja uskon, että kaikella on järjestyksensä, vaikka se ei millään muotoa looginen olekaan.

Kun tunnustelen omaa olemistani, niin hengissä ollaan. Aika elävänäkin. Monesta on vielä toipumista.

Venäjältäkin on taas kuulunut. Ehkä menen lokakuussa vetämään sinne yhden mediataiteen työpajan.