Mitä, minäkö kiinnostunut muustakin kuin itsestäni????

Omituisinta tässä hetkessä on se, että tunteiden vuoristoradalleni on tupsahtanut hienon hieno, pikkiriikkisen pieni, palanen kiinnostusta johonkin isompaankin kuin omassa nurkassa kyhjöttämiseen. Olen iloinnut tietovuodoista, vakoiluista ja vakoilujen paljastumisista, Himasilmiöstä.

Se, että aikanaan liityin piraattipuolueen jäseneksi, oli kannanotto siitä, että kaiken pitäisi tapahtua avoimesti. Erityisesti julkisella sektorilla. Yksilön oma tarve omaan yksityisyyteensä on eri asia, ja sen pitääkin säilyä. Mutta kaikki se mitä tehdään julkisesti, pitää olla avointa. Kaiken tiedon pitää olla kaikille saatavilla. Tämä ei yhäkään toteudu tasavertaisesti kaikkien kansojen kesken, mutta sitä kohti – uskon vakaasti – olemme kuitenkin menossa. Avoimen koodin porukat tekevät työtä avoimuuden eteen. Nuorissa on niin paljon myös eteviä ja fiksuja kavereita, että ei meikäläisen ikäpolvessa ikinä. Kuin myös sitä toista puolta, oravanpyörästä pudonneita, syrjäytyneitä – toivottomia. Vastavoimien kärjet hiovat toisiaan ja demokratioissa kehitys on äärimmäisen hidasta. Ihmisen päässä siis.

En kuitenkaan ala mistään käymään debattia. Minusta ei yksinkertaisesti ole siihen. Olen tavallista tyhmempi ihminen, enkä tykkää edes analysoimisesta. Se vie useimmiten kärjen kokemukselta. Himasilmiö on minusta myös hyvin mielenkiintoinen, kukaan tuskin lukee – en minäkään ole kokonaan vielä lukenut – Kestävän kasvun mallia, vaan esittää todella asiantuntevia lausuntoja tai lainaa kriitikkoja, teilatakseen työn.

Olen niin naivi ja hyväuskoinen tyhmyri, että ilahdun suunnattomasti, jos joku vakavalla naamalla puhuu siitä, että pelkkä materia ja taloudellinen kasvu ei ole riittävää inhimillistä kehitystä, vaan että hyvinvointiin tarvitaan muutakin. Siitä MUUSTA olen erittäin kiinnostunut. Arvokas elämä. Se on niin hyvä otsikko, että siitä kannattaa maksaa paljon enemmänkin mitä Himaselle on maksettu. Tietysti tämänkin olisi pitänyt tapahtua täysin avoimesti.

Työrintamalla tapahtuu taittelua. Vesanto-lehden joulunumeroa väsäilen kasaan. Se on yksi mukavimmista töistä mitä graafisen suunnittelun yrittäjänä olen koskaan saanut tehdä. Ensinnäkin se tutustuttaa minut uudelleen synnyinseutuni lähihistoriaan ja toiseksi sen kautta näen tämän pienen kylän inhimillistä hyörinää. Kehdosta hautaa. Ovat muistokirjoitukset ja vauva-aukeama ja paljon muuta. Täällä kaikki on niin suloisen pientä, tosin ihan yhtä todellista kuin missä tahansa suuremmassakin mittakaavassa. Täällä on paljon myös parasta lääkettä kaikkeen – luontoa.

Yksi ehkä joulukortiksi tuleva kuva

Olen hyvin kiitollinen nyt siitä, että juuri nyt – tänään – pystyn tekemään työtäni. Tähän asti on suru ollut niin kova, että ryhtyminenkin on ollut vaikeaa. Nyt koen helpotusta siitä, että saan ajatella asiakkaan tarpeita ja myös, ihanaa, olen saanut jo ajatelluksi jo muitakin ihmisiä! Kiitos tästä kuuluu maailmankaikkeuden runsauden sarvelle. Jumalaksi tätä toiset kutsuvat.