Kuukausi: joulukuu 2013

Ensimmäinen joulu ilman esikoista

Ensimmäinen joulu ilman esikoista

Joulu 2013, 50 x 70 cm

Kahden viikon kuntoutus- ja työloma Fuerteventuralla teki hyvää fyysiselle kunnolle. Kävelin saarella enemmän kuin kotimaassa vuosiin. Vaan ei tullut tuo tavaksi, joksi sen kyllä toivoisin tulevan. Kävelemisen, itsen hoitamisen ja yleensäkin vastuun kantamisen omasta hyvinvoinnista. Samalla se on vastuun kantamista myös läheisistä. Happinaamari ensin itselle, ja sitten vasta vieressä istuvalle. Minusta ei ole kielteisenä ja kituliaana kenellekään iloa.

Miikan kuolemasta on parin päivän päästä seitsemän kuukautta. Joulu on tulossa. Ensimmäinen joulu ilman häntä. Ilman häntä täällä. Maan päällä.  Niin kovasti haluaisin uskoa, ja osittain uskonkin, että hän ei ole kokonaan poissa, vaan tässä mukana hyörinnässä. Eilen tunsin ensimmäistä kertaa suoranaista läsnäoloa. Että poika piipahti kylässä. Toisaalta ihmisen tunne voi olla niin voimakas, että se realisoituu. Tulee konkreettiseksi. Kuollut henkilö henkenä vierelle.

Eilen tein myös päätöksen olla lähtemättä Tiimimestarit-valmennukseen. Se tuntui luopumiselta. Tai ehkä enemmänkin luovuttamiselta. Kaipaan vahvempaa sisäistä varmuutta siitä, miten haluan lopun elämäni viettää. Loppuelämän ensimmäinen päivä on nyt. Ja NYT on aina. En haluaisi sitä haaskata stressaamiseen, yli resurssien toimimiseen, enkä myöskään alisuorittamiseen. Olotilaan, missä ei ilmene enää uuden oppimista tai kehittymistä edes jollakin alueella elämässä. Fyysisesti tapahtuu rappeutumista, liikettä sekin. Henkisesti ehkä myös, sitä ei kuitenkaan itse niin helposti havaitse. Lienee siunauksellistakin se.

Ainoa asia mistä yhäkin olen hyvin varma: kuvia haluan tehdä. Käsin ja koneella. Analogisesti ja digitaalisesti. Yhdessä haluan työskennellä myös. Erilaisissa tiimeissä. Muutiimi on jo. Venäjän tiimistä en ole vieläkään varma, ja Venäjän pallo on minulla nyt. Heitänkö sen takaisin siten, että helmikuussa on ensimmäinen tapaaminen, vai siirränkö tulevaisuuteen, vai kieltäydynkö kunniasta. Vetäytyisinkö. Luovuttaisinko. Luopuisinko. Mitä tulisi tilalle, jos luovun. Mitä oikeasti tahdon. En tiedä.

Ainoa oikea vastaus tällä hetkellä hyvin moneen kysymykseen on EN TIEDÄ.

Teen Miikan lapsille voimakuvia. Lisään kuviin näkymättömän tason rakastavia lauseita. Että he voimaantuisivat, eheytyisivät ja kasvaisivat tasapainoisiksi aikuisiksi. Minulle mummon rooli on vähemmän perinteinen. En osaa kutoa sukkia, en laittaa edes kunnon ruokaa, mutta osaan tehdä heille kuvia ja ottaa heistä niitä. Sen on riitettävä. Oma mummoni oli perinteikkäämpi. Hänen kanssaan sain kokea monia ihania asioita: käydä navettahommissa, lypsää lehmää, laittaa kanoille ruokaa. Tepastella niityillä ja heinäpelloilla. Mummolassa oli kissoja. Hevonen. Elämiä opin rakastamaan siellä.

Haikea on mieli. Omaa lasta ikävöivä. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka olisi 40 -vuotias. Jossittelu, josta vähääkään ei ole hyötyä, kuljeskentelee – asioiden, mitä mahdollisesti olisin voinut tehdä – ympärillä. Jos olisin ollut joku toinen, olisin elänyt ja tehnyt toisin. Eikä minulta olisi silloin ehkä kuollut oma lapsi ennen aikojaan.

Jos en jossittele! Niin kaikella on aikansa. Miikan aika oli täällä 38 vuotta. Se tuntuu samalla lakonisen kyyniseltä ja helpottavan rakastavan lohdulliselta. Meillä kaikilla on aikamme. Emme siitä itse päätä.

Toivon teille kaikille joulun rakkaudenhenkistä sanomaa, joka ei rajoittuisi vain muutamaan hassuun tuntiin, vaan jokaiseen nyt-hetkeen. Halataan rakkaitamme. He ovat tässä vielä!

Tiimit maailmankartalle vaikkapa Fuerteventuran kautta

Tiimit maailmankartalle vaikkapa Fuerteventuran kautta

Viime talvena täällä samoissa maisemissa kävellessäni sopivasti upottavilla hiekoilla päätin, että haluan tänne toisenkin kerran. Jos vain mahdollista. Corralejon hiekkadyynit, suojeltu luonnonpuistoalue, on ihaninta kävelymaastoa kuluneille nivelilleni. Lisäksi tämän saaren värit ja karuus tuovat mieleen Jäämeren seutujen karuuden, sillä erotuksella, että pukeutua ei todellakaan tarvitse turkishaalariin.

Aiheuttaa aina itsessäni runsasta sisäistä ristivetoa, kun kaverit toivottavat hyvää lomaa. Siksi, että matkani eivät suinkaan ole lomaa, vaan työskentelyä toisenlaisissa olosuhteissa. Pimeimpänä aikana haluan kuvata ja maalata valossa. Edes pienen hetken. Jotta sitten jaksaisin puurtaa pimeässä.

Tähän kaksiviikkoiseen liittyy myös harras toive siitä, että saisin motivoiduttua itseni hoitamisen säännölliseksi ja sellaiseksi, että pystyisin yhä jatkamaan yrittäjänä. Itsen hoitaminen yrittäjälle on elintärkeää muutenkin. Saati sitten tilanteessani, missä olen ollut surun murtama ja miltei liikuntakyvytön sekä henkisesti että fyysisesti. Kaksi kuukautta sitten mietin vielä, onko minulla enää minkäänlaisia resursseja jatkaa yritystoimintaa, tai yleensäkään elämääni jotensakin terveen ja täysjärkisen kirjoissa. Pikku hiljaa on kuitenkin tullut pala palalta hiukan lisää voimaa. Uskoa. Toivoa. Toivoa siitä, että voisin tehdä jotakin järkeenkäyvää myös siten, että siitä voisi olla iloa muillekin kuin vain itselleni.

Vesanto-lehden taittaminen ihanan ja kannustavan tiimin kanssa oli ensimmäinen oikea työ, minkä tein Miikan kuoleman jälkeen täyspainoisesti. Siitä tuli hyvä mieli monessakin mielessä. Ensiksi siksi, että tiedostin sen kautta, että pystyn työskentelemään ja toiseksi siksi, että juuri tuon lehden tekeminen on niin täysillä omille juurille sisään ajamista. Kolmanneksi tiimi, jonka kanssa lehteä saan tehdä, on niin kannustavan ihana, että sekin luo uskoa tiimityöskentelyn uudelleen nousuun elämässäni. Kiitos Vesanto-tiimi! Ja erityiskiitos Muutiimi!

Venäjän digimediapajaa olemme rakentaneet Jelenojen (Petrova ja Wild) kanssa useita kuukausia taustalla. On ollut mukavaa soveltaa tuotekehittäjän työkaluja tässä projektissa. Kaiken aikaa on takaraivossa ollut myös epäily, onko minulla riittävästi resursseja toteuttaa hanke. Nyt, kun se näyttää tulevan päivä päivältä todemmaksi, motivoidunkin koko ajan lisää. Juuri tätähän halusin jo Creada-valmennuksen aikana – kansainvälistyä. Se ei mennyt ehkä ihan niin kuin silloin kaavailin, mutta aika paljon sinne päin. Lisämausteeksi on tullut tiimityöskentely, joka on aina myös tiimioppimista. Ja jos oikein haluan yleistää niin kaikkien ihmisten elämän kuuluisi olla tiimioppimisprosessi.

Jottei lomailu olisi ihan liian lokoisaa, olen lueskennellut muutaman alan kirjan täällä.

Russell Sarder Learning: steps to becoming a passionate lifelong learner

Michael Nir  Building Highly Effective Teams How to Transform Teams into Exceptionally Cohesive Professional Networks – a practical guide

Max Chafkin Design Crazy: Good Looks, Hot Tempers, and True Genius at Apple

Brian Davidson Mind Maps: Master Mind Mapping in Under 90 Minutes!

Luen näitä kirjoja myös siksi, että pähkäilen yhä lähteäkö vaiko eikö Tiimimestari-43 valmennukseen. Se kun olisi niin mahtava tapa kehittää Venäjän tiimin kautta omiakin valmennustaitoja. Mutta en sano tuohonkaan vielä mitään. Tarvitsisin kuitenkin koulutukseen rahaa muutaman tonnin. Valitettavasti minulla on tieto siitä, miten paljon enemmän ihminen oppii tai saa aikaiseksi tiimissä, mitä yksin.

Mukavuusvyöhyke minussa haluaisi nyt luovuttaa kaikista ylenpalttisen vaativista projekteista. Toinen puoleni, joka ei ole ennenkään juurikaan painoarvoa antanut helpoille ja mukaville ratkaisuille sanoo – anna palaa vaan. Ans kattoa mitä pääni päättää muutaman dyynikävelykilometrin jälkeen.

Olemme kuunnelleet äänikirjoina Johannes Linnankosken Pakolaiset ja Juhani Ahon Lastuja. Nämä ovat olleet niin meheviä kuunteltavia, että nyt vasta ymmärrän antaa arvoa esimerkiksi Johannes Linnankosken maisemakuvaukselle. Uskomattomia kirjailijoita meillä on. Äänikirja on suurinta herkkua mitä ihminen voi itselleen tarjota kynttilän valossa ja hyvässä seurassa. Ensinnäkin, ei tarvitse miettiä kaiken aikaa miten olisi ohjannut elokuvan erilailla, sillä ohjaus on ihan omassa päässä.

Nyt kuvaamaan.

Theme: Overlay by Kaira Extra Text