Kuolemakielto on suvussa, vaikka jotkut ovat sitä rikkoneetkin jo. Mokomat. Äidin äkillinen tajunnan menetys ja portaissa kaatuminen herätti heti pelon, että nytkö taas, että ei ei ei, ihan vielä ainakaan. En jaksaisi, en kestäisi. Mutta kyselläänkö näissä asioissa omaisten mielipiteitä. Ei kysellä.

Äiti voi nyt kuitenkin kutakuinkin normaalisti. Epäselvää on yhä, mikä tajuttomuuden aiheutti. Varmuustoimenpiteitä on tehtävä. Uusittava oven lukko Kotimäessä sellaiseksi, että pääsee myös ulkoapäin avaimella sisään.  Hankittava turvahälytin tai vastaava. Koskaan ei voi tietää mitä yksin asuvalle vanhukselle voi sattua. On ollut puhetta myös siitä, että äiti muuttaisi kirkonkylälle raputtomaan asuntoon, mutta sitäkään ei voi kiirehtiä eikä tuputtaa. Muutoksien sisäistämiseen olisi hyvä saada aikaa. Tätä sopeutumsaikaa ei aina suoda. Hyvinkin äkillisesti tempaistaan läheisiä ja rakkaita pois. Sairauksia iskee salamoina kirkkailtakin taivailta ja on pakko muuttaa tottumuksiaan. Jotenkin pahimman pelkääminen on ydinjatkeessa. Toisinaan saa yllättyä myönteisesti tällä asenteella.

Elämä muistaa säikytellä hauraudestaan miltei jokainen päivä. Päivä voi olla viimeinen. Ei ole aikaa tuhlattavaksi joutavuuksiin. Riitelemiseen, kadehtimiseen, pitäisi-juttuihin tai edes murehtimiseen. Tosiasia on, että ihmisen osa on vanhentua, sairastua ja kuolla. Sitä ennen toki syntyä, vahvistua, lisääntyäkin ehkä. Elämä on oppimisprosessi, jossa olisi parasta tiedostaa mitä juuri nyt tapahtuu. Tällä hetkellä kesääntymistä, luonnon vihertymistä ja hyvin hidasta lämpenemistä. Odottelen maalien ja kangaspohjien levittämistä Käpälämäen rannassa. Murheenkin keskellä voi paistaa aurinko. Joku voi kävellä halattavaksi. Oman vajavaisuutensa, keskeneräisyytensä ja niin sanotut virheensäkin voi antaa anteeksi. Anteeksianto kaikelle ja kaikille. Elämä on.

Pojan haudalla kävimme. Poika ei ole siellä. En tiedä missä on. Ainakin minun sydämessäni. Ja monen muun. Siellä laulaa laulujaan. Bluesia enimmäkseen ja parempina päivinä rokkia. Kaksi vuotta ei ole pitkä aika niin läheisen kuolemasta. Vähän olen toipunut. Alan pikkuisen jo huolehtia omasta voinnistani. Olen käynyt salilla ja kävelemässä. Asioita, jotka eivät onnistuneet vuosi takaperin. Hiukan on alkanut myös valokuvaaminen kiinnostaa uudelleen.

Miikan tytär Iita ja poikaystävänsä Toni kävivät rannassa. Toivat mukanaan tyrnin ja mustaherukan taimia. Jotakin uutta sinnekin. Josko heidän lapsensa saisivat niistä mehua keitellä, tai ainakin rastaat popsia.

Vesannon näyttelystä ei ole juurikaan kuulunut. Siellä työni vielä perjantaihin asti notkuvat. Hiljaista on ollut. Kuten yleensäkin. Ei se hirveästi mieltä hivele, vaikka ei ole koskaan estänyt tekemistä jatkamastakaan. Näyttelyjä on pidettävä sen vuoksi, että en halua tehdä tätä pöytälaatikkoon enkä pelkästään itselleni. Mitä minä tuommoisella taulumäärällä tekisin. Kuvien tekeminen ei ole minulle päiväkirjan kirjoittamista, vaikka ehkä sitäkin. Se on ihan kaikille tekemistä ja jakamista. Säilytystilaa tuotoksille mietin taas. Ehkäpä noista tulee aikas jämy juhannuskokko. Iloa kaikille taiteesta!