Ei surua voi paeta. Ei voi ryhdistäytyä tai ottaa itseään niskasta kiinni hymyilemään maailmalle. Suru ei ole miellyttävää, eikä sen keskellä voi miellyttää. Silti se voi olla kaunis ja syvä, kiitollisuutta täynnä. Suru voisi minua avartaa, kasvattaa ja opettaa. Olemaan nöyrä, tai ainakin nöyrempi. Kiitollinen kaikesta.  Kaikesta mikä tapahtuu. Suru voisi opettaa antamaan kaiken vain tapahtua. Kannattaneko sormiaan pinnojen väliin tunkea.

Maalliset maineteot tekevät egon mielen hyväksi. Pollea porskuttaja saa niistä virtaa valheelleen. Jos täällä joku pärjää tai yrittää olla vahva, niin egokultahan se siinä, yrittämässä estää kokemasta vahvemmin elämän syvää mysteeriä. Oivaltamasta ehkä jotakin sellaista, jonka jälkeen ei tarvitsisi näytellä enää yhtään mitään. Ja ihan kamalaa sille olisi, jos herkeäisi pelottamasta. Ego tykkää niin lietsoa pelkoa. Mielellään se myös etsii syyllisiä ja tuomitsee.

Ei silti voi surussa rypeä, eikä jatkuvasti kantaa suruharsoa kasvoillaan. Sekin peittää näkyvyyden kaikelta siltä kauniilta ja hyvältä mitä on.

Ruoho kasvaa, kasvaa aina vaan, vaikka sen ajelet sileäksi. Ja koivun vesa työntyy kallion kolosta, vaikka minkäänlaista näkyvää ravintoa kasvulle ei ole.

Minä olen auttamattomasti jäänyt toiseksi. Ikuinen kakkonen. Siitä huolimatta minut on varustettu hyvin. On annettu kyky tuntea, kyky oppia ja kyky unohtaa.

Pojan uurna oli kevyt. Vähän jää toistasataakiloisesta miehestä tuhkaa. Kun sain uurnan syliini, oli kuin olisin odottanut häntä taas. 38 vuotta sitten kannoin häntä kohdussani. Tällä kertaa vein hänen tuhkaansa uurnalehtoon. Kohdusta hautaan ui uuttera lautta.

Ei, tämä ei ollut synnyttämistä, tämä oli kuolettamista. Vai synnytinkö kuitenkin jotakin. Synnytän kaiken aikaa jotakin, mikä tulee myös pojastani – tälläkin hetkellä. Joonan käsi harteillani kannoin poikaani, kunnes uurna siirtyi isälle, jonka olkapäälle Joona kietoi kätensä myös.

”Usko minua.
Tärkeintä ei ole onnellisuus
vaan uskallus ja mahdollisuus
olla tosi.”
Martin Buber