Tekijä: Mirja Birgitta

Mediakuluttajana 20 vuotta

Mediakuluttajana 20 vuotta

Sattumalta koulua Suvisuhinoita varten siivotessa osui käsiini media-assistentin tutkintoon tekemäni työnäytekansio. Siitä löysin myös 20 vuotta sitten kirjoittamani omakohtaisen tilityksen suhteestani mediaan. Se on tehty silloiselle opinto-ohjaajalleni. Juttu tuntuu yhäkin olevan melkein ajankohtainen.

Facebookia ei tuolloin vielä ollut, ja sähköpostikin oli melko tuore tuttavuus. Nyt tuota lukiessani tuntuu, että ehkä 20 vuotta sitten olin hiukan edellä aikaani. Joskin tänä päivänä voin kirkkain silmin todeta, että en pysy enää edes mediakulttuurin perässä. Olen hävinnyt totaalisesti juoksukisan, mutta olen yhä tänäkin päivänä bittien ja pikseleiden suurkuluttaja. Ahmatti ja addikti suorastaan.

Kirjoitan jutun tähän uudelleen sanasta sanaan,  sillä minulla ei ole tuota enää edes bitteinä missään tallessa, vaan ainoastaan tulosteena kansiossa. Lisäksi olen taittanut tuon todennäköisesti Page Makerilla, jossa on intialainen tavutus päällä. Voi hirvitys!

Minä mediakulttuurin kuluttajana
(kirjoitukseni vuodelta 1997)

Olen kuluttajana ja tuottajana jatkuvassa prosessissa,  johon kuuluvat myös eri mediat kuvineen, sanoineen, äänineen ja tuoksuineen. Mieleni merkkijonoissa lipuvat symboli- ja ikonisignaalit, joilla yritän tulla ymmärretyksi ja ymmärtää ympärilläni ja sisälläni olevaa maailmaa. Media on minussa ja minä mediassa. Internet kuvastaa mediatodellisuuttani ehkä parhaiten. Olen interaktiivisen virtuaalitodellisuuden suurkuluttaja. Käytän internettiä informaation hankkimiseen, viestien välittämiseen, oman työni esittelemiseen, sosiaalisiin suhteisiini, kulttuurinautiskeluun, tiimityöideointiin ja virtuaaliterapiaan. Internetissä yhdistyvät kaikki perinteiset mediat, joten aloitan niistä.

 

Tv ja radio

Käytän televisiota ja radiota valikoivasti. Kumpaakin hyvin harvoin. Joskus kaipaan taustaääniä keskittymisen avuksi ja sitä saan radiosta – vuoron perään minulle kelpaavat Mafia, Nova, Klassinen, Ylen ykkönen tai cd-soittimelta jyräävän rockin tai hempeimmän New Agen väliltä. Kaikki kelpaa. Paitsi ei suomalainen iskelmämusiikki, sillä olen mattijatepporajoitteinen. Kaikki mikä liittyy kilpaurheiluun on minulle myös vierasta, siispä Radio Suomi saa olla avaamatta. Samoin paikallisradiot, jotka ovat urheilukeskeisiä. Niin tv:ssä kuin radiossakin dokumentit ja haastattelut pysähdyttävät. Kun yllätän itseni katsomasta Kauniita ja Rohkeita tai toimintaleffoja sohvalta tuijottamasta, tiedän olevani syvässä depressiossa.

Katson myös satelliittikanavia, EuroNewsia, Super Chanellia ja BBC Worldia pieninä annoksina silloin tällöin ennen kaikkea oppiakseni ymmärtämään puhuttua englannin kieltä. Käytän myös kohtuullisen valikoivasti ja usemmiten syvästi nautiskellen elokuvaa televisiosta, elokuvateattereissa tai videolta.

 

Lehdistö ja muu painettu sana

Lehdistöä käytän myös satunnaisesti ja valikoivasti. Poliittisesti suuntautumattomana en ole vieläkään alkanut lukea aamulehteni pääkirjoitusta, mutta kulttuurisivuja seuraan säännöllisesti. Herkuttelen sarjakuvilla seuraamalla Lassea ja Leeviä ja Karvista. Urheilusivuja yli hyppiessäni – erityisesti maanantai-aamuisin – tunnen suurta katkeruutta vertailussa niukemmaksi jäävien kulttuurisivujen puolesta.

Naistenlehtiä kulutan kampaajalla, iltapäivälehtiä joskus kesälomalla ristikoiden merkeissä. Tapaus Dianan jälkeen en ole suostunut ostamaan yhtäkään iltapäivälehteä. Se on kannanottoni sensaatioilla ja omien arvojeni vastaisella aineistolla mässäilevää lehdistöä kohtaan. Olen tilannut kotiin Taide- ja Tietokone -lehden ammatillisen kiinnostuksen ja ajan tasalla pysymisen vuoksi. Lisäksi tuen mielenterveystyötä Käsi Kädessä ja Mielenterveys -lehtien tilauksen muodossa. Näistä erityisesti jälkimmäisen kulutan kannesta kanteen.

 

Kirjat

Kirjoja aloin kuluttaa alle vuoden ikäisenä. Revittyäni ensimmäisen kuvakirjani silpuksi, olin puhjennut epätoivoiseen itkuun. Ilmeisesti ymmärsin jo silloin, että painetulla paperilla on muutakin käyttöä kuin repiä sitä esimerkiksi materiaaliksi kollaaseihin.

Lukemisesta muodostui intohimo, jonka kohde on vaihdellut vuosien varrella tyttöromaaneista tietokirjallisuuteen. Kulttuurinautintoja olen imenyt runoudesta ja kaunokirjallisuudesta, henkeäni olen ravinnut eri kulttuurien, uskontojen ja ideologioiden totuudenetsijöiden – ylipappien ja  -papittarien ikuisista viisauksista. Juuri tänään minua puhuttelee haaste olla lukematta mitään. Pystynkö siihen, ja miten se vaikuttaisi luovuuteeni.

 

Omalla vastuulla

Minulla on etuoikeus pyrähtää virtuaalitodellisuuden globaaliin tajunnanvirtaan useita kertoja päivässä. Globaalisuus on näennäistä, sillä tiibetiläinen sisareni ei etsi ruokavinkkejä selaimella verkosta – eikä monen muunkaan maan kansalainen. Suomalaisena saan kuitenkin matkustaa tietoyhteiskunnan seiteissä – en päättömästi koheltaen – vaan etsien informaation langan pätkiä, joista voin kutoa omaa verkkoani. Kaiken aikaa joudun olemaan valppaana seulomaan ja suodattamaan, kritisoimaan, vertailemaan ja raadittamaan niin informaation oikeellisuutta kuin sivujen ulkoasuja ja toimivuuttakin.

Internetin kaoottisen tarjonnan laatu- ja tasoerot kulkevat äärimmäisyyksissä, siksi ilman taustatietoja ja nettiesikoulua on verkkomatkailua mahdotonta hyödyntää järkevästi. Olemme kuitenkin kietoutuneet seittiin jo nyt niin vahvasti, että on tullut aika välineellistää myös Internet muiden medioiden joukkoon yhdeksi kulutushyödykkeeksi ja viestintävälineeksi.

 

Ylistys sähköpostille

Puhelinsoiton ja kirjeen yhdistelmä – sähköposti – on merkinnyt minulle ulko-oven avautumista. Minulle sähköposti ei ole persoonaton työkalu, joksi perinteiseen kirjeenvaihtoon jämähtäneet haluavat sen teilata. Persoonallisuus ja luovuuden henki virtaavat myös verkon välityksellä. Sähköposti antaa minulle myös mahdollisuuden osallistua etätyöläisenä tiimiin. Hyödynnän sähköpostia myös sosiaalisissa suhteissani. Käyn useamman ihmisen kanssa e-mailkeskustelua. Amerikkalaiseen ystävään olen päivittäin yhteydessä ja norjalaisen psykoterapeutin kanssa olen saanut avatuksi yhden sisäisistä lukoistani. Toimin myös aktiivijäsenenä keskustelu- ja vertaistukiryhmässä, jossa saan koko ajan oppia toisten kokemuksista ja jakaa omaa kokemustani toisille. Sähköpostin välineellinen arvo on ehdottomasti itselleni tärkein kaikista medioista, sillä sen myötä mikä tahansa digitaaliseen muotoon muutettu aineisto siirtyy vaivattomati ja nopeasti eteenpäin. Olen vakuuttunut, että sielu koostuu bittijonoista.

 

Netiketti

Verkossa oman vastuun ottaminen nivoutuu mielestäni oleellisesti yhteen sensuroimattoman sananvapauden kanssa niin tuottajana ja kuluttajanakin. Kannan vastuuni siitä, mitä verkkoon lähetän ja siitä, miten sitä hyödynnän. Minun on otettava huomioon kansainväliset kulttuurierot verkkoviestinnässä. Intialaisille ei ole fiksua suunnata kevymielistä lehmäsymboliikkaa eikä islaminuskoisille kannata tyrkyttää possuanimaatioita.

 

Arvot

Alussa oli sana. Idea, josta syntyy konkreettista. On syytä suhtautua pieteetillä sanoihin ja kuviin, sillä niistä koostuu ja rakentuu mielemme maailma. Sanon MIELEN maailma, sillä uskon, että henkemme on kuvaton, sanaton, vailla häivääkään mediakulttuurista.

Elän ikuisessa avautumisprosessissa. Toivon kuoriutuvani kääreistäni – rajoittavista ideologioista, kulttuurihypnoosin luomista naamioista – eheytyväni. Toivon, että sisäinen aidompi puoleni pääsisi tulemaan esille luovasti.

Ihmisellä on yksilönä ja kollektiivina mahdollisuus kasvaa ja kehittyä –  oppia rajattomasti – vaikka se tapahtuukin evoluution kiduttavan hitaalla vauhdilla. Jokainen ihminen voi kerros kerrokselta kuoria itseään ennakkoasenteistaan, oppia vapauteen vastuun kautta. Voin avautua joka suuntaan, en ainoastaan ylöspäin – henkeen kurkottaen – vaan myös alaspäin sielun syvyyksiin. Voin avautua myös joka puolelle ympärilleni, myös uusille tavoille viestiä ja kommunikoida. Uskon päivään, jolloin viestintävälineet ja media ovat turhia, ihminen niin kehittynyt eettisesti ja esteettisesti, että viestintä sujuu välineettömästi. En tule näkemään sitä aikaa, mutta pyrkimällä jatkuvaan avautumiseen, uskon edistäväni prosessia omalta osaltani.

 

Lopuksi 20 vuotta vanhan tekstin kommentit vuonna 2017

Netti on yhä edelleenkin harvojen etukoikeus. Ehkä tiibetiläinen sisareni on kuitenkin jo verkossa. Nettiesikoulu on toteutettu medialukutaidon kursseilla. Opiskelu sujuu tablettikouluissa verkossa. Tiimit neuvottelevat Skype-palavereissa tai vastaavissa. Kokoukset voivat olla myös virtuaalisia. Nettipoliisit vahtivat vihapuheita. Opetetaanko netikettiä jossakin?

Radiota en juurikaan kuuntele. Yle Puhetta joskus autossa. Lehtiä en tilaa. Kuvittajilta tulee heidän laadukas lehtensä neljä kertaa vuodessa. Samoin Muinaistaiteen seuralta Sumulta Hiisi-lehti kaksi kertaa vuodessa. Olen lopettanut myös mielenterveysliittojen lehtien tilaamisen. Lopulta väsyin niihinkin. Mielenterveysteemat eivät juurikaan muuttuneet vuosien varrella. Silti kannatan heidän toimintaansa.

Paperilehtiä tulen entisestään karsimaan. Muutenkaan lehti ei ole lyhykäisten juttujensa vuoksi kovinkaan antoisa media itselleni. Pieni paikallislehti ja Helsingin Sanomat tulevat. Hesari vain viikonloppuisin paperisena, muulloin verkkoversiona.  Paperiversio saa jäädä kokonaan, kun metsämökkiydyn.

Kirjoja luen säännöllisesti, mutta yleensä Kindlestä sähköisinä tai Audiblesta äänikirjana, jolloin kielellinen nautinto  jää tyngäksi, koska ymmärrän yhäkin harmittavan huonosti puhuttua englantia- erityisesti kaunokirjallista tekstiä. Tietokirjallisuus on helpompaa, yleensä kiinnostavien aiheiden termistöt on tullut opeteltua.  20 vuoden aikana ovat tulleet mukaan sähköiset kirjat ja lehdet, äänikirjat ja elokuvat. Niiden suurkuluttaja olen.  Aivan suurenmoinen aarre on Issuu.com, johon kokoan kiinnostavien aiheiden kokoelmia kirjoista ja lehdistä. Se on lisäksi ilmaista. Spotify antaa rajattomat mahdollisuudet äänimaailmaan.

Sittemmin ovat tulleet mukaan  myös Facebook ja muut somet. 20-vuotta sitten itselleni some oli sähköposti, jota käytin kyllä mahdottoman paljon. Nykyisin vähemmän, sillä somen kautta asiat jakautuvat. Some vaatii entistäkin enemmän sanojen vartioimista, käyttäytymisestään vastuun ottamista. Ei ole yhäkään sopivaa mielestäni käydä intiimimpejä tuntemuksiaan läpi netissä, vaikka tuleekin joskus jokunen ylilyövä kaunan pirsta heitetyksi. Sellaisesta tulee paha olo itsellekin. Huumorilla menee paskemmatkin sanomiset, ja mikä parasta –  avoimuuden avulla voi huonoistakin fiiliksista päästä aika nopeasti eroon. Mutta onko kohderyhmä tunteitteni roskakori? Tunteita kun tulee ja menee, eivätkä ne sinällään ole itseään elämää. Eikä niille toimita valtaa antaa.

Televisio toimii samalla tavoin kuin tuolloin. Katson masiksessa sarjoja. Väsyneenä tappodekkarit maistuvat, vaikka ovatkin ihan silkkaa yökötystä. Jos niihin kätkeytyy upeita maisemia, kuten islantilaisiin – katselen tylsänä ihanan maisemakuvan toivossa vaikka millaisia hirttäjäisiä. Ei ole järkeä tuossakaan. Olisi parempi matkustaa Islantiin. Sen teenkin heti kun pystyn.

Noin hirveän toiveikas en ole enää ihmiskunnan  kehittymisestä, vaikka toteankin tuolla, että se tapahtuu evoluution kiduttavan hitaalla vauhdilla. Oma kuolo lähestyy, ja maailma on mennyt joiltakin osin todella hullummaksi. Tosin joiltakin osin paljon paremmaksi. Islamin salattuja maailmoja revitään auki niin että pommit paukkuvat ja viattomia lakoontuu.

Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat lisääntyneet. On tullut myös piraattipuolue, joka suurimmalta osaltaan ajaa niitä asioita, mitä itsekin pidän tärkeinä tiedonkulun ja median suhteen. Salassa ei pidä pitää  mitään meitä koskevia päätöksiä. Salassa sen sijaan on hyvinkin suotavaa pitää oman makuukamarinsa hommat.

Totuutta en enää etsi. Sitä ei tarvitse etsiä, sitä voi vain paeta. Pakenemiseen on tarjolla miljoonittain välineitä erilaisista uskonnoista mitä monimuotoisimpiin ideologioihin! Netistä löytyvät taivaan jos helvetinkin portaalit. Siitäkään en ole enää varma, jotta koostuuko sielu bittijonoista. Mutta ihan hyvin voisi koostuakin – ykköstä ja nollaa! Passiivisuutta ja toimintaa. Pysähtymättömänä virtana soluista tähtiin. Näitä kun latoo päällekkäin ja peräkkäin, niin jo alkaa tapahtua.

Viestinnän kimuranttisuuteen, ymmärtämiseen ja ymmärretyksi tulemiseen, on syvästi arvostamani professori Timo Honkela kehittämässä uutta tietotekniikkaa, jota kipeästi tarvitsemme. Sillä toisen kissa, on toiselle hevonen, eikä ymmärrys sanojen kautta välttämättä kohtaa.

https://www.facebook.com/rauhankone/

PS. Sarjakuvista Fingerpori on vienyt 20 vuoden takaisista suosikeistani ylivoimaisen voiton

PS 2. Avautumisprosessi-teeman alle sopivat myös terrori-iskut, arabikeväät, wikileaksit, tietovuodot yms. nykyiset tapahtumat. Voi myös käydä niin, että maapallo avautuu uusille asukkaille!

Summaus

Summaus

Summa summarum – koko kesä on muuttoa tehty. Pari ulkomaan yhteisnäytelyjuttua huhti-kesäkuussa  ja sitten vain muuttoa.

Äitini yli 60 vuoden käsityöläisyys tykötarpeineen ja valmisteineen on siirretty äidin tekemän lajittelun jälkeen Vesannon kirkonkylän ainoaan hissitaloon. Osa tavarasta on siirtynyt Teboilin taakse viritettyihin kierrätyslaatikoihin, osa odottaa vielä Kotimäen vintillä kuljetusta johonkin suuntaan.

Olemme asustaneet juhannuksen jälkeen mökillä. Ainoa hiukan järjestyksellisempi paikka näistä viidestä – edesmennyt kirkonkylän asuntomme – äidin uusi asunto – äidin vanha asunto eli lapsuuskotini Kotimäki – Käpälämäki eli mökki ja vielä hännän  huippuna koulun työtila, joka sekin on melkein 50 neliötä täynnä omia työtarvikkeitani ja valmiita teoksia.

Sää on suosinut, erityisesti muuttamista. On ollut suopean viileää kamojen kantamiseen, pölyjen separoimiseen ja muuhun huhkintaan. Väliin on fyysinen ponnistelu väsyttänyt niin, että olen unohtanut aivoja mädättävän ylenpalttisen filosofoinnin – sellaisen, että mikä minusta tulee isona ja että mitähän ne nuokin minusta ajattelevat. Saavat ajatella ihan mitä tykkäävät, minä kannan nyt materiaa – yleensä melko tarpeetonta – paikasta toiseen.

Materia – äitini ja isäni käsityötä ja omaa taidettani lukuunottamatta sekä muutamia perustarpeitten tyydyttämiseen tarkoitettuja tarvikkeita – on melkoisen turhaa. Lopulta oma taiteenikin on jokseenkin turhaa, erityisesti materialisoituneessa muodossa. Taulujani ovat nurkat pullollaan, ja ehkä juuri siksi olen niin tykästynyt digitaaliseen tuottamiseen. Bitti vie lopulta aika vähän tilaa. Bittejäni seilaa pilvissä, useammilla kovalevyillä – useammissa osoitteissa. Kun aika meikäläisestä jättää, saa perikunta vapaasti deletoida loput. Sekin käy käden käänteessä!

Periminen. Sitä olen ehtinyt kuitenkin miettiä, vaikka varsinainen mietiskely ja näppyjä aiheuttava ylenpalttinen pohdinta onkin ilahduttavan vähillä ollut. Olen nimittäin, jos en hopealusikka – niin käsityöläisten perillisenä syntynyt puulusikka suussa. Köyhä työläisperhe on jättänyt paljon käden jälkiään ja konkreettisia kokonaisuuksia ainoalle tyttärelleen. Ensin siunattiin isän isohkoin kätösin rakentamalla ja äidin upeiden tekstiilitöiden verhoamalla mökillä. Nyt saan asua isän rakentamaa omakotitaloa vuodelta 1956. Ei mikään luksus, vaan rakkaitteni kädenjälkiä täynnä oleva, myönteisiä tunteita herättävä lapsuudenaikainen kotini.

Hyvin usein olen tuntenut mittavaa syyllisyyttä kaikesta perimästäni. En suinkaan ole kaiken tämän arvoinen, vaan mitätön, erityisesti käsityötaidoiltani ja muutenkin yhenkaltainen hulttio mitä tulee vanhanaikaiseen, sangen arvostettavaan, vanhempieni harjoittamaan säästäväisyyteen ja ekologisuuteen. Minä olen kertakaikkiaan täysin ansiotta tämän kaiken perinyt. Mutta yritämme näitä siipan kanssa parhaan kykymme mukaan kunnossa pitää ja kiitollisuudesta soikeana asua. Kiitokset menee yläkertaan isälle ja Viherkujalle äidille. Kiitos. Tuhannet kiitokset.

Vesannolle muuttaminen aikoinaan oli erittäin suuri kriisi. Yli 40 vuotta kaupunkien melskeissä, kulttuuripalvelujen ja muunkin ylenpalttisen kaupallisen tarjonnan keskeltä pikkuiseen pohjoissavolaiseen viäräleukojen keskittymään muuttaminen oman pienen bisneksen kanssa oli samaa kuin konkurssi ja katastrofi. Nämä tuntemukset saivat kuitenkin nopeasti lähteä alta, kun eteen tuli isompia asioita – isän vakavat sairastamiset, pojan kuolema, isän kuolema perään, oma loppuun palaminen, surun syöverit ja kaikki elämään liittyvä synkempi puoli. Oli oikeastaan ihan parasta mahdollista elää keskellä ei mitään Savon korvessa ja kärsiä. Pohjois-Savo on kuin luotu laadukkaaseen kärsimykseen! Ans kattoo nyt onko myös parempiin tuntemuksiin.

Pahin on niiltä osin ohi. Vaikkakin onnen tunteiden  huipentumat ovatkin lopullisesti loiventuneet. Niitähän tulee ja menee. Onnen, surun ja kaipauksenkin tunteita. Väliin mahtuu tietysti vihaisuutta ja vitutustakin, mutta aika kärjettömiä ovat nuokin nykyisin.

Elämä jaksaa olla monenlaista. Syvyyssuunnassa se on ollut kohdallani ennätyksellisen rikasta. Kiitos siitäkin jonnekin kauas ja tähän ihan lähelle.

Minkään tekemistä en pidä enää tärkeänä, en edes taiteeni, vaikka sen tekeminen on pitänyt minut suhteellisen järjissäni. Suhteellisen siksi, että järkevyys on yliarvostettua. Ihminen kun on sekä tunteen että järjen voimien keskus. Suhteellisen myös siksi, että yritän tehdä asioita niin kuin itsestäni tuntuu oikealta enkä siten, miten yleensä on tapana tehdä.

Parhaillaan on muutama työ Roomassa Rossocinabro -galleriassa. Saan ehkä muutamia printtejä menemään risteilyalukseen, josta käyn kauppaa israelilaisen taidevälittäjän kanssa. Ei se iso kauppa ole, mutta kauppa kumminkin. Jos vaikka pääsisin niillä rahoilla jonnekin reissuun, koska nyt on ihana Koti mäellä, jonne kelpaa reissuiltansa palata. Äiti on lupautunut tulemaan kotimieheksi – tai -naiseksi.

Työkoneeni on nyt sillä paikalla keittiössä, missä oli ennen äitini Singer. Laulu jatkuu näistä koordinaateista nyt bitteinä.

syksyä kohti

 

Bittejä peräkylän pankkolta virtuaalitodellisuuteen

Bittejä peräkylän pankkolta virtuaalitodellisuuteen

Tämä oli oikeasti kommentti Astan kommenttiin eiliseen blogimerkintääni. Mutta tuli sen verran pitkä, että julkaisen blogikirjoituksena:

Niin Asta, en nyt kyllä ajattele pelkästään myyntiäkään, vaan ihan sitä yleistä kiinnostusta asiaa kohtaan. On todella tylsää tehdä juttuja, jotka eivät kiinnosta ketään. Tehdä vain itselle on ikävää. Vaikka myynti onkin tosi kiva juttu, niin sen varaan en ole toimintaani laskenutkaan. Raha tekemiseen on tullut milloin mistäkin, puolison tilistä, graafikon hommista, tätä nykyä pikkiriikkisestä eläkkeestä ja puolison vähän isommasta pikkiriikkisestä eläkkeestä. Ja joskus myös asiakkaalta. Eli joku muu syy on aina ollut sekä tekemiseen, että näytteille asettamiseen. Ehkä kättensä jälkien kautta yrittää kohdata toisia ihmisiä, kun muuten ei ole siitä sosiaalisimmasta päästä ja jokseenkin taidoton esittämään tunteitaan naamatusten. Parhaimmillaan jakaminen on sitä, että joku ihminen saa omakohtaisen oivalluksen jonkun teoksen kautta. Olkoonkin, että se olisi aivan jotakin muuta, mitä itse teosta tehdessään olisi kokenut.

Minusta taidemaailman toiminta ei ole koskaan tuntunut hyvältä. Minusta se on muovautunut eliittirahapeliksi, jota pyörittävät viralliset taideinstituutiot,  ja jossa oravanpyörii taitelijat ja galleriat – apurahoja, arvostusta, rahattomuutta, arvostamattomuutta. Se on maailma, johon en itse ole koskaan edes kuulunut, vaikka olen sitäkin ehkä joskus kohdalleni tavoitellut. Onneksi siinä pelissä on tullut hylky. Eli se mitä teen, on jotakin muuta, jolle koskaan en ole myöskään nimeä keksinyt. Puuhastelu kuolemaa odotellessa. Puhdehommia pankkolla. Naatiskelua jälkien tekemisestä. Ehkä se on vain elämää. Mielestäni elämää ja sen kokemista on kuitenkin tärkeää ainakin osittain myös jakaa. Mikä kanava lienee kivuttomin, vähiten pettymyksiä aiheuttava. En oikeastaan enää ehdoin tahdoin halua enää yhtään kiusata näinkin hyvää tyyppiä.

Digitaalista aineistoa on suhteellisen helppo jaella. Siksi olen suurimmalta osalta tuotantoani pysytellyt juuri bittimaakarina, vaikka teen kyllä suuren osan materiaalista käsin ja muutan ne biteiksi vasta viimeisessä vaiheessa. Nämä valinnat ovat jossakin päin maailmaa aivan selkeitä, eikä ole epäilystäkään siitä, että myös tätä tekniikkaa pitää jotensakin opetella. Eivät kuvani todellakaan itsestään synny, eikä ole todellakaan yhtäkään sellaista ohjelmaa, joka ne automaattisesti väsäisi. Bitit eivät ole hirviöitä, ne ovat hyvin mukautuvaisia kavereita. Oikeastaan tykkään ihan tuhannella peukulla biteistä ja pikseleistä. Vielä muutamia vuosia sitten oli myös valokuvaajissa vannoutuneita filmin varaan laskijoita, mutta pikselit ovat kyllä voittaneet kisan.

Olen aivan innoissani siitä, että olen jälleen kerran kurkkuani myöten täynnä vanhoja käytäntöjä. Voi olla, että tästäkään ei synny mitään sen kummempaa. Jospa luopuminen konkreettisten vedosten esittelystä gallerioitten, kirjastojen ym. paikkojen seiniltä muuttuu todellakin pelkästään bittien heittelyksi metsämökin pankkolta virtuaalitodellisuuten. Pohtimisiin kamut!

Ansaintalogiikkaa

Ansaintalogiikkaa

Iisalmi oli ihan todellinen pettymys. Ensinnäkin minulle kerrottiin, ettei ole olemassakaan avajaiskutsuvieraslistaa. Kunnes sitten selvisi, että sellainen olisi ollutkin. En usko, että se kuitenkaan olisi tilannetta suuremmalti muuttanut. Se mitä teen, ei nyt vaan kiinnosta. Sillä ei ole itseni ulkopuolisille mitään merkitystä. Omien merkityksien luominenkin alkaa kyllästyttää. Minun pitää nyt hyväksyä tosiasiat. Se ottaa aika lujille vanhalla jääräpäällä.

Yksin tai kahdestaan olen pitänyt 47 näyttelyä ja yhteisnäyttelyjä siihen kymmenkunta päälle. Osa niistä on tuottanut jonkun verran edes ”markkina-arvoa” ja muutamia kuviani olen silloin tällöin myynytkin. Kiitos siitä asiakkailleni. Ilman teitä olisin lopettanut aikaisemmin tämän hölmöilyn ja vaikkapa matkustellut nuokin rahat. Matkustamisessa yksikään lati ei mene hukkaan.

Nyt on kuitenkin hyvin selkeää, että näyttelyjen pitäminen ei ole millään tavalla järkevää toimintaa kohdallani. Tuon kokoisen näyttelyn, mitä Iisalmi oli, pelkät materiaalikustannukset ilman vuokraakin ovat noin 1500 euroa. Yhtään tuossa ei ole vielä omalle työlle laskettua palkkaa. Jos laskisin tuohon vielä graafikon palkat – juliste, mediatiedote ym. sälä. No en viitsi laskea. Sehän on ollut vain omaa työtä. (Jonka tekee kone.)

En ole lotonnut moneen  vuoteen, koska se on yhtä hyvä voittojen suhteen mitä on taiteen ( tai mitä lienee sotkua omalla kohdallani) tekeminen. Onnistumisen suhde on minimaalistakin minimaalisempi. Enemmän voittaa Lotossakin, kun jättää lottoamatta. Kymmenen viikon lottorivi tuottaa yleensä 10 pettymystä. Näyttelyjen pitämisessä voittaa kaikkein eniten, kun lakkaa niitä pitämästä. Ensi vuonna säästän muutaman tonnin, kun en enää hölmöile.

Näyttelyjuttuihin lähden vain, jos joku sattuu pyytämään ja maksaa viulut. Kuvia ehkä teen, ehkä en. Ehkä vanha akka ei pysty ryppyjään oikomaan, eli jatkanee tyhjän toimittamistaan verkkoon. Mutta tästä lähtien tekeleet menevät ainoastaan sinne virtuaaliverkkoon. Digitaalinen taide ei ole mitenkään arvostettua, senhän tekeekin vain kone.

Ai että kutsumushommiako, no hei hyvää päivää – henkihän lähtee paljon helpomallakin!

 

Huhtikuussa haihtunutta

Huhtikuussa haihtunutta

Huhtikuun aikana päivitin Urbaanit Unet -sarjaani Saatchin galleriaan. Laitoin myös vanhoja vuodelta 2006 olevia töitäni sinne. Tein joihinkin pieniä muutoksia. Valmistui myös muutama uusi. Aikajärjestys uusien ja vanhojen kanssa tässä artikkelissa ei ole mitenkään kronologinen. Sitten sivuni hakkeroitiin, ja pystyimme pelastamaan artikkelit maaliskuun loppuun saakka.

Kaikki teokset on tehty kokoon A2. Kaikki kuvat ovat omia ottamiani. Pidän runsaasti katukuvauksesta. Rakastan taidemuseoita ja eläimiä. Urbaanit Unet -sarjani on näitten mieltymysten yhdistelmä, mutta myös laimeahko tai ainakin vähemmän äreä kannanotto urbanisoitumiseen ja siihen, miten vähän jätämme tilaa luonnolle. Jääkarhujakin maapallolla on kohta enää museoissa. Meilläkö muka yksinoikeus tähän planeettaan?

Andy Warholin huone 1/5

Andy Warholin huone 2 1/5

Häikäistyneet New Yorkissa 1/5

Pitäisiköhän käydä museossa 1/5

Firenzen Duomon laitamilla 1/5

Hengailua Firenzen kaduilla 1/5

Renessanssin hengessä 1/5

Millenium sillalla 2/5

Citykarhut 1/5

 

Kirahveja naisen mielessä 1/5

Haamuvieras 1/5

Suojatie 1/5

Macylle menossa 1/5

Uffizin vieraat 1/5

Urbaanit Unet Pariisissa 14 1/5

Läpinäkyvä mies Lontoossa 1/5

Matkalla Kansallismuseoon 1/5

Fosforitiikeri kävelyllä Thamesin varrella 1/5

Mangustit Lontoossa 1/5

Vaaleanpunaiset sudet Lontoossa 1/5

Luistelijoita Somersetin jäällä 1/5

Millenium sillan ylittäjät 1/5

Kotkia Lontoon yössä 1/5

 

Kaikista teoksista saatavana minulta suoraan tilattuna esimerkiksi sähköpostilla tai soittamalla numeroon 040 530 3192 viisi museolaatuista käsin signeerattua taidevedosta, kokoon A2, joka sopii mukavasti kehyksiin 70 x 50 cm. Isompiinkin kehyksiin menevät kookkaammalla paspatuurilla. Julisteita ja logolla varustettuja isompiakin versioita Saatchin galleriasta suoraan täältä:

 

Kaksi urbaania lisää

Kaksi urbaania lisää

Firenzen kirkkoon menijöitä 2/5

Empire State buildingin katolla 1/5

Firenzen Duomolle menijöitä lisääntyi edellisestä versiosta yhdellä eläimellä. Sekin halusi nähdä pikkubildingin. Empiiristatebildingin katolla törmäsin tuikean näköiseen havukkaan. Lienee ollut se havukka-aholainen.

Sarjaan Urbaanit Unet. Koko A2. 5 käsinsigneerattua vedosta museolaatuisille materiaaleille.

Yksi uusi urbaani

Yksi uusi urbaani

Häikäistyneet New Yorkissa 1/5, sarjaan Urbaanit Unet.

Nyt kun Pielaveden Zen lepää – toivottavasti rauhassa – kirjaston galleriatilassa, voin alkaa keskittymään muuhun. Ihan alkajaisiksi viimeistelin yhden uuden Urbaaneihin. Teos sijoittuu tällä kertaa New Yorkiin. Ihan aito kuva, köllähdin Broadwaylle makuulle ja kameran linssiin osuivat nämä häikäistyneet raitahäntäiset. Luonnollisuus on valttia. Ikinä en käsittele kuvia, ovat suoraan kamerasta ja neitseellisen koskemattomia. Ai että horisonttiko vinossa. Ite oot!

Sarjojen tekemisessa on monta hyvää puolta. Kun yhteen teemaan väsyy, voi jatkaa toista. Sarjat voivat olla täysin toisistaan poikkeavia. Elämä ei sarjakuvittamisen maailmassa muodostu tylsäksi. Samalla kun antaa vaihtelun virkentää, muhivat alitajunnassa jatkot toisille sarjoille. Mieli on metka värkki, se tuottaa kaikenlaista, jos sille antaa luvan.

Häikäistyneet Nevorkissa samaan tapaan, 5 kpl käsinsigneerattuja vedoksia korkealaatuisille materiaaleille. Koko A2.

Kun sanat eivät kerro enää mitään

Kun sanat eivät kerro enää mitään

Sirkkalehdet 1/5

Piirustelut, raapustelut, jäljet kalliossa, hiekassa, paperilla. Symbolit, ikonit, ideogrammit, maailman äänteiden ja kirjasimien typografia. Eri aikakausien ja kulttuurien piirretyt merkit – kiviin kaiverretut, luoliin maalatut, papyruksille ja kivitauluihin muodostetut symbolit ovat kutkuttaneet uteliaisuuttani vuosikymmeniä. Aikoinaan kiinnostuin jopa grafologiasta, kaunokirjoituksen persoonasta kertovista ominaisuuksista.

Graafisen suunnittelun yrittäjänä totuin kiinnittämään huomiota ulkoasuihin, erityisesti typografiaan. Työni oli kirjaimellisesti pinnallista, ulkokullaista  ja merkkikeskeistä puuhaa. Vaikka en juurikaan enää pelaa markkinointiviestinnän kentällä, on minulla yhä jäljellä muutama itsellenikin merkityksellisen viestin välitystä tarvitsevaa asiakasta. Hyvä esimerkki sellaisesta on Vesanto-lehti. Lehti lehdeltä, merkki merkiltä on kotiseutuni historian ymmärrystä sen kautta yritetty minulle opettaa.

Olen taas lueskennellut wabi-sabista, zeniläisestä taidekäsitteestä. Sen kauneus on arkista, rouhean yksinkertaista ja hiukan surumielistä kuten itse elämäkin: melankolinen, ohitse kiitävä häivähdys. Hiukkasten hetkellinen tihentymä. Tussin ja siveltimen nopea kosketus paperilla – oma elämäni siinä kohtaa missä siveltimen kärki kohtaa paperin. Meni jo.

Zen-sarjan kuvissani on useimmiten vain yksinkertaisia siveltimen vetoja. Niitä tehdessäni olen ollut hiljaa, ajattelematta mitään. Teosten valmistaminen on alkanut tussitangon hiertämisellä kiviseen kaukaloon vesitilkan kera. Siveltimen vetojen merkitys on keskittynyt siveltimen veto, jos sitäkään. En halua julistaa niillä mitään, en kertoa edes tarinaa. Mitään tiettyä, ainakaan tietoista, en niillä hae. Joskus tosin pelottaa, että kiinalaiset/japanilaiset  lukevat jotakin tuhmaa siveltimen vedoista. Jotakin fakjuuta.

Teokset ovat siis merkityksetöntä hölynpölyä – pienien käden liikkeiden synnyttämää – tilassa, missä sanat ovat loppuneet eikä määritelty, analysoitu tieto kerro mitään.

Theme: Overlay by Kaira Extra Text