Tämä oli oikeasti kommentti Astan kommenttiin eiliseen blogimerkintääni. Mutta tuli sen verran pitkä, että julkaisen blogikirjoituksena:

Niin Asta, en nyt kyllä ajattele pelkästään myyntiäkään, vaan ihan sitä yleistä kiinnostusta asiaa kohtaan. On todella tylsää tehdä juttuja, jotka eivät kiinnosta ketään. Tehdä vain itselle on ikävää. Vaikka myynti onkin tosi kiva juttu, niin sen varaan en ole toimintaani laskenutkaan. Raha tekemiseen on tullut milloin mistäkin, puolison tilistä, graafikon hommista, tätä nykyä pikkiriikkisestä eläkkeestä ja puolison vähän isommasta pikkiriikkisestä eläkkeestä. Ja joskus myös asiakkaalta. Eli joku muu syy on aina ollut sekä tekemiseen, että näytteille asettamiseen. Ehkä kättensä jälkien kautta yrittää kohdata toisia ihmisiä, kun muuten ei ole siitä sosiaalisimmasta päästä ja jokseenkin taidoton esittämään tunteitaan naamatusten. Parhaimmillaan jakaminen on sitä, että joku ihminen saa omakohtaisen oivalluksen jonkun teoksen kautta. Olkoonkin, että se olisi aivan jotakin muuta, mitä itse teosta tehdessään olisi kokenut.

Minusta taidemaailman toiminta ei ole koskaan tuntunut hyvältä. Minusta se on muovautunut eliittirahapeliksi, jota pyörittävät viralliset taideinstituutiot,  ja jossa oravanpyörii taitelijat ja galleriat – apurahoja, arvostusta, rahattomuutta, arvostamattomuutta. Se on maailma, johon en itse ole koskaan edes kuulunut, vaikka olen sitäkin ehkä joskus kohdalleni tavoitellut. Onneksi siinä pelissä on tullut hylky. Eli se mitä teen, on jotakin muuta, jolle koskaan en ole myöskään nimeä keksinyt. Puuhastelu kuolemaa odotellessa. Puhdehommia pankkolla. Naatiskelua jälkien tekemisestä. Ehkä se on vain elämää. Mielestäni elämää ja sen kokemista on kuitenkin tärkeää ainakin osittain myös jakaa. Mikä kanava lienee kivuttomin, vähiten pettymyksiä aiheuttava. En oikeastaan enää ehdoin tahdoin halua enää yhtään kiusata näinkin hyvää tyyppiä.

Digitaalista aineistoa on suhteellisen helppo jaella. Siksi olen suurimmalta osalta tuotantoani pysytellyt juuri bittimaakarina, vaikka teen kyllä suuren osan materiaalista käsin ja muutan ne biteiksi vasta viimeisessä vaiheessa. Nämä valinnat ovat jossakin päin maailmaa aivan selkeitä, eikä ole epäilystäkään siitä, että myös tätä tekniikkaa pitää jotensakin opetella. Eivät kuvani todellakaan itsestään synny, eikä ole todellakaan yhtäkään sellaista ohjelmaa, joka ne automaattisesti väsäisi. Bitit eivät ole hirviöitä, ne ovat hyvin mukautuvaisia kavereita. Oikeastaan tykkään ihan tuhannella peukulla biteistä ja pikseleistä. Vielä muutamia vuosia sitten oli myös valokuvaajissa vannoutuneita filmin varaan laskijoita, mutta pikselit ovat kyllä voittaneet kisan.

Olen aivan innoissani siitä, että olen jälleen kerran kurkkuani myöten täynnä vanhoja käytäntöjä. Voi olla, että tästäkään ei synny mitään sen kummempaa. Jospa luopuminen konkreettisten vedosten esittelystä gallerioitten, kirjastojen ym. paikkojen seiniltä muuttuu todellakin pelkästään bittien heittelyksi metsämökin pankkolta virtuaalitodellisuuten. Pohtimisiin kamut!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *