Puut ovat minulle kavereita. Paljon enemmän nähneitä ja itseäni viisaampia. Ne voittavat myös kaikki kauneuskisat, vaikka eivät alennukaan ulkosilla seikoilla kilpailemiseen. Puut myös kommunikoivat. Joskus on vaikeuksia nähdä metsästä yksittäinen puu. Yksittäistä puuta tuijottaessa unohtuu usein suurempi kokonaisuus – metsä. Yhtä paljon kaipaan pieniä turvallisentuntuisia metsiä, kuin vesistöjä – järviä, jokia, lampia, soita. Meret herättävät kunnioitusta. Ihmettelen myös sitä, miten meret viimein oppivat syömään muovikasseja.

Minun puuni ovat usein kelottuneita, ränsistyneitä tai jopa kuolleita. Silti ne yhä ovat säilyttäneet kauneutensa. Kenties viisautensakin.

Taulut sopivat 70 x 50 kehyksiin. Kaikista teoksista viisi käsin signeerattua vedosta.  50 x 70 cm kehyksiin. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.

Kaikista teoksista viisi käsin signeerattua vedosta.  50 x 70 cm kehyksiin. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.

Abstrakti ilmaisu antaa eniten mahdollisuuksia niin itselleni kuin katsojallekin. Mitään ei tarvitse selittää, värit ja muodot puhuvat jokaiselle omaa kieltään.

Tosin jälkeen päin huomaan toistaneeni tiettyinä aikakausina pitempään samankaltaisia väripaletteja ja muotoja. Abstrakti kuva on itselleni rakkain. Jossakin määrin abstrakti ekspressionismi, jossa kaikki on vain spontaania ”prosessiin luottamista” – muotojen, värien, valojen ja varjojen vastaanottamista. Spontaanius kuitenkin hiukan kangistuu viimeistelyvaiheen tietokonetyöskentelyssä.  Tosin sekin on muuttunut melko automaattiseksi. Olenhan ohjelman parissa viettänyt melkein 25 vuotta. Pelkkä kuvan valmistaminen alusta saakka ohjelmalla ei kuitenkaan ole minun juttuni. Kollaaseissa on hyvä olla omia valokuviani ja käsin maalauksiani. Sekoittaminen on nautinnollista. Jos työnkulkua voisi kuvailla musiikilla, olisi se ehdottomasti jatsia. Improvisoitua.

Jo eilen latasin tämän teoksen Saatchiin, mutta jäin miettimään miten tämä yhtäaikainen bloggaus ja Saatchiin lataaminen sujuvat. Tuleeko tästä sotkua ja toistoa, vai palveleeko tämä suomalaisia asiakkaitani. Kokeilen nyt kuitenkin jonkun aikaa. Samalla tulee harjoitettua pitkään jumissa ollutta kirjoittamista, jota kuitenkin haluaisin jossakin määrin myöskin tehdä.

Varauloskäynteja 1/5 on  50 x 70 cm kehyksiin sopiva. Viisi käsin signeerattua vedosta. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.

Teosta voi tarkastella myös Saatcin ”view fullscreen” komennolla lähempää. Ja hinta siis eri Suomeen kuin tuonne.

https://www.saatchiart.com/art/New-Media-Escape-Routes-Limited-Edition-1-of-5/451366/3341287/view

Prosessi. Ikuinen liike. Ikuisuuden kaikki nyt-hetket menneisyydestä tähän päivään ja tulevaan. Hajoamista ja uudelleen muodostumista. Jokainen meistä siinä soluineen.

Hajoaminen – vanhasta muodosta luopuminen – aiheuttaa usein surua. Suostumalla olemaan osa prosessia, voi ehkä katsella sivullisen lailla – ehkä jopa tyynesti – kiertokulkua.

Onko materian väliin jäävä tila henkeä, ja muuttuuko se. Miten henki meissä liikkuu? Vai onko se ainoa, joka pysyy ja kaikki liike tapahtuu siinä. Olemmeko jumalan unia?

Näitä mietin tätä kuvaa tehdessäni. Ja sitä miten suru muutti minua. Miten vuosien positiivisuusharjoitukset muuttuivatkin suruaikana harjoituksiksi hyväksyä ihan kaikki sellaisenaan – koko raadollinen, elävä muuntuva organismi.

Vuoden viimeisiä kuviani julkaisen. Rohkaisen itseäni luottamaan prosessiin, kulkemaan siinä liiemmin miettimättä. Ainainen analysoiminen ei välttämättä johda mihinkään, vaikka ajattelullekin sijansa toki maailmassamme on. Toivon rohkeutta kohdata elämä sellaisenaan. Tuntui miltä tuntui.

Hajoaminen 50 x 70 cm kehyksiin sopiva. Viisi käsin signeerattua vedosta. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.

Loppuvuoden viimeisiä kuvajulkaisuja. Pinkkitukkainen nainen on odottanut julkaisemistaan tai hylätyksi tulemistaan jo useamman kuukauden. Nyt päätin sen kuitenkin julkaista. Ihmiset ovat nykyisin harvinaisia kuvissani. Eläimet ovat ehkä yleisin esittävä olento, mitä kuvissani on. Ja tietysti kasvit. Maisema on jotakin, mitä vielä etsin. Maisema lienee abstrakti, tai vähintäänkin luonnoton, epäesittävä, sinne päin. Ehkä maisemani on pelkkä horisontti tai taivaan ranta.

Niin pinkkitukkaisesta naisestani, kuin muistakin teoksistani, on aivan viime metreille useampia versioita. Jossakin vaiheessa prosessia teen niistä valintapäätöksen. Samalla hävitän vanhat versiot. Lopulliseen päätökseen vaikuttavat tietysti kulloisenkin ajankohdan tunnetilat. Tämä nainen on pysynyt pinkkinä aika kauan.

Eilen illalla ja tänä aamuna tein pieniä vesiväritöitä. Mietin samalla värivalintojani. Vaikka muodollinen ”oikeaksi taiteilijaksi himoitseva”  minäni hakeekin tyylikkäitä harmaita ja beigejä, niin tekevä, alati prosessoiva itseni etsii aina jotakin paljon väkevämpää, räikeämpää, voimakkaampaa ja tehokkaampaa. Siitä huolimatta edelleenkin rakastan ehkä eniten ruskean ja sinisen sävyjä yhdessä. Maata ja taivasta. Järkeä ja henkeä. Liha tulee kuitenkin väkisinkin ulos. Fyysiset kivut, hiipuvat himot ja tuntemattomat tuskatilat.

Kohta tulee asiakas hakemaan Uroita ja naaraita teoksen. Se menee Turkuun. Olen niin onnellinen, että joku arvostaa työtäni niin paljon, että haluaa sen seinälleen. Sen suurempaa onnea en pysty kokemaan, sitten perheeni hyvinvoinnin jälkeen.

Pinkkihiuksinen nainen on kooltaan 50 x 70 cm kehyksiin sopiva. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.

Eilen valmistunut teos. Kuuluu sarjaan Puutarhurin Unet. Puutarhasarjassani lepään ennen ja jälkeen isompia haasteita.  Seuraava isompi haaste on Pielaveden näyttely maaliskuussa 2017 kirjaston galleriatilassa.

Tämäkin teos siis myynnissä, kuten kaikki aiemminkin täällä julkaisemani työt. Laitan tästä lähtien uudet teokseni sekä Saatchin verkkogalleriaan että blogiini. Blogini on ollut aina myös kauppani, ja blogissa olevat hinnat ovat suomalaisille asiakkailleni.

Saatchi on tarkoitettu kansainvälisille asiakkailleni, ja siellä hinnoissa on 30 % heille menevää provikkaa ja toimituskustannuksia.

Saatchin kautta voi kotimaahankin tilata signeeraamattomia teoksia niin paperille kuin kankaallekin vedostettuna.  Ne tulevat heiltä suoraan ja niissä on vain logoni.

Kaikkia teoksia voi tiedustella puhelimitse tai s-postitse. Maksaa voi nyt myös PayPalin kautta. Yhteystietoni ovat alapalkissa.

Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.

Puutarhurin Unet Äänekoskella 1.6. – 29.6.2016

Saatteeksi

Uni-sarjoja aloin tehdä joskus 2006 / 2007 suunnitelmallisesti. Ensimmäinen Uni-sarjoistani on Arkaaiset Unet,  jota varten matkustin ympäri Pohjois Skandinaviaa kuvaamassa kalliopiirros- ja maalauspaikkoja. Noissa teoksissa yhdistelin pohjoisen eläimistöä, luontoa ja muinaista kalliopiirroskuvastoa.

Uni-sarjat ovat kasvaneet vuosien varrella. Arkaaisten jälkeen tulivat Urbaanit Unet, missä yhdistelin katukuvausta rakastavana maailman metropoleja ja villeja eläimiä sekoilemaan sinne.

Urbaaneja seurasivat Avaruudet Unet, joka palkittiin kutsulla Pietariin tekemään yhteisnäyttelyä  11 venäläisen ja 1 norjalaisen taiteilijan kanssa otsikolla
Avaruus muinaisessa ja nykytaiteessa. Pietarin planetaarion galleriassa olisi ollut lauantaina avajaiset, kun maanantaina samalla viikolla saimme uutisen poikamme äkillisestä kuolemasta. Jäi avajaisiin menemättä. Oma isäni lähti 10 kuukautta pojan kuolemasta. Näiden tapahtumien jälkeen on elämässäni pitkä musta aukko. Mutta myös käsinmaalattu prosessi, josta pidin Rautalammin kirjaston Kivijalka-galleriassa Prosessi-nimisen näyttelyn vuoden päästä pojan kuolemasta. Teokset olivat osa suruprosessia.

Pari vuotta sitten aloin arkistoimaan 20 vuoden aikana ottamiani kuvia.
Yli 100 000 kuvaa ovat nyt kutakuinkin järjestyksessä. Puutarhurin Unet sarja sai alkunsa, kun totesin, että minulla on huomattava määrä kasvikuvia. Elämäkin alkoi muistutella myös sen kauniista ja keveämmistä puolista. Halusin tehdä sarjan, jolla ylistää maailmankaikkeuden runsautta ja kauneutta. Tosin pikkuisen kuviin tuli myös vitsejä. Huumoria ei voi ikinä unohtaa. Vaikka se olisi hirtehistäkin, se auttaa aina jaksamaan eteen päin.

Puutarhurin Unet-sarja, kuten muutkin Uni-sarjat, saattavat jatkua vielä yksittäisinä teoksina silloin tällöin. Voin viedä näyttelyjä niistä yhä edelleenkin eri paikkoihin. Itse asiassa tämä Äänekosken näyttely on tullut järjestetyksi Marjatta Leposen toiveesta. Hän on minun Facebook-kaverini, enkä ole koskaan häntä livenä tavannut.

Mutta muuten en enää jatka näitä sarjoja. Uudet kuvat saavat nyt tulla. Jo jonkun aikaa sitten ne ovat alkaneet pulputa ulos minusta. Ehkä ne ovat hereillä olevampia, valveisempia kuvia, ehkä entistäkin sekavampia. En kuitenkaan pysty ilmaisemaan itseäni enää millään kovin selkeällä. Elämäni on muuttunut hyvin abstraktiksi. Ruotsalainen ystäväni Liisa antoi tälle uudelle kuvantekijälle minussa myös uuden nimen. Signeeraan kuvani tästä lähtien Mirja Birgitta. Omat ovat nimeni. Mutta nyt myös yleensä kaikilla käyttämätön kakkosnimi saa tehdä omia teoksiaan.

Teokset ovat siis digitaalisesti viimeisteltyjä koosteita valokuvistani (olen myös tarkka siitä, että valokuvat todella ovat omia ottamiani ) sekä maalauksistani ja piirroksistani. Jokaista teoksesta voi saada 5 käsinsigneerattua vedosta, joko Hahnemulen museolaatuiselle puuvillapaperille ( 100 % puuvillaa) tai Epsonin puolikiiltävälle valokuvapaperille. Kummankin jälki kestää sisäolosuhteissa vähintäänkin 100 vuotta ja Hahnemulelle luvataan jopa 200 vuotta elinikää. Mutta kukapa sitä on koskaan täällä todistamassa. Hinta on kuitenkin puuvillalla korkeampi, joten siitä syystä kahdenlaista hinnoittelua.

Mirja Birgitta

Löysin tänään vanhan vihkon siivotessani kirjahyllyä. Vihkossa oli muistiinpanoja Tiimiakatemian Tulisielut-koulutuksesta. Muut jutut hävitin, mutta kirjoitan tähän vielä ylen yleväiset mietteeni koulutuksen lopussa. Sitten vihko joutaa universumin kiertokulkuun. Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon. Näyttelyjä on yhä tullut pidetyksi. Ulkomaillekin ainakin kerran olen päässyt jopa kutsuttuna. Mitään suurta nostetta ei ole tullut, enkä ole sellaiseen kyllä panostanutkaan. Käsin tekeminen, maalaaminen ja valokuvaaminen, ovat pitkälti toimineet myös hengissä pitävinä voimina ja terapiana. Jotakin muutakin tehtävää niillä ehkä on yhäkin, mutta en ihan varma ole vielä, miten tästä jatkan. No ensin kerron mitä ovat Tulisielut.

Tulisielut

Tulisielut, Tiimiakatemian koulutus yrittäjille vuosina 2008 – 2009. Koulutus tapahtui intensiivijaksoin, joita kutsuimme nimellä torstain ja lauantain vastainen yö. Kirjojen lukemiseen, jotka valittiin Tiimiakatemian luettelosta (on muuten mahtava kokoelma). Koulutukseen osallistui eri alan yrittäjiä tavoitteenaan kehittää omaa yritystään koulutusprosessin aikana ja samalla suorittaa yrittäjän ammattitutkinto. Itse olin sen jo suorittanut, joten tein yritysjohdon erikoisammattitutkinnon aiheenani muuttaa graafisen suunnittelun yritys taidepainotteiseksi. Minulla oli tuon koulutuksen aikana ilo tutustua moneen tulisieluun, joista yksi on tukenut minua raskaimman menetykseni jälkeen päivittäin. Sellaista ei voi sanoin kuvata, ei sanoin kiittää. Yksinkertaisesti sellainen on ”vain” osa elämisen ihmettä. Monesta heistä on ollut paljon iloa minulle, ja ennen kaikkea oppia! Kiitos siitä heille.

Yrittäjyyteni on enää vain varjo entisestään. Taiteilija, jos sellaiseksi kutsuisin itseäni, voi ehkä paremmin kuin tuolloin, mutta en halua kutsua itseäni oikeastaan miksikään, vaan lennellä omissa vapaissa sfääreissäni ilman ylärakenteita. Juuri nyt en uskalla suunnitella kovinkaan pitkälle mitään. Päivä kerrallaan mennään. Iloa on siitä, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikea työhuone käsin tekemiselle. Siellä voi tapahtua ihan mitä vain. Myös tilan vuokrasopimus voi loppua milloin vain. Ehkä siitä kannattaa kuitenkin juuri nyt nauttia.

Mutta tässä se teksti, aikas ylevä, mutta jotenkin tämä minua suunnattomasti juuri nyt ilahdutti lukea.

12.6.2009

Tulisielujen viimeinen lähijakso. Takana on viisi tapaamista, treenejä, synnytyksiä, yhdessä ajattelua, itsensä löytämistä kollegojen avulla.

Olen oppinut, että muutos on mahdollinen, jos olen siihen todella sitoutunut. Jos teen todella sitä mitä rakastan, ja jos tekemiseni on yhtä kuin elämän tapani. Ja mielellään elämän tapani kulkisi käsi kädessä elämän tehtäväni kanssa.

Uskoni on vahvistunut. Uskoni siihen, että ihmisen sisäinen valo pääsee loistamaan oikeassa ympäristössä – turvallisessa, suvaitsevaisessa ja rakastavassa ilmapiirissä.

Vaikka en yhäkään tunnustaudu mihinkään uskontokuntaan kuuluvaksi, olen vakuuttunut ”kristillisestä” arvottamisesta, missä suurin niistä on rakkaus.

Minulla on vastuu. Vastuu omasta hyvinvoinnistani, yritykseni luotaamisesta siihen suuntaan, joka kulloinkin on mielestäni oikea. Suunnat saattavat vaihdella – voi olla myrskyä, tyventä, myötälaitaista, kevyttä puhuria, mitä vain – antamassa vauhtia, voimaa tai jarruttamassa. Minun omalla vastuullani on olla tai ei olla taiteilija. Vastuu on valintoja, oikeita ihmisiä, oikeita kysymyksiä.

Tiedän millaista on pitää näyttelyjä. Se menee jo rutiinilla. Tiedän, miten voisin markkinoida ja tiedottaa taiteestani. Tiedän myös, että voin itse saada aikaan tapahtumaketjuja. Minun on vain suostuttava kertomaan taiteestani muille. Siksi minun on uskottava, että taiteellani on niin arvokas tehtävä, että minun kannattaa kertoa siitä toisille.

On luotettava siihen, että maailmankaikkeus ei ole hutiloinut minun suhteeni enempää kuin muittenkaan. Myös minun taiteellani on tarkoitus, ja minulle taiteen tekeminen on elämän tehtävä – jota rakastan.

Enpä ole ennen viljellyt rakkaus-sanaa näin auliisti. On pyhä tuo sana minulle. Mutta elää ilman rakkaus-sanaa, onkin ehkä hiukan rakkaudettomampaa ja ankarampaa, kuin elää elämäänsä myös välillä avoimesti ääneen ja suurimmaksi osaksi kuvilla rakkauttaan ilmaisten.

Olen oppinut tämän koulutuksen aikana uudelleen käyttämään sanaa rakkaus. Ehkä tunnekin on nyt helpompaa ottaa vastaan ja antaa.

Minä pystyn nähtävästi rakastamaan kuvillani ihmiskuntaa, universumia ja ehkä joskus vielä itseänikin.

****

Ja yhäkin minusta tuntuu, että ehkä vain kuvillani pystyn rakastamaan.
Elämän tehtäväksi riittänee ehkä elämänsä loppuun saakka eläminen. Onnellisemmaksi elämän lopun tekevät kuitenkin värit. Mielekkäämmäksi vielä, jos joku muukin kuin minä itse, saa niistä iloa tai jotakin muuta positiivista niistä itselleen. Eli tekeminen tekemisen vuoksi ei riittäne. Olisi oltava annettavaa tai jaettavaa. Edes pieni hiukkanen.

Mieleni ruvella kotimaan vihapuheista lähdin matkalle New Yorkiin muutama viikko sitten. Matkan tarkoitus oli ensisijaisesti tutustua paikallisiin taidemuseoihin, mutta vastaan tuli myös kulttuurien sekamelska ja amerikkalainen kepeys.  Liene pinnallista ja kevytmielistä, mutta kyllä se raskaan hevimenon ja puhumattomuuden aina päihittää. Heräsin henkiin. Kunnon musta blueskin on kevyempää kuin suomalainen kaamosmasea apatia. Tai savolaisen tylynkolea ja eleetön puhumattomuus. Savolainen kun todellakin on cool.  Täällä ei yläpystyä hypitä ilosta, eikä turhia naureskella. (Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.)

Niin paljon kun minä rakastankin Vesantoa ja sen luontoa ja ihmisiä, niin toivoisin olevani maailmankansalainen enemmän kuin vesantolainen, suomalainen, eurooppalainen jne. En nähtävästi ikinä tule sopeutumaan minkäänlaiseen muhevamultaiseen savolaiseen juurevuuteen, vaan pysyn juuretonna. Tai juureni ovat niin levällään, että ne eivät kohdistu mihinkään erityiseen paikkaan. Sojottavat nähtävästi taivaanrantaan, jota maalailen punavihreässä kuplassani kukkahattu päässä! Maailmaan se Savokin silti osana kuuluu!

New Yorkissa nauratti pitkästä aikaa enemmän kuin moneen vuoteen. Tajusin, että tämä on käännekohta. Raskasmielisyys ja suru ovat väistymässä. Suruaika ohitettu. Masennuksen kalkki pohjia myöten ja Pohjanmaan kautta ryystetty. Läheiset tiukasti mukana, sekä kuolleet että elävät. Oma elämä voi nyt jatkua. Eikä minun suinkaan ole pakko lukea vihapuheita naamakirjasta, eikä kuunnella edes uutisia. Tässä asiassa olen tiukka – ihmisiä EI minun tontillani arvostella rodun, uskonnon tai mielipiteen varjolla. Tämä koskee myös itseäni. Ihminen saa olla. Mielipide en ole minä. Minä olen lihaa ja verta. Ja ennen kaikkea henkeä. Henki on kevyt, avara ja liikkuva. Kiskokoon se juuret ilmaan ja lentää lieputtakoon rajoitta ympäriinsä.

Rakastin, niin kuin amerikkalaiset rakastavat hampurilaisiaan ja kaikkea muutakin kevytkauraansa, New Yorkin kepeyttä. A tisket a tasket – brown and yellow basket. Rakastin jatsia metrojen käytävillä: Underground Hornsin trumpetteja ja saksofonia Union Squarella. Ihmisten kirjoa. Eikä minun rakkauteni ole syvää, vaan hyvin pinnallista, leijailevaa – ja heti kohta jo unohdettua. Mutta yksi asia on jäänyt silti – tämä tunne, että nyt saa riittää raskasmielisyys, hevimetallit ja itsen rankaiseminen. On aika lähteä elämään omaa loppuelämäänsä lapsen ihmetyksellä. Ihmeteltävää riittää: Värejä, runoja, maisemia, ihmisiä, eläimiä, kasveja…

Olen niin rikas, että itseäni käy kateeksi. Eikä minun rikkauteni ole keneltäkään pois.

Toissa iltana oli puolituntinen, jolloin kävi omituinen hyrräys – piti todeta se poikaystävälle ihan ääneen: minua ei nyt väsytä! Yli kahteen vuoteen minulla ei juurikaan ole näitä hetkiä ollut – että olisin ollut pirteä. Vetovoimanlaki kyllä pelittää, eli hokemalla jotakin vetää hokemaansa puoleensa ja saa varmasti tilaamansa. Eli kahden vuoden minuaväsyttää minuaväsyttää hokeminen saa nyt riittää. Enää ei väsytä, ainakaan niin paljon. Olen pirteä. Antaahan tulla nyt sitä pirteyttä niin että piisaa! Kiitos.

Jälleen on inventoinnin aika – hyvin raadollinen ja käytännössä tapahtuva. Roudaan mökiltä ja kotoa kaikkea taiteen tekemiseen liittyvää kamaa Ahvenisen koululle, missä ateljeetila on vihdoinkin totta. Koko ajan Rouva Huolenkantaja naputtaa takaraivossa, jotta kuinkahan kauan tätä iloa riittää: kunta voi koulunsa myydä. Tai se voidaan tarvita pakolaiskeskukseksi. Tai pommi voi pudota niskaan. Itsekin voin heittää lusikan nurkkaan mikä päivä tahansa. Jos muu luovuus ei kuki, niin huolen aiheiden kehittelyssä olen melkoinen maestro. Miksi en voisi ajatella, jotta väistyn tarvittaessa. Mikään ei ole pysyvää, paitsi muutos. Kaikki virtaa. Panta rhei. Kukaan ei ole jäänyt tänne ikuisesti maalailemaan edes taivaan rantaa.

Oma elämäni on ollut hyvin muuttuvaista. Viime aikoina ei ole esiintynyt kovinkaan suurta muutosvastarintaakaan. Vaikka tietysti se ensimmäisenä ainakin piipahtaa laiskan mielessä – ei kai vaan taas tarvitse alkaa tekemään jotakin. Kaikista laiskimmathan ovat yrittäjiä: ovat valmiita tekemään ihan mitä vain, jotta ei tarvitsisi tehdä mitään. Kahdeksantoista vuotta meni yltiöpäisessä tekemisen vimmassa. Mitä syntyi burn outin lisäksi. Ihan mahdoton määrä roskalavalle ja nuotioon pistettävää, painotuotteita paperinkeräykseen. Paljon on syntynyt – sekä makkelia, sytykettä, että ihan mukiin menevääkin tuotetta.

Jos en ole aina onnistunut, niin olen kyllä kovasti yrittänyt. Tänä päivänä onnistuminen ei tunnu edes tärkeältä. Pääasia, että vielä virtaa, vaikka vähän tönkömminkin. Että saan vieläkin opetella. Viimeinkin olen varmistunut myös siitä, että yhdessä asiassa olen aivan varmasti oikeassa: en tiedä paljoakaan, oikeastaan en juuri mitään.  En paljoakaan myös osaa. Elämässä on kuitenkin yhä paljon mielenkiintoista, jota haluan opetella ja kokeilla. Onnistuin tai en. Opin tahi olin oppimatta. Jonkinlainen liike on tärkeintä. Muutos. Miten kiitollista on omistaa toimivat raajat. Toki hiukan kolottavaiset, mutta silti vielä hieman aiempaa kapeammalla liikeradalla toimivat!

Yksi selkeästi erottuva punainen lanka on koko rojujatkumossa ainakin. Värejä olen näköjään aina rakastanut. Se rakkaussuhde jatkuu yhä.

Ehkä olen pyrkinyt myös suvaitsemaan ja arvostamaan kaikkea elollista – sillä on minulle itseisarvo – eläimillä, ihmisillä, kasveilla, kivillä, universumilla ja mitä näitä nyt olikaan – quokka ja kenguru! Toivottavasti elollisen itseisarvo säilyy itsessäni, vaikka maailman tilanne näyttää epätoivoiselta, oikeassaolemisen sodat riehuvat ja tunteet käyvät kuumina muutoksien aiheuttamien pelkojen vuoksi. Ja vaikka ihminen yhäkin olettaa, että hänen arvonsa perustuu johonkin ulkoiseen:  suorittamiseen, ihon väriin, lompakon paksuuteen, uskomusjärjestelmiin, pörssikursseihin, valtaan. Hallinnan tunteen saavuttamisen harhaiseen pakkomielteeseen. Kun ei voi hallita, pelottaa.

Löysin roudatessa myös kolmen kuvan sarjan, jonka olen tehnyt vuonna 1987 aikana, jolloin työskentelin insinööritoimistossa teknisenä piirtäjänä. Silloin olin yhdistellyt kollaasiin runojani, sähköpiirrossymboleja ja vähän vesiväriä. Yksi runo kuvista pomppasi esille: ainoa ongelma ongelmattomuus, ainoa turva turvattomuus. Tänään muuttaisin tuon ongelmakohdan: ainoa haaste haasteettomuus ja turva-kohdan jättäisin ennalleen. Turvattomuus on elämän peruskuvio. Hallinnan tunne on vain tunne. Turvattomuus on pelokkuutta. Pelkoa ei hävitä muu kuin rakkaus. Uskon rakkauteen. En mihinkään muuhun.

PS. Kuvittelin voivani jättää vihdoinkin pois toiminimeeni perustuvan nettisivustoni www.arsmirjanuutinen.com, mutta huomasin, että melkein kaikissa töistäni painattamissa postikorteissa oli tuo osoite. Jouduin ottamaan domainin uudelleen käyttöön. Yritän saada jossakin vaiheessa elämääni tuolle sivustolle myös luettelon kaikista myytävistä töistäni. Se on iso työ. Onneksi olen NIIN pirteä!