Aivan liian helposti alan nähdä syitä ja seurauksia paikoissa ja teoissa. Ikään kuin olisi Vesannon vika se, että olen yrittäjänä konkurssin partaalla. Siitäkin huolimatta, että minulla on tälläkin hetkellä hyvin paljon erilaisia töitä alalta. Tosin useimmat asiakkaani ovat yhtä pieniä yrittäjiä mitä itsekin olen, ja siksi juuri heidänkin laskunsa jäävät usein maksamatta minulle päin. Olemme omituisessa kierteessä, jota kutsutaan  lamaksi. Muutenkin tämä suhdanneherkkyys, johon en koe itselläni koskaan olleen pienintäkään osuutta tahi arpaa, koskettaa aina kaikkia, ja eniten kärsivät kaikista pienimmät, surkeimmat, sairaimmat ja köyhimmät.

Huomaan tulleeni lähes paranoidiseksi. Odottelen vain pahinta. Läheisten kuolemia, katastrofeja ja pelkään, ihan oikeasti, maailmansotaa. Vähäisemmistäkin syistä on aloitettu todella isoja sotia. Tuhottu melkein kaikki. Ja jälleenrakennettu. Oikeassa olemisen tarve on todella suuri. Vain rohkeimmat uskaltavat olla myös väärässä.

Kipuilen tällä hetkellä myös isäni kipuja. Hänelle on aloitettu vahvat opiaatit. Miikan kuoleman jälkeen, puoliksi tosissani ja puoliksi hirtehishuumorilla sanoin isälle, että SINÄ ET NYT KYLLÄ KUOLE! Ja niin hän on kiltisti voinut olosuhteisiin nähden kohtuullisesti aina näihin päiviin saakka. Minulle niin rakas isäni kärsii nyt kovista kivuista. Tämä on monelle meistä tuttua – läheisen kärsimys!

Ei voi väittää, että elämä olisi mitenkään helppo nakki. Että kaikki sujuisi kuin Strömssöössä. Viime yönä unessa mallailin erilaisia kenkiä. Oli helmillä koristeltuja ja melkein lumikenkiä. Arvioin nähtävästi sitä, millaisissa kengissä voisin edetä. Valitsin mukavat, mutta rumat kengät. Elämä on. Rumaa ja käytännöllistä. Ei ihme, että janoan väriä ja kauneutta. Sitä tiedostaenkin mietin, miten tästä kaikesta voisi selvitä hiukan enemmän hengissä. Siten, että elämälle tulisi mielekkyyttä. Että oma mieli ei sairastuisi. Että en tulisi enää yhtään kielteisemmäksi, pelokkaammaksi ja turhautuneemmaksi. Tai kaikista pahinta – katkerammaksi. Koska nuo ominaisuudet ja tunnetilat eivät ole ihmiselle hyvästä. Ne tekisivät minusta ympäristömyrkyn.

Olen yrittänyt kovasti selviytyä lapsen menetyksestä. Olen yrittänyt elättää itseni ainakin omasta mielestäni kohtuullisella ammattitaidolla. Mutta elän mieheni työttömyyskorvauksella, joka ei todellakaan riitä yrityksen kuluja kattamaan. Olen jättänyt lääkärin tarjoamat sairauslomat ottamatta, että saisin edes joskus laskun laittaa. Ja jos lopetan yrityksen, niin mitä sitten? Kaikki muuttuisi entistäkin hankalammaksi. Olisi siis jaksettava kestää ja selviytyä yhä edelleenkin.

Mutta. Selviytyminen ei ole oikeaa elämää. Se on vain selviytymistä. Ajatus lakata yrittämästä selviytyä lohduttaa. Ei ihmisen tarvitse edes selviytyä. Voi olla myös selviytymättä. En tiedä onko tämä muutoshalukkuutta vaiko muutosvastarintaa. Ehkä se on ensimmäinen askel oikeasti luovuttamiseen. Asiasta kerrallaan luopumiseen. Pitää muistaa myös oma kuolevaisuutensa. Kohta tämä on ohi. Oli sitten selviytynyt tai ei, niin lopulta tämä loppuu. Tässäkin kohtaa lohduttaa teologiystäväni toteamus, että lopulta ei kukaan eikä mikään muu tuomitse kuin ihminen itse.

Näistä tuntemuksista huolimatta maalaan koko ajan vähintäänkin ajatuksissani. Rakennan maalauksistani digitaalisia kollaaseja, joita syydän Saatchin verkkogalleriaan siinä toivossa, että joku haluaisi ehkä joskus jonkun niistä seinälleen. Toivon myös, että saan palautetta ja kokisin sitä kautta olevani hengissä. Olen saanut muutamia seuraajia. Taiteilijoita Usasta ja Australiasta.

Hyvän kysymyksen heitti rakas ystäväni Hilkka eilen: onko sinun kuvillesi käyttöä? Onko niille käyttöä! Ei taida olla. Enkä yleensä mieti niitä tehdessäni niiden käyttökelpoisuutta, paitsi silloin kun käytän niitä graafisessa suunnittelussa. Mietin yleensä vain itseään prosessia, sitä miten saisin haettua tietyn värisävyn, miten löytäisin autenttisen käsivaraisen, vapisevan viivan. Miten kerrostaa seuraavaa kuva. Siitä elän. Hilkka antoi eilisen puhelinterapian jälkeen diagnoosin, tai ehkä ennemminkin prognoosin: tilanne ei kohdallani sittenkään ole mitenkään epätoivoinen. Vielä kun tuntuisi siltä!

Aina välillä yritän siirtää syitä ja seurauksia myös Vesannolle muuttoon liittyen. Vaikka niin ei pitäisi tehdä. Kyllä tänne muutto on työtilanteeseeni kuitenkin paljon vaikuttanut. Ensiksikin minulle kerrottiin, että on syytä pudottaa taksoja. Pudotin melkein 50 % Jyväskylän ajoista. Auttoiko se. No ei. Asiakkaat ovat yleensä muualta.

Vesannon Kotiseutuyhdistys on pitänyt minua hengissä. Kiitos siitä heille. Kohta alankin suunnitella mediakorttia kesän Vesanto-lehdelle. Siitä tulee mielenkiintoinen projekti taas. Lehti keskittyy vanhoihin koneisiin ja työkaluihin. Lehti on kuuleman Vesannon Värkit. Horonkylän värkit. Ja Oinaskylän.

Vesanto muuttuu kohta huomattavasti mukavammaksi paikaksi. Voimme korkata mökkikauden. Mökki on parasta mitä ihmisellä voi olla. Sitä ei kukaan (ehkä) vie pois. Eikä värejä, joita on varastossa aika paljon. Tilasin eilen velaksi lisää. Riittämään koko kesäksi!