Oli meillä vaan tosi kiva ryhmä!

Löysin tänään vanhan vihkon siivotessani kirjahyllyä. Vihkossa oli muistiinpanoja Tiimiakatemian Tulisielut-koulutuksesta. Muut jutut hävitin, mutta kirjoitan tähän vielä ylen yleväiset mietteeni koulutuksen lopussa. Sitten vihko joutaa universumin kiertokulkuun. Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon. Näyttelyjä on yhä tullut pidetyksi. Ulkomaillekin ainakin kerran olen päässyt jopa kutsuttuna. Mitään suurta nostetta ei ole tullut, enkä ole sellaiseen kyllä panostanutkaan. Käsin tekeminen, maalaaminen ja valokuvaaminen, ovat pitkälti toimineet myös hengissä pitävinä voimina ja terapiana. Jotakin muutakin tehtävää niillä ehkä on yhäkin, mutta en ihan varma ole vielä, miten tästä jatkan. No ensin kerron mitä ovat Tulisielut.

Tulisielut

Tulisielut, Tiimiakatemian koulutus yrittäjille vuosina 2008 – 2009. Koulutus tapahtui intensiivijaksoin, joita kutsuimme nimellä torstain ja lauantain vastainen yö. Kirjojen lukemiseen, jotka valittiin Tiimiakatemian luettelosta (on muuten mahtava kokoelma). Koulutukseen osallistui eri alan yrittäjiä tavoitteenaan kehittää omaa yritystään koulutusprosessin aikana ja samalla suorittaa yrittäjän ammattitutkinto. Itse olin sen jo suorittanut, joten tein yritysjohdon erikoisammattitutkinnon aiheenani muuttaa graafisen suunnittelun yritys taidepainotteiseksi. Minulla oli tuon koulutuksen aikana ilo tutustua moneen tulisieluun, joista yksi on tukenut minua raskaimman menetykseni jälkeen päivittäin. Sellaista ei voi sanoin kuvata, ei sanoin kiittää. Yksinkertaisesti sellainen on ”vain” osa elämisen ihmettä. Monesta heistä on ollut paljon iloa minulle, ja ennen kaikkea oppia! Kiitos siitä heille.

Yrittäjyyteni on enää vain varjo entisestään. Taiteilija, jos sellaiseksi kutsuisin itseäni, voi ehkä paremmin kuin tuolloin, mutta en halua kutsua itseäni oikeastaan miksikään, vaan lennellä omissa vapaissa sfääreissäni ilman ylärakenteita. Juuri nyt en uskalla suunnitella kovinkaan pitkälle mitään. Päivä kerrallaan mennään. Iloa on siitä, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikea työhuone käsin tekemiselle. Siellä voi tapahtua ihan mitä vain. Myös tilan vuokrasopimus voi loppua milloin vain. Ehkä siitä kannattaa kuitenkin juuri nyt nauttia.

Mutta tässä se teksti, aikas ylevä, mutta jotenkin tämä minua suunnattomasti juuri nyt ilahdutti lukea.

12.6.2009

Tulisielujen viimeinen lähijakso. Takana on viisi tapaamista, treenejä, synnytyksiä, yhdessä ajattelua, itsensä löytämistä kollegojen avulla.

Olen oppinut, että muutos on mahdollinen, jos olen siihen todella sitoutunut. Jos teen todella sitä mitä rakastan, ja jos tekemiseni on yhtä kuin elämän tapani. Ja mielellään elämän tapani kulkisi käsi kädessä elämän tehtäväni kanssa.

Uskoni on vahvistunut. Uskoni siihen, että ihmisen sisäinen valo pääsee loistamaan oikeassa ympäristössä – turvallisessa, suvaitsevaisessa ja rakastavassa ilmapiirissä.

Vaikka en yhäkään tunnustaudu mihinkään uskontokuntaan kuuluvaksi, olen vakuuttunut ”kristillisestä” arvottamisesta, missä suurin niistä on rakkaus.

Minulla on vastuu. Vastuu omasta hyvinvoinnistani, yritykseni luotaamisesta siihen suuntaan, joka kulloinkin on mielestäni oikea. Suunnat saattavat vaihdella – voi olla myrskyä, tyventä, myötälaitaista, kevyttä puhuria, mitä vain – antamassa vauhtia, voimaa tai jarruttamassa. Minun omalla vastuullani on olla tai ei olla taiteilija. Vastuu on valintoja, oikeita ihmisiä, oikeita kysymyksiä.

Tiedän millaista on pitää näyttelyjä. Se menee jo rutiinilla. Tiedän, miten voisin markkinoida ja tiedottaa taiteestani. Tiedän myös, että voin itse saada aikaan tapahtumaketjuja. Minun on vain suostuttava kertomaan taiteestani muille. Siksi minun on uskottava, että taiteellani on niin arvokas tehtävä, että minun kannattaa kertoa siitä toisille.

On luotettava siihen, että maailmankaikkeus ei ole hutiloinut minun suhteeni enempää kuin muittenkaan. Myös minun taiteellani on tarkoitus, ja minulle taiteen tekeminen on elämän tehtävä – jota rakastan.

Enpä ole ennen viljellyt rakkaus-sanaa näin auliisti. On pyhä tuo sana minulle. Mutta elää ilman rakkaus-sanaa, onkin ehkä hiukan rakkaudettomampaa ja ankarampaa, kuin elää elämäänsä myös välillä avoimesti ääneen ja suurimmaksi osaksi kuvilla rakkauttaan ilmaisten.

Olen oppinut tämän koulutuksen aikana uudelleen käyttämään sanaa rakkaus. Ehkä tunnekin on nyt helpompaa ottaa vastaan ja antaa.

Minä pystyn nähtävästi rakastamaan kuvillani ihmiskuntaa, universumia ja ehkä joskus vielä itseänikin.

****

Ja yhäkin minusta tuntuu, että ehkä vain kuvillani pystyn rakastamaan.
Elämän tehtäväksi riittänee ehkä elämänsä loppuun saakka eläminen. Onnellisemmaksi elämän lopun tekevät kuitenkin värit. Mielekkäämmäksi vielä, jos joku muukin kuin minä itse, saa niistä iloa tai jotakin muuta positiivista niistä itselleen. Eli tekeminen tekemisen vuoksi ei riittäne. Olisi oltava annettavaa tai jaettavaa. Edes pieni hiukkanen.