Piirustelut, raapustelut, jäljet kalliossa, hiekassa, paperilla. Symbolit, ikonit, ideogrammit, maailman äänteiden ja kirjasimien typografia. Eri aikakausien ja kulttuurien piirretyt merkit – kiviin kaiverretut, luoliin maalatut, papyruksille ja kivitauluihin muodostetut symbolit ovat kutkuttaneet uteliaisuuttani vuosikymmeniä. Aikoinaan kiinnostuin jopa grafologiasta, kaunokirjoituksen persoonasta kertovista ominaisuuksista.

Graafisen suunnittelun yrittäjänä totuin kiinnittämään huomiota ulkoasuihin, erityisesti typografiaan. Työni oli kirjaimellisesti pinnallista, ulkokullaista  ja merkkikeskeistä puuhaa. Vaikka en juurikaan enää pelaa markkinointiviestinnän kentällä, on minulla yhä jäljellä muutama itsellenikin merkityksellisen viestin välitystä tarvitsevaa asiakasta. Hyvä esimerkki sellaisesta on Vesanto-lehti. Lehti lehdeltä, merkki merkiltä on kotiseutuni historian ymmärrystä sen kautta yritetty minulle opettaa.

Olen taas lueskennellut wabi-sabista, zeniläisestä taidekäsitteestä. Sen kauneus on arkista, rouhean yksinkertaista ja hiukan surumielistä kuten itse elämäkin: melankolinen, ohitse kiitävä häivähdys. Hiukkasten hetkellinen tihentymä. Tussin ja siveltimen nopea kosketus paperilla – oma elämäni siinä kohtaa missä siveltimen kärki kohtaa paperin. Meni jo.

Zen-sarjan kuvissani on useimmiten vain yksinkertaisia siveltimen vetoja. Niitä tehdessäni olen ollut hiljaa, ajattelematta mitään. Teosten valmistaminen on alkanut tussitangon hiertämisellä kiviseen kaukaloon vesitilkan kera. Siveltimen vetojen merkitys on keskittynyt siveltimen veto, jos sitäkään. En halua julistaa niillä mitään, en kertoa edes tarinaa. Mitään tiettyä, ainakaan tietoista, en niillä hae. Joskus tosin pelottaa, että kiinalaiset/japanilaiset  lukevat jotakin tuhmaa siveltimen vedoista. Jotakin fakjuuta.

Teokset ovat siis merkityksetöntä hölynpölyä – pienien käden liikkeiden synnyttämää – tilassa, missä sanat ovat loppuneet eikä määritelty, analysoitu tieto kerro mitään.