Nuorempana kiinnostivat ravintolat, viinit ja sen sellaiset. Matkoiksi riittivät kotimaa ja naapurimaat. Varsinaisen matkustamisen aloitin vuonna 1996, jolloin päätin voittaa lentopelkoni. Ei sellaista ollut koskaan ollutkaan. Olin vain luullut potevani sitä. Päiväkodin Kirsti-johtaja pyysi useita kertoja matkoilleen mukaan, hänhän toimi useilla lähinnä Venäjälle suuntautuneilla matkoilla, oppaana. Tai silloin sekin oli vielä Neuvostoliitto. Sanoin Kirstille, että en kaipaa matkustamista, sillä matkustan niin paljon päässäni. Niin teinkin. Useimmiten ne matkat olivat pakomatkoja todellisuudesta. Ehkä nämä konkreettisetkin matkani ovat sitä. Mutta myös muuta. Useimmiten näihin liittyy vuororytmisesti hiukan lepoa, hiukan työtä.

Matkoilla kiinnostivat eniten meren värit,  pärskeet, kuohut ja pienetkin pisarat ja vuoret. Kuvasin kaiken mikä kameran linssiin osui. Tuntui silloin, että tuli kuvatuksi ihan hirvittävästi, kun mukana oli kymmenen 36-kuvan diarullaa. Se tarkoittaa siis 360 diaa. Kuvasin merta, vuoria, maisemaa, kaupunkeja, kasveja ja eläimiä. Sitä mitä kulloisessakin paikassa oli tarjolla. Kaupunkikuvausta on tullut harjoitettua Prahassa, Lontoossa, Pariisissa, Ateenassa, Roomassa, Venetsiassa, Budabestissä, Firenzessä, Lissabonissa, Seattlessa, Pulassa, Pietarissa, Berliinissä, Tunisissa, Marrakeshissa, Istanbulissa, Amsterdamissa, Funchalissa ja hyvin monessa muussakin paikassa. Yksi kriteeri matkakohteille on ollut taidemuseot ja niissä olevat taidekokoelmat. Juuri tämän seikan vuoksi suosikkikohteeksi tuli Lontoo, jossa en ole muuten vieraillut pariin vuoteen. Ehkä sen aika olisi keväällä.

Lisäksi ovat olleet nämä reissut, joille lähtiessäni minulle aina toivotetaan hyvää lomaa. Olen kokenut toivotuksen hiukan ristiriitaisena, sillä en edes halua viettää lomalomaa, vaan luomis- ja kuvausaikaa kaikesta tylsemmästä tekemisestä, mitä työhöni liittyy. Tosin ei tähän todella tylsää liitykään. Nettisivujen päivitys on sieltä tylsimmästä päästä, eikä sekään ole kovin tylsää.

Hyväämatkaapaikat ovat olleet melkein kaikki äkkilähtöjä, mutta olleet hyvin toimivia, sillä olen saanut katon pääni päälle ja kameroille suojapaikan. Itselle peseytymispaikan ja punkan. Ja taas olen kiertänyt kamera kaulassa / repussa kuvaamassa eläimiä, kasveja, ihmisiä, maisemia ja yksityiskohtia. Niin unohdin äsken, että aina osa kuvista on vain pintoja – talojen seiniä, kaktukseen kaiverrettuja nimikirjaimia, veneitten kuluneita maalipintoja, kiviä ja veden välkkeitä, sadepisaroita, pilviä ja taivaita. Ja joskus myös auringonlaskuja ja nousuja. Nyt ei mukana enää kulje diafilmirullat, vaan digikamerat ja muistikortit ja nyttemmin myös läppäri, jolle voi kuvat siirtää jo matkan aikana. Silloin kun kuvasin filmille, ei pintoihin oikein hennonut filmiä tuhlata. Nykyisin pintakuviakin on enemmän. Rytmiä, liikettä ja muuta sellaista on mukava kokeilla kokeilunhalun vuoksi.

Kuuba olisi pintakuvaajan unelmapaikka, mutta en ole ”jaksanut” sinne asti lentää. Kavahdan pitkiä lentomatkoja ja kostean kuumia paikkoja. Lienee ikä tullut vastaan. Mitenkähän se ikä tulee vastaan. Jos  vaikka 100 vuotta tulee 50  vuoden kohdalla vastaan, tai 120  vuotta tulee 60 kohdalla vastaan. Moikataanko siinä tulevaa vanhempaa minää ohitettaessa, vai miten siinä käy. Minulla on kyllä aikeissa elää 120 vuotiaaksi, vaikka saattaa olla että maailmankaikkeuden ylimmällä johdolla on muunlaisia suunnitelmia varalleni.

Oikeasti olen saanut matkustaa reilun 17 vuoden aikana noin 3 – 5 kertaa vuodessa. Suurin osa matkoistani ovat olleet laskettavissa työmakoiksi  juuri siksi, että olen kuvannut kaikilla matkoillani ja kasvattanut omaa kuvapankkiani. Osa matkoista on suunniteltu kohteiden mukaan. Pohjoismaisten  kalliopiirrospaikkojen kuvauskohteet ovat olleet tarkkaan etukäteen suunniteltuja. Tai Paul Klee Zentrumiin tehty taidemuseovierailu –  yrittäjyyteni 10-vuotispalkintomatkani. Muuten en liikaa suunnittele. Ja jos suunnittelen, on oltava suuresti jouston varaa. Kartalla en läheskään aina edes tahdo olla, vaan turvallisesti eksyksissä. Kohteet saavat mielellään tulla omalla vauhdillaan minua vastaan. Kuvattava saa löytyä omia aikojaan.

Huomaan näiden vuosien aikana monenlaisia kiinnostuksen kohteiden vakioita: kasvit, eläimet, ihmiset, maisemat, taivaat, meret ja pinnat. Nyt kiinnostavat lisäksi asioita tekevät ihmiset, toiminta. Eläimet eivät todennäköisesti lakkaa kiinnostamasta koskaan, tosin ei se kiinnostus ole biologista, eikä liity millään tapaa lajintunnistamiseen tai luontokuvaukseen. Eläin on minulle jotakin sellaista, mistä en välttämättä halua edes kamalan paljon tietää. Enimmäkseen vain kuulostelen millaisia tunteita hän herättää. Yleensä hyvin positiivisia. Erityisesti eläinten aitous minua miellyttää. Eläin voi olla jonkun värinen, punainen tai vihreä lintu tai perhonen. Mönkijä, kala, lisko. Nimetkin ovat hauskoja, ja olisi ehkä niitäkin mukava tietää, mutta se menee eri alueelle – sanalliselle ja biologiselle. Tietäminen ei ole minulle tärkeää. Kieleni on taiteen ja kokemisen kieli. Kuvanikin ovat ilmaisua, eivät niinkään tekniikkaa ja siksi olen miettinyt pitäisikö lopulta luopua ylimääräisestä kameraroinastakin. Koska, tekniikka ei sinällään ilmaise mitään. Toisaalta teleobjektiivi on antoisa vekotin.

Ei hyvä kamera pahasta ole, mutta kameran laatu voi harhauttaa. Voi alkaa kuvittelemaan, että se on kamera kun kuvat ottaa eikä ihminen kameran takana. Tekniikkakin minua kiehtoo, mutta sekin on sitten jo aivan eri alue. Saa siitä kiehtoutunut olla, siinä ei ikäkään tule vastaan, vaikka niinkin monesti luullaan. Miten paljon tietotekniikka antaa mahdollisuuksia myös ikäihmisille! Toisaalta ei väkipakolla pidä bittikauhuisia lähestyä. Pelottavampaa on kuitenkin olla kokeilematta tätäkin maailmaa. Mystisyys häviää yllättävän nopeasti ja tietotekniikasta tuleekin vain väline. Työkalu. Vasara. Kottikärryt.

Montako matkaa siitä tulee, jos olisi keskimäärin 3,5 matkaa per vuosi ja 17 x. 59,5 matkaa. Uskoisin, että niitä on 60. Kaikista olen kirjoittanut myös verottajalle matkapäiväkirjat. Joskus mietin, tai entinen kirjanpitäjäni ehdottikin sitä, että kirjoittaisin niiden pohjalta jotakin… olisivathan kuvatkin olemassa. Mutta on se vaan aika työläältä kuulostava projekti. Eihän sitä tiedä, jos vaikka sitten kun ikä kävelee vastaan ja on asetuttava ikänsä kanssa aloilleen.

Tästä Fuerteventurasta pidän monestakin syystä. Ehkä eniten vaikuttavia ovat olleet värit, nämä ruskeat, hiekan erilaiset beigen sävyt, meren turkoosit – ne eivät koskaan lakkaa kiehtomasta – ja auringonlaskujen vaaleanpunaiset autereet dyynien vaalean ruskeiden kanssa. Lisäksi hyvältä tuntuu kävellä Corralejon aika tasaisia katuja, merenrantoja ja osaksi kovettuneita dyynejä. On kuin kävelisi jäällä kevättalvesta, erona tietysti maisema ja lämpötila. Valaistusta on yhtä paljon. Sitten kun asetun, asettunen näille leveyspiireille pariksi kuukaudeksi keskitalvisin. Pohjois-Konnevettähän tämä ei millään muotoa peittoa eikä kaivele savolaisia juuriani pois. Kotini on korvieni välissä siitäkin huolimatta, että juurruin syntymäpitäjääni uudemman kerran.

Kiinnostuksen kohteista voisi vielä mainita sen, että ennen katsoin sekä miestä että koiraa, jos olivat toisiansa ulkoiluttamassa. Nyt unohdan katsoa miestä. Näen vain koirat. Se ikä!

Kuvia tähän mennessä vajaat 1200 tältä reissulta. Niistä jos 1 prosentti olisi onnistuneita, niin 12 käyttökelpoista on jo lakkarissa!