Summa summarum – koko kesä on muuttoa tehty. Pari ulkomaan yhteisnäytelyjuttua huhti-kesäkuussa  ja sitten vain muuttoa.

Äitini yli 60 vuoden käsityöläisyys tykötarpeineen ja valmisteineen on siirretty äidin tekemän lajittelun jälkeen Vesannon kirkonkylän ainoaan hissitaloon. Osa tavarasta on siirtynyt Teboilin taakse viritettyihin kierrätyslaatikoihin, osa odottaa vielä Kotimäen vintillä kuljetusta johonkin suuntaan.

Olemme asustaneet juhannuksen jälkeen mökillä. Ainoa hiukan järjestyksellisempi paikka näistä viidestä – edesmennyt kirkonkylän asuntomme – äidin uusi asunto – äidin vanha asunto eli lapsuuskotini Kotimäki – Käpälämäki eli mökki ja vielä hännän  huippuna koulun työtila, joka sekin on melkein 50 neliötä täynnä omia työtarvikkeitani ja valmiita teoksia.

Sää on suosinut, erityisesti muuttamista. On ollut suopean viileää kamojen kantamiseen, pölyjen separoimiseen ja muuhun huhkintaan. Väliin on fyysinen ponnistelu väsyttänyt niin, että olen unohtanut aivoja mädättävän ylenpalttisen filosofoinnin – sellaisen, että mikä minusta tulee isona ja että mitähän ne nuokin minusta ajattelevat. Saavat ajatella ihan mitä tykkäävät, minä kannan nyt materiaa – yleensä melko tarpeetonta – paikasta toiseen.

Materia – äitini ja isäni käsityötä ja omaa taidettani lukuunottamatta sekä muutamia perustarpeitten tyydyttämiseen tarkoitettuja tarvikkeita – on melkoisen turhaa. Lopulta oma taiteenikin on jokseenkin turhaa, erityisesti materialisoituneessa muodossa. Taulujani ovat nurkat pullollaan, ja ehkä juuri siksi olen niin tykästynyt digitaaliseen tuottamiseen. Bitti vie lopulta aika vähän tilaa. Bittejäni seilaa pilvissä, useammilla kovalevyillä – useammissa osoitteissa. Kun aika meikäläisestä jättää, saa perikunta vapaasti deletoida loput. Sekin käy käden käänteessä!

Periminen. Sitä olen ehtinyt kuitenkin miettiä, vaikka varsinainen mietiskely ja näppyjä aiheuttava ylenpalttinen pohdinta onkin ilahduttavan vähillä ollut. Olen nimittäin, jos en hopealusikka – niin käsityöläisten perillisenä syntynyt puulusikka suussa. Köyhä työläisperhe on jättänyt paljon käden jälkiään ja konkreettisia kokonaisuuksia ainoalle tyttärelleen. Ensin siunattiin isän isohkoin kätösin rakentamalla ja äidin upeiden tekstiilitöiden verhoamalla mökillä. Nyt saan asua isän rakentamaa omakotitaloa vuodelta 1956. Ei mikään luksus, vaan rakkaitteni kädenjälkiä täynnä oleva, myönteisiä tunteita herättävä lapsuudenaikainen kotini.

Hyvin usein olen tuntenut mittavaa syyllisyyttä kaikesta perimästäni. En suinkaan ole kaiken tämän arvoinen, vaan mitätön, erityisesti käsityötaidoiltani ja muutenkin yhenkaltainen hulttio mitä tulee vanhanaikaiseen, sangen arvostettavaan, vanhempieni harjoittamaan säästäväisyyteen ja ekologisuuteen. Minä olen kertakaikkiaan täysin ansiotta tämän kaiken perinyt. Mutta yritämme näitä siipan kanssa parhaan kykymme mukaan kunnossa pitää ja kiitollisuudesta soikeana asua. Kiitokset menee yläkertaan isälle ja Viherkujalle äidille. Kiitos. Tuhannet kiitokset.

Vesannolle muuttaminen aikoinaan oli erittäin suuri kriisi. Yli 40 vuotta kaupunkien melskeissä, kulttuuripalvelujen ja muunkin ylenpalttisen kaupallisen tarjonnan keskeltä pikkuiseen pohjoissavolaiseen viäräleukojen keskittymään muuttaminen oman pienen bisneksen kanssa oli samaa kuin konkurssi ja katastrofi. Nämä tuntemukset saivat kuitenkin nopeasti lähteä alta, kun eteen tuli isompia asioita – isän vakavat sairastamiset, pojan kuolema, isän kuolema perään, oma loppuun palaminen, surun syöverit ja kaikki elämään liittyvä synkempi puoli. Oli oikeastaan ihan parasta mahdollista elää keskellä ei mitään Savon korvessa ja kärsiä. Pohjois-Savo on kuin luotu laadukkaaseen kärsimykseen! Ans kattoo nyt onko myös parempiin tuntemuksiin.

Pahin on niiltä osin ohi. Vaikkakin onnen tunteiden  huipentumat ovatkin lopullisesti loiventuneet. Niitähän tulee ja menee. Onnen, surun ja kaipauksenkin tunteita. Väliin mahtuu tietysti vihaisuutta ja vitutustakin, mutta aika kärjettömiä ovat nuokin nykyisin.

Elämä jaksaa olla monenlaista. Syvyyssuunnassa se on ollut kohdallani ennätyksellisen rikasta. Kiitos siitäkin jonnekin kauas ja tähän ihan lähelle.

Minkään tekemistä en pidä enää tärkeänä, en edes taiteeni, vaikka sen tekeminen on pitänyt minut suhteellisen järjissäni. Suhteellisen siksi, että järkevyys on yliarvostettua. Ihminen kun on sekä tunteen että järjen voimien keskus. Suhteellisen myös siksi, että yritän tehdä asioita niin kuin itsestäni tuntuu oikealta enkä siten, miten yleensä on tapana tehdä.

Parhaillaan on muutama työ Roomassa Rossocinabro -galleriassa. Saan ehkä muutamia printtejä menemään risteilyalukseen, josta käyn kauppaa israelilaisen taidevälittäjän kanssa. Ei se iso kauppa ole, mutta kauppa kumminkin. Jos vaikka pääsisin niillä rahoilla jonnekin reissuun, koska nyt on ihana Koti mäellä, jonne kelpaa reissuiltansa palata. Äiti on lupautunut tulemaan kotimieheksi – tai -naiseksi.

Työkoneeni on nyt sillä paikalla keittiössä, missä oli ennen äitini Singer. Laulu jatkuu näistä koordinaateista nyt bitteinä.

syksyä kohti

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *