Muutos on hyvin konkreettista juuri tällä hetkellä. Se on fengshuita laatikoiden siivouksen muodossa. Olen kätkenyt työhuoneen erikokoisiin ja muotoisiin laatikoihin ja lokeroihin hillittömän määrän roinaa, josta en ole ollut edes tietoinen. Nähkääs, jos se on laatikossa, se ikään kuin on siististi ja näkymättömissä. Olemattomissa. Poissa?

Monessa muussakin asiassa sitä valehtelee itselleen, että jos asian pyrkii unohtamaan käsittelemättä, sitä ei ole silloin olemassakaan. Poissa silmistä, poissa sydämestä – sanotaan. Piilotettu silti pysyy ja kasvaakin piilossaan. Tukkii pölypalleroin elämän virran.

Nyt on kuitenkin aika avata kaikki laatikot ja lokerot. On aika heittää kaikki turha pois ja ehkä pistää käyttöön sellainen, minkä voi.

Tässä kohtaa mietin myös arsmirjanuutinen.com -sivuston kohtaloa. Uni-sarjoja ja niiden jatkuvuutta. Valokuvaus kun on tällä hetkellä tehnyt tenän. Kamera ei halua istahtaa käteen eikä kannatinremmi kaulan ympärille. Voisin myydä yhden kameran poiskin, Canon EOS 5. Sen runko painaa 1,5 kiloa ja objektiivin kanssa kaksi. Toisaalta jalustan kanssa sillä saa laatukuvaa huonompiniskainenkin. Ostin ennen Miikan kuolemaa uuden minijärkkärin, peilittömän Olympuksen, mutta en ole sitä juurikaan käyttänyt. Myisinköhän senkin pois. Akkukahvat ja pelit. Ihan riittävä mihin tahansa kuvaukseen.

Tuskin kuvaamista lopetan kuitenkaan. Nyt ei vain ole sen aika. Nyt on käsin tekemisen aika.

Olen löytänyt laatikkosiivouksessa erilaisia naruja, helmiä, kiviä, simpukoita, hiekkaa, savea, muovailumassaa, höyheniä, sulkia, käsintehtyjä papereita. Kilokaupalla postikorteiksi tarkoitettua pohjamateriaalia. Teenkö niitä koskaan, vai pistänkö kirpputorille kiertoon. Suurin osa korteistani on nykyisin painotavaraa. Jostakin syystä painettu kortti on paremmassa kurssissa mitä käsintehty. Uni-sarjat muuttuvat ehkä pelkästään postikorteiksi.

Käsintekemiselle haluankin nyt huutaa hiphuraata. Käsillä tekeminen auttaa, pelastaa, terapoi ja tekee onnelliseksi. Kannattaa lukea Jaana Venkulan Tekemisen taito, missä hän tutkailee aiheeseen liittyvää tutkimusta ja toteaa: käsin tekemisen arvo on mittaamaton. Tekemisessä on voimaa. Minut se on vienyt surun sisälle ja antanut luvan käsitellä sitä. Lopulta suru onkin ollut ihmeellisin asia elämässäni. Se on auttanut itseäni enemmän kuin moni ilo. En silti toivo yhtään lisämurheita.

Mikä ehkä oudointa. En pelkää enää surua. En menettämistä.

Jossakin vaiheessa laitan tänä kesänä valmistuneista käsin tehdyistä kuvista näyttelyn pystyyn. Ne eivät olekaan surullisia. Niiden kautta olen palannut henkiin syvimmästä syöveristä. Jostakin syystä suruni on ollut hyvin värikäs. Yhtä värikäs kuin Miika-poikani. Viimeisimmässä valmistuneessa on rallivärit. Miikahan harrasti myös rallia. Saattaisin kuvitella, että nauttisin itsekin vauhdikkaasta menosta. Siitä antoi hiukan virikettä paikallinen lyhytfilmi ”Horonjärven kiertäjät”, missä oli myös kuvauksia autoon asennetun kameran kautta. Hyvin pääsi vauhtitunnelma nostamaan verenpainetta.

Nimesin tämän tummaksi juhlaksi, vaikka kysymyshän olikin rallikimpusta: