Mieleni ruvella kotimaan vihapuheista lähdin matkalle New Yorkiin muutama viikko sitten. Matkan tarkoitus oli ensisijaisesti tutustua paikallisiin taidemuseoihin, mutta vastaan tuli myös kulttuurien sekamelska ja amerikkalainen kepeys.  Liene pinnallista ja kevytmielistä, mutta kyllä se raskaan hevimenon ja puhumattomuuden aina päihittää. Heräsin henkiin. Kunnon musta blueskin on kevyempää kuin suomalainen kaamosmasea apatia. Tai savolaisen tylynkolea ja eleetön puhumattomuus. Savolainen kun todellakin on cool.  Täällä ei yläpystyä hypitä ilosta, eikä turhia naureskella. (Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.)

Niin paljon kun minä rakastankin Vesantoa ja sen luontoa ja ihmisiä, niin toivoisin olevani maailmankansalainen enemmän kuin vesantolainen, suomalainen, eurooppalainen jne. En nähtävästi ikinä tule sopeutumaan minkäänlaiseen muhevamultaiseen savolaiseen juurevuuteen, vaan pysyn juuretonna. Tai juureni ovat niin levällään, että ne eivät kohdistu mihinkään erityiseen paikkaan. Sojottavat nähtävästi taivaanrantaan, jota maalailen punavihreässä kuplassani kukkahattu päässä! Maailmaan se Savokin silti osana kuuluu!

New Yorkissa nauratti pitkästä aikaa enemmän kuin moneen vuoteen. Tajusin, että tämä on käännekohta. Raskasmielisyys ja suru ovat väistymässä. Suruaika ohitettu. Masennuksen kalkki pohjia myöten ja Pohjanmaan kautta ryystetty. Läheiset tiukasti mukana, sekä kuolleet että elävät. Oma elämä voi nyt jatkua. Eikä minun suinkaan ole pakko lukea vihapuheita naamakirjasta, eikä kuunnella edes uutisia. Tässä asiassa olen tiukka – ihmisiä EI minun tontillani arvostella rodun, uskonnon tai mielipiteen varjolla. Tämä koskee myös itseäni. Ihminen saa olla. Mielipide en ole minä. Minä olen lihaa ja verta. Ja ennen kaikkea henkeä. Henki on kevyt, avara ja liikkuva. Kiskokoon se juuret ilmaan ja lentää lieputtakoon rajoitta ympäriinsä.

Rakastin, niin kuin amerikkalaiset rakastavat hampurilaisiaan ja kaikkea muutakin kevytkauraansa, New Yorkin kepeyttä. A tisket a tasket – brown and yellow basket. Rakastin jatsia metrojen käytävillä: Underground Hornsin trumpetteja ja saksofonia Union Squarella. Ihmisten kirjoa. Eikä minun rakkauteni ole syvää, vaan hyvin pinnallista, leijailevaa – ja heti kohta jo unohdettua. Mutta yksi asia on jäänyt silti – tämä tunne, että nyt saa riittää raskasmielisyys, hevimetallit ja itsen rankaiseminen. On aika lähteä elämään omaa loppuelämäänsä lapsen ihmetyksellä. Ihmeteltävää riittää: Värejä, runoja, maisemia, ihmisiä, eläimiä, kasveja…

Olen niin rikas, että itseäni käy kateeksi. Eikä minun rikkauteni ole keneltäkään pois.

 

One thought on “Kevyttä ja pinnallista

  1. Niin Martti, kyllä minä tykkään ihan mahdottomasti jazzista, bluesista ja New Yorkin yleisfiiliksestä. Kohtasin minäkin myös kodittomat. Heitä päiväsaikaan näkyi aika vähän, mutta riittävästi kuitenkin. Ei elämä ole yhdessäkään paikassa pelkästään ruusuilla jazzin tahtiin tanssahtelua, mutta kohtuullisen paljon kuitenkin myös sitä!

Comments are closed.