Edellisessä blogipäivityksessä mietin elämän ennalta-arvaamattomuutta ja sitä, miten pitäisi osata tarttua kuluvaan hetkeen. Klassinen carpe diem-ajattelu tulee hyvin kaukaa menneisyydestä, vaikka mindfulness on omalla tavallaan tuonut sen uudelleen esille. Suruaikana en ole kovin usein muistanut elämän ihania asioita, mutta olen kuitenkin. Olen muistanut silloin tällöin olla jopa kiitollinen kaikesta siitä, mitä yhä on. Onnellisuus ja kiitollisuus ovat valintoja, jotka voi tehdä vain itse.

Olen saanut itseni kiinni myös itse teosta: valittamasta milloin mitäkin, kipeää polvea, kantapäätä, niskaa. Huonoa säätä. Savolaista perusmyteryyttä, sitä että ei oikein uskalla iloitakaan, koska pelkää siitä koituvan harmia kanssaeläjille. Suvi Suhinoissa tapasin ihanan vesantolaisen nuoren tytön, joka kertoi kärsivänsä siitä, että hän perusluonteeltaan avoimena, sosiaalisena ja iloisena törmää usein savolaiseen, ei ehkä yhtään henkilökohtaiseksi tarkoitettuun, mutta silti jotenkin niin sietämättömän tunteettomaan vähäeleisyyteen. Joka tuntuu usein masentavalta, epäkohteliaalta, henkilökohtaiseksi tarkoitetulta ja kaiken innostuksen katkaisevalta. Mutta ei se ole henkilökohtaista, kyllä minä sen tiedän. Tähän kulttuuriin kuuluu vähäeleisyys. Ilosta ei yläpystyä hypitä. Palautetta ei anneta, jos ei ole ihan viimeinen pakko. Minun on toimittava toisin, en voi sille mitään, että välillä hihkututtaa ilosta, poletuttaa jalkaa kiukusta, tai hypityttää yläpystyä innosta. Toistaiseksi en edes halua oppia hillityille tavoille. Ehkä siksi, että en ole hillitty enkä hallittu.

Miten iloiseksi tulin tuosta tytöstä. Nythän täällä kasvaa uusi sukupolvi. Paitsi, että uusi sukupolvi muuttaa tietysti isompiin paikkoihin. Toivottavasti ovat sielläkin iloisia, avoimia ja vuorovaikutuksellisia. Ottavat toiset huomioon. Innostuvat ja luovat uutta yhdessä. On niin mukavaa, kun naama ei ole norsunpersuuksilla kaiken aikaa, ja että sanoo ihan ääneen jotakin jostakin, mikä saattaa peräti aiheuttaa iloa ja ihastusta. JIPPIJAIJEE. Elämä on aika usein hypetyksen arvoista ja täynnä innostukseen johtavia ihanuuksia. Ja suruun johtavia tosiseikkoja. Suru voi silti olla kaunista, ikävä rakkaudentäyteistä ja ilo voi piipahtaa kylään ihan milloin vain. Niin kuin meille, tulikin kuukautta aikaisempana yllätyksenä ystävämme John Washington Statesta Spokanesta, halattavaksi ja kieputeltavaksi ympäriinsä savolaisia maisemia. Käytimme häntä Lohimaassa ja Karhu-näyttelyssä, Riuttalan talonpoikaismuseossa, Olavinlinnassa, Vanhassa Porvoossa ja Suomenlinnassa tällä kertaa. Ja yhtään ei ehtinyt murehtia siinä välillä. Nauroimme hillittömästi minun huonolle kielitaidolleni. Josta parhaana esimerkkinä oli yritykseni kuvailla, miten Suomessa koulutetaan homekoiria. Ja äänsin dogin duckiksi… eli selitin silmät pyöreinä miten meillä koulutetaan täällä homeankkoja. John totesi vain, että suomalaiset ovat aika weird porukkaa. Niinpä.

Valittaisinko kylmästä. En tohdi. On hyvä keli arkistoida kuvia. Kaikki on avoinna joka suuntaan. Ei ole näyttelyjä varattuna eteenpäin. Teoksia tietysti olisi nytkin viedä vähän sinne sun tänne. Katsotaan nyt miten prosessi etenee.