Miikan kuolemasta on kohta kaksi kuukautta. Viime viikolla hautasimme myös setäni.

Mökillä on ollut vaihtelevasti väkeä. Eila ja Seppo. Miikan tyttöjä. Joona ja Janne. Huomenna Maukan siskon porukoita. Sittemmin Liisa Ruotsista ja Eemil Heinolasta.

Miltei koko kesän olemme viettäneet mökillä. Siellä on ollut helpompi olla. Ei ole tarvinnut joka käänteessä kerrata tapahtumia. Vaikka nyt alan kestää jo senkin, että kerron kauppareissulla asiasta tietämättömille tapahtumista.

Eilen astuimme ensimmäisen kerran virallisesti ulos surustamme. Kävimme elokuvaillassa Vesijärven nuorisoseuran talolla. Oli hieno kokemus. Ensinnäkin Vesijärvi on minulle aivan eksoottinen ja käymätön paikka. Toiseksi oli todella mukavia lyhytfilmejä. Paikallista osaamista parhaimmillaan. Dokumentti Posti-Iivosta nosti muistoja esiin.

Kyyneleitä tulee harvemmin. Mutta kun ne tulevat, ne ovat useimmiten hyvin helpottavia.

En mieti koko aikaa, että meiltä on kuollut poika. Vaikka en ole sitä unohtanutkaan. En unohtaa haluakaan, enkä muuten voisikaan.

Yritän elää tätä hetkeä. Olen kerrannut Tollea. IOKia. Ostin myös Sanna Suutarin Unohda itsesi-kirjan, joka on sitä samaa: älä takerru egoosi, et ole se, joka on jokapaikassa minäminä, ja joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän asioita, joista ei kuitenkaan tule sen hurskaammaksi.

Olen toistamiseen miettinyt myös palaamista kirkkoon. Olen eronnut siitä kahdesti, koska en koe olevani luterilainen. Minua häiritsevät kaikki teoriat ja teologiat. Toisaalta tämän kylän pappi on sellainen, että hänen puheensa helpottaa minuakin. Setäni hautajaisissa hän oli suurena lohtuna kaikkiin suruihin. Hän muistutti, että on paljon sitä mistä olla kiitollinen.

Jeesuksen koen yhtenä ihmiskunnan varhaisimmista heränneistä. Hän tiedosti. Ja ymmärsi millainen veijari ego-kultamme on. Haluaisin hengellisen yhteisön, vaikka minulla ei uskontoa olekaan. Sellaisen yhteisön, mihin olisivat tervetulleita ihan kaikki: rotuun, säätyyn, uskontoon tai muuhunkaan ideologiaan tai teoriaan ripustautuneet. Ehkä sellaista ei ole tekemällä tehty, vaan se on kaiken aikaa tässä. Läsnä. Sinä, minä ja Hentun Liisa.

Olen maalannut kaikki nämä kaksi kuukautta. Se on ollut asia, jossa olen kokenyt syvää yhteenkuuluvuutta omaan ja ehkä myös kaikkien meidän yhteiseen elämään. Maalatessa olen useimmiten onnellinen. Ja jos pystyn unohtamaan kaikenlaisen vertailun ja teen vain mitä tulee, on olemisentila sellainen, josta en haluaisi poistua. Silti poistuilen siitä jatkuvasti.

Tällä hetkellä minuun on astunut myös egon huoli taloudellisesta toimeentulosta. Martta, Martta! Toisaalta, vaikka linnut näyttävätkin vain lentelevän vapaudessa, ne silti tekevät pesää, lisääntyvät ja ruokkivat poikasiaan. Ihmisen vapauteen liittynee itsensä ruokkimisen lisäksi myös asumiskustannuksia. Talvisin on hyvä olla hiukan vaatetustakin näillä leveyspiireillä.

Siis tänään alan tehdä Vestorille nettisivuja. Riekon Marjatilalle mehuetikettejä. Uusimaan nettikauppaani, joka ei ole koskaan ollut mikään myyntimenestys. Porfoliona se toki on toiminut. Näitä puuhia riittää kyllä, jos vain jaksan ja viitsin tehdä. Toisinsanoen, jos motivoidun tekemään niitä.

Tällä hetkellä kuvissani on hyvin vähän mitään muotoa, sillä koko elämäni on ollut muodotonta. Hahmotkin hyvin hämäriä. Toisaalta onko muodolla mitään väliä.