Kahden viikon kuntoutus- ja työloma Fuerteventuralla teki hyvää fyysiselle kunnolle. Kävelin saarella enemmän kuin kotimaassa vuosiin. Vaan ei tullut tuo tavaksi, joksi sen kyllä toivoisin tulevan. Kävelemisen, itsen hoitamisen ja yleensäkin vastuun kantamisen omasta hyvinvoinnista. Samalla se on vastuun kantamista myös läheisistä. Happinaamari ensin itselle, ja sitten vasta vieressä istuvalle. Minusta ei ole kielteisenä ja kituliaana kenellekään iloa.

Miikan kuolemasta on parin päivän päästä seitsemän kuukautta. Joulu on tulossa. Ensimmäinen joulu ilman häntä. Ilman häntä täällä. Maan päällä.  Niin kovasti haluaisin uskoa, ja osittain uskonkin, että hän ei ole kokonaan poissa, vaan tässä mukana hyörinnässä. Eilen tunsin ensimmäistä kertaa suoranaista läsnäoloa. Että poika piipahti kylässä. Toisaalta ihmisen tunne voi olla niin voimakas, että se realisoituu. Tulee konkreettiseksi. Kuollut henkilö henkenä vierelle.

Eilen tein myös päätöksen olla lähtemättä Tiimimestarit-valmennukseen. Se tuntui luopumiselta. Tai ehkä enemmänkin luovuttamiselta. Kaipaan vahvempaa sisäistä varmuutta siitä, miten haluan lopun elämäni viettää. Loppuelämän ensimmäinen päivä on nyt. Ja NYT on aina. En haluaisi sitä haaskata stressaamiseen, yli resurssien toimimiseen, enkä myöskään alisuorittamiseen. Olotilaan, missä ei ilmene enää uuden oppimista tai kehittymistä edes jollakin alueella elämässä. Fyysisesti tapahtuu rappeutumista, liikettä sekin. Henkisesti ehkä myös, sitä ei kuitenkaan itse niin helposti havaitse. Lienee siunauksellistakin se.

Ainoa asia mistä yhäkin olen hyvin varma: kuvia haluan tehdä. Käsin ja koneella. Analogisesti ja digitaalisesti. Yhdessä haluan työskennellä myös. Erilaisissa tiimeissä. Muutiimi on jo. Venäjän tiimistä en ole vieläkään varma, ja Venäjän pallo on minulla nyt. Heitänkö sen takaisin siten, että helmikuussa on ensimmäinen tapaaminen, vai siirränkö tulevaisuuteen, vai kieltäydynkö kunniasta. Vetäytyisinkö. Luovuttaisinko. Luopuisinko. Mitä tulisi tilalle, jos luovun. Mitä oikeasti tahdon. En tiedä.

Ainoa oikea vastaus tällä hetkellä hyvin moneen kysymykseen on EN TIEDÄ.

Teen Miikan lapsille voimakuvia. Lisään kuviin näkymättömän tason rakastavia lauseita. Että he voimaantuisivat, eheytyisivät ja kasvaisivat tasapainoisiksi aikuisiksi. Minulle mummon rooli on vähemmän perinteinen. En osaa kutoa sukkia, en laittaa edes kunnon ruokaa, mutta osaan tehdä heille kuvia ja ottaa heistä niitä. Sen on riitettävä. Oma mummoni oli perinteikkäämpi. Hänen kanssaan sain kokea monia ihania asioita: käydä navettahommissa, lypsää lehmää, laittaa kanoille ruokaa. Tepastella niityillä ja heinäpelloilla. Mummolassa oli kissoja. Hevonen. Elämiä opin rakastamaan siellä.

Haikea on mieli. Omaa lasta ikävöivä. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka olisi 40 -vuotias. Jossittelu, josta vähääkään ei ole hyötyä, kuljeskentelee – asioiden, mitä mahdollisesti olisin voinut tehdä – ympärillä. Jos olisin ollut joku toinen, olisin elänyt ja tehnyt toisin. Eikä minulta olisi silloin ehkä kuollut oma lapsi ennen aikojaan.

Jos en jossittele! Niin kaikella on aikansa. Miikan aika oli täällä 38 vuotta. Se tuntuu samalla lakonisen kyyniseltä ja helpottavan rakastavan lohdulliselta. Meillä kaikilla on aikamme. Emme siitä itse päätä.

Toivon teille kaikille joulun rakkaudenhenkistä sanomaa, joka ei rajoittuisi vain muutamaan hassuun tuntiin, vaan jokaiseen nyt-hetkeen. Halataan rakkaitamme. He ovat tässä vielä!

Viime talvena täällä samoissa maisemissa kävellessäni sopivasti upottavilla hiekoilla päätin, että haluan tänne toisenkin kerran. Jos vain mahdollista. Corralejon hiekkadyynit, suojeltu luonnonpuistoalue, on ihaninta kävelymaastoa kuluneille nivelilleni. Lisäksi tämän saaren värit ja karuus tuovat mieleen Jäämeren seutujen karuuden, sillä erotuksella, että pukeutua ei todellakaan tarvitse turkishaalariin.

Aiheuttaa aina itsessäni runsasta sisäistä ristivetoa, kun kaverit toivottavat hyvää lomaa. Siksi, että matkani eivät suinkaan ole lomaa, vaan työskentelyä toisenlaisissa olosuhteissa. Pimeimpänä aikana haluan kuvata ja maalata valossa. Edes pienen hetken. Jotta sitten jaksaisin puurtaa pimeässä.

Tähän kaksiviikkoiseen liittyy myös harras toive siitä, että saisin motivoiduttua itseni hoitamisen säännölliseksi ja sellaiseksi, että pystyisin yhä jatkamaan yrittäjänä. Itsen hoitaminen yrittäjälle on elintärkeää muutenkin. Saati sitten tilanteessani, missä olen ollut surun murtama ja miltei liikuntakyvytön sekä henkisesti että fyysisesti. Kaksi kuukautta sitten mietin vielä, onko minulla enää minkäänlaisia resursseja jatkaa yritystoimintaa, tai yleensäkään elämääni jotensakin terveen ja täysjärkisen kirjoissa. Pikku hiljaa on kuitenkin tullut pala palalta hiukan lisää voimaa. Uskoa. Toivoa. Toivoa siitä, että voisin tehdä jotakin järkeenkäyvää myös siten, että siitä voisi olla iloa muillekin kuin vain itselleni.

Vesanto-lehden taittaminen ihanan ja kannustavan tiimin kanssa oli ensimmäinen oikea työ, minkä tein Miikan kuoleman jälkeen täyspainoisesti. Siitä tuli hyvä mieli monessakin mielessä. Ensiksi siksi, että tiedostin sen kautta, että pystyn työskentelemään ja toiseksi siksi, että juuri tuon lehden tekeminen on niin täysillä omille juurille sisään ajamista. Kolmanneksi tiimi, jonka kanssa lehteä saan tehdä, on niin kannustavan ihana, että sekin luo uskoa tiimityöskentelyn uudelleen nousuun elämässäni. Kiitos Vesanto-tiimi! Ja erityiskiitos Muutiimi!

Venäjän digimediapajaa olemme rakentaneet Jelenojen (Petrova ja Wild) kanssa useita kuukausia taustalla. On ollut mukavaa soveltaa tuotekehittäjän työkaluja tässä projektissa. Kaiken aikaa on takaraivossa ollut myös epäily, onko minulla riittävästi resursseja toteuttaa hanke. Nyt, kun se näyttää tulevan päivä päivältä todemmaksi, motivoidunkin koko ajan lisää. Juuri tätähän halusin jo Creada-valmennuksen aikana – kansainvälistyä. Se ei mennyt ehkä ihan niin kuin silloin kaavailin, mutta aika paljon sinne päin. Lisämausteeksi on tullut tiimityöskentely, joka on aina myös tiimioppimista. Ja jos oikein haluan yleistää niin kaikkien ihmisten elämän kuuluisi olla tiimioppimisprosessi.

Jottei lomailu olisi ihan liian lokoisaa, olen lueskennellut muutaman alan kirjan täällä.

Russell Sarder Learning: steps to becoming a passionate lifelong learner

Michael Nir  Building Highly Effective Teams How to Transform Teams into Exceptionally Cohesive Professional Networks – a practical guide

Max Chafkin Design Crazy: Good Looks, Hot Tempers, and True Genius at Apple

Brian Davidson Mind Maps: Master Mind Mapping in Under 90 Minutes!

Luen näitä kirjoja myös siksi, että pähkäilen yhä lähteäkö vaiko eikö Tiimimestari-43 valmennukseen. Se kun olisi niin mahtava tapa kehittää Venäjän tiimin kautta omiakin valmennustaitoja. Mutta en sano tuohonkaan vielä mitään. Tarvitsisin kuitenkin koulutukseen rahaa muutaman tonnin. Valitettavasti minulla on tieto siitä, miten paljon enemmän ihminen oppii tai saa aikaiseksi tiimissä, mitä yksin.

Mukavuusvyöhyke minussa haluaisi nyt luovuttaa kaikista ylenpalttisen vaativista projekteista. Toinen puoleni, joka ei ole ennenkään juurikaan painoarvoa antanut helpoille ja mukaville ratkaisuille sanoo – anna palaa vaan. Ans kattoa mitä pääni päättää muutaman dyynikävelykilometrin jälkeen.

Olemme kuunnelleet äänikirjoina Johannes Linnankosken Pakolaiset ja Juhani Ahon Lastuja. Nämä ovat olleet niin meheviä kuunteltavia, että nyt vasta ymmärrän antaa arvoa esimerkiksi Johannes Linnankosken maisemakuvaukselle. Uskomattomia kirjailijoita meillä on. Äänikirja on suurinta herkkua mitä ihminen voi itselleen tarjota kynttilän valossa ja hyvässä seurassa. Ensinnäkin, ei tarvitse miettiä kaiken aikaa miten olisi ohjannut elokuvan erilailla, sillä ohjaus on ihan omassa päässä.

Nyt kuvaamaan.

Omituisinta tässä hetkessä on se, että tunteiden vuoristoradalleni on tupsahtanut hienon hieno, pikkiriikkisen pieni, palanen kiinnostusta johonkin isompaankin kuin omassa nurkassa kyhjöttämiseen. Olen iloinnut tietovuodoista, vakoiluista ja vakoilujen paljastumisista, Himasilmiöstä.

Se, että aikanaan liityin piraattipuolueen jäseneksi, oli kannanotto siitä, että kaiken pitäisi tapahtua avoimesti. Erityisesti julkisella sektorilla. Yksilön oma tarve omaan yksityisyyteensä on eri asia, ja sen pitääkin säilyä. Mutta kaikki se mitä tehdään julkisesti, pitää olla avointa. Kaiken tiedon pitää olla kaikille saatavilla. Tämä ei yhäkään toteudu tasavertaisesti kaikkien kansojen kesken, mutta sitä kohti – uskon vakaasti – olemme kuitenkin menossa. Avoimen koodin porukat tekevät työtä avoimuuden eteen. Nuorissa on niin paljon myös eteviä ja fiksuja kavereita, että ei meikäläisen ikäpolvessa ikinä. Kuin myös sitä toista puolta, oravanpyörästä pudonneita, syrjäytyneitä – toivottomia. Vastavoimien kärjet hiovat toisiaan ja demokratioissa kehitys on äärimmäisen hidasta. Ihmisen päässä siis.

En kuitenkaan ala mistään käymään debattia. Minusta ei yksinkertaisesti ole siihen. Olen tavallista tyhmempi ihminen, enkä tykkää edes analysoimisesta. Se vie useimmiten kärjen kokemukselta. Himasilmiö on minusta myös hyvin mielenkiintoinen, kukaan tuskin lukee – en minäkään ole kokonaan vielä lukenut – Kestävän kasvun mallia, vaan esittää todella asiantuntevia lausuntoja tai lainaa kriitikkoja, teilatakseen työn.

Olen niin naivi ja hyväuskoinen tyhmyri, että ilahdun suunnattomasti, jos joku vakavalla naamalla puhuu siitä, että pelkkä materia ja taloudellinen kasvu ei ole riittävää inhimillistä kehitystä, vaan että hyvinvointiin tarvitaan muutakin. Siitä MUUSTA olen erittäin kiinnostunut. Arvokas elämä. Se on niin hyvä otsikko, että siitä kannattaa maksaa paljon enemmänkin mitä Himaselle on maksettu. Tietysti tämänkin olisi pitänyt tapahtua täysin avoimesti.

Työrintamalla tapahtuu taittelua. Vesanto-lehden joulunumeroa väsäilen kasaan. Se on yksi mukavimmista töistä mitä graafisen suunnittelun yrittäjänä olen koskaan saanut tehdä. Ensinnäkin se tutustuttaa minut uudelleen synnyinseutuni lähihistoriaan ja toiseksi sen kautta näen tämän pienen kylän inhimillistä hyörinää. Kehdosta hautaa. Ovat muistokirjoitukset ja vauva-aukeama ja paljon muuta. Täällä kaikki on niin suloisen pientä, tosin ihan yhtä todellista kuin missä tahansa suuremmassakin mittakaavassa. Täällä on paljon myös parasta lääkettä kaikkeen – luontoa.

Olen hyvin kiitollinen nyt siitä, että juuri nyt – tänään – pystyn tekemään työtäni. Tähän asti on suru ollut niin kova, että ryhtyminenkin on ollut vaikeaa. Nyt koen helpotusta siitä, että saan ajatella asiakkaan tarpeita ja myös, ihanaa, olen saanut jo ajatelluksi jo muitakin ihmisiä! Kiitos tästä kuuluu maailmankaikkeuden runsauden sarvelle. Jumalaksi tätä toiset kutsuvat.

Uni-sarjoja en ole näihin saakka pystynyt jatkamaan. Venäjälle tehty sarja Avaruuden Uniin jäi viimeiseksi ennen Miikan kuolemaa. Nyt nämä uusimmat työt ovat jotakin uutta Uni-sarjaa. Kansion olen nimennyt Eläinunet, tai vaikkapa Eläinten Unet. Animal Dreams. Joka tapauksessa sarja on yhä edelleenkin uneksimista. Unet ovat minun, tai voivat ne olla sudenkin. Jokainen kuva kuvissa on oma ottama. Avaruudet olen nyt tehnyt myös itse, sillä en ole saanut uusiin kysymyksiini vastausta koskien Hubblen kuvastoa. Usalla ja Nasalla ovat isommat kuviot menossa. En uskalla suoraan avaruuskuvia käyttää enää edes taustoissa, sillä Copyright on sen verran iso jumala, että sitä on kumarrettava. Erityisesti jos tekee jotakin kaupallista.

Miksi paluu Uniin tapahtui suden kautta. En tiedä. Susi edustaa kuitenkin eläintä, johon ihmisellä on yleensä hyvin vahva tunnesuhde. On tai off. Itselleni eläin on Eläin. Ja jokaisella eläimellä, kuin myös ihmisellä, on oikeus elää omaa elämäänsä. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista, tai ehkä kuitenkin tikalla. Ymmärrän myös poromiestä, joka on harmistunut, kun susi ei ymmärrä, etteivät hänen poronsa olekaan tarkoitettu sudelle gurmeeksi. Kuitenkaan susi ei pahuuttaan syö kenenkään omaisuutta. Nälkäiselle sudelle kelpaa vaikka naapurin lammas.

Pitäisikö susikantaa rajoittaa vaiko eikö  -kannanotot saavat jäädä isompi päisille. Minulle susi on susi. Hyvin mielenkiintoinen eläin.

Suden lisäksi minua kiinnostavat tällä hetkellä erityisesti siivekkäät. Linnut, perhoset, liskot. Lohikäärmeet! Siiven anatomia. Lennon tekniikka. Kaikilla näillä kiinnostuksen kohteilla pääsen askeleen kauemmaksi arkitodellisuuden viheliäisyydestä. Karkaamaan syysmyteristä ja tuskatiloista. Häviämään savuksi veloista ja laskupinoista. Katoamaan. Tulemaan uutena kuvana ulos.

Tänään siitä on viisi kuukautta. Jotakin on muuttunut. Ikävä tulee useammin ja syvempänä. Epätoivo ja voimattomuus joka toinen päivä – keskimäärin. Joka toinen päivä jaksan tehdä jotakin ja olla takertumatta suruun. Joka kolmas päivä käyn ”ulkona” ja näen ihmisiä ja käyttäydyn kuin ”väärä raha”, eli olen melkein niin kuin mitään suurempaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Uutta on se, että olen alkanut tehdä valokuvapohjaisia Uni-sarjojen töitä. Erittäin uutta on se, että olen alkanut miettiä olisiko mahdollista kehittää jonnekin studio-olosuhteet kuvaukselle. Pimennettävä huone ja kunnon valaisimet. Ahvenisen koulu?

Ei niin uutta, mutta tavallista syvempää on myös epätoivo yrittäjyyden suhteen. Nyt olen tosissani katsellut mahdollisuuksia lopettaa yrittäjyys. Kuluja poistuisi valtava määrä. Tulot pienenisivät. Mutta eivät ne yhtään sen pienempiä olisi mitä nytkään. Luopuminen yrittämisestä kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä, paitsi että se voisi olla myös lisämasennuksen syy, sillä ammattitaitoni ei ole mihinkään kadonnut. Eikä myöskään tarve kehittyä ammatillisesti.  Mutta mikä on tekemisen muoto, joka tappaa hitaammin kuin yrittäjyys?

Kollegan kanssa tästä keskustelimme ja totesimme, että ainoa mitä aikuisen oikeasti puuttuu, ovat maksavat asiakkaat. Nyt niitä ei ole ollut. Kaikki pienet yrittäjät (=asiakkaani) ovat yhtä tiukilla. Raha ei liiku. Ei se pieninkään senttijono. Kaikki vedättävät. Yhtä köyttä hirteen. Media toitottaa kaiken aikaa: tästä ei nyt kertakaikkiaan tule mitään muuta kuin perikato. Oletpa ollut tohelo, kun saatoit maailman talouden tuhoon. Ihan kuin tämä lamaksi kutsuttu olisi jonkun tavan tallaajan aiheuttama.  Tästä syystä olen lakannut tilaamasta lehteä ja katsomasta uutisia. Luen ainoastaan ammattilehtiä. Opiskelen Lyndassa. Teen töitä silloin kun jaksan. Makaan, kun en jaksa.

Jos se lisääntyy, mistä koko ajan toitotetaan. Niin sanon, että runsauden hanat ovat avautuneet. Kaikkialla virtaa kasvu ja luovuus. Ihmiset voivat mahdottoman hyvin ja kehittyvät tuhatta ja sataa aina vaan paremmiksi. Rakkautta tulvii tuutin täydeltä joka soluun, aivan jokaiselle meistä. Runsautta on niin, että yli äyräitten se virtaa vahvistaen meitä kaikkia. Itsekin voin vallan mainiosti, vaikka vanhempi poikani päätti muuttaa toisiin sfääreihin. Onneksi tiedän, että hän voi siellä erinomaisesti. Hän on onnellinen siellä. Ajaa moottoripyörällä, pelaa pöytätennistä ja kalastelee.

Tänään hän olisi täyttänyt 39 vuotta. Kynttilät palavat kuvan edessä. On vaikea taas olla itkemättä koko aikaa. Ja tuntuu todellakin, että mielekkyys monelta asialta on poissa. Muitakin ongelmia on. Eikä vähäisin niistä ole tämä kuukausien kykenemättömyys asiakastyöhön ja siitä johtuva velkaantuminen. Mietin myös mitkä päässäni kulkevista ajatuksista ovat terveitä ja mitkä vähemmän. Mietin myös miten väsynyt ihminen voi olla. Onko normaalia olla joka toinen päivä suhteellisen normaalissa voimissa ja joka toinen päivä täysraakki.

Mietin myös, miksi täysraakki yhä tallustaa täällä, vaikka tiedän, että syitä on monia. Aavistelen myös, että on olemassa kirkkaita ja valoisia hetkiä ja useita syitä elää elämänsä loppuun saakka. Onnellisena tai surullisena. Niin vain on tehtävä – elettävä loppuun asti. Ehkä on myös laadukkaampaa elää tuntevasti kuin umpizombiena.

Mietin myös mitä uskallan tarjota Pietariin, ja että riittääkö minulla kompetenssi projektiin, joka tuntuu ainakin juuri nyt todella isolta. Toisaalta, jos tarjotaan tilaisuutta, niin siihen tulisi tarttua. Toisaalta onko järkeä tarttua tilaisuuteen, johon ei välttämättä ole edes voimia. Mutta kuka tulisi ja mittaisi voimani? Tietoni, taitoni, osaamiseni. Erityisesti kun kaikki, mitä olen opiskellutkin, on ollut käytöntöä, tekemistä, näyttökokeilla arvioitua osaamista. Teoriaakin sinne joukkoon on sekoittunut, mutta yleensä niin päin, että teoria on ollut tukena ja tekeminen opetusvälineenä. Kenelle todistan sen, että opettelisin vaikka svahilin, jos tarvitsisin sitä jossakin mielenkiintoisessa projektissa. Tarvitseeko olla todistaja, vai riittävätkö tekemisen jäljet.

Ikään kuin hurttina huumorina puhuin kaverille, että kamalinta mitä ihmiselle voisi sattua olisi duuni marraskuussa Murmanskissa. Pelkkä lauseen kirjoittaminen ahdistaa ja alkaa palella. Eilen kuitenkin huomasin surffailevani Murmanskin kotisivuilla ja etsiväni hotellihuoneita sieltä. Että sinne vaan päätä ja sormia työntämään, sinne minkä ajatteleminenkin ahdistaa ja aiheuttaa kylmiä väreitä. On toinen luontoni olla utelias siihen suuntaan, mikä eniten ahdistaa.

Pietari on sentään monilta osin sangen viehättäväkin metropoli. Ne venäläiset, jotka olen tavannut, ovat olleet erittäin sydämellisiä ja aivan suurenmoisen ihania. Silti Lontooseeen voisi olla helpompaa viedä projekti. Onhan siellä aakkosetkin kirjoitettu samalla tavalla. Toisaalta projekti viedään minimuodossa ja hiukan erilaisena ensin Rautalammille.

Projekteja tulee ja menee. En vain tiedä vielä, olenko niissä mukana vaiko enkö. Jos jättää tarttumatta tilaisuuteen tarkoittaa mitä? Luovuttamista ja luopumista. Eivät nekään niin pahoja asioita ole. On myös sanottu, että jos jostakin luopuu, tulee jotakin parempaa tilalle. Siis olisiko sittenkin Murmansk?

Elämäni ei ole yhtään sen helpompaa kuin ennenkään. Haasteita riittää. Ja tunteita. Surusta epätoivoon. Toivosta mitä hulluimpiin ideoihin. Aikamoista aadeehoodeetä. Tämän Miika oli perinyt. Tämänkin. Ja kaikki ne muutkin vaivat, joita olen potenut koko ikäni. Melkoisen läjän lääkkeitä vedän aamupuurolla. Moni olisi näillä vaivoilla eläkkeellä, mutta meikäläinen härkkii ja värkkii kaikenlaista, yleensä ihan joutavan päiväistä.

Haluaisinkohan eläkkeelle. Miika halusi eläkkeelle, eikä meistä kukaan tajunnut miten väsynyt hän todella oli. Mutta mitä se sellainen eläkkeellä oleminen on? Sitä, että jostakin tulee muutama satanen rahaa, eikä tarvitse maksaa tonnia kuukaudessa siitä, että saa tehdä työtä, jonka ensin on itselleen jostakin pyydystänyt.

Viikon äkkilähtö Mallorcan sisarsaarelle, pikkuruiselle Menorcalle, toimi kohtalaisen hyvänä breikkinä kaikkeen suruamiseen. Tosin sielläkin tuli itkua päivittäin lievästi, mutta vain yhtenä päivänä oli vaikeampaa sulkea hanoja. Se itku alkoi paikallisessa bussissa. Uskon, että sen laukaisi kovaääninen musiikki, sillä musiikki on aina liittynyt vahvasti Miikaan.

Se, että sopivan hintainen äkkilähtö persaukiselle oli juuri Menorca, osoittautui muullakin tavoin hedelmälliseksi. Koko saarihan on ensinnäkin Unescon luonnonsuojelukohde, niin sen lisäksi se on ulkoilmamuseo täynnä arkaaisia raunioita. Viittoja muinaisille kiviröykkiöille, tauloille – T:n muotoisille ehkäpä uhri- tai alttaripaikoille – on joka puolella. Sain mukavan kokoelman muinaistunnelmia näistä röykkiöistä tuleviin Arkaaisten Unien sarjan kuviini. On jo pitkään ollut mielessäni laajentaa sarjaa Pohjoismaiden ulkopuolelle. Välimeren maissa on useita herkullisia muinaiskohteita sekä kalliopiirroksia. Sisilia voisi olla seuraava kohde. Mitä eläimiä näihin tuleviin eurooppalaisiin muinaisuniin tulisi, sitäpä tässä sietää nyt miettiä. Ehkäpä apinoita, aaseja ja lohikäärmeitä. Minun kuvissani voi olla myös käärmelohia.

Lohdutukseksi olen lukenut pari kirjaa. Toinen niistä on amerikkalaisen aivokirurgin, Eben Alexanderin, omasta koomassa kokemastaan sielun matkasta kirjoittama teos: Proof of Heaven. Mielenkiintoista todeta miten tiedemies, joka on melkein fundamentalisti tieteen tekijä, muuttaakin käsitystään. Koomakokemuksensa jälkeen hän tulee siihen tulokseen, ettei tietoisuus häviäkään välttämättä kuolemassa, vaan osa siitä lähtee ihan omille teilleen. Tai osa tietoisuutta ei asusta ainakaan aivoissa. Hän vertaa kirjassa kokemustaan toisten NDE-kokemuksiin. ( Near Death Experience). Mukavaa ja lohduttavaa luettavaa.

Fundamentaalisuus, oli se sitten uskontoon tahi mihin tahansa ideologiaan perustuvaa, on aina kaiken kehityksen esteenä. On uskallettava ajatella yli. Lenneltävä mahdottomilta tuntuvissa sfääreissä, sillä useimmiten MAHDOTON ON VAIN VÄLIVAIHE. Tiukat ja tarkat totuudet ovat vain hetkiä seuraavien havaintojen edellä. Mikään ei pysy, mikään ei ole varmaa. Paitsi ehkä se. Vanhimmat scifitkin ovat ”virallista totta” eli NÄKYVÄÄ käytäntöä tänä päivänä. Ihmisten on uskallettava olla hulluja, jotta syntyisi uusia asioita.

Toinen kirja, hiukan vielä kesken, niin ikään kuoleman jälkeisestä ”elämästä” kertova James Van Praaghin Talking to heaven – on meedion välittämiä viestejä kuolleilta heidän omaisilleen. Meedion saamat viestit ovat niin sattuvia, että on vaikea uskoa kuoleman olevan mitään muuta kuin siirtymistä toiseen ulottuvuuteen. Oli sitten uskovainen tahi ei. Minua nämä kirjat ovat lohduttaneet juuri nyt kovasti. Toivon todellakin, että Miika kaahailee moottoripyörällä jossakin päin taivasta ja tapaa siellä vanhoja kavereitaan, jotka täältä ovat häntä ennen lähteneet. Hän saikin kokea surua monen ystävänsä aikaisesta lähdöstä. Ja tiedä vaikka, hän tulisi joskus kertomaan minulle miten taivaassa menee. Yrtänpä olla kuulolla.

Työrintamalla olen aktivoitunut. Sain aikaan jopa asiakaskirjeen, tosin siihen vielä muutama virhekin jäi. Sekä kirotusvihre, että muutaman linkin toimimattomuus. Semmoista se on, kun on yrityksessä yksin: ei ole kaksista kriitikkoa firmassa: julkisuuteen vilahtavat myös virheet ja mokat. Mutta yrityksemme on hyvin inhimillinen ja erehtyväinen muutenkin. Ettenkö sanoisi keskeneräinen. Toivoisin kuitenkin, että edelleenkin oppiva.

Pietariin päin ovat neuvottelut käynnissä. Sinne on rakentumassa monimediallinen poikkitaiteellinen ja -tieteellinen rysäys ( ei kahdella ässällä) vielä tuntemattamon otsikon alle. Tämä tietää minulle kovia opiskeluaikoja, sillä pitää kerrata Flash, Premier ja After Effects. Aaah, After Effects – sehän on valtavan ihana! Nam. En ole muistanut koko ohjelmaa pitkään aikaan.

Kanadalainen taideyrittäjien valmentaja Lezlie Davidson on tehnyt käymästämme skype-neuvottelusta audio/video-esityksen youtubeen. Hirveä ja syvä häpeä tuli tuosta Lezleyn kanssa käydystä koutsauksesta omasta kielitaidottomuudestani. Ego häpeää huonoa englannin kieltäni, erityisesti lausumistani. Tuutiitutöötituu. Siitä huolimatta olen ottanut Lezleyhinkin yhteyttä. Siitä huolimatta olen tullut ymmärretyksi ja eilen ottanut yhteyttä myös mielenterveysseuran toiminnanjohtajaan. Näin ollen ego saa tyytyä siihen, että minä sanon tuutiitutöötituu, jolla muuten saa kaksi teetä huoneeseen numero kolmekymmentä kaksi. Ymmärtäminen on viestinnän ydin. Lienee myös villakoiran.

Elämä on – VUORISTORATAA – Kuten Sirpa totesi oman kokemuksensa kautta Facebookissa. On hyvin syviä surun syvänteitä ja välillä jopa naurun ja ilon täyteisiä aurinkoisia rinteitä. En pääse tunteisiini juurtumaan, vaan seuraan joskus aika pelokkaanakin sivusta: olenko tullut entistäkin hullummaksi. Tietäminen ja tunteminen kulkevat erillisiä polkuja. Niin kuin ovat aina tehneet. Joskus tietäminen, tai sen luuleminen, helpottaa hetkeksi. Kuten lääkärin antama diagnoosi – tämä tulee olemaan kroonista, mutta tämä ei tule olemaan kuoleman aiheuttaja – vaan jokin muu sitten joskus. Tai kuka tietää milloin.

En seuraa aikaani. En tiedä juurikaan mitä uutisoidaan. Mikä on muotia. Mika on pinnalla musiikissa. Onko pommi osunut ja vuotaako ydinvoimala. Kuoliko tulvassa sata vai tuhat. Kuka on paras jalkapallossa tai keihään heitossa. Miten pörssissä pärähtelee. Miten talous on maailmalla. Omassa lompakossa ei ole tätä nykyä kuin aika loppuun höylätty Visa.

Netissä pyrähtelen teemojen taide, taidetarvikkeet, tietokoneohjelmat, läsnäolo, surutyö yms. vastaavien alla. Seuraan siis kuitenkin jotakin: mitä taiteessa tapahtuu, millaisia kuvia on ja on ollut maailmalla. Siinä Pinterest  on oivallinen. Joku on jo ehtinyt kerätä minunkin mieleisiäni kuvia. Suppeat ovat ne alueet, jotka tällä hetkellä motivoivat. Onko tämä pakoa todellisuudesta, vaiko vain valintoja. Oli mitä oli, niin kovin on pieni otsikko – googlatessa art –  jonka alta löytyy usean valtameren kokoisia alueita. Värejä. Muotoja. Viivoja. Toiselta laidalta on lynda.com ja Dreamweaver CC. Ostaako oma palvelintila useammalle sivustolle, vaiko eikö.

Suunnittelen asiakaskirjettä. Siihen tulee valmispaketteja niin painotuotteista kuin internetsivustojen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Hyvin vähän siinä on taidekerrottavaa. Olen astunut graafisen suunnittelun alueelle.

Pidimme myös ensimmäisen palaverin Vesannon joululehdestä Muutiimin kanssa. Muutiimi on kolmen vesantolaisen mediaihmisen kopla, joka tekee yhdessä viestintäkokonaisuuksia, jollaisia ei yksi ihminen voisi tehdä. Muutiimi saa kohta myös nettisivut. Meille tulee myös oma kuvapankki, jonka profiloitumista vielä aanailemme. Millaisia kuvia Muutiimi tarjoaa. Jollakin tapaa mediallisia ja muulaisia ne tulevat olemaan.

Tänään on taas hautajaispäivä. Olemme lähdössä Saarijärvelle viemään serkkuni Leilan isää viimeiselle matkalle. Tämä kuolema on looginen. Vihtori oli jo vanha mies. Hyvin vanhan miehen lähtö on loogista. Olen kuitenkin oppinut kantapään kautta, että loogisuutta ei näissä asioissa ole. Järjestys voi olla hyvinkin satunnaista. Lähtömme on arpapeliä. Randomina mennään. Kuka tahansa voi olla seuraava. Jostakin syystä alan tämän jossakin määrin hyväksyä. Siitä seurauksena on, että elämä alkaa tuntua lahjalta. Ihan jokainen päivä on lahjapäivä.

Kaksi viikkoa osa-aikaista työelämää on takana. Olen pystynyt ajoittain jopa keskittymään asiakkaan tarpeisiin, mutta ollut myös välillä todella uupunut. Itkua tulee työnkin lomassa, mutta se kuuluu asiaan – erityisesti jos satun selaamaan vanhoja perhekuvia. Niitä en pystynyt katsomaan lainkaan vielä kuukausi sitten.

Päivät ovat olleet aurinkoisia. Vielä keskiviikkona oli Pohjois-Konnevedessä veden lämpö 20 astetta. Mökin kuistilla maalailin vielä tiistaina ja keskiviikkona. Nyt maalaustarvikkeet voisi pikku hiljaa kerätä kasaan ja tuoda kirkonkylän ateljeeseen – eli tuohon keittiön apupöydän seutuville. Maalaustarvikkeet jaoin kahteen osaan, toinen osa mökille ja toinen keittiöön. Keittiö näyttää kaoottiselta, mutta kenen tekevän ihmisen huusholli on järjestyksessä? Vierastan yltiösiisteyttä, tosin en viihdy läävässäkään. Pääasia, että pystyy työskentelemään. Että on valoa. Että on tarvikkeita. Ja kädet, jotka yhäkin ovat siinä määrin kondiksessa, että niillä saa sudittua. Painettua kameran laukaisijaa. Myös kuvaaminen on palautunut tekemisiini.

Olen pikkuhiljaa tutustunut jo ennen Miikan kuolemaa ostamaani peilittömään pikkujärkkäriin. Se tuottaa ihan laadukasta jälkeä. Ja painaa objektiivin kanssa alle 400 g. Akkukahva on hyvä pystykuvia otettaessa. Tuo on kepeä matkakumppani, jos ja kun matkustan joskus. Yleensä matkustan halpayhtiöiden koneilla ja yhden repun taktiikalla. Kaikki matkatavarat on saatava mahtumaan 10 kiloon. Matkustamisen aika ei kuitenkaan ole vieläkään. Ensinnäkään laskutettavaa ei ole juurikaan ollut koko kesänä ja toisekseen Iisalmikin tuntuu olevan kaukana.

Nyt Saarijärven tsasounaan.