Olemme nyt hiukan aiempaa rauhallisempia. Yhäkin kuitenkin ajoittain hyvin väsyneitä. Väsymys tulvahtaa aaltona koko kehoon. Vie aivan veltoksi. Silloin ei auta muu kuin mennä pitkälleen. Itkua tulee joka päivä. Sekin tulee jostakin aiempaa syvemmältä. Se ei ole niin herkässä kuin surun alussa, mutta sen nousemiseen riittää yksi sana, joka muistuttaa jostakin Miikaan liittyvästä.

Kaikki Miikan lapset ovat olleet kesän aikana mökillä. Jokaisen kohdalla riipaisee ikävä ja samalla kiitollisuus, että he sentään ovat kovasti eläviä. Hengittävät, kehittyvät, kasvavat ja muistuttavat isäänsä. Kukin tavallaan.

Pari viikkoa olen tehnyt asiakastyötä. Kuitenkin vielä osa-aikaista. Olen muistanut pitää myös viikonloput vapaata. Muistan vielä Miikan lauseen: älä äiti tapa ittees työllä. Yritän muistaa sen vastakin.

Maalaaminen on vähentynyt. Keskeneräisiä teoksia, jotka ovat lähinnä sekatekniikkakollaaseja, on useita kymmeniä. Niitä valmistelen hiljalleen – prosessin omalla sykkeellä – kevään näyttelyyn, joka on Rautalammin kirjaston galleriassa helmi- maaliskuussa 2014. En tiedä vielä näyttelyn otsikkoa. Mutta surun työstämisestä se on. Myös uusien kiitollisuudenaiheiden löytymisestä. Elämästä. Ja siitä, että se päättyy, jatkuakseen toisessa muodossa.

Juttelin myös kandalaisen taideyrittäjävalmentajan Lezley Davidsonin kanssa surun työstämisestä. Kerroin hänelle, miten parantavaa ja pelastavaa omalla kohdallani maalaaminen on ollut. Hän ehdotti, että tekisin kirjan tai vastaavan julkisen teoksen aiheesta. Hän ehdotti myös, että ottaisin yhteyttä paikallisiin mielenterveystahoihin mahdollista yhteistyötä ajatellen. Ensimmäisenä tuli mieleeni Inartes Instituutti, ekspressiivisen taideterapian yhdistys: Inartes . Puhuinkin asiasta jo Kirsille.

Sielun siskoni sairastaa syöpää ja on kovassa koulussa hänkin. Hän kirjoittaa ja piirtää itseään vahvemmaksi ja terveemmäksi. Miten eheyttävää voikaan olla kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen – värit. Käden jäljet jossakin. Puussa, metallissa, vaikkapa puhdistuvissa astioissa. Lakaistussa lattiassa. Toivoisin, että elämä olisi enempi toimintaa kuin alvariinsa vatuloimista. Onkin käynyt niin, että yhä enemmän vierastan teoriaa ja analysoimista. Se vie monelta upealta kokemukselta tunnelman.

Seuraavat hautajaiset ovat ensi lauantaina. Isäni siskon miestä viedään tällä kertaa Saarijärven tsasounassa viimeiselle lepopaikalle. Viimeksi tapasin serkkuni isän nuoremman veljen hautajaisissa.

Isäni on sitkeästi elämässä mukana. Huumorintajuisena ja virkeänä, vaikka suolistosyöpä verottaa jo heikkoa sydäntä. Aorttaoperaatiosta hän näyttää toipuneen vasta tänä kesänä. Ihmeellinen on elämän ja kuoleman, sairauden ja terveyden vaihteleva järjestys. Ja uskon, että kaikella on järjestyksensä, vaikka se ei millään muotoa looginen olekaan.

Kun tunnustelen omaa olemistani, niin hengissä ollaan. Aika elävänäkin. Monesta on vielä toipumista.

Venäjältäkin on taas kuulunut. Ehkä menen lokakuussa vetämään sinne yhden mediataiteen työpajan.

Muutos on hyvin konkreettista juuri tällä hetkellä. Se on fengshuita laatikoiden siivouksen muodossa. Olen kätkenyt työhuoneen erikokoisiin ja muotoisiin laatikoihin ja lokeroihin hillittömän määrän roinaa, josta en ole ollut edes tietoinen. Nähkääs, jos se on laatikossa, se ikään kuin on siististi ja näkymättömissä. Olemattomissa. Poissa?

Monessa muussakin asiassa sitä valehtelee itselleen, että jos asian pyrkii unohtamaan käsittelemättä, sitä ei ole silloin olemassakaan. Poissa silmistä, poissa sydämestä – sanotaan. Piilotettu silti pysyy ja kasvaakin piilossaan. Tukkii pölypalleroin elämän virran.

Nyt on kuitenkin aika avata kaikki laatikot ja lokerot. On aika heittää kaikki turha pois ja ehkä pistää käyttöön sellainen, minkä voi.

Tässä kohtaa mietin myös arsmirjanuutinen.com -sivuston kohtaloa. Uni-sarjoja ja niiden jatkuvuutta. Valokuvaus kun on tällä hetkellä tehnyt tenän. Kamera ei halua istahtaa käteen eikä kannatinremmi kaulan ympärille. Voisin myydä yhden kameran poiskin, Canon EOS 5. Sen runko painaa 1,5 kiloa ja objektiivin kanssa kaksi. Toisaalta jalustan kanssa sillä saa laatukuvaa huonompiniskainenkin. Ostin ennen Miikan kuolemaa uuden minijärkkärin, peilittömän Olympuksen, mutta en ole sitä juurikaan käyttänyt. Myisinköhän senkin pois. Akkukahvat ja pelit. Ihan riittävä mihin tahansa kuvaukseen.

Tuskin kuvaamista lopetan kuitenkaan. Nyt ei vain ole sen aika. Nyt on käsin tekemisen aika.

Olen löytänyt laatikkosiivouksessa erilaisia naruja, helmiä, kiviä, simpukoita, hiekkaa, savea, muovailumassaa, höyheniä, sulkia, käsintehtyjä papereita. Kilokaupalla postikorteiksi tarkoitettua pohjamateriaalia. Teenkö niitä koskaan, vai pistänkö kirpputorille kiertoon. Suurin osa korteistani on nykyisin painotavaraa. Jostakin syystä painettu kortti on paremmassa kurssissa mitä käsintehty. Uni-sarjat muuttuvat ehkä pelkästään postikorteiksi.

Käsintekemiselle haluankin nyt huutaa hiphuraata. Käsillä tekeminen auttaa, pelastaa, terapoi ja tekee onnelliseksi. Kannattaa lukea Jaana Venkulan Tekemisen taito, missä hän tutkailee aiheeseen liittyvää tutkimusta ja toteaa: käsin tekemisen arvo on mittaamaton. Tekemisessä on voimaa. Minut se on vienyt surun sisälle ja antanut luvan käsitellä sitä. Lopulta suru onkin ollut ihmeellisin asia elämässäni. Se on auttanut itseäni enemmän kuin moni ilo. En silti toivo yhtään lisämurheita.

Mikä ehkä oudointa. En pelkää enää surua. En menettämistä.

Jossakin vaiheessa laitan tänä kesänä valmistuneista käsin tehdyistä kuvista näyttelyn pystyyn. Ne eivät olekaan surullisia. Niiden kautta olen palannut henkiin syvimmästä syöveristä. Jostakin syystä suruni on ollut hyvin värikäs. Yhtä värikäs kuin Miika-poikani. Viimeisimmässä valmistuneessa on rallivärit. Miikahan harrasti myös rallia. Saattaisin kuvitella, että nauttisin itsekin vauhdikkaasta menosta. Siitä antoi hiukan virikettä paikallinen lyhytfilmi ”Horonjärven kiertäjät”, missä oli myös kuvauksia autoon asennetun kameran kautta. Hyvin pääsi vauhtitunnelma nostamaan verenpainetta.

Nimesin tämän tummaksi juhlaksi, vaikka kysymyshän olikin rallikimpusta:

Miikan kuolemasta on kohta kaksi kuukautta. Viime viikolla hautasimme myös setäni.

Mökillä on ollut vaihtelevasti väkeä. Eila ja Seppo. Miikan tyttöjä. Joona ja Janne. Huomenna Maukan siskon porukoita. Sittemmin Liisa Ruotsista ja Eemil Heinolasta.

Miltei koko kesän olemme viettäneet mökillä. Siellä on ollut helpompi olla. Ei ole tarvinnut joka käänteessä kerrata tapahtumia. Vaikka nyt alan kestää jo senkin, että kerron kauppareissulla asiasta tietämättömille tapahtumista.

Eilen astuimme ensimmäisen kerran virallisesti ulos surustamme. Kävimme elokuvaillassa Vesijärven nuorisoseuran talolla. Oli hieno kokemus. Ensinnäkin Vesijärvi on minulle aivan eksoottinen ja käymätön paikka. Toiseksi oli todella mukavia lyhytfilmejä. Paikallista osaamista parhaimmillaan. Dokumentti Posti-Iivosta nosti muistoja esiin.

Kyyneleitä tulee harvemmin. Mutta kun ne tulevat, ne ovat useimmiten hyvin helpottavia.

En mieti koko aikaa, että meiltä on kuollut poika. Vaikka en ole sitä unohtanutkaan. En unohtaa haluakaan, enkä muuten voisikaan.

Yritän elää tätä hetkeä. Olen kerrannut Tollea. IOKia. Ostin myös Sanna Suutarin Unohda itsesi-kirjan, joka on sitä samaa: älä takerru egoosi, et ole se, joka on jokapaikassa minäminä, ja joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän asioita, joista ei kuitenkaan tule sen hurskaammaksi.

Olen toistamiseen miettinyt myös palaamista kirkkoon. Olen eronnut siitä kahdesti, koska en koe olevani luterilainen. Minua häiritsevät kaikki teoriat ja teologiat. Toisaalta tämän kylän pappi on sellainen, että hänen puheensa helpottaa minuakin. Setäni hautajaisissa hän oli suurena lohtuna kaikkiin suruihin. Hän muistutti, että on paljon sitä mistä olla kiitollinen.

Jeesuksen koen yhtenä ihmiskunnan varhaisimmista heränneistä. Hän tiedosti. Ja ymmärsi millainen veijari ego-kultamme on. Haluaisin hengellisen yhteisön, vaikka minulla ei uskontoa olekaan. Sellaisen yhteisön, mihin olisivat tervetulleita ihan kaikki: rotuun, säätyyn, uskontoon tai muuhunkaan ideologiaan tai teoriaan ripustautuneet. Ehkä sellaista ei ole tekemällä tehty, vaan se on kaiken aikaa tässä. Läsnä. Sinä, minä ja Hentun Liisa.

Olen maalannut kaikki nämä kaksi kuukautta. Se on ollut asia, jossa olen kokenyt syvää yhteenkuuluvuutta omaan ja ehkä myös kaikkien meidän yhteiseen elämään. Maalatessa olen useimmiten onnellinen. Ja jos pystyn unohtamaan kaikenlaisen vertailun ja teen vain mitä tulee, on olemisentila sellainen, josta en haluaisi poistua. Silti poistuilen siitä jatkuvasti.

Tällä hetkellä minuun on astunut myös egon huoli taloudellisesta toimeentulosta. Martta, Martta! Toisaalta, vaikka linnut näyttävätkin vain lentelevän vapaudessa, ne silti tekevät pesää, lisääntyvät ja ruokkivat poikasiaan. Ihmisen vapauteen liittynee itsensä ruokkimisen lisäksi myös asumiskustannuksia. Talvisin on hyvä olla hiukan vaatetustakin näillä leveyspiireillä.

Siis tänään alan tehdä Vestorille nettisivuja. Riekon Marjatilalle mehuetikettejä. Uusimaan nettikauppaani, joka ei ole koskaan ollut mikään myyntimenestys. Porfoliona se toki on toiminut. Näitä puuhia riittää kyllä, jos vain jaksan ja viitsin tehdä. Toisinsanoen, jos motivoidun tekemään niitä.

Tällä hetkellä kuvissani on hyvin vähän mitään muotoa, sillä koko elämäni on ollut muodotonta. Hahmotkin hyvin hämäriä. Toisaalta onko muodolla mitään väliä.

Ei surua voi paeta. Ei voi ryhdistäytyä tai ottaa itseään niskasta kiinni hymyilemään maailmalle. Suru ei ole miellyttävää, eikä sen keskellä voi miellyttää. Silti se voi olla kaunis ja syvä, kiitollisuutta täynnä. Suru voisi minua avartaa, kasvattaa ja opettaa. Olemaan nöyrä, tai ainakin nöyrempi. Kiitollinen kaikesta.  Kaikesta mikä tapahtuu. Suru voisi opettaa antamaan kaiken vain tapahtua. Kannattaneko sormiaan pinnojen väliin tunkea.

Maalliset maineteot tekevät egon mielen hyväksi. Pollea porskuttaja saa niistä virtaa valheelleen. Jos täällä joku pärjää tai yrittää olla vahva, niin egokultahan se siinä, yrittämässä estää kokemasta vahvemmin elämän syvää mysteeriä. Oivaltamasta ehkä jotakin sellaista, jonka jälkeen ei tarvitsisi näytellä enää yhtään mitään. Ja ihan kamalaa sille olisi, jos herkeäisi pelottamasta. Ego tykkää niin lietsoa pelkoa. Mielellään se myös etsii syyllisiä ja tuomitsee.

Ei silti voi surussa rypeä, eikä jatkuvasti kantaa suruharsoa kasvoillaan. Sekin peittää näkyvyyden kaikelta siltä kauniilta ja hyvältä mitä on.

Ruoho kasvaa, kasvaa aina vaan, vaikka sen ajelet sileäksi. Ja koivun vesa työntyy kallion kolosta, vaikka minkäänlaista näkyvää ravintoa kasvulle ei ole.

Minä olen auttamattomasti jäänyt toiseksi. Ikuinen kakkonen. Siitä huolimatta minut on varustettu hyvin. On annettu kyky tuntea, kyky oppia ja kyky unohtaa.

Pojan uurna oli kevyt. Vähän jää toistasataakiloisesta miehestä tuhkaa. Kun sain uurnan syliini, oli kuin olisin odottanut häntä taas. 38 vuotta sitten kannoin häntä kohdussani. Tällä kertaa vein hänen tuhkaansa uurnalehtoon. Kohdusta hautaan ui uuttera lautta.

Ei, tämä ei ollut synnyttämistä, tämä oli kuolettamista. Vai synnytinkö kuitenkin jotakin. Synnytän kaiken aikaa jotakin, mikä tulee myös pojastani – tälläkin hetkellä. Joonan käsi harteillani kannoin poikaani, kunnes uurna siirtyi isälle, jonka olkapäälle Joona kietoi kätensä myös.

”Usko minua.
Tärkeintä ei ole onnellisuus
vaan uskallus ja mahdollisuus
olla tosi.”
Martin Buber

Suru on muuttanut muotoaan. Juuri nyt se on raskaampi. Painostavampi. Välillä on ollut paljon helpompia päiviä mitä juuri tämä tänään. On kuin koko rintaranka olisi tulessa. Haluaisin kääriytyä kerälle – lattialle – ja huutaa siinä hiljaa, äänettömästi.

En tahtoisi millään jaksaa. Säälin itseäni. Olen niin perhanan säälittävä. Ja nyt vähän hymyilyttää. Tuo uhriksi heittäytymiseni villi vimma. Mitä sitten kun mikään ei enää lohduta. Ei kukka, ei meri, ei väri. Onko silloin ihan lohduton. Inhimillisen lohdutuksen ulkopuolella.

On kuin jotakin olisi lohkaistu minusta irti. Kuin pala olisi lähtenyt. Minun synnyttämäni on kuollut. Minun luomani on poissa. Minun omani, joka ei missään eikä koskaan ole ollutkaan minun. Lainassa vain.

Lähtenyt jonnekin? Vaiko kokonaan vain poistunut. Jättänyt jälkeensä tyhjän aukon. Negatiivisen tilan. Mennyt lävitseni ja jättänyt minuun oman kokoisensa reiän. Sitä reikää on vaikea kuroa umpeen millään. Sen ympäryksetkin valuvat pois, ja tilalle jää vain tyhjää. Tyhjää tyhjyyttä, jonka reunoilla on vain vähän rispaantunutta minua.

Koska tuska hellittää. Koska voin olla ystävilleni taas helposti lähestyttävä. Helppo. Mukava. On niitäkin, kuten Hilkka tai Päivi ja useat muutkin, jotka eivät pelästy minun tunteitteni särmiä, märkiviä sisäisiä haavojani. Ja niitä, jotka pelkäävät ja karttavat nyt, kun olen tyhjä. Raastavan iso tyhjiö. Lisäksi vielä elämän terävillä hampailla raadeltu verinen klöntti. Eipä sellaista nyt niin kiva ole katsellakaan. Höh. Taas tuli hymy. Että uhrina olemisessa ja kärsimyksessä osaa olla myös nämä hymyilyttävät puolet. Se, että tervassa ja höyhenissä kierimisen jälkeen voi näyttää hassulta. Olenko itse ihan hengissä. Nipistän itseäni.

Katson poikani kuvaa. Silittelen häntä kuvassa. Mikään ei muutu. Ikävä. Tämä ei muutu ikinä. Tämä jää pysyvästi näin. Vaikka mitään pysyvää ei olekaan. Poistuminen voi olla kuitenkin lopullista. Ainakin jos ei ole kovin uskovainen. Minä olen hyvin vähän ja heikosti uskovainen, mutta uskon silti, että uskossa on voimaa. Kunhan vain ymmärtäisin mihin uskoa.

Keskiviikkona lasketaan poikani tuhkauurna Hattulan pyhän ristin kirkon hautausmaalle. Sinne voivat Sini ja Johanna viedä helposti kukkia ja kynttilöitä. Asuvat siinä ihan nurkalla. Uudessa kodissa, minne muuttivat viikko sitten.

Ja ettei meiltä suru loppuisi kesken, oli tänään isäni nuorimman veljen vuoro lähteä taivaan iloihin, tai ainakin kärsimästä maallisia murheita. Ilmoittelin siitä isälle varovasti. Hän otti asian todella tyynesti. Niin kuin henkilö, joka on totutellut omaankin lähtemiseensä jo puolitoista vuotta. Pysyvää poistumista luvassa enemmänkin. Olenko tässä. Nipistän taas.

Nyt on näin. Voi pahkeinen. Ja minä istun tässä. Koneen edessä. Tuijotan mustia kuvioita, näytölle sirottuvia. Niillä on olevinaan jokin merkitys. Kun niitä kokoaa ja sopivasti järjestelee, muodostavat ne uusia merkityksiä. Vai onko? Onko todellakin niin, että istun tässä ja kirjoitan.

Yrittäjän roolissa pitäisi olla reipas. Tehokkaan yritteliäs, tilaisuuksiin tarttuva, nopeasti päätöksiä tekevä. Markkinoida taitojaan ja osaamistaan. Myydä taidetta ja taittoa. Esitellä nyt ainakin palvelujaan, sillä kukaan ei tule kotoa hakemaan, ellei tiedä edes mitä hakisi.

Pitäisi on maailman tyhmin sana. Jätän tuon isin pois. Pitää. Pitää olla yrittäjän reipas. Reipaspa yrittäjän tulee oleman. Ja perhana kun en ole. Olen erittäin reippaaton. Itse asiassa mietin yrittäjyyteni perustuksia. Kun sillä ei tässä vaiheessa tunnu olevan hevon häntäjouhen vertaista merkitystä. Laskuja tulee joka päivä. Vakuutuksia, lainoja, eläkettä, leasing-maksuja. Yrittäjälle niitä tulee vieläkin enemmän mitä palkansaajille.

Ihminen ei kuitenkaan ole työnsä, eikä ammattinsa. Ei sen huonompi tahi parempi teki tahi jätti tekemättä. Mukavampaa olisi kuitenkin tehdä. Todennäköisesti haluan joskus tehdä jotakin. Haluan ehkä myös tulla reippaammaksi. Unohdan ehkä jossakin vaiheessa uhrina olemisen surun syvänteissä. Ehkä surukin laskostuu jonnekin kauniisti. Ehkä.

Elämä. Se päättyy joskus. Tiedetään, kuolemaan. Mutta koskaan sitä ei halua uskoa kuitenkaan.

En minäkään uskonut todeksi kaksi viikkoa sitten maanantai aamuna, että poikani on lakannut hengittämästä. Ensimmäisestä Sinin hätäsoitosta saakka toivoin, että kyllä poikamme kohta hengittää taas. Että hänet elvytetään, että hän on elävien kirjoissa ihan pian.

Sitten seuraa viikko pimeää. Muistan vain useita lohduttavia halauksia, ihmisiä, jotka uskalsivat kohdata myös surevan. Ihmisiä, inhimillisiä ja eläviä. Joukossa myös yksi, joka ei olisi tahtonut tietää asiaa.  Siksi kylmä ja kova. Pelkäsi varmaan ihmisenä olemisen monenlaisia puolia.

Tietäminen on aina vajavaista. Mutta nyt kuitenkin tiedän, että Miika ei soita enää, eikä laula. Enkä odota häntä tulevaksi. En katso moottoripyöriä tiellä niin, että ajattelisin, että onko tuo meidän Miika. En ole enää huolissani, että nyt se kaahaa taas miljoonaasataa jossakin  – hengenvaarallisesti. Nyt kun katson moottoripyöriä, tunnen ikävän vihlaisevan. Kaipuun. Tuskan. Joskus – tosin vielä harvoin – kiitollisuuden, että meillä oli Miikamme myös täällä. Nyt vain sydämessä. Mitä se sellainen sydämessä oleminen on.  Koko ihmiskunnanko kollektiivisessa sydämessä. Rakkauden keskellä, joka on ehkä myös jaettavissa.

Kiitän kaikkia myötäeläjiä. Teitä tarvitaan vielä pitkään. Olen saanut myös arvokasta, erittäin arvokasta, vertaistukea erityisesti Sannalta, joka menetti tyttärensä pari kuukautta aikaisemmin. Emme ole ainoat, jotka ovat menettäneet lapsensa täällä. Emmekä viimeiset.

Huomaan myös, että joitakin pelottaa sureva ihminen. Joillekin on vaikeampaa kohdata elämän ahdistavammat puolet. Kukapa haluaisi myöntää, että elämä on monenlainen. Helppo ja vaikea. Kova ja pehmeä. Monivärinen. Kirjava. Ahdistava ja rentouttava. Tuntevalle raskaskin. Niin kuin Miikalle. Niin hyvässä kuin pahassa tunteessa hän kiihtyi nollasta sataan sekunnissa. Syvä tunneskaala syö ihmistä. Siksi olisi hyvä harjoittaa edes silloin tällöin tyyneen veteen tuijottamista. Vaan eipä sitäkään pidä. Etenkään jos tassut ovat pystyssä, tai niin kuin minulla rojahtaneet sivulle voimattomina.

Tää on vaan tällaista, täydellisen vajavaista.

Kaksi viikkoa sitten minulla oli helpompi olla. Oli mukavat muistot Venäjältä. Ja väri virtasi suhteellisen helposti erilaisille materiaaleille. Sitten yhtäkkiä sillä kaikella ei olekaan mitään merkitystä. Ja merkitystä juuri nyt, haen omalle elämälleni. Mitä varten olen täällä. Poika meni, isäni jäi vielä. Sanoin isälle, että nyt et kyllä jouda kuolemaan. Tarvitsen sinua. Mutta silti isäkin viedään Miikan luokse ehkä ennemmin mitä itseni. Se onkin luonnollisempaa, mutta ei sekään ole helppoa. Läheisistä luopuminen ei ole helppoa, urakalla ei jaksa kauan läheisluopumista tehdä.  Muutamalla lyhyellä lausahduksella isäni on jo antanut valtavasti tukea Miikan menetyksessä. Hänkin on niiiin rakas.

Vesannon luonto, Pohjois-Konneveden välkkyvä vesi, ovat rauhoittaneet. Väriä olen siirrellyt kankaalla paikasta toiseen. Siihen jostakin syystä pystyn taas, vaikka sillä mitä valutan ei olekaan merkitystä. Vain sillä, että pystyn sen tekemään. Se pehmentää tuskallisia tunteita. Pojasta luopumisesta syntyneitä. Isästä ja hänen sairauksistaan. Itsestä ja omista pienemmistä murheista.

Nyt kaikki PITÄISI asiat tuntuvat todella turhilta. Ei pidä yhtään mitään. Ei tarvitse edes hyväksyä tapahtunutta. Se tapahtuu mikä tapahtuu.

Elämää ei voi suorittaa. Kuolemista sen enempää. Luopumista, voisiko sitä harjoitella? Luopua ensin liioista tavaroista. Vaikkapa ennakkoasenteista. Toisten arvostelemisesta. Pätemisen tarpeestaan. Roinan keräämisestä. Näinä päivinä olen kokenut, että halaukset ovat olleet tärkeimpiä. Ne ihmiset, jotka eivät ole pelänneet kohdata elämää ja kuolemaa raakana, vaan ovat olleet meitä lähellä ja läsnä. Jokainen halaus on ollut mittaamattoman arvokas.

Halataan lapsiamme ja läheisiämme mennen tullen. Sanotaan niille, jotka rakkaita ovat, että olette rakkaita. Sanotaan se joka päivä,  sillä se voi jäädä tällä puolen viimeiseksi kerraksi. Äitienpäiväpuhelussa sanoin Miikalle: olet rakas. Ja niin hän olikin, ja tulee aina olemaan. Eivätkä äitien- tai isien ja lapsien päivät, joulut tahi juhannukset ole mitenkään erityisiä. Jokainen päivä on. Jokainen ihminen on. Arvokas ja erityinen. Yhdessä ja erikseen. Rinnakkain.

Työtä on jatkettava. Elämää myös. Toivon, että kaikkea olisi sopivasti. Sillä Miika sanoi myös edellä mainitussa äitienpäiväpuhelussa, joka jäi viimeiseksemme: älä äïti tapa ittees työllä! En tapa. Mutta pikkuinen puuhastelu pitää virkeämpänä kuin murheeseen sulkeutuminen. Jos vaikka voisin antaa tekemisilläni jotakin ihmisille. Iloa, väriä, jotakin sellaista, että sen tekeminen ei tuntuisi ihan turhanpäiväiseltä. Olisiko se lohtua.

Lupasin joillekin kavereilleni kirjoitella blogiin jo Venäjän matkan aikana, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Eikä myöskään paukkuja. Sillä ohjelma oli todella tiivis ja töitä paljon. Onneksi kova flunssa tuli vasta keikan jälkeen. Tällä kertaa kysymyksessä oli influenssa, sillä kuumetta oli monena päivänä yli 39. Tautia kesti yli viikon. Astma paheni. Sain kovat rohdot ja nyt henki taas kulkee. Mutta mehut ovat yhä jossakin muualla. Elämänvoima on mehustumassa. Kyllä se siitä. Kan kan kan, kannustan itseäni. Ja samalla vetelen vesivärikerroksen kerrallaan keittiön työpöydällä makaaville vesiväriteoksille. Olen aivan hurmaantunut vesiväriin, käsin tekemiseen ja koen manuaalisesta toiminnasta suurta autuaallista onnea. Pietarista sain lisää Pietarin Valkeita Öitä – eli maailman mukavimpia ja pehmeimpiä akvarellivärejä. Hunajapohjaisia.

Itsessään Venäjän reissu oli kuitenkin valtavan onnistunut ja aivan ihmeellinen kaikin tavoin. Vaikka olen matkustanut paljon, niin vähemmän Venäjälle ja minussa ilmenee asenteellisuutta ”venäläisyyttä” kohtaan. Asenteellisuuteni hävettää, sillä kaikki sujui ohjelman mukaisesti. Aikataulussa pysyttiin. Organisointi pelasi ja ennen kaikkea: sain kokea uskomatonta hyväksyntää ja arvostusta taiteeni tekemiselle. Juuri sille, mikä on itsellenikin tärkeintä ja rakkainta. Ja jolle en ole Suomen maassa koskaan vastaavaa kohtelua saanut, vaikka harvoin täälläkään on ihan turpiin vedelty, mitä nyt kuoliaaksi vaiettu. Ja pitkiä merkitseviä katseita luotu, joista voi päätellä, että ihan täysjärkisenä ei pidetä.

Venäjällä saamaani hypetykseen voisi vaikka tottua. Soisin, että jokainen taiteen tekijä saisi kokea edes kerran elämässään vastaavanlaista, sillä tuollahan mennään vuosia eteenpäin niukkapalautteisessa Savon maassa. Ja ah miten inspiroiva vaikutus sillä olikaan.

Eli kannustan sanomaan taiteilijaystävällesi muutaman mukavan ja rohkaisevan sanan hänen työstään. Näin saatat aiheuttaa valtavaa luomisen iloa ja virtanaan suoltuvia teoksia kaikkien iloksi. Mikä estää iloitsemasta omasta ja toisten luovuudesta. Kateusko. Vaiko se, että on varsin hankalaa keskittyä Suomen maassa yksistään taiteen tekemiseen. Miltei aina taiteilija joutuu tekemään jotakin muuta leipänsä eteen. Tiedän, että monet, jotka syvästä sydämestään luovat ominta taidetaan, kärsivät taloudellisista huolista  ja vastaavasta ymmärtämättömyydestä – kuoliaaksi vaikenemisesta tai tappavasta kritiikistä. Ilman taidetta ja taiteilijoita ei kuitenkaan synny mitään muutakaan uutta maailmassa. Taiteilijat ovat aina olleet edelläkävijöitä, kauneuden ja ihmisarvoisen elämän luojia.

Luudan päältä lattialle minut pudotti kova tauti, liene ollut siperialainen, joka tuli ihan siitä kulttuurishokista, että oikeastiko – ihanko aikuisen oikeasti joku tykkää näin paljon minun tekemästäni taiteesta. Ehei, en ole tottunut koskaan saamaan juurikaan edes palautetta. En ole tottunut myöskään siihen, että minulle maksetaan ihan hyvin siitä, että teen juuri sitä mitä eniten rakastan. Nyt totuttelen taas taittamaan lehteä, eli tekemään leipää graafisena suunnittelijana.

Ehkä suurin oivallukseni koko projektista on ollut se, että koskaan emme tee mitään kuitenkaan turhaan. Minäkin olin tehnyt juuri niitä kuvia vuosia, joita he juuri nyt hakivat. Olin kehittänyt sarjaa avaruudesta ja toista muinaisuudesta. Tässä tapauksessa ne yhdistyivät. Sitähän he hakivat. Avaruutta nykyisessä ja muinaisessa taiteessa.

Koen olevani mummokummajainen syvällä Savon siimeksessä tehdessäni mediataidetta, missä miksaan kaikkia mahdollisia menetelmiä, digikuvaani, maalaustani, pysyvää ja liikkuvaa. Heille se oli niin iso juttu, että haluavat, että menen sitä heille opettamaan. Katsotaan millaisia jatkosuunnitelmia syntyy. Ideoita on. Mehut vaan yhä edelleenkin marjoina metsässä. Marjakausi on kuitenkin alkamassa.Vai lienekö korvasieni ensin maasta nousemassa. Viime kesänähän mökkimaalta, Astan kaatamien puitten juurilta, löytyikin korvasieniä.

RatioArt-gallerian näyttelymme avajaiset ovat 25.5. Junaliput on varattu. Hilkka lähtee mukaamme. Ihana ystävä.  Eila ja Seppo ovat silloin molemmat Pietarissa. Ihanat ystävät.

Teossarja, joka lähti Pietarissa syntymään koostuu videosta ja ainakin neljästä still-kuvasta, missä teemana on Pohjoismaitten ja Siperian yhteinen kalliopiirrosaihe: hirvi. Käytin siperialaisten evenkkien legendaa Mainista, joka ajaa takaa kosmista hirveä – Khelgeniä – tappaaksen sen kerran vuorokaudessa. Tarina kertoo itse asiassa Otavasta. Ja vaikka Khelgen onkin hirvi, niin Otava on myös Ursa Major eli karhu.  Niinpä, lähti jotakin pohjoismaitten, itse asiassa sirkumpolaarisen pallonpuoliskon tarustosta, liikenteeseen. Jotakin missä hirvi edustaa päivän synnyttäjää ja karhu päivän kuolemaa. Lienekkö niinkin, että kalliopiirroksista löytyy juuri siksi niin vähän karhuja, koska se symboloi kuolemaa,  paljon hirviä, koska ne puolestaan edustavat elämää, ravintoa, päivää.

Näitä täällä mietin ja sitä, että Ves´anto kesälehti on työn alla taitettavana. Että parit nettisivut ovat myös työn alla ja pari muuta pienempää asiakastyötä. Niistä tulee leipä.

Olen opiskellut After Effectsiä. Se on hauska ohjelma, mutta sisältää niin paljon tavaraa, että omaksun sen nähtävästi noin kymmenessä vuodessa. Jos aikaa tulee ohjelmaa opiskella. Kutsumus olisi saada kuvat liikkeeseen ja ääntä mukaan. Sille on olemassa nimikin: mediataide.

Oikeastaan päätin noin reilu puoli vuotta sitten luopua koko taiteesta. Miksi tehdä sitä, koska siitä ei todennäköisesti nauti muut kuin minä itse. Siis sen tekemisestä. Toki siinäkin on kylliksi kriteeriä työstää aiheita kuviksi. Kutoa lapanen tai sukka on iloa myös, mutta jos ei ole yhtään kättä mihin lapasen pujottaa, niin ilo on vain yksinkertainen. Sama se on itselleen taiteen tekemisessä. Sen haluaisi kaksinkertaistaa.

Sitä toivoisi, että sille olisi jotakin käyttöä. Vuodesta 2008 vuoteen 2012 tein määrätietoista tuotekehitystä opiskellessani yritysjohdon erikoisammattitutkinnon aiheena taiteen kaupallistaminen ja kansainvälistäminen, ja samaa jatkoin tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoon valmistavalla ajalla. Sitten väsyin. Ei hemmetti. Jos myyn kuusi taulua vuodessa vaikkapa hintaan 150 ekeä… tekee se 900 euroa. Jos pidän näyttelyn, missä on 92 teosta, kuten Suonenjoen Kellarikalleriassa viime kesänä… on se halpiskehyksilläkin jo pari tonnia, ilman vedostuskustannuksia, ilman työpalkkaa, ilman korvausta kuvausmatkoista, kameroista, työkoneista tai ohjelmista. Jokin on siis pielessä. Ja tämä on toteamus. Ei valitus. Tästä voi päätellä jotakin. Olen joko huono taiteilija tai sitten taide ei vaan myy. Saattaa olla niinkin, tai sitten ei. Vakuutan kuitenkin, että olen tätä dilemmaa enemmän kuin pari kertaa miettinyt.

Kun sitten päätin luovuttaa – tiedän, ei luovuttamisesta mitään tulisi kumminkaan tällä päällä ja etenkin jos käpälät liikkuvat – niin alkoi tulla erilaisia taidetilaisuuksia. Tuli kutsu Rovaniemen suuntaan ensimmäinen hotellinäyttely ekspressiivisen taideterapia symposiumin yhteyteen. Olisin saanut  tuohon kansainväliseen ylihuomenna alkavaan symposiumiin osallistuakin, mutta kun sain toisen kutsun: Pietarin Pohjoismaitten ministerineuvoston ja venäläisten astronomiaviikon ”Cosmo Week”  tapahtuman taideprojektiin. En vielä ihan tarkkaan tiedä, mitä siellä teen, mutta teen sitä yhdessä muitten pohjoismaisten  ja venäläisten taiteilijoiden kanssa. Omalla kohdallani se tulee olemaan mediataidetta. Ja saan ryhmän venäläisiä avukseni. Aion kirjoittaa matkasta blogia ja selvittää mitä tuolla rajan takana tapahtuu. Venäjä ja Pietari eivät ihan eksoottisia ole, sillä muutaman kerran olen Pietarissa ennenkin käynyt. Ja todennut, että voisin mennä useamminkin, jos nuo rajamuodollisuudet olisivat helpommat. Ja jotenkin oudolta tuntuu nyt tämä: jossakin ollaan pidetty taiteestani niin paljon, että minut halutaan mukaan kansainväliseen projektiin. Perhana, eihän se olekaan ihan pikkujuttu. Se onkin ihan älyttömän iso juttu minulle! Sillä projektilla on muuten nimikin: space in ancient and contemporary art. Mitäs menin sekoilemaan avaruuksien ja muinaisten kanssa! Tosin veljeilin Nasan kanssa ja nyt onkin vastassa kosmonautti.

Olen kerrannut kalliotaidekirjojani ja etsinyt taas uudelleen kaikista mahdollisista lähteistä tietoa kalliotaiteesta, muinaisuskosta ja kosmologiasta. Viimeinkin sain myös ajalliseksi tilata Anna-Leena Siikalan järkäleen itämeren suomalaisten mytologian. Olen sitä himoinnut sen ilmestymisestä saakka. Kalevalaa olen taas alkanut kuunnella. Jokohan ne suomalaiset unet kohta sieltä tulevat…

Muutamia vanhempia keskeneräisiä teoksiani olen myös loppuunsaattanut. En tiedä ovatko valmiita, mutta milloin mikään on?

Kaikkien koko on A3 ja kaikkien hinta käsinsigneerattuna on 100 € plus postikulut. Ja tuo pöllökuvakin on A3, vaikka olen sitä tänne näköjään pienentänyt vähemmän mitä noita kahta muuta.

Kuukauden sisälle on mahtunut taas paljon. Päälimmäisenä on ollut isän saama sädehoito ja sen seuraamukset. Mieli askartelee isän kärsimyksissä, vaikka osa mielestä kuitenkin työskentelee myös asiakastöiden ja taiteenkin parissa. Siunattua on ollut se, että tällä hetkellä minulla todellakin on ollut työtä, johon olen toistaiseksi voinut paeta huolta. Huolehtiminen ei auta koskaan mitään, mutta minkäs teet ihmisluonnolle: se on huolehtivainen. Jälleen kerran kaipaan oppia asioita vaikkapa koirasta. Se ei näytä ainakaan kovin pitkään surevan mitään ja ilahtuu heti, kun tuttu haju tulee vastaan. Vaikka tiedän, että myös koirat ovat olleet stressaantuneita ja surullisia.

Päivin kanssa käydyn valmennustuotekehittelyn jälkeen en ole maalaillut vesiväreillä joka päivä. Itse asiassa en ole maalannut millään välineellä lainkaan kokonaiseen kohta kuuteen viikkoon. Se on itseltään ilon kieltämistä. Aina sormi osoittaa itseen, kun olo alkaa tuntua onnettomalta. Miksiköhän iloa ei soisi itselleen. Maalaaminen ja kaikki luomisen työ on kuitenkin todennäköisesti pelastanut minut pahimmalta mielen järkkymiseltä koko elämäni ajan. Kiitos siis suhteellisen tasapainoisesta elämästä tänä päivänä kuuluu väreille ja pensseleille ja tietysti rakkaille ystäville, jotka ovat pysyneet rinnalla niin tyvenessä kuin myrskyssäkin.

Perheeseen liittyvä mielenkiintoinen tapahtuma oli pari viikkoa sitten ollut miehen serkun syntymäpäivä. Siellä sain nähdä mm. vanhaa rainaa, jolla käveli appiukkoni, jota todellisessa maailmassa en ole koskaan ehtinyt nähdä. Digitoiminen on mahtava juttu, sillä saamme tuosta nauhasta digitaalisen tiedoston ja voin vähän enemmänkin katsella näitä ihmisiä menneisyydestä. Myös mieheni juoksentelee siinä filmissä pitkin Jokiharjun pihamaata. Lienee siinä viiden vuoden kieppeillä.

Historiaa on mukava välillä käyttää, mutta historiaansa on mahdollista myös hukkua. Mielestäni on syytä tietyllä tapaa haudata henkilöhistoriansa, sillä ainoa todellinen itse on vain ja ainoastaan tässä ja nyt. Siinä samassa kulkee tietysti se menneisyyskin, jolla on ollut annettavanaan arvokasta opetusta, mutta nyt on NYT. Niinhän se tiettävästi olikin, että aikaa ei ole olemassakaan, että kaikki on vertikaalisti tässä: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuskin. Eikä se aika kulu. Sitä tulee kaiken aikaa lisää. Niin kuin nyt näyttää tulevan myös valoa lisää päivä päivältä enemmän.

Suonenjoella ystävänpäivänä vietetyssä yrittäjätapahtumassa sain pitkästä aikaa nauraa vatsalihakset kipeiksi. Mikko Kuustonen veti 2 tuntia täyttä asiaa ihmisen arvoista ja elämän laadusta, ajasta ja yrittäjyydestä. Hän lauloi myös niitä lauluja, joitten kautta Mikkoon aikanaan tykästyin. Enkelit lentää sun uniin ja oi Aurora. Niitä joskus suurella hartaudella tuli kuunneltua. Savolaisuudestakin saa irroteltua melkoisesti. Heimolaisuus Mikossakin viehättää. Jotakin vieläkin enemmän tuttua on heimoveljissä ja -sisarissa. Vaikka heimoveljeyden ja -sisaruuden tulee yltää murrerajojen yli! Ihmisoikeuksien julistuksessa on heimoveljeys sopivasti sanoitettu. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisoikeuksien_yleismaailmallinen_julistus

Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia kuvittaa ja taittaa heimosisareni ( ei fyysisesti sukulaisen) Helena Nuutisen (www.mielenkieli.com) kirja Pyhä Yksinkertaisuus. Kirja joka käsittelee elämän yksinkertaista syvyyttä ja rauhaa. Siihen on kiteytynyt hyvin myös oma arvomaailmani. Teos on henkinen, mutta ei hengellisesti fundamentaalinen vaan erinomaisen ekumeeninen, kaikkien arvomaailmat hyväksyvä. Suosittelen kirjaa lämpimästi, jahka se nyt maailmaan kirjapainosta putkahtaa. Kirjaa voi tilata Helenalta: helena.nuutinen@mielenkieli.com. Ja onhan siinä ihan kelpo kuvituskin!

Arkaaisia unia lähden viemään Pohtimolammelle Bear’s Lodgeen jossakin vaiheessa ennen huhtikuuta. Taulut saavat jäädä hotellin seinille ja niitä voi turisti sieltä ottaa mukaansa kohtuullista korvausta vastaan. Tämän tyyppistä toimintaa lähdin hakemaan Creada-valmennuksessa, jonka aikana kehitin taidetarjontaani. Vuonna 2008. Projektit etenevät koko ajan, mutta aivan eri tahdissa mitä kuvittelin suunnitteluvaiheessa.

Yksi luonnemuotokuvakin on miltei loppuviivoilla. Metsähenkisen Anne-Marin henkilökohtainen muotokuva, missä hirvi, koppelo ja Astuvansalmen Artemis kohtaavat mystisessä metsässä. Sain Anne-Marilta teoksen valmistuttua pitkän todella syvällisen analyysin, mitä kuvassa on hänestä itsestään. Se oli kertakaikkiaan mahtava kokemus. Jos näin syvästi voisikin koskettaa asiakastaan, olisi tämänkaltainen työ todella yhtä juhlaa.

Ja yksi omakin – ei kenellekkään erityisesti suunnattu teos. Sen materiaali on 90 % ensin käsin tuotettua ja vasta viime metreillä digitoitua. Tässä teoksessa olen hyödyntänyt vesivärimaalauksiani ja käsin piirroksiani. Tämä sarja on seuraava, jota jatkan vakavasti, ja sen teokset tulevat kuulumaan suomalaisten unien sarjaan, joka on alaosasto arkaaisille. Vaikka olenkin ollut keskittynyt asiakastöihin, huolehtimiseen isäni voinnista … niin silti alitajunta näyttää työstävän myös kaiken aikaa taidesarjojani eteenpäin. Mitä sitä oikeasti on? Jonkinlainen kone, joka jauhaa asioita ja tekee välillä jauhamistaan paketteja.

Vuosi on vaihtunut jo kauan sitten. Monenmoista kuvaa on tullut otetuksi ja maalatuksi, sekä näitä yhdistetyksi. Olen miettinyt myös todellista suhdettani kuvaan ja sen tekemiseen. Itse prosessia ja tuotoksen arvoa ja arvottamista. En ole koskaan pitänyt auktoriteeteistä, en liiemmin kilpailusta, silti minulla on ollut useita auktoriteetteja, jotka ovat olleet enemmänkin esteinä onnellisena olemiseen.

.

Nämä auktoriteetit olen muodostanut tietysti itse itselleni. Auktoriteetit, jotka liittyvät kuvalliseen ilmaisuun ovat sanoneet minulle näiden vuosien varrella asioita, joihin olen jotenkin ripustautunut – jäänyt koukkuun. Minulle sanottiin keskikoulussa: et ole voinut itse tuota keksiä eräästä piirustuksestani – se kaivelee yhäkin kun ajattelen kokemaani – minua epäiltiin siis kopioinnista! Nyttemmin ymmärrän, että ihminen ei keksi juuri mitään ihan itse, vaan kaikkialla ihmiskunnassa keksitään asioita yhtä aikaa – toistemme oivalluksia tietämättämme. Pidänkin ihmismieltä hyvinkin yhtenä ja samana, josta käsin itse kukin ajallamme oivallamme ihmisenä olemistamme vaikkapa valokuvan tai maalauksen kautta.

.

Toinen lause, joka vaikutti runsaasti tekemisiini kuvan alueella oli kriitikon toteamus: ei pidä abstrahoida figuuria? Miksi helvetissä ei saisi abstrahoida ihan mitä lystää, tai figuroida abstraktia. Eihän sellainen ole missään kielletty, ei sitä voi kukaan määritellä kenellekään. Toinen lause samalta henkilöltä: miksi et tee pienempää, kyllä sitä voi tehdä omassa kotonakin, ei ateljee ole välttämätön. Tämän suostuin uskomaan vasta myöhemmin – totta, ei tarvita välttämättä ateljeetiloja, ja että pienempäänkin kokoon voi kuvaa väsätä. Korostan siis omakohtaista vastuutani myös siinä, että nämä lausutut sanat olen aivan itse omassa päässäni tehnyt ehdoiksi tekemisilleni. Eivät siis ole millään muotoa itse ajatusten lausujan vastuulla. Jokainen kantaa vastuun oman luovuutensa käyttämisestä tai tukahduttamisesta.

.

Näitä lauseita on usein lausunut akateemisesti korkeakoulutettu, älyllisesti voimakas hahmo – sellainen, joka TIETÄÄ ihan varmasti paremmin mitä itse tietäisin. Silti tämä tieto ei auta minua lainkaan oppimaan omasta kokemuksestani. Tämä taas tukee sitä, että ei ole olemassakaan oikoteitä oppimiseen, tietoa tai kokemusta ei voida siirtää kuin tiedostoa tikulla koneelta koneelle. Kokemusta ei liioin voida lähettää toiselle sähköpostilla. Elämä on koettava itse, vaikka yhdessä olemmekin mielen tasolla ja varmasti hengenkin – tai erityisesti hengen. Tosin olen myös sitä mieltä, että kollektiivisen ihmismielen kehittymseen vaikuttaa myös jokaisen henkilökohtainen oivaltaminen. Kannattaa siis panostaa!

.

Nyt kun olen saanut vesiväriherätyksen, eli levittänyt kaikki vesivärityövälineet keittiön työpöydälle (se ateljee), riippumatta siitä, että valoa ei tammikuussa juuri ole ja alkanut vain maalata. Voi sitä onnen tunnetta, mitä koen miltei aina kun saan värejä paperille levittää! Itse tekeminen on niin antavaa, parantavaa, terapeuttista ja onnellistavaa, että tuotos jää täysin toisarvoiseksi. Ei tosin haittaakaan, jos tuotos johonkin ”järkevään” (tarkoittaako sitä, että siitä saisi rahaa joskus?) tilkkutäkkiin joskus sopisikin palaseksi. Silti, tekeminen ja tekemisen vaikutus hyvinvointiin on se JUTTU!

.

Tästä siirryn valokuvaamisen tuottamaan tyydytykseen. Minulle valokuvaaminen sinällään ei ole koskaan ollut niin merkittävää kuin kohde tai jälkikäsittely. Teknikka valokuvauksessa on kehittynyt niin pitkälle, ettei teknisesti tyydyttävän kuvan saamiseen paljoakaan haasteita tarvitse ottaa. Jo pelkillä automaattiasetuksilla pääsee tuottamaan laadukasta kuvaa, tosin ei aina sellaista kuin haluaisi.  Järjestelmäkameroiden suomat mahdollisuudet olla teknisesti luova, ovat edelleenkin iso osa valokuvaamisesta tulevaa tyydytystä. Mutta miten arvottaa itse tuotos, otettu kuva, erityisesti kun niitä digiaikana on tuhansia ja taas tuhansia. Osa kuvista on dokumentteja. Osa taidetta?  Ja osa silkkaa kuvatulvaa, kuvameteliä. Tyydyttävintä valokuvaamisessa itselleni on kuitenkin kuvien jatkokäyttö, vasta niiden luova yhdisteleminen  joksikin muuksi. Itse kuvaaminen tekemisenä ei ole niin nautinnollista, mitä jälkikäsittely ja tuotos. Tässä siis päinvastoin kuin maalaamisessa.

John Daido Loori esittää kirjassaan Zen ja luovuus toisenlaisen tavan ottaa kuvia. Siinä kohde etsii kuvaajan, eikä päinvastoin. Suositeltava kirja.

Mikä tahansa luova menetelmä, oli se sitten teknistä tai käsin tehtävää, tanssia tai musiikkia – ihan mitä tahansa – on väline itsen löytöretkellä. Toisaalta löytöjä voi pulpahtaa esille myös tiskatessa, missä tahansa tekemisessä, missä ihminen keskittyy täysillä tekemäänsä ja pyrkii kokemaan tekemänsä noviisina. Jos olen ihan äärettömän loppuun hiotun taitava vaikkapa valokuvauksen tekniikassa, saattaa minulta puuttua lapsenomaisen kokemisen ja löytämisen ilo, juuri se uuteen ihastunut osa elämää, jonka soisin säilyvän elämänkaaren loppupäässäkin. Jos elämästä tulee kaikkitietävyyteen ja täydellisyyteen pyrkivä suoritus tai kilpailu, pönöttävä mittailutapahtuma, kaikkoaa ilo ja tilalle astuu kyynisyys ja itse elämän halveksunta. Taistelu pisteistä ja paremmuudesta ei tue armollista itsensä hyväksymistä luovana kädellisenä toisten apinoiden joukossa. Apinaa taidan kuitenkin arvostaa enemmän, se on oppinut jo olemaan apina. Ihminen ei vielä osaa olla IHMINEN, mutta sitä me tässä yhdessä opettelemme!

Ystäväni kanssa kehitimme kaksi päivää valmennuksia, joissa autetaan ihmisiä oivaltamaan omaa ihmisyyttään erilaisin lempein menetelmin, joihin lukeutuvat taiteen keinojen lisäksi myös hevosen kanssa tehtävät harjoitukset ja käsityöt. Näissä harjoituksissa on tärkeää pystyä unohtamaan egon pönöttävä kriitikko, kilpaileva minä ja antaa uteliaan lapsenkaltaisen arvovapaan aidoimman minuuden puhua ilman pelkoja ja suorituspaineita.

Uskon, että jokainen ihminen on luova, että jokainen ihminen kantaa sisällään uskomattomia voimavaroja ja keinoja tehdä elämästään onnellista. Tosin siihen onnellisuuteen ei kuulu minkäänlainen kilpailu, arvottaminen tai suorittaminen. Maalatessani vesiväreillä olen alkanut tuntea tätä onnellisuutta! Minun ei tarvitse välttämättä saada aikaan ”museotöitä”, ei edes taidetta, tuotoksia ei tarvitse pistää näyttelyihin, voin vaikkapa polttaa ne, jos siltä tuntuu. Pääasia, että nautin niiden tekemisestä. En mieti hukkaanko kallista aikaa, kalliita taiteilijamateriaaleja tai teenkö jotakin tuottamatonta tai lapsellista. Ihanaa. Värit leviävät. Sielu lepää. Tiedän että useimmat neuleittensa ja virkkaustensa, sorviensa ja kasvimaittensa äärellä penkovat saavat tuntea samanlaista tyydytystä ja onnellisuutta.

Eikä aikuisuuden ja vastuunkantamisen tarvitse välttämättä olla tylsää. Se voi olla armollista, nautinnollista elämis- ja oppimisprosessia, johon kuuluu asioita, joita tekee mielellään ja joitten tekeminen sinällään on nautinto. En halua koskaan olla vain aikuinen, vaan  kaikkia näitä: aikuinen, nuori, lapsi ja vanhempi. Kaikki tai ei mitään. Ja taivas myös! Ja ettei totuus unohtuisi: tämä kaikki kuuluu ihan jokaiselle.