Suursiivoan kansioitani. Littaan psd-tasot ja tikistän jiipeegeeksi. Onneksi on automaatiotoimintoja tätä varten. Tikistetyistä sitten 56 % roskikseen.
Vintillä vallitsee kaaos. Tasot notkuvat paperisia ja kankaisia keskeneräisiä. Välillä saan tilaan hahmoteltua jotakin organisoidun näköistä, kunnes entropia ottaa tilan haltuunsa – ja taas aurataan tietä työpisteelle.
Näen unia valtavien lattioiden pesemisestä. Ihan kuin siivoaisin jonkin laajemman varalta. Kuoleman, tai elämän jatkumisen varalle! Viime yönä eksyin New Yorkiin. Reaalimaailmassa haen tänään Viitasaaren näyttelytyöt pois.
Melkein yhtä monta kertaa kuin olen pitänyt viimeisen näyttelyn, olen lopettanut nettisivujeni isomman muokkaamisen. Nyt sitten teen jälleen gallerioita nettisivuilleni, kun huomasin, että viimeiset neljä vuotta ovat olleet todella tuotteliaita, mutta vain vähän olen siitä omilla sivuillani kertonut. Apatia valtaa usein erityisesti markkinoinnin tai tiedottamisen suhteen, vaikka olenkin suostunut yrittäjänä ymmärtämään sen tarpeellisuuden jo aikoja sitten. Silti se on työlästä ja usein myös tylsää. Mutta mukavaa voin tuntea kunnolla vain tylsän rinnalla.
Abstrakteja teoksia olen maailmaan syytänyt eniten. Abstrakti ilmaisu kiehtoo ehkä juuri siksi, että se ei ole suoraa esittämistä, ei edes välttämättä symbolistista. Vaikka väritkin sellaisia ovat. Toisten teoksissa huomaan pitäväni aina vain enemmän mysteereistä, pelkistyksistä, rouheudesta, jota enimmäkseen on abstrakteissa teoksissa.
Viivat, pilkut, täplät, juovat ynnä muut graafiset jäljet värähdyttävät edelleenkin. Sattumat, satunnaiset – huolimattomasti ehkä jopa tahattomasti – miltei sokeana huitaistut viivat antavat osviittaa isommasta luottamuksesta mysteeriin, jolle ei löydy selityksiä, ei tieteellisiä eikä taiteellisia. Usko ja luottamus luomisen työssä ovat itselleni lähes uskonnollisia. Koen, että asettuminen alttiiksi ”sille mitä tullakseen on” luottaen prosessiin kuin korkeampaan voimaan, on itse asiassa hartauden harjoittamista. Jumala on Prosessi meissä. Vintillä minun kirkkoni.
Sattumalta koulua Suvisuhinoita varten siivotessa osui käsiini media-assistentin tutkintoon tekemäni työnäytekansio. Siitä löysin myös 20 vuotta sitten kirjoittamani omakohtaisen tilityksen suhteestani mediaan. Se on tehty silloiselle opinto-ohjaajalleni. Juttu tuntuu yhäkin olevan melkein ajankohtainen.
Facebookia ei tuolloin vielä ollut, ja sähköpostikin oli melko tuore tuttavuus. Nyt tuota lukiessani tuntuu, että ehkä 20 vuotta sitten olin hiukan edellä aikaani. Joskin tänä päivänä voin kirkkain silmin todeta, että en pysy enää edes mediakulttuurin perässä. Olen hävinnyt totaalisesti juoksukisan, mutta olen yhä tänäkin päivänä bittien ja pikseleiden suurkuluttaja. Ahmatti ja addikti suorastaan.
Kirjoitan jutun tähän uudelleen sanasta sanaan, sillä minulla ei ole tuota enää edes bitteinä missään tallessa, vaan ainoastaan tulosteena kansiossa. Lisäksi olen taittanut tuon todennäköisesti Page Makerilla, jossa on intialainen tavutus päällä. Voi hirvitys!
Minä mediakulttuurin kuluttajana (kirjoitukseni vuodelta 1997)
Olen kuluttajana ja tuottajana jatkuvassa prosessissa, johon kuuluvat myös eri mediat kuvineen, sanoineen, äänineen ja tuoksuineen. Mieleni merkkijonoissa lipuvat symboli- ja ikonisignaalit, joilla yritän tulla ymmärretyksi ja ymmärtää ympärilläni ja sisälläni olevaa maailmaa. Media on minussa ja minä mediassa. Internet kuvastaa mediatodellisuuttani ehkä parhaiten. Olen interaktiivisen virtuaalitodellisuuden suurkuluttaja. Käytän internettiä informaation hankkimiseen, viestien välittämiseen, oman työni esittelemiseen, sosiaalisiin suhteisiini, kulttuurinautiskeluun, tiimityöideointiin ja virtuaaliterapiaan. Internetissä yhdistyvät kaikki perinteiset mediat, joten aloitan niistä.
Tv ja radio
Käytän televisiota ja radiota valikoivasti. Kumpaakin hyvin harvoin. Joskus kaipaan taustaääniä keskittymisen avuksi ja sitä saan radiosta – vuoron perään minulle kelpaavat Mafia, Nova, Klassinen, Ylen ykkönen tai cd-soittimelta jyräävän rockin tai hempeimmän New Agen väliltä. Kaikki kelpaa. Paitsi ei suomalainen iskelmämusiikki, sillä olen mattijatepporajoitteinen. Kaikki mikä liittyy kilpaurheiluun on minulle myös vierasta, siispä Radio Suomi saa olla avaamatta. Samoin paikallisradiot, jotka ovat urheilukeskeisiä. Niin tv:ssä kuin radiossakin dokumentit ja haastattelut pysähdyttävät. Kun yllätän itseni katsomasta Kauniita ja Rohkeita tai toimintaleffoja sohvalta tuijottamasta, tiedän olevani syvässä depressiossa.
Katson myös satelliittikanavia, EuroNewsia, Super Chanellia ja BBC Worldia pieninä annoksina silloin tällöin ennen kaikkea oppiakseni ymmärtämään puhuttua englannin kieltä. Käytän myös kohtuullisen valikoivasti ja usemmiten syvästi nautiskellen elokuvaa televisiosta, elokuvateattereissa tai videolta.
Lehdistö ja muu painettu sana
Lehdistöä käytän myös satunnaisesti ja valikoivasti. Poliittisesti suuntautumattomana en ole vieläkään alkanut lukea aamulehteni pääkirjoitusta, mutta kulttuurisivuja seuraan säännöllisesti. Herkuttelen sarjakuvilla seuraamalla Lassea ja Leeviä ja Karvista. Urheilusivuja yli hyppiessäni – erityisesti maanantai-aamuisin – tunnen suurta katkeruutta vertailussa niukemmaksi jäävien kulttuurisivujen puolesta.
Naistenlehtiä kulutan kampaajalla, iltapäivälehtiä joskus kesälomalla ristikoiden merkeissä. Tapaus Dianan jälkeen en ole suostunut ostamaan yhtäkään iltapäivälehteä. Se on kannanottoni sensaatioilla ja omien arvojeni vastaisella aineistolla mässäilevää lehdistöä kohtaan. Olen tilannut kotiin Taide- ja Tietokone -lehden ammatillisen kiinnostuksen ja ajan tasalla pysymisen vuoksi. Lisäksi tuen mielenterveystyötä Käsi Kädessä ja Mielenterveys -lehtien tilauksen muodossa. Näistä erityisesti jälkimmäisen kulutan kannesta kanteen.
Kirjat
Kirjoja aloin kuluttaa alle vuoden ikäisenä. Revittyäni ensimmäisen kuvakirjani silpuksi, olin puhjennut epätoivoiseen itkuun. Ilmeisesti ymmärsin jo silloin, että painetulla paperilla on muutakin käyttöä kuin repiä sitä esimerkiksi materiaaliksi kollaaseihin.
Lukemisesta muodostui intohimo, jonka kohde on vaihdellut vuosien varrella tyttöromaaneista tietokirjallisuuteen. Kulttuurinautintoja olen imenyt runoudesta ja kaunokirjallisuudesta, henkeäni olen ravinnut eri kulttuurien, uskontojen ja ideologioiden totuudenetsijöiden – ylipappien ja -papittarien ikuisista viisauksista. Juuri tänään minua puhuttelee haaste olla lukematta mitään. Pystynkö siihen, ja miten se vaikuttaisi luovuuteeni.
Omalla vastuulla
Minulla on etuoikeus pyrähtää virtuaalitodellisuuden globaaliin tajunnanvirtaan useita kertoja päivässä. Globaalisuus on näennäistä, sillä tiibetiläinen sisareni ei etsi ruokavinkkejä selaimella verkosta – eikä monen muunkaan maan kansalainen. Suomalaisena saan kuitenkin matkustaa tietoyhteiskunnan seiteissä – en päättömästi koheltaen – vaan etsien informaation langan pätkiä, joista voin kutoa omaa verkkoani. Kaiken aikaa joudun olemaan valppaana seulomaan ja suodattamaan, kritisoimaan, vertailemaan ja raadittamaan niin informaation oikeellisuutta kuin sivujen ulkoasuja ja toimivuuttakin.
Internetin kaoottisen tarjonnan laatu- ja tasoerot kulkevat äärimmäisyyksissä, siksi ilman taustatietoja ja nettiesikoulua on verkkomatkailua mahdotonta hyödyntää järkevästi. Olemme kuitenkin kietoutuneet seittiin jo nyt niin vahvasti, että on tullut aika välineellistää myös Internet muiden medioiden joukkoon yhdeksi kulutushyödykkeeksi ja viestintävälineeksi.
Ylistys sähköpostille
Puhelinsoiton ja kirjeen yhdistelmä – sähköposti – on merkinnyt minulle ulko-oven avautumista. Minulle sähköposti ei ole persoonaton työkalu, joksi perinteiseen kirjeenvaihtoon jämähtäneet haluavat sen teilata. Persoonallisuus ja luovuuden henki virtaavat myös verkon välityksellä. Sähköposti antaa minulle myös mahdollisuuden osallistua etätyöläisenä tiimiin. Hyödynnän sähköpostia myös sosiaalisissa suhteissani. Käyn useamman ihmisen kanssa e-mailkeskustelua. Amerikkalaiseen ystävään olen päivittäin yhteydessä ja norjalaisen psykoterapeutin kanssa olen saanut avatuksi yhden sisäisistä lukoistani. Toimin myös aktiivijäsenenä keskustelu- ja vertaistukiryhmässä, jossa saan koko ajan oppia toisten kokemuksista ja jakaa omaa kokemustani toisille. Sähköpostin välineellinen arvo on ehdottomasti itselleni tärkein kaikista medioista, sillä sen myötä mikä tahansa digitaaliseen muotoon muutettu aineisto siirtyy vaivattomati ja nopeasti eteenpäin. Olen vakuuttunut, että sielu koostuu bittijonoista.
Netiketti
Verkossa oman vastuun ottaminen nivoutuu mielestäni oleellisesti yhteen sensuroimattoman sananvapauden kanssa niin tuottajana ja kuluttajanakin. Kannan vastuuni siitä, mitä verkkoon lähetän ja siitä, miten sitä hyödynnän. Minun on otettava huomioon kansainväliset kulttuurierot verkkoviestinnässä. Intialaisille ei ole fiksua suunnata kevymielistä lehmäsymboliikkaa eikä islaminuskoisille kannata tyrkyttää possuanimaatioita.
Arvot
Alussa oli sana. Idea, josta syntyy konkreettista. On syytä suhtautua pieteetillä sanoihin ja kuviin, sillä niistä koostuu ja rakentuu mielemme maailma. Sanon MIELEN maailma, sillä uskon, että henkemme on kuvaton, sanaton, vailla häivääkään mediakulttuurista.
Elän ikuisessa avautumisprosessissa. Toivon kuoriutuvani kääreistäni – rajoittavista ideologioista, kulttuurihypnoosin luomista naamioista – eheytyväni. Toivon, että sisäinen aidompi puoleni pääsisi tulemaan esille luovasti.
Ihmisellä on yksilönä ja kollektiivina mahdollisuus kasvaa ja kehittyä – oppia rajattomasti – vaikka se tapahtuukin evoluution kiduttavan hitaalla vauhdilla. Jokainen ihminen voi kerros kerrokselta kuoria itseään ennakkoasenteistaan, oppia vapauteen vastuun kautta. Voin avautua joka suuntaan, en ainoastaan ylöspäin – henkeen kurkottaen – vaan myös alaspäin sielun syvyyksiin. Voin avautua myös joka puolelle ympärilleni, myös uusille tavoille viestiä ja kommunikoida. Uskon päivään, jolloin viestintävälineet ja media ovat turhia, ihminen niin kehittynyt eettisesti ja esteettisesti, että viestintä sujuu välineettömästi. En tule näkemään sitä aikaa, mutta pyrkimällä jatkuvaan avautumiseen, uskon edistäväni prosessia omalta osaltani.
Lopuksi 20 vuotta vanhan tekstin kommentit vuonna 2017
Netti on yhä edelleenkin harvojen etukoikeus. Ehkä tiibetiläinen sisareni on kuitenkin jo verkossa. Nettiesikoulu on toteutettu medialukutaidon kursseilla. Opiskelu sujuu tablettikouluissa verkossa. Tiimit neuvottelevat Skype-palavereissa tai vastaavissa. Kokoukset voivat olla myös virtuaalisia. Nettipoliisit vahtivat vihapuheita. Opetetaanko netikettiä jossakin?
Radiota en juurikaan kuuntele. Yle Puhetta joskus autossa. Lehtiä en tilaa. Kuvittajilta tulee heidän laadukas lehtensä neljä kertaa vuodessa. Samoin Muinaistaiteen seuralta Sumulta Hiisi-lehti kaksi kertaa vuodessa. Olen lopettanut myös mielenterveysliittojen lehtien tilaamisen. Lopulta väsyin niihinkin. Mielenterveysteemat eivät juurikaan muuttuneet vuosien varrella. Silti kannatan heidän toimintaansa.
Paperilehtiä tulen entisestään karsimaan. Muutenkaan lehti ei ole lyhykäisten juttujensa vuoksi kovinkaan antoisa media itselleni. Pieni paikallislehti ja Helsingin Sanomat tulevat. Hesari vain viikonloppuisin paperisena, muulloin verkkoversiona. Paperiversio saa jäädä kokonaan, kun metsämökkiydyn.
Kirjoja luen säännöllisesti, mutta yleensä Kindlestä sähköisinä tai Audiblesta äänikirjana, jolloin kielellinen nautinto jää tyngäksi, koska ymmärrän yhäkin harmittavan huonosti puhuttua englantia- erityisesti kaunokirjallista tekstiä. Tietokirjallisuus on helpompaa, yleensä kiinnostavien aiheiden termistöt on tullut opeteltua. 20 vuoden aikana ovat tulleet mukaan sähköiset kirjat ja lehdet, äänikirjat ja elokuvat. Niiden suurkuluttaja olen. Aivan suurenmoinen aarre on Issuu.com, johon kokoan kiinnostavien aiheiden kokoelmia kirjoista ja lehdistä. Se on lisäksi ilmaista. Spotify antaa rajattomat mahdollisuudet äänimaailmaan.
Sittemmin ovat tulleet mukaan myös Facebook ja muut somet. 20-vuotta sitten itselleni some oli sähköposti, jota käytin kyllä mahdottoman paljon. Nykyisin vähemmän, sillä somen kautta asiat jakautuvat. Some vaatii entistäkin enemmän sanojen vartioimista, käyttäytymisestään vastuun ottamista. Ei ole yhäkään sopivaa mielestäni käydä intiimimpejä tuntemuksiaan läpi netissä, vaikka tuleekin joskus jokunen ylilyövä kaunan pirsta heitetyksi. Sellaisesta tulee paha olo itsellekin. Huumorilla menee paskemmatkin sanomiset, ja mikä parasta – avoimuuden avulla voi huonoistakin fiiliksista päästä aika nopeasti eroon. Mutta onko kohderyhmä tunteitteni roskakori? Tunteita kun tulee ja menee, eivätkä ne sinällään ole itseään elämää. Eikä niille toimita valtaa antaa.
Televisio toimii samalla tavoin kuin tuolloin. Katson masiksessa sarjoja. Väsyneenä tappodekkarit maistuvat, vaikka ovatkin ihan silkkaa yökötystä. Jos niihin kätkeytyy upeita maisemia, kuten islantilaisiin – katselen tylsänä ihanan maisemakuvan toivossa vaikka millaisia hirttäjäisiä. Ei ole järkeä tuossakaan. Olisi parempi matkustaa Islantiin. Sen teenkin heti kun pystyn.
Noin hirveän toiveikas en ole enää ihmiskunnan kehittymisestä, vaikka toteankin tuolla, että se tapahtuu evoluution kiduttavan hitaalla vauhdilla. Oma kuolo lähestyy, ja maailma on mennyt joiltakin osin todella hullummaksi. Tosin joiltakin osin paljon paremmaksi. Islamin salattuja maailmoja revitään auki niin että pommit paukkuvat ja viattomia lakoontuu.
Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat lisääntyneet. On tullut myös piraattipuolue, joka suurimmalta osaltaan ajaa niitä asioita, mitä itsekin pidän tärkeinä tiedonkulun ja median suhteen. Salassa ei pidä pitää mitään meitä koskevia päätöksiä. Salassa sen sijaan on hyvinkin suotavaa pitää oman makuukamarinsa hommat.
Totuutta en enää etsi. Sitä ei tarvitse etsiä, sitä voi vain paeta. Pakenemiseen on tarjolla miljoonittain välineitä erilaisista uskonnoista mitä monimuotoisimpiin ideologioihin! Netistä löytyvät taivaan jos helvetinkin portaalit. Siitäkään en ole enää varma, jotta koostuuko sielu bittijonoista. Mutta ihan hyvin voisi koostuakin – ykköstä ja nollaa! Passiivisuutta ja toimintaa. Pysähtymättömänä virtana soluista tähtiin. Näitä kun latoo päällekkäin ja peräkkäin, niin jo alkaa tapahtua.
Viestinnän kimuranttisuuteen, ymmärtämiseen ja ymmärretyksi tulemiseen, on syvästi arvostamani professori Timo Honkela kehittämässä uutta tietotekniikkaa, jota kipeästi tarvitsemme. Sillä toisen kissa, on toiselle hevonen, eikä ymmärrys sanojen kautta välttämättä kohtaa.
https://www.facebook.com/rauhankone
PS. Sarjakuvista Fingerpori on vienyt 20 vuoden takaisista suosikeistani ylivoimaisen voiton
PS 2. Avautumisprosessi-teeman alle sopivat myös terrori-iskut, arabikeväät, wikileaksit, tietovuodot yms. nykyiset tapahtumat. Voi myös käydä niin, että maapallo avautuu uusille asukkaille!
Summa summarum – koko kesä on muuttoa tehty. Pari ulkomaan yhteisnäytelyjuttua huhti-kesäkuussa ja sitten vain muuttoa.
Äitini yli 60 vuoden käsityöläisyys tykötarpeineen ja valmisteineen on siirretty äidin tekemän lajittelun jälkeen Vesannon kirkonkylän ainoaan hissitaloon. Osa tavarasta on siirtynyt Teboilin taakse viritettyihin kierrätyslaatikoihin, osa odottaa vielä Kotimäen vintillä kuljetusta johonkin suuntaan.
Olemme asustaneet juhannuksen jälkeen mökillä. Ainoa hiukan järjestyksellisempi paikka näistä viidestä – edesmennyt kirkonkylän asuntomme – äidin uusi asunto – äidin vanha asunto eli lapsuuskotini Kotimäki – Käpälämäki eli mökki ja vielä hännän huippuna koulun työtila, joka sekin on melkein 50 neliötä täynnä omia työtarvikkeitani ja valmiita teoksia.
Sää on suosinut, erityisesti muuttamista. On ollut suopean viileää kamojen kantamiseen, pölyjen separoimiseen ja muuhun huhkintaan. Väliin on fyysinen ponnistelu väsyttänyt niin, että olen unohtanut aivoja mädättävän ylenpalttisen filosofoinnin – sellaisen, että mikä minusta tulee isona ja että mitähän ne nuokin minusta ajattelevat. Saavat ajatella ihan mitä tykkäävät, minä kannan nyt materiaa – yleensä melko tarpeetonta – paikasta toiseen.
Materia – äitini ja isäni käsityötä ja omaa taidettani lukuunottamatta sekä muutamia perustarpeitten tyydyttämiseen tarkoitettuja tarvikkeita – on melkoisen turhaa. Lopulta oma taiteenikin on jokseenkin turhaa, erityisesti materialisoituneessa muodossa. Taulujani ovat nurkat pullollaan, ja ehkä juuri siksi olen niin tykästynyt digitaaliseen tuottamiseen. Bitti vie lopulta aika vähän tilaa. Bittejäni seilaa pilvissä, useammilla kovalevyillä – useammissa osoitteissa. Kun aika meikäläisestä jättää, saa perikunta vapaasti deletoida loput. Sekin käy käden käänteessä!
Periminen. Sitä olen ehtinyt kuitenkin miettiä, vaikka varsinainen mietiskely ja näppyjä aiheuttava ylenpalttinen pohdinta onkin ilahduttavan vähillä ollut. Olen nimittäin, jos en hopealusikka – niin käsityöläisten perillisenä syntynyt puulusikka suussa. Köyhä työläisperhe on jättänyt paljon käden jälkiään ja konkreettisia kokonaisuuksia ainoalle tyttärelleen. Ensin siunattiin isän isohkoin kätösin rakentamalla ja äidin upeiden tekstiilitöiden verhoamalla mökillä. Nyt saan asua isän rakentamaa omakotitaloa vuodelta 1956. Ei mikään luksus, vaan rakkaitteni kädenjälkiä täynnä oleva, myönteisiä tunteita herättävä lapsuudenaikainen kotini.
Hyvin usein olen tuntenut mittavaa syyllisyyttä kaikesta perimästäni. En suinkaan ole kaiken tämän arvoinen, vaan mitätön, erityisesti käsityötaidoiltani ja muutenkin yhenkaltainen hulttio mitä tulee vanhanaikaiseen, sangen arvostettavaan, vanhempieni harjoittamaan säästäväisyyteen ja ekologisuuteen. Minä olen kertakaikkiaan täysin ansiotta tämän kaiken perinyt. Mutta yritämme näitä siipan kanssa parhaan kykymme mukaan kunnossa pitää ja kiitollisuudesta soikeana asua. Kiitokset menee yläkertaan isälle ja Viherkujalle äidille. Kiitos. Tuhannet kiitokset.
Vesannolle muuttaminen aikoinaan oli erittäin suuri kriisi. Yli 40 vuotta kaupunkien melskeissä, kulttuuripalvelujen ja muunkin ylenpalttisen kaupallisen tarjonnan keskeltä pikkuiseen pohjoissavolaiseen viäräleukojen keskittymään muuttaminen oman pienen bisneksen kanssa oli samaa kuin konkurssi ja katastrofi. Nämä tuntemukset saivat kuitenkin nopeasti lähteä alta, kun eteen tuli isompia asioita – isän vakavat sairastamiset, pojan kuolema, isän kuolema perään, oma loppuun palaminen, surun syöverit ja kaikki elämään liittyvä synkempi puoli. Oli oikeastaan ihan parasta mahdollista elää keskellä ei mitään Savon korvessa ja kärsiä. Pohjois-Savo on kuin luotu laadukkaaseen kärsimykseen! Ans kattoo nyt onko myös parempiin tuntemuksiin.
Pahin on niiltä osin ohi. Vaikkakin onnen tunteiden huipentumat ovatkin lopullisesti loiventuneet. Niitähän tulee ja menee. Onnen, surun ja kaipauksenkin tunteita. Väliin mahtuu tietysti vihaisuutta ja vitutustakin, mutta aika kärjettömiä ovat nuokin nykyisin.
Elämä jaksaa olla monenlaista. Syvyyssuunnassa se on ollut kohdallani ennätyksellisen rikasta. Kiitos siitäkin jonnekin kauas ja tähän ihan lähelle.
Minkään tekemistä en pidä enää tärkeänä, en edes taiteeni, vaikka sen tekeminen on pitänyt minut suhteellisen järjissäni. Suhteellisen siksi, että järkevyys on yliarvostettua. Ihminen kun on sekä tunteen että järjen voimien keskus. Suhteellisen myös siksi, että yritän tehdä asioita niin kuin itsestäni tuntuu oikealta enkä siten, miten yleensä on tapana tehdä.
Parhaillaan on muutama työ Roomassa Rossocinabro -galleriassa. Saan ehkä muutamia printtejä menemään risteilyalukseen, josta käyn kauppaa israelilaisen taidevälittäjän kanssa. Ei se iso kauppa ole, mutta kauppa kumminkin. Jos vaikka pääsisin niillä rahoilla jonnekin reissuun, koska nyt on ihana Koti mäellä, jonne kelpaa reissuiltansa palata. Äiti on lupautunut tulemaan kotimieheksi – tai -naiseksi.
Työkoneeni on nyt sillä paikalla keittiössä, missä oli ennen äitini Singer. Laulu jatkuu näistä koordinaateista nyt bitteinä.
Tämä oli oikeasti kommentti Astan kommenttiin eiliseen blogimerkintääni. Mutta tuli sen verran pitkä, että julkaisen blogikirjoituksena:
Niin Asta, en nyt kyllä ajattele pelkästään myyntiäkään, vaan ihan sitä yleistä kiinnostusta asiaa kohtaan. On todella tylsää tehdä juttuja, jotka eivät kiinnosta ketään. Tehdä vain itselle on ikävää. Vaikka myynti onkin tosi kiva juttu, niin sen varaan en ole toimintaani laskenutkaan. Raha tekemiseen on tullut milloin mistäkin, puolison tilistä, graafikon hommista, tätä nykyä pikkiriikkisestä eläkkeestä ja puolison vähän isommasta pikkiriikkisestä eläkkeestä. Ja joskus myös asiakkaalta. Eli joku muu syy on aina ollut sekä tekemiseen, että näytteille asettamiseen. Ehkä kättensä jälkien kautta yrittää kohdata toisia ihmisiä, kun muuten ei ole siitä sosiaalisimmasta päästä ja jokseenkin taidoton esittämään tunteitaan naamatusten. Parhaimmillaan jakaminen on sitä, että joku ihminen saa omakohtaisen oivalluksen jonkun teoksen kautta. Olkoonkin, että se olisi aivan jotakin muuta, mitä itse teosta tehdessään olisi kokenut.
Minusta taidemaailman toiminta ei ole koskaan tuntunut hyvältä. Minusta se on muovautunut eliittirahapeliksi, jota pyörittävät viralliset taideinstituutiot, ja jossa oravanpyörii taitelijat ja galleriat – apurahoja, arvostusta, rahattomuutta, arvostamattomuutta. Se on maailma, johon en itse ole koskaan edes kuulunut, vaikka olen sitäkin ehkä joskus kohdalleni tavoitellut. Onneksi siinä pelissä on tullut hylky. Eli se mitä teen, on jotakin muuta, jolle koskaan en ole myöskään nimeä keksinyt. Puuhastelu kuolemaa odotellessa. Puhdehommia pankkolla. Naatiskelua jälkien tekemisestä. Ehkä se on vain elämää. Mielestäni elämää ja sen kokemista on kuitenkin tärkeää ainakin osittain myös jakaa. Mikä kanava lienee kivuttomin, vähiten pettymyksiä aiheuttava. En oikeastaan enää ehdoin tahdoin halua enää yhtään kiusata näinkin hyvää tyyppiä.
Digitaalista aineistoa on suhteellisen helppo jaella. Siksi olen suurimmalta osalta tuotantoani pysytellyt juuri bittimaakarina, vaikka teen kyllä suuren osan materiaalista käsin ja muutan ne biteiksi vasta viimeisessä vaiheessa. Nämä valinnat ovat jossakin päin maailmaa aivan selkeitä, eikä ole epäilystäkään siitä, että myös tätä tekniikkaa pitää jotensakin opetella. Eivät kuvani todellakaan itsestään synny, eikä ole todellakaan yhtäkään sellaista ohjelmaa, joka ne automaattisesti väsäisi. Bitit eivät ole hirviöitä, ne ovat hyvin mukautuvaisia kavereita. Oikeastaan tykkään ihan tuhannella peukulla biteistä ja pikseleistä. Vielä muutamia vuosia sitten oli myös valokuvaajissa vannoutuneita filmin varaan laskijoita, mutta pikselit ovat kyllä voittaneet kisan.
Olen aivan innoissani siitä, että olen jälleen kerran kurkkuani myöten täynnä vanhoja käytäntöjä. Voi olla, että tästäkään ei synny mitään sen kummempaa. Jospa luopuminen konkreettisten vedosten esittelystä gallerioitten, kirjastojen ym. paikkojen seiniltä muuttuu todellakin pelkästään bittien heittelyksi metsämökin pankkolta virtuaalitodellisuuten. Pohtimisiin kamut!
Iisalmi oli ihan todellinen pettymys. Ensinnäkin minulle kerrottiin, ettei ole olemassakaan avajaiskutsuvieraslistaa. Kunnes sitten selvisi, että sellainen olisi ollutkin. En usko, että se kuitenkaan olisi tilannetta suuremmalti muuttanut. Se mitä teen, ei nyt vaan kiinnosta. Sillä ei ole itseni ulkopuolisille mitään merkitystä. Omien merkityksien luominenkin alkaa kyllästyttää. Minun pitää nyt hyväksyä tosiasiat. Se ottaa aika lujille vanhalla jääräpäällä.
Yksin tai kahdestaan olen pitänyt 47 näyttelyä ja yhteisnäyttelyjä siihen kymmenkunta päälle. Osa niistä on tuottanut jonkun verran edes ”markkina-arvoa” ja muutamia kuviani olen silloin tällöin myynytkin. Kiitos siitä asiakkailleni. Ilman teitä olisin lopettanut aikaisemmin tämän hölmöilyn ja vaikkapa matkustellut nuokin rahat. Matkustamisessa yksikään lati ei mene hukkaan.
Nyt on kuitenkin hyvin selkeää, että näyttelyjen pitäminen ei ole millään tavalla järkevää toimintaa kohdallani. Tuon kokoisen näyttelyn, mitä Iisalmi oli, pelkät materiaalikustannukset ilman vuokraakin ovat noin 1500 euroa. Yhtään tuossa ei ole vielä omalle työlle laskettua palkkaa. Jos laskisin tuohon vielä graafikon palkat – juliste, mediatiedote ym. sälä. No en viitsi laskea. Sehän on ollut vain omaa työtä. (Jonka tekee kone.)
En ole lotonnut moneen vuoteen, koska se on yhtä hyvä voittojen suhteen mitä on taiteen ( tai mitä lienee sotkua omalla kohdallani) tekeminen. Onnistumisen suhde on minimaalistakin minimaalisempi. Enemmän voittaa Lotossakin, kun jättää lottoamatta. Kymmenen viikon lottorivi tuottaa yleensä 10 pettymystä. Näyttelyjen pitämisessä voittaa kaikkein eniten, kun lakkaa niitä pitämästä. Ensi vuonna säästän muutaman tonnin, kun en enää hölmöile.
Näyttelyjuttuihin lähden vain, jos joku sattuu pyytämään ja maksaa viulut. Kuvia ehkä teen, ehkä en. Ehkä vanha akka ei pysty ryppyjään oikomaan, eli jatkanee tyhjän toimittamistaan verkkoon. Mutta tästä lähtien tekeleet menevät ainoastaan sinne virtuaaliverkkoon. Digitaalinen taide ei ole mitenkään arvostettua, senhän tekeekin vain kone.
Ai että kutsumushommiako, no hei hyvää päivää – henkihän lähtee paljon helpomallakin!
Huhtikuun aikana päivitin Urbaanit Unet -sarjaani Saatchin galleriaan. Laitoin myös vanhoja vuodelta 2006 olevia töitäni sinne. Tein joihinkin pieniä muutoksia. Valmistui myös muutama uusi. Aikajärjestys uusien ja vanhojen kanssa tässä artikkelissa ei ole mitenkään kronologinen. Sitten sivuni hakkeroitiin, ja pystyimme pelastamaan artikkelit maaliskuun loppuun saakka.
Kaikki teokset on tehty kokoon A2. Kaikki kuvat ovat omia ottamiani. Pidän runsaasti katukuvauksesta. Rakastan taidemuseoita ja eläimiä. Urbaanit Unet -sarjani on näitten mieltymysten yhdistelmä, mutta myös laimeahko tai ainakin vähemmän äreä kannanotto urbanisoitumiseen ja siihen, miten vähän jätämme tilaa luonnolle. Jääkarhujakin maapallolla on kohta enää museoissa. Meilläkö muka yksinoikeus tähän planeettaan?
Andy Warholin huone 1/5
Andy Warholin huone 2 1/5
Häikäistyneet New Yorkissa 1/5
Pitäisiköhän käydä museossa 1/5
Firenzen Duomon laitamilla 1/5
Hengailua Firenzen kaduilla 1/5
Renessanssin hengessä 1/5
Millenium sillalla 2/5
Citykarhut 1/5
Kirahveja naisen mielessä 1/5
Haamuvieras 1/5
Suojatie 1/5
Macylle menossa 1/5
Uffizin vieraat 1/5
Urbaanit Unet Pariisissa 14 1/5
Läpinäkyvä mies Lontoossa 1/5
Matkalla Kansallismuseoon 1/5
Fosforitiikeri kävelyllä Thamesin varrella 1/5
Mangustit Lontoossa 1/5
Vaaleanpunaiset sudet Lontoossa 1/5
Luistelijoita Somersetin jäällä 1/5
Millenium sillan ylittäjät 1/5
Kotkia Lontoon yössä 1/5
Kaikista teoksista saatavana minulta suoraan tilattuna esimerkiksi sähköpostilla tai soittamalla numeroon 040 530 3192 viisi museolaatuista käsin signeerattua taidevedosta, kokoon A2, joka sopii mukavasti kehyksiin 70 x 50 cm. Isompiinkin kehyksiin menevät kookkaammalla paspatuurilla. Julisteita ja logolla varustettuja isompiakin versioita Saatchin galleriasta suoraan täältä:
Firenzen Duomolle menijöitä lisääntyi edellisestä versiosta yhdellä eläimellä. Sekin halusi nähdä pikkubildingin. Empiiristatebildingin katolla törmäsin tuikean näköiseen havukkaan. Lienee ollut se havukka-aholainen.
Sarjaan Urbaanit Unet. Koko A2. 5 käsinsigneerattua vedosta museolaatuisille materiaaleille.
Häikäistyneet New Yorkissa 1/5, sarjaan Urbaanit Unet.
Nyt kun Pielaveden Zen lepää – toivottavasti rauhassa – kirjaston galleriatilassa, voin alkaa keskittymään muuhun. Ihan alkajaisiksi viimeistelin yhden uuden Urbaaneihin. Teos sijoittuu tällä kertaa New Yorkiin. Ihan aito kuva, köllähdin Broadwaylle makuulle ja kameran linssiin osuivat nämä häikäistyneet raitahäntäiset. Luonnollisuus on valttia. Ikinä en käsittele kuvia, ovat suoraan kamerasta ja neitseellisen koskemattomia. Ai että horisonttiko vinossa. Ite oot!
Sarjojen tekemisessa on monta hyvää puolta. Kun yhteen teemaan väsyy, voi jatkaa toista. Sarjat voivat olla täysin toisistaan poikkeavia. Elämä ei sarjakuvittamisen maailmassa muodostu tylsäksi. Samalla kun antaa vaihtelun virkentää, muhivat alitajunnassa jatkot toisille sarjoille. Mieli on metka värkki, se tuottaa kaikenlaista, jos sille antaa luvan.
Häikäistyneet Nevorkissa samaan tapaan, 5 kpl käsinsigneerattuja vedoksia korkealaatuisille materiaaleille. Koko A2.
Piirustelut, raapustelut, jäljet kalliossa, hiekassa, paperilla. Symbolit, ikonit, ideogrammit, maailman äänteiden ja kirjasimien typografia. Eri aikakausien ja kulttuurien piirretyt merkit – kiviin kaiverretut, luoliin maalatut, papyruksille ja kivitauluihin muodostetut symbolit ovat kutkuttaneet uteliaisuuttani vuosikymmeniä. Aikoinaan kiinnostuin jopa grafologiasta, kaunokirjoituksen persoonasta kertovista ominaisuuksista.
Graafisen suunnittelun yrittäjänä totuin kiinnittämään huomiota ulkoasuihin, erityisesti typografiaan. Työni oli kirjaimellisesti pinnallista, ulkokullaista ja merkkikeskeistä puuhaa. Vaikka en juurikaan enää pelaa markkinointiviestinnän kentällä, on minulla yhä jäljellä muutama itsellenikin merkityksellisen viestin välitystä tarvitsevaa asiakasta. Hyvä esimerkki sellaisesta on Vesanto-lehti. Lehti lehdeltä, merkki merkiltä on kotiseutuni historian ymmärrystä sen kautta yritetty minulle opettaa.
Olen taas lueskennellut wabi-sabista, zeniläisestä taidekäsitteestä. Sen kauneus on arkista, rouhean yksinkertaista ja hiukan surumielistä kuten itse elämäkin: melankolinen, ohitse kiitävä häivähdys. Hiukkasten hetkellinen tihentymä. Tussin ja siveltimen nopea kosketus paperilla – oma elämäni siinä kohtaa missä siveltimen kärki kohtaa paperin. Meni jo.
Zen-sarjan kuvissani on useimmiten vain yksinkertaisia siveltimen vetoja. Niitä tehdessäni olen ollut hiljaa, ajattelematta mitään. Teosten valmistaminen on alkanut tussitangon hiertämisellä kiviseen kaukaloon vesitilkan kera. Siveltimen vetojen merkitys on keskittynyt siveltimen veto, jos sitäkään. En halua julistaa niillä mitään, en kertoa edes tarinaa. Mitään tiettyä, ainakaan tietoista, en niillä hae. Joskus tosin pelottaa, että kiinalaiset/japanilaiset lukevat jotakin tuhmaa siveltimen vedoista. Jotakin fakjuuta.
Teokset ovat siis merkityksetöntä hölynpölyä – pienien käden liikkeiden synnyttämää – tilassa, missä sanat ovat loppuneet eikä määritelty, analysoitu tieto kerro mitään.
Zen sarja lisääntyy Pielaveden näyttelyyn 10 uudella työllä. Sarja on syntynyt zenga-taidetta modernisti myötäellen. Koen useimmiten minkä tahansa luovan tekemisen aikana rauhaa ja keskittyneisyyttä, jota voisi kutsua vaikkapa mindfullnessiksi, aktiiviseksi meditaatioksi tai ihan vain arkisesti keskittymiseksi. Materiaalin keruuprosessi Zen-sarjan töihin alkaa tussitangon hiertämisellä kiveä vasten.
Rakastan tekniikkaa. Myös tietokone voi toimia keskittymisharjoituksen välineenä. Haen kaiken aikaa uusia tapoja työstää ja yhdistellä kuviani. Kaikkein eniten minua kiehtovat prosessit, missä yhdistyvät ikivanha ja tuorein tekniikka. Erityisen hyödyllinen tämä maailmaan yhdistävä laatikko on, jos täältä pystyy kaivamaan myös ikivanhaa viisautta ja taitoja. Kaikkeuden coctail on rajaton ja kaoottinen. Joudumme jatkuvasti elämään epävarman informaatiovirran keskellä ja tekemään henkilökohtaisia valintoja. Kiinnostavinta minusta onkin juuri epävarmuuden esteettisyys, arvaamattoman aistimus.
Nämä siis entiseen tapaan kehyksissä 70 x 50 cm. Kuvan koko noin A2. Suomessa hinta 220 €. Korkealaatuisille 200-vuoden kestoa luvatuille materiaaleille.
Kaikki taiteilijat ovat yrittäjiä, nekin jotka eivät tiedosta sitä. Kaikki yrittäjät eivät silti ole taiteilijoita. Taide on viestintää, vaikka kaikki viestintä ei olekaan taidetta. Mikä on ihminen, jolla on viestinnän opinnot ja paljon kuvia myytävänä?
Monimutkaiseksi taitelijan elämän tekee se, että tuotannolla tulisi elättää itsensä. Ollakseen arvostettua, taiteellinen tuote ei saa kuitenkaan olla kaupallista. Taiteen tekemisen itseisarvona pitävä jatkaa kuitenkin aina tekemistään, vaikka elämä ja olosuhteet tarjoaisivat kurjuutta ja köyhyyttä. Ei luovuus silti välttämättä tuskaa vaadi, vaan saattaisipa leppoisissa ja taloudellisesti turvatuissa olosuhteissa syntyä sellaista tuotantoa, jota ihmiset mielellään ympäristöönsä sirottelisivat.
Yhteiskunta on tullut hätiin ja kehittänyt konseptin, missä jaetaan apurahoja ja arvostusta. Akateeminen eliitti mittaa, määrittää ja arvottaa. Erottelee hyvät huonoista, jyvät akanoista, ehkä jopa teorian käytännöstä. Lopulta ovat leireissään apurahan saajat ja ilman jäävät. Konsepti on vanhanaikainen, lannistava ja epädemokraattinen eikä rohkaise itsenäiseen yrittämiseen.
Onneksi viime aikoina on myös taiteilijoille alettu opettaa yrittäjyyttä ja oman työn markkinointia. Taiteilija tuskin tämänkään tietämyksen jälkeen luo määrätietoisen laskelmoidusti vain kohderyhmän tiukasti analysoidut mieltymykset mielessään. Vain harva teos syntyy ja elää vain itselleen. Useimmat niistä on tehty yleisölle, erilaisiin tiloihin ja tietoinen – tai ainakin tiedostamaton – motiivikin lienee ollut taustalla.
Kuvittaja, viestinnän ammattilainen vaiko taiteilija – ehkä sittenkin varis?
Kuulun Kuvittajiin. Se on hyvä järjestö. Kuvittajan ja taiteilijan ero on siinä, että kuvittajalla on tarkkaan harkittu viesti. Yleensä se on asiakkaan antama ja välitettävä asiakkaan valitsemalle kohderyhmälle. Taiteilijalla on viesti – itseltä yleisölle. Terapiakuvien viesti tulee omalta alitajunnalta itselle. Taide on viestintää, missä kaikki viestintätavat ovat jollakin tapaa mukana. Kaikki viestintä ei silti ole taidetta.
Olen toiminut viestinnän ammattilaisena vuosia, graafisen suunnittelun yrittäjänä 19 vuotta ja omaa taidetta olen harrastanut 45 vuotta, pitänyt kymmeniä näyttelyjä, osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin ja opiskellut asioita itsenäisesti. En voi kuitenkaan käyttää ammattinimikettä taiteilija. Tai voin, sillä taiteilija-nimike ei ole suojattu, kuten ei ole muuten arkkitehtikään. Voisin siis pistää käyntikorttiini vaikkapa arkkitehti. Mutta en pistä. On lakattava kuvittelemasta olevansa taiteilija. Ystäväni Liisa ehdotti ammattinimikkeeksi varista, joka on mielestäni kyllä erinomaisen käyttökelpoinen. Jopa huomattavasti sopivampi kuin arkkitehti. Tosin se saattaisi loukata varikseksi nimitettyä lintua. Samaistun kuitenkin aika hyvin varikseen. Pidän sen leikkisyydestä, arkisuudesta ja joidenkin väittämien mukaan myös älykkyydestä. Kyllä varis ainakin ihmistä fiksumpi on, koska ei tapa enempää kuin jaksaa syödä.
Taideyrittäjä on paras nimike
Taideyrittäjä on hyvä ammattinimike myös. Minulla on erikoisammattitutkinto luovan alan yritysjohtamisesta ja toinen erikoisammattitutkinto tuotekehittämisestä. Lähes neljä vuotta yhteensä opiskelin sekä teoriassa että erityisesti käytännössä oman yritykseni kehittämistä taidepainotteisemmaksi Tiimiakatemian uniikeilla opetusmetodeilla eli tiimissä, henkilökohtaisesti valitulla teorialla ja tekemällä. Teoriaa juuri sen verran, kun sitä tarvitsi asioiden käytäntöön toteuttamisessa. Lukutaidon jälkeen melkein kaikki tarvitsemamme tieto löytyy netistä. Kirjatkin sieltä saa näytölle luettavaksi kohtuullista korvausta vastaan. Yhdelle tabletille voi avata maailman kirjastot. Tiedon hakeminen ja sen kriittinen suodattaminen vaatii tietysti erittelyn taitoa. Filosofiaa pitäisikin mielestäni alkaa opettamaan lapsille heti puhumisen oppimisen jälkeen.
Monen asian, elämän tilanteen ja sattumusten summana olen siinä pisteessä vasta nyt, mihin Sammon Takojien (tuotekehittäjäkoulutuksen nimi) koulutuksessa valmistuin vuonna 2012.
Sammon Takojat antoi minulle mielestäni ammattinimikkeen taideyrittäjä, joka ei liene myöskään suojattu. Otan sen.
Prosessin hoitaja olisi myös hyvä ammattinimike
Kuvien tekeminen on itselleni jatkuvaa prosessointia ja toivon mukaan myös kehittymistä sekä siinä että ihmisenä olemisessa. Jos se ei auta minua kehittymään, niin toivoisin että se edes opettaisi minua hyväksymään alituiseen käynnissä olevan muuttumisen.
Prosessointi voi olla myös taaksepäin menevää kehitystä – taantumista. Fyysisesti se onkin sitä – solujen jatkuvaa rappeutumista – hapettumista. Prosessointi on myös loputonta liikettä. Se voi olla pakoon juoksemista tai löytämistä. Sitä tapahtuu ilman pienintäkään dramatiikkaa – junnaavan arkisesti. Joskus kuitenkin kiihdytellään kiitoradoilla. Se voi olla myös itsensä kadottamista ja kaiken yhtenä kokemista. Oma prosessi toisen prosessin sisällä yhtäaikaisesti.
Kuvatkin voivat olla vain kiiltokuvia, tahroja vessapaperissa tai miljoonatauluja museoitten seinillä. Toisten ja itsen jättämiä jälkiä elämän valkokankaalle, joka kuitenkin on aina yhtä tyhjä ja ainoastaan mielemme harhoja heijastava pinta. Tätä vasten ammattinimikkeellä ei ole pienintäkään merkitystä. Se voi olla samanaikaisesti prosessiduunari, tuotekehittäjä, taideyrittäjä, toimitusjohtaja, markkinointivastaava, puhtaanapitotyöntekijä, kirjanpitäjä, kuuntelija, kahvin keittäjä, pyllyn pyyhkijä. Elämän mittaisessa henkisessä koulussa nämä tärkeältä tuntuvat asiat muuttuvat täysin merkityksettömiksi – hasardihommiksi.
PS. Lankoja 1/5 entiseen malliin, eli saatavilla 5 kpl käsinsigneerattuja museolaatuisia (heh) vedoksia. Museolaatu tarkoittaa tässä siis vain sitä, että 200 vuotta luvataan oikeissa olosuhteissa vedokselle kestävyyttä.
Tässä teoksessa olen yhdistänyt vuonna 1984 tehtyä öljypastellimaalausta (kuva alla) muutaman viime vuoden aikana keräämääni aineistoon.
Kosminen ikävä
Kosminen ikävä, vuodelta 1984. Olen lainannut kuvaan tekstin: ihminen on vain silta, jonka toinen pää lepää solun varassa ja jonka toinen pää kurkottaa tähtiin. En saa selvää kenen lainaus on. Ei kuitenkaan omaa tekstiäni.
Minua on aina kiinnostanut ajan ja paikkojen ulottuvuudet, avaruus, kaiken mittasuhteet. Mielellään kuvaan makrokuvia versus laajakulmia. Digitaalisissa kollaaseissa voin valokuvien avulla yhdistää ajan ulottuvuuksia aivan eri tavalla, mitä voisin käsin tehdyllä materiaalilla. Valokuva on ikuistettu nyt-hetki – tai ainakin muisto siitä. Valokuvan, piirretyn ja maalatun kerroksissa asuu useita vuosia aikaa. Kutsun sitä vertikaaliajaksi. Ajaksi, missä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat päällekkäin. Ehkä näin kuvatun ajan ulottuvuuden nimi voisi olla ikuisuus. Tai ikuisuuden läsnäolo.
Kosminen ikävä minulla on aina ollut. Tulkitsen sen ikäväksi todelliseen minään, siihen joka on egon kuoren alla ja yhteydessä kaikkiin, kaikkeuteen, koko universumiin ja jokaiseen ihmiseen. Se sama ikävä ajaa ihmiset uskontoihin, turvan hakemiseen, pakokeinoihin raaoista realiteeteista. Ikävän kohdetta kutsutaan myös Totuudeksi, Jumalaksi, Rakkaudeksi, Ykseydeksi, Valaistumiseksi. Ties miksi. Sitä haetaan, etsitään kiihkeästi ja samalla se piiloutuu yhä syvemmälle. Eräs viisas valtiomies on kerran takavuosina lausunut minulle, että totuutta ei voida etsiä, sitä voidaan ainoastaan paeta. Tämän päivän popuptuote läsnäolo tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että lakkaat etsimästä ja hyväksyt ja alat kokea sen, mitä on juuri nyt meneillään.
33 on numerologiassa mestariluku. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kaksi kolmosta on tuplaa luovuutta samaisen teorian mukaan. Teoriat ja symboliikat ovat vain uskomuksia, joista kannattaa, ainakin silloin kun ne ovat negatiivisa ja pelkoa lisääviä, luopua. Kaikki nämä teoriat ja uskomushumpuukit, tiede mukaan lukien, tutkivat ihmisenä olemisen kokemusta – toiset mielen, toiset fysiikan kautta. Kaikelle on sijansa työkaluina. Itse kokeminen on aina kuitenkin oikeaa, sillä se on henkilökohtaista. Uniikkia kaikesta ykseydestämme huolimatta. Tänä päivänä arvostan eniten opettajaa ja gurua, jota kutsutaan kokemukseksi.
Teoksesta 33 vuotta on viisi käsinsigneerattua vedosta saatavilla. Suomessa hinta 220 €. Korkealaatuiset materiaalit. Aikaa kestävät.
Jatkuvuuskuvastani pari sanaa. Tehdessäni sitä mietin, miten erilaiset meihin kasvatetut arvot, erityisesti uskontojen tuomat tavat, muokkaavat koko yhteiskuntaa, ihmisyyttä. Miten juuri nyt erityisesti islamin uskon epädemokraattiset arvot saavat julkisesti huomiota. Pitkässä juoksussa, kehityksen helminauhassa, tämäkin aikakausi edistää tasa-arvoistumista, hinnalla, joka muodostuu uskomuksesta, että jollakin olisi oikeus tuhota toinen. Ketään en silti syytä enkä moiti uskomusten jakamisesta kasvatuksessa. Se nyt vaan on tapana, että vanhempien uskomukset siirretään jälkipolville, jotka kapinoivat, mutta siirtävät kuitenkin samat uskomukset hiukan ehkä tietoisemmassa muodossa seuraavalle. Olisi hyvä, jos ihmisille opetettaisiin heti pienestä pitäen kriittistä ajattelua ja filosofiaa, missä vääristyneet uskomukset kyseenalaistettaisiin. Myös kristinusko on saanut vuosien varrella katsoa monta kertaa itseään peilistä. Mikä tahansa uskonto, uskomus, ideologia, joka pitää ihmisen sokeassa, tiedostamattomassa tilassa on syvältä.
Nämä abstraktit teokset ovat olleet työn alla pitemmän aikaa. Julkaisupäiväksi tuli nyt juuri tämä päivä. Kuukausi jouluaatosta. Saattavat näyttää siltä, että olen vain sohaissut menemään. Siitä huolimatta teen aika paljon työtä yhteen teokseen. Materiaalinkeruuhetkestä saakka saattaa aikaa kulua lopulliseen julkaisemishetkeen vuosia.
Tekeillä on nyt myös työ, missä materiaalina on vuonna 1984 tehty maalaus. Se haastaa, enkä tiedä tuleeko koskaan valmiimmaksi. Kuitenkin mukana prosessissa tänään olen. Pähkäilen yhä Firenzeäkin, vaikka se pitikin olla jo kuopattuna utopioitten joukkoon. Onneksi on Pielavesi. Pielavesi is great ja se on totta. Pielavesi comes first.
Teoksista viisi vedosta käsin signeerattuna, museolaatuisille materiaaleille, kevyesti kehystettynä kokoon 70 x 50 cm, hintaan 220 € + pakkaus- ja toimituskulut, ellei haeta paikan päältä.
Valo-teema on kulkenut jo usean talven taitteen ajan kuvissani. Mietin miten valo tulee jostakin, kaartelee ja kiertelee, muuttaa muotoaan. Pienistä säteistä isompiin kehriin se tulla tuivertaa. Valo on niin sisäistä kuin ulkoistakin. Se on myös ravintoa. Mikään ei myöskään kasva ilman sitä. Sitä me kaikki tarvitsemme. Kiehtovinta energiaa mitä tiedän. Paljoa en todellakaan tiedäkään, mutta sen tiedän, että tunnen valossa herkemmin kuin pimeässä. Kaikki on helpompaa kesällä.
Valon Siivistä lähtee viisi vedosta käsin signeerattuna, museolaatuisille vermeille, kevyesti kehystettynä kokoon 70 x 50 cm, hintaan 220 € + pakkaus- ja toimituskulut, ellei haeta paikan päältä.
Valon Siivet jatkaa Valon Synty-sarjaa. Maalausta, vektoreita, photoshoppaamista, kymmeniä tasoja, kymmeniä yhdistämisiä ja lisätasoja. Siitä ne kuvat syntyvät.
Tiistaina tullut kutsu osallistua kansainväliseen Le Vie Art -tapahtumaan Galleria Mentanan näyttelyssä, alkaa tuntua aivan utopialta. Vaikka en ole vielä saanut tarkempia tietoja, niin sen verran olen ottanut selvää, että se maksaisi maltaita. Ja maltaita minulla ei ole. Jossakin vaiheessa päätin lakata myös hakemasta apurahoja. Viime joulukuussa päätin myös sen, että en hae mihinkään ryhmiin enkä yhdistyksiin, vaan pyrin tekemään kaiken itsenäisesti. En pyydä lupaa minkään tekemiseen, enkä myöskään kenenkään toisen rahoja. Ja jos kuvat lakkaavat tulemasta vapaasti virtaamalla, lopetan koko homman. Virta on kaikille avoinna ja siitä virrasta on hyvä poimia ihan jokaisen.
Firenzen kanssa samaan aikaan on Pielaveden näyttely. Joten Pielavesi versus Firenze. Pielavesi ei maksa minulle, eikä varmaan tuotakaan. Mutta Pielavesi tuntuu kivalta. Ei ahista, not at all!
Katselin videoita Mentanan näyttelyistä ja minusta alkoi tuntua, että en halua alkaa maksumieheksi seuraavalle näyttelylle, olkoonkin että markkinointi maksaakin aina.
Totuus on, että taiteilijat kustantavat nuo näyttelyt itse, ja samalla gallerioitten toiminnan – sinällään ihan toimiva konsepti. Saattaa olla totta myös se, että niihin oikeasti seurataan tyyppejä kuten minä, eli henkilöitä, jotka tekevät innokkaasti työtään ja haluaisivat ehkä myydä ja menestyäkin sillä. Totta on myös se, että jos haluaa jatkaa tekemistä, on myös myytävä, ja jotta voisi myydä pitää markkinoida. Aivan varmasti Firenzen markkinat ovat paremmat mitä Pielaveden, mutta millainen on hinta saada työtään esille virallisesti hyväksytyn autoritäärisen taiteilijapopulaation keskuudessa. Kiinnostaa kyllä. Mutta ei ole rahaa lähteä leikkimään erityistä.
Pönöegolle tämä teki nannaa. Se niin mielellään olisi kansainvälisesti menestyvä ja kaikkea ihmeellistä ja erityistä. Juuri suuresti pönöttävä egoni on sitä mieltä, että olen näillä pielavetisillä korpimailla pohjasakkaa. En ole. Olen hyvä työssäni, ja se johtuu ihan pelkästään siitä, että minulla on pitkä kokemus alalta. Olen tehnyt ja opetellut asioita. Ja jatkan yhä, koska valmiiksi en tule. Menestystä saa tulla, tai olla tulematta. Pyrin tyytymään olemaan ”vain” onnellinen.
Lopputulema kiihkeän arpomisen jälkeen on: vien jotakin Pielavedelle. En osallistu Firenzeen, vaikka saatan sitä katuakin joskus. Mutta sekä katuminen että sääli ovat sairauksia. Haluan mennä nautinto edellä.
Valon Siivistä lähtee viisi vedosta käsin signeerattuna, museolaatuisille vermeille, kevyesti kehystettynä kokoon 70 x 50 cm, hintaan 220 € + pakkaus- ja toimituskulut, ellei haeta paikan päältä.
Tämä teos on jatkoa Valon Synty-sarjalle. Teoksessa olen yhdistänyt ainakin kolmea eri maalausta ja vektorigrafiikkaa digitaaliseksi kollaasiksi. Kuvankäsittelijöille ja visuaalisen viestinnän ammattilaisille nuo termit ovat tuttuja. Olen itsekin erikoistunut ammatillisesti visuaaliseen viestintään. Jotta saan kuvistani juuri sellaisia kuin tahdon, ovat välineeni sekä analogisia että digitaalisia. Se, että käytän työssäni tietokoneohjelmia, ei tee kuvallisen ilmaisun prosessia mielestäni yhtään sen helpommaksi kuin että tekisin pelkästään käsin. Digitaalinen koostaminen antaa hyvin paljon lisämahdollisuuksia toteutukseen. Uusin teknologia on minua aina syvästi kiehtonut erityisesti luovan ilmaisun välineenä. Uusmedian keinot antavat lähes rajattomasti mahdollisuuksia sekä tekemisessä että teoksen monistamisessa. Onneksi käyttöön on otettu kansainvälinen termi uusmedia. Mediataiteen termi, kun viittaa mielestäni enemmän videotaiteeseen.
Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyin viiteen käsin signeerattuun vedokseen yhdestä teoksesta. Käytän niissä nykyisin vain museolaatuisia materiaaleja, joille on luvattu yli sata vuotta elinaikaa oikein säilytettynä (ei saa ajaa kuorma-autolla päälle, eikä hinkata hiomapaperilla). Saatchin galleriasta saa printtejä, jotka vastaavat julisteita, mutta joille ei luvata yhtä pitkää elinkaarta. Niissä on vain logoni. Ei signeerausta.
Ilahduin eilen kovasti, kun tuli näyttelykutsu Italiasta. Joku on huomannut jossakin jotakin. En tiedä johtaako kutsu mihinkään, mutta aina ilahduttaa, kun jossakin päin maailmaa huomataan. Enemmän huomiota yleensä tulee Suomen rajojen ulkopuolelta. Täällä kotomaaniompisuomessa ja peräkylän perukoilla olen pohjasakkaa.
Viisi käsin signeerattua vedosta siis tästäkin työstä. 50 x 70 cm kehyksiin. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 € + pakkaus ja toimituskulut, ellei haeta.
Tänään valmistunut abstrakti kollaasi. Kartat ovat aina kiehtoneet minua. Erityisesti silloin kun olen matkalla, tai suunnittelen sellaista. Lienee metroverkosto tuo, joka risteilee voimakkaimmin. Jokaisella metroasemalla on tietenkin live-musiikkia. Ja ainakin yhdellä asemalla soittaa Too Many Zooz.
Viisi käsin signeerattua vedosta. 50 x 70 cm kehyksiin. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 € + pakkaus ja toimituskulut, ellei haeta.
Puut ovat minulle kavereita. Paljon enemmän nähneitä ja itseäni viisaampia. Ne voittavat myös kaikki kauneuskisat, vaikka eivät alennukaan ulkosilla seikoilla kilpailemiseen. Puut myös kommunikoivat. Joskus on vaikeuksia nähdä metsästä yksittäinen puu. Yksittäistä puuta tuijottaessa unohtuu usein suurempi kokonaisuus – metsä. Yhtä paljon kaipaan pieniä turvallisentuntuisia metsiä, kuin vesistöjä – järviä, jokia, lampia, soita. Meret herättävät kunnioitusta. Ihmettelen myös sitä, miten meret viimein oppivat syömään muovikasseja.
Minun puuni ovat usein kelottuneita, ränsistyneitä tai jopa kuolleita. Silti ne yhä ovat säilyttäneet kauneutensa. Kenties viisautensakin.
Taulut sopivat 70 x 50 kehyksiin. Kaikista teoksista viisi käsin signeerattua vedosta. 50 x 70 cm kehyksiin. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.
Kaikista teoksista viisi käsin signeerattua vedosta. 50 x 70 cm kehyksiin. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.
Abstrakti ilmaisu antaa eniten mahdollisuuksia niin itselleni kuin katsojallekin. Mitään ei tarvitse selittää, värit ja muodot puhuvat jokaiselle omaa kieltään.
Tosin jälkeen päin huomaan toistaneeni tiettyinä aikakausina pitempään samankaltaisia väripaletteja ja muotoja. Abstrakti kuva on itselleni rakkain. Jossakin määrin abstrakti ekspressionismi, jossa kaikki on vain spontaania ”prosessiin luottamista” – muotojen, värien, valojen ja varjojen vastaanottamista. Spontaanius kuitenkin hiukan kangistuu viimeistelyvaiheen tietokonetyöskentelyssä. Tosin sekin on muuttunut melko automaattiseksi. Olenhan ohjelman parissa viettänyt melkein 25 vuotta. Pelkkä kuvan valmistaminen alusta saakka ohjelmalla ei kuitenkaan ole minun juttuni. Kollaaseissa on hyvä olla omia valokuviani ja käsin maalauksiani. Sekoittaminen on nautinnollista. Jos työnkulkua voisi kuvailla musiikilla, olisi se ehdottomasti jatsia. Improvisoitua.
Jo eilen latasin tämän teoksen Saatchiin, mutta jäin miettimään miten tämä yhtäaikainen bloggaus ja Saatchiin lataaminen sujuvat. Tuleeko tästä sotkua ja toistoa, vai palveleeko tämä suomalaisia asiakkaitani. Kokeilen nyt kuitenkin jonkun aikaa. Samalla tulee harjoitettua pitkään jumissa ollutta kirjoittamista, jota kuitenkin haluaisin jossakin määrin myöskin tehdä.
Varauloskäynteja 1/5 on 50 x 70 cm kehyksiin sopiva. Viisi käsin signeerattua vedosta. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.
Teosta voi tarkastella myös Saatcin ”view fullscreen” komennolla lähempää. Ja hinta siis eri Suomeen kuin tuonne.
Prosessi. Ikuinen liike. Ikuisuuden kaikki nyt-hetket menneisyydestä tähän päivään ja tulevaan. Hajoamista ja uudelleen muodostumista. Jokainen meistä siinä soluineen.
Hajoaminen – vanhasta muodosta luopuminen – aiheuttaa usein surua. Suostumalla olemaan osa prosessia, voi ehkä katsella sivullisen lailla – ehkä jopa tyynesti – kiertokulkua.
Onko materian väliin jäävä tila henkeä, ja muuttuuko se. Miten henki meissä liikkuu? Vai onko se ainoa, joka pysyy ja kaikki liike tapahtuu siinä. Olemmeko jumalan unia?
Näitä mietin tätä kuvaa tehdessäni. Ja sitä miten suru muutti minua. Miten vuosien positiivisuusharjoitukset muuttuivatkin suruaikana harjoituksiksi hyväksyä ihan kaikki sellaisenaan – koko raadollinen, elävä muuntuva organismi.
Vuoden viimeisiä kuviani julkaisen. Rohkaisen itseäni luottamaan prosessiin, kulkemaan siinä liiemmin miettimättä. Ainainen analysoiminen ei välttämättä johda mihinkään, vaikka ajattelullekin sijansa toki maailmassamme on. Toivon rohkeutta kohdata elämä sellaisenaan. Tuntui miltä tuntui.
Hajoaminen 50 x 70 cm kehyksiin sopiva. Viisi käsin signeerattua vedosta. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.
Loppuvuoden viimeisiä kuvajulkaisuja. Pinkkitukkainen nainen on odottanut julkaisemistaan tai hylätyksi tulemistaan jo useamman kuukauden. Nyt päätin sen kuitenkin julkaista. Ihmiset ovat nykyisin harvinaisia kuvissani. Eläimet ovat ehkä yleisin esittävä olento, mitä kuvissani on. Ja tietysti kasvit. Maisema on jotakin, mitä vielä etsin. Maisema lienee abstrakti, tai vähintäänkin luonnoton, epäesittävä, sinne päin. Ehkä maisemani on pelkkä horisontti tai taivaan ranta.
Niin pinkkitukkaisesta naisestani, kuin muistakin teoksistani, on aivan viime metreille useampia versioita. Jossakin vaiheessa prosessia teen niistä valintapäätöksen. Samalla hävitän vanhat versiot. Lopulliseen päätökseen vaikuttavat tietysti kulloisenkin ajankohdan tunnetilat. Tämä nainen on pysynyt pinkkinä aika kauan.
Eilen illalla ja tänä aamuna tein pieniä vesiväritöitä. Mietin samalla värivalintojani. Vaikka muodollinen ”oikeaksi taiteilijaksi himoitseva” minäni hakeekin tyylikkäitä harmaita ja beigejä, niin tekevä, alati prosessoiva itseni etsii aina jotakin paljon väkevämpää, räikeämpää, voimakkaampaa ja tehokkaampaa. Siitä huolimatta edelleenkin rakastan ehkä eniten ruskean ja sinisen sävyjä yhdessä. Maata ja taivasta. Järkeä ja henkeä. Liha tulee kuitenkin väkisinkin ulos. Fyysiset kivut, hiipuvat himot ja tuntemattomat tuskatilat.
Kohta tulee asiakas hakemaan Uroita ja naaraita teoksen. Se menee Turkuun. Olen niin onnellinen, että joku arvostaa työtäni niin paljon, että haluaa sen seinälleen. Sen suurempaa onnea en pysty kokemaan, sitten perheeni hyvinvoinnin jälkeen.
Pinkkihiuksinen nainen on kooltaan 50 x 70 cm kehyksiin sopiva. Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.
Eilen valmistunut teos. Kuuluu sarjaan Puutarhurin Unet. Puutarhasarjassani lepään ennen ja jälkeen isompia haasteita. Seuraava isompi haaste on Pielaveden näyttely maaliskuussa 2017 kirjaston galleriatilassa.
Tämäkin teos siis myynnissä, kuten kaikki aiemminkin täällä julkaisemani työt. Laitan tästä lähtien uudet teokseni sekä Saatchin verkkogalleriaan että blogiini. Blogini on ollut aina myös kauppani, ja blogissa olevat hinnat ovat suomalaisille asiakkailleni.
Saatchi on tarkoitettu kansainvälisille asiakkailleni, ja siellä hinnoissa on 30 % heille menevää provikkaa ja toimituskustannuksia.
Saatchin kautta voi kotimaahankin tilata signeeraamattomia teoksia niin paperille kuin kankaallekin vedostettuna. Ne tulevat heiltä suoraan ja niissä on vain logoni.
Kaikkia teoksia voi tiedustella puhelimitse tai s-postitse. Maksaa voi nyt myös PayPalin kautta. Yhteystietoni ovat alapalkissa.
Hinta kevyesti kehystettynä, happovapaille, museolaatuisille materiaaleille vedostettuna 220 €.
Uni-sarjoja aloin tehdä joskus 2006 / 2007 suunnitelmallisesti. Ensimmäinen Uni-sarjoistani on Arkaaiset Unet, jota varten matkustin ympäri Pohjois Skandinaviaa kuvaamassa kalliopiirros- ja maalauspaikkoja. Noissa teoksissa yhdistelin pohjoisen eläimistöä, luontoa ja muinaista kalliopiirroskuvastoa.
Uni-sarjat ovat kasvaneet vuosien varrella. Arkaaisten jälkeen tulivat Urbaanit Unet, missä yhdistelin katukuvausta rakastavana maailman metropoleja ja villeja eläimiä sekoilemaan sinne.
Urbaaneja seurasivat Avaruudet Unet, joka palkittiin kutsulla Pietariin tekemään yhteisnäyttelyä 11 venäläisen ja 1 norjalaisen taiteilijan kanssa otsikolla
Avaruus muinaisessa ja nykytaiteessa. Pietarin planetaarion galleriassa olisi ollut lauantaina avajaiset, kun maanantaina samalla viikolla saimme uutisen poikamme äkillisestä kuolemasta. Jäi avajaisiin menemättä. Oma isäni lähti 10 kuukautta pojan kuolemasta. Näiden tapahtumien jälkeen on elämässäni pitkä musta aukko. Mutta myös käsinmaalattu prosessi, josta pidin Rautalammin kirjaston Kivijalka-galleriassa Prosessi-nimisen näyttelyn vuoden päästä pojan kuolemasta. Teokset olivat osa suruprosessia.
Pari vuotta sitten aloin arkistoimaan 20 vuoden aikana ottamiani kuvia.
Yli 100 000 kuvaa ovat nyt kutakuinkin järjestyksessä. Puutarhurin Unet sarja sai alkunsa, kun totesin, että minulla on huomattava määrä kasvikuvia. Elämäkin alkoi muistutella myös sen kauniista ja keveämmistä puolista. Halusin tehdä sarjan, jolla ylistää maailmankaikkeuden runsautta ja kauneutta. Tosin pikkuisen kuviin tuli myös vitsejä. Huumoria ei voi ikinä unohtaa. Vaikka se olisi hirtehistäkin, se auttaa aina jaksamaan eteen päin.
Puutarhurin Unet-sarja, kuten muutkin Uni-sarjat, saattavat jatkua vielä yksittäisinä teoksina silloin tällöin. Voin viedä näyttelyjä niistä yhä edelleenkin eri paikkoihin. Itse asiassa tämä Äänekosken näyttely on tullut järjestetyksi Marjatta Leposen toiveesta. Hän on minun Facebook-kaverini, enkä ole koskaan häntä livenä tavannut.
Mutta muuten en enää jatka näitä sarjoja. Uudet kuvat saavat nyt tulla. Jo jonkun aikaa sitten ne ovat alkaneet pulputa ulos minusta. Ehkä ne ovat hereillä olevampia, valveisempia kuvia, ehkä entistäkin sekavampia. En kuitenkaan pysty ilmaisemaan itseäni enää millään kovin selkeällä. Elämäni on muuttunut hyvin abstraktiksi. Ruotsalainen ystäväni Liisa antoi tälle uudelle kuvantekijälle minussa myös uuden nimen. Signeeraan kuvani tästä lähtien Mirja Birgitta. Omat ovat nimeni. Mutta nyt myös yleensä kaikilla käyttämätön kakkosnimi saa tehdä omia teoksiaan.
Teokset ovat siis digitaalisesti viimeisteltyjä koosteita valokuvistani (olen myös tarkka siitä, että valokuvat todella ovat omia ottamiani ) sekä maalauksistani ja piirroksistani. Jokaista teoksesta voi saada 5 käsinsigneerattua vedosta, joko Hahnemulen museolaatuiselle puuvillapaperille ( 100 % puuvillaa) tai Epsonin puolikiiltävälle valokuvapaperille. Kummankin jälki kestää sisäolosuhteissa vähintäänkin 100 vuotta ja Hahnemulelle luvataan jopa 200 vuotta elinikää. Mutta kukapa sitä on koskaan täällä todistamassa. Hinta on kuitenkin puuvillalla korkeampi, joten siitä syystä kahdenlaista hinnoittelua.
Löysin tänään vanhan vihkon siivotessani kirjahyllyä. Vihkossa oli muistiinpanoja Tiimiakatemian Tulisielut-koulutuksesta. Muut jutut hävitin, mutta kirjoitan tähän vielä ylen yleväiset mietteeni koulutuksen lopussa. Sitten vihko joutaa universumin kiertokulkuun. Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon. Näyttelyjä on yhä tullut pidetyksi. Ulkomaillekin ainakin kerran olen päässyt jopa kutsuttuna. Mitään suurta nostetta ei ole tullut, enkä ole sellaiseen kyllä panostanutkaan. Käsin tekeminen, maalaaminen ja valokuvaaminen, ovat pitkälti toimineet myös hengissä pitävinä voimina ja terapiana. Jotakin muutakin tehtävää niillä ehkä on yhäkin, mutta en ihan varma ole vielä, miten tästä jatkan. No ensin kerron mitä ovat Tulisielut.
Tulisielut, Tiimiakatemian koulutus yrittäjille vuosina 2008 – 2009. Koulutus tapahtui intensiivijaksoin, joita kutsuimme nimellä torstain ja lauantain vastainen yö. Kirjojen lukemiseen, jotka valittiin Tiimiakatemian luettelosta (on muuten mahtava kokoelma). Koulutukseen osallistui eri alan yrittäjiä tavoitteenaan kehittää omaa yritystään koulutusprosessin aikana ja samalla suorittaa yrittäjän ammattitutkinto. Itse olin sen jo suorittanut, joten tein yritysjohdon erikoisammattitutkinnon aiheenani muuttaa graafisen suunnittelun yritys taidepainotteiseksi. Minulla oli tuon koulutuksen aikana ilo tutustua moneen tulisieluun, joista yksi on tukenut minua raskaimman menetykseni jälkeen päivittäin. Sellaista ei voi sanoin kuvata, ei sanoin kiittää. Yksinkertaisesti sellainen on ”vain” osa elämisen ihmettä. Monesta heistä on ollut paljon iloa minulle, ja ennen kaikkea oppia! Kiitos siitä heille.
Yrittäjyyteni on enää vain varjo entisestään. Taiteilija, jos sellaiseksi kutsuisin itseäni, voi ehkä paremmin kuin tuolloin, mutta en halua kutsua itseäni oikeastaan miksikään, vaan lennellä omissa vapaissa sfääreissäni ilman ylärakenteita. Juuri nyt en uskalla suunnitella kovinkaan pitkälle mitään. Päivä kerrallaan mennään. Iloa on siitä, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikea työhuone käsin tekemiselle. Siellä voi tapahtua ihan mitä vain. Myös tilan vuokrasopimus voi loppua milloin vain. Ehkä siitä kannattaa kuitenkin juuri nyt nauttia.
Mutta tässä se teksti, aikas ylevä, mutta jotenkin tämä minua suunnattomasti juuri nyt ilahdutti lukea.
12.6.2009
Tulisielujen viimeinen lähijakso. Takana on viisi tapaamista, treenejä, synnytyksiä, yhdessä ajattelua, itsensä löytämistä kollegojen avulla.
Olen oppinut, että muutos on mahdollinen, jos olen siihen todella sitoutunut. Jos teen todella sitä mitä rakastan, ja jos tekemiseni on yhtä kuin elämän tapani. Ja mielellään elämän tapani kulkisi käsi kädessä elämän tehtäväni kanssa.
Uskoni on vahvistunut. Uskoni siihen, että ihmisen sisäinen valo pääsee loistamaan oikeassa ympäristössä – turvallisessa, suvaitsevaisessa ja rakastavassa ilmapiirissä.
Vaikka en yhäkään tunnustaudu mihinkään uskontokuntaan kuuluvaksi, olen vakuuttunut ”kristillisestä” arvottamisesta, missä suurin niistä on rakkaus.
Minulla on vastuu. Vastuu omasta hyvinvoinnistani, yritykseni luotaamisesta siihen suuntaan, joka kulloinkin on mielestäni oikea. Suunnat saattavat vaihdella – voi olla myrskyä, tyventä, myötälaitaista, kevyttä puhuria, mitä vain – antamassa vauhtia, voimaa tai jarruttamassa. Minun omalla vastuullani on olla tai ei olla taiteilija. Vastuu on valintoja, oikeita ihmisiä, oikeita kysymyksiä.
Tiedän millaista on pitää näyttelyjä. Se menee jo rutiinilla. Tiedän, miten voisin markkinoida ja tiedottaa taiteestani. Tiedän myös, että voin itse saada aikaan tapahtumaketjuja. Minun on vain suostuttava kertomaan taiteestani muille. Siksi minun on uskottava, että taiteellani on niin arvokas tehtävä, että minun kannattaa kertoa siitä toisille.
On luotettava siihen, että maailmankaikkeus ei ole hutiloinut minun suhteeni enempää kuin muittenkaan. Myös minun taiteellani on tarkoitus, ja minulle taiteen tekeminen on elämän tehtävä – jota rakastan.
Enpä ole ennen viljellyt rakkaus-sanaa näin auliisti. On pyhä tuo sana minulle. Mutta elää ilman rakkaus-sanaa, onkin ehkä hiukan rakkaudettomampaa ja ankarampaa, kuin elää elämäänsä myös välillä avoimesti ääneen ja suurimmaksi osaksi kuvilla rakkauttaan ilmaisten.
Olen oppinut tämän koulutuksen aikana uudelleen käyttämään sanaa rakkaus. Ehkä tunnekin on nyt helpompaa ottaa vastaan ja antaa.
Minä pystyn nähtävästi rakastamaan kuvillani ihmiskuntaa, universumia ja ehkä joskus vielä itseänikin.
****
Ja yhäkin minusta tuntuu, että ehkä vain kuvillani pystyn rakastamaan.
Elämän tehtäväksi riittänee ehkä elämänsä loppuun saakka eläminen. Onnellisemmaksi elämän lopun tekevät kuitenkin värit. Mielekkäämmäksi vielä, jos joku muukin kuin minä itse, saa niistä iloa tai jotakin muuta positiivista niistä itselleen. Eli tekeminen tekemisen vuoksi ei riittäne. Olisi oltava annettavaa tai jaettavaa. Edes pieni hiukkanen.
Mieleni ruvella kotimaan vihapuheista lähdin matkalle New Yorkiin muutama viikko sitten. Matkan tarkoitus oli ensisijaisesti tutustua paikallisiin taidemuseoihin, mutta vastaan tuli myös kulttuurien sekamelska ja amerikkalainen kepeys. Liene pinnallista ja kevytmielistä, mutta kyllä se raskaan hevimenon ja puhumattomuuden aina päihittää. Heräsin henkiin. Kunnon musta blueskin on kevyempää kuin suomalainen kaamosmasea apatia. Tai savolaisen tylynkolea ja eleetön puhumattomuus. Savolainen kun todellakin on cool. Täällä ei yläpystyä hypitä ilosta, eikä turhia naureskella. (Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.)
Niin paljon kun minä rakastankin Vesantoa ja sen luontoa ja ihmisiä, niin toivoisin olevani maailmankansalainen enemmän kuin vesantolainen, suomalainen, eurooppalainen jne. En nähtävästi ikinä tule sopeutumaan minkäänlaiseen muhevamultaiseen savolaiseen juurevuuteen, vaan pysyn juuretonna. Tai juureni ovat niin levällään, että ne eivät kohdistu mihinkään erityiseen paikkaan. Sojottavat nähtävästi taivaanrantaan, jota maalailen punavihreässä kuplassani kukkahattu päässä! Maailmaan se Savokin silti osana kuuluu!
New Yorkissa nauratti pitkästä aikaa enemmän kuin moneen vuoteen. Tajusin, että tämä on käännekohta. Raskasmielisyys ja suru ovat väistymässä. Suruaika ohitettu. Masennuksen kalkki pohjia myöten ja Pohjanmaan kautta ryystetty. Läheiset tiukasti mukana, sekä kuolleet että elävät. Oma elämä voi nyt jatkua. Eikä minun suinkaan ole pakko lukea vihapuheita naamakirjasta, eikä kuunnella edes uutisia. Tässä asiassa olen tiukka – ihmisiä EI minun tontillani arvostella rodun, uskonnon tai mielipiteen varjolla. Tämä koskee myös itseäni. Ihminen saa olla. Mielipide en ole minä. Minä olen lihaa ja verta. Ja ennen kaikkea henkeä. Henki on kevyt, avara ja liikkuva. Kiskokoon se juuret ilmaan ja lentää lieputtakoon rajoitta ympäriinsä.
Rakastin, niin kuin amerikkalaiset rakastavat hampurilaisiaan ja kaikkea muutakin kevytkauraansa, New Yorkin kepeyttä. A tisket a tasket – brown and yellow basket. Rakastin jatsia metrojen käytävillä: Underground Hornsin trumpetteja ja saksofonia Union Squarella. Ihmisten kirjoa. Eikä minun rakkauteni ole syvää, vaan hyvin pinnallista, leijailevaa – ja heti kohta jo unohdettua. Mutta yksi asia on jäänyt silti – tämä tunne, että nyt saa riittää raskasmielisyys, hevimetallit ja itsen rankaiseminen. On aika lähteä elämään omaa loppuelämäänsä lapsen ihmetyksellä. Ihmeteltävää riittää: Värejä, runoja, maisemia, ihmisiä, eläimiä, kasveja…
Olen niin rikas, että itseäni käy kateeksi. Eikä minun rikkauteni ole keneltäkään pois.
Toissa iltana oli puolituntinen, jolloin kävi omituinen hyrräys – piti todeta se poikaystävälle ihan ääneen: minua ei nyt väsytä! Yli kahteen vuoteen minulla ei juurikaan ole näitä hetkiä ollut – että olisin ollut pirteä. Vetovoimanlaki kyllä pelittää, eli hokemalla jotakin vetää hokemaansa puoleensa ja saa varmasti tilaamansa. Eli kahden vuoden minuaväsyttää minuaväsyttää hokeminen saa nyt riittää. Enää ei väsytä, ainakaan niin paljon. Olen pirteä. Antaahan tulla nyt sitä pirteyttä niin että piisaa! Kiitos.
Jälleen on inventoinnin aika – hyvin raadollinen ja käytännössä tapahtuva. Roudaan mökiltä ja kotoa kaikkea taiteen tekemiseen liittyvää kamaa Ahvenisen koululle, missä ateljeetila on vihdoinkin totta. Koko ajan Rouva Huolenkantaja naputtaa takaraivossa, jotta kuinkahan kauan tätä iloa riittää: kunta voi koulunsa myydä. Tai se voidaan tarvita pakolaiskeskukseksi. Tai pommi voi pudota niskaan. Itsekin voin heittää lusikan nurkkaan mikä päivä tahansa. Jos muu luovuus ei kuki, niin huolen aiheiden kehittelyssä olen melkoinen maestro. Miksi en voisi ajatella, jotta väistyn tarvittaessa. Mikään ei ole pysyvää, paitsi muutos. Kaikki virtaa. Panta rhei. Kukaan ei ole jäänyt tänne ikuisesti maalailemaan edes taivaan rantaa.
Oma elämäni on ollut hyvin muuttuvaista. Viime aikoina ei ole esiintynyt kovinkaan suurta muutosvastarintaakaan. Vaikka tietysti se ensimmäisenä ainakin piipahtaa laiskan mielessä – ei kai vaan taas tarvitse alkaa tekemään jotakin. Kaikista laiskimmathan ovat yrittäjiä: ovat valmiita tekemään ihan mitä vain, jotta ei tarvitsisi tehdä mitään. Kahdeksantoista vuotta meni yltiöpäisessä tekemisen vimmassa. Mitä syntyi burn outin lisäksi. Ihan mahdoton määrä roskalavalle ja nuotioon pistettävää, painotuotteita paperinkeräykseen. Paljon on syntynyt – sekä makkelia, sytykettä, että ihan mukiin menevääkin tuotetta.
Jos en ole aina onnistunut, niin olen kyllä kovasti yrittänyt. Tänä päivänä onnistuminen ei tunnu edes tärkeältä. Pääasia, että vielä virtaa, vaikka vähän tönkömminkin. Että saan vieläkin opetella. Viimeinkin olen varmistunut myös siitä, että yhdessä asiassa olen aivan varmasti oikeassa: en tiedä paljoakaan, oikeastaan en juuri mitään. En paljoakaan myös osaa. Elämässä on kuitenkin yhä paljon mielenkiintoista, jota haluan opetella ja kokeilla. Onnistuin tai en. Opin tahi olin oppimatta. Jonkinlainen liike on tärkeintä. Muutos. Miten kiitollista on omistaa toimivat raajat. Toki hiukan kolottavaiset, mutta silti vielä hieman aiempaa kapeammalla liikeradalla toimivat!
Yksi selkeästi erottuva punainen lanka on koko rojujatkumossa ainakin. Värejä olen näköjään aina rakastanut. Se rakkaussuhde jatkuu yhä.
Ehkä olen pyrkinyt myös suvaitsemaan ja arvostamaan kaikkea elollista – sillä on minulle itseisarvo – eläimillä, ihmisillä, kasveilla, kivillä, universumilla ja mitä näitä nyt olikaan – quokka ja kenguru! Toivottavasti elollisen itseisarvo säilyy itsessäni, vaikka maailman tilanne näyttää epätoivoiselta, oikeassaolemisen sodat riehuvat ja tunteet käyvät kuumina muutoksien aiheuttamien pelkojen vuoksi. Ja vaikka ihminen yhäkin olettaa, että hänen arvonsa perustuu johonkin ulkoiseen: suorittamiseen, ihon väriin, lompakon paksuuteen, uskomusjärjestelmiin, pörssikursseihin, valtaan. Hallinnan tunteen saavuttamisen harhaiseen pakkomielteeseen. Kun ei voi hallita, pelottaa.
Löysin roudatessa myös kolmen kuvan sarjan, jonka olen tehnyt vuonna 1987 aikana, jolloin työskentelin insinööritoimistossa teknisenä piirtäjänä. Silloin olin yhdistellyt kollaasiin runojani, sähköpiirrossymboleja ja vähän vesiväriä. Yksi runo kuvista pomppasi esille: ainoa ongelma ongelmattomuus, ainoa turva turvattomuus. Tänään muuttaisin tuon ongelmakohdan: ainoa haaste haasteettomuus ja turva-kohdan jättäisin ennalleen. Turvattomuus on elämän peruskuvio. Hallinnan tunne on vain tunne. Turvattomuus on pelokkuutta. Pelkoa ei hävitä muu kuin rakkaus. Uskon rakkauteen. En mihinkään muuhun.
PS. Kuvittelin voivani jättää vihdoinkin pois toiminimeeni perustuvan nettisivustoni www.arsmirjanuutinen.com, mutta huomasin, että melkein kaikissa töistäni painattamissa postikorteissa oli tuo osoite. Jouduin ottamaan domainin uudelleen käyttöön. Yritän saada jossakin vaiheessa elämääni tuolle sivustolle myös luettelon kaikista myytävistä töistäni. Se on iso työ. Onneksi olen NIIN pirteä!
Ensimmäisestä elokuuta lähtien olen ollut työkyvyttömyyseläkeläinen. Loppusuoran alkumetreillä ollaan. Kyvyttömyys koskee lähinnä niitä asioita, joita yrittäjänä pitäisi tehdä paljon: markkinoida, markkinoida ja markkinoida. En jaksa. Enkä edes halua markkinoida ainakaan markkinointiviestintää, jollaista graafinen suunnittelija paljon tekee toisille yrittäjille. Pienet taitot ja taiteet ovat asia ihan erikseen. Erityisesti, jos niitä ei tarvitse anella hattu kourassa ympäriinsä.
Yrittäjä yhäkin olen. Toiminimi on tallella ja teen hyvin vähän, erittäin harvakseltaan, pieniä taittotöitä. Sen lisäksi maalailen, piirtelen, valokuvailen ja kirjoittelen kaikenlaista – pienimuotoisesti, vähäpätöisesti, yksinkertaisesti. Simppelille sopii simppeli. Ja välillä ehkä markkinoinkin: taidetta, taittoa ja näpertelyä. Kulttuuria Kyliin hankkeen kautta pääsen ehkä pitämään lyijykynäpiirtämisen peruskurssia kylille. Kansalaisopistolle tarjottuna kursseille ilmoittautui aina juuri sopivan vähän, jotta ne eivät päässeet alkamaan. Ehkä joitakin toisenlaisiakin luovuuden piiriin liittyviä kursseja hahmottuu. Tai sitten ei.
Haaveilen myös ateljeetilasta. Sellainen olisi ehkä Ahvenisen koululla. Yläkerran toisesta isosta luokasta 20 neliötä ja vesipiste. Enempään ei olisi varaa. Olisi kiva jättää työkalut jonnekin levälleen. Ja varastoida valmiit työt jonnekin.
Inventaariota teen. Kohta ovat kaikki Kelkkakujan kehykset ja kehystetyt näyttelyissä olleet myymättömät vedokset pitkin olohuonetta. Paljon kehyksiä, paljon kuvia, en tiedä mitä niille teen, mutta kehykset ehkä kerään talteen ja vedokset myös. Puutarhurin Unet saavat jäädä kehyksiin, vien ne ensi vuoden kesäkuussa Äänekoskelle Hoikkassaliin. Muista Uni-sarjoista tuskin pidän enää näyttelyjä. Näin kun sanoo, niin kohta on Arkaaisista ja Urbaaneista jossakin näyttely. Ei koskaan ei koskaata, sillä mistään ei voi tietää tarkkaan mitään. Suunnittelen silti jotakin, sillä periaatteella, että suunnitelmat saavat muuttua. Yllätykset ovat tervetulleita. Muutos ikuista. Ja minä kuolevainen.
Muutaman kerran olen turvottanut päätäni ahdistumalla vihapuheista, kiihkeistä mielipiteen vaihdoista ja todennut sitten, että tunteella suhtautuminen mielipiteisiin on vaarallista puuhaa. Ei sovi minulle. Tunteiden vallassa, päihteissä ja muuten vaan pelokkaina tapetaan. Kuka se sanoi, että pitää odotella yön yli. Mielipide perustuu yleensä oman tunteen pohjalle, ja oma tunne tulee ties mistä. Tunteen tuolla puolen on ihminen itse. Ihan hyvä sellaisenaan. Suorastaan loistava. Ihan jokainen meistä. Minäkin.
Minulla on paljon ihania huuhaaystäviä, ja muitakin itsensä ja tapojensa parantamisessa kilvoittelevia ihmisiä. Tässä harrastuksessa olen jälleen kerran nollapisteessä. Tapojaan toki kannataa muuttaa, sillä hyvin käyttäytyvä pärjää paremmin maailmassa. Mutta onko tapojensa parantaminen henkistä kehitystä? Kaikenmoista harhaa on sopivasti tarjolla ja rooliasuja monia. Elämäänsä voi paeta hyvin erivärisiin kuorrutuksiin ja rituaaleihin. Tarjolla on monimuotoisia pensaita mihin päänsä työntää. Koskaan en kuitenkaan pääse eroon siitä tosiasiasta, että minun on otettava vastaan tämä kaikki ihan tämmöisenään, enkä pakoon pääse sinisessa hatussa paremmin kuin punaisessakaan. Henkista kehitystä ei yksinkertaisesti ole, koska sitä ei tarvitse ollakaan. Henki meissä on täydellinen. Siihen ei voi ego puuttua millään muotoa.
Mitä sitten jää, jos ei voi kehittyä henkisesti? Kaikki se, mikä kuorien alla on. Se on enemmän kuin yksikään uskonto tai usko. Kun riisuu natsihakaristit ja kukkahatut päästä, jää jäljelle täydellinen. Ja tähänpä on hyvä lopettaa ja jatkaa värien kanssa lutraamista. Voikaahan kaikki erinomaisesti, mielipiteisiin, rotuun, ihon väriin, koulutukseen tai edes ajatuksiin katsomatta. Dna. ( = elämä on).
Edellisessä blogipäivityksessä mietin elämän ennalta-arvaamattomuutta ja sitä, miten pitäisi osata tarttua kuluvaan hetkeen. Klassinen carpe diem-ajattelu tulee hyvin kaukaa menneisyydestä, vaikka mindfulness on omalla tavallaan tuonut sen uudelleen esille. Suruaikana en ole kovin usein muistanut elämän ihania asioita, mutta olen kuitenkin. Olen muistanut silloin tällöin olla jopa kiitollinen kaikesta siitä, mitä yhä on. Onnellisuus ja kiitollisuus ovat valintoja, jotka voi tehdä vain itse.
Olen saanut itseni kiinni myös itse teosta: valittamasta milloin mitäkin, kipeää polvea, kantapäätä, niskaa. Huonoa säätä. Savolaista perusmyteryyttä, sitä että ei oikein uskalla iloitakaan, koska pelkää siitä koituvan harmia kanssaeläjille. Suvi Suhinoissa tapasin ihanan vesantolaisen nuoren tytön, joka kertoi kärsivänsä siitä, että hän perusluonteeltaan avoimena, sosiaalisena ja iloisena törmää usein savolaiseen, ei ehkä yhtään henkilökohtaiseksi tarkoitettuun, mutta silti jotenkin niin sietämättömän tunteettomaan vähäeleisyyteen. Joka tuntuu usein masentavalta, epäkohteliaalta, henkilökohtaiseksi tarkoitetulta ja kaiken innostuksen katkaisevalta. Mutta ei se ole henkilökohtaista, kyllä minä sen tiedän. Tähän kulttuuriin kuuluu vähäeleisyys. Ilosta ei yläpystyä hypitä. Palautetta ei anneta, jos ei ole ihan viimeinen pakko. Minun on toimittava toisin, en voi sille mitään, että välillä hihkututtaa ilosta, poletuttaa jalkaa kiukusta, tai hypityttää yläpystyä innosta. Toistaiseksi en edes halua oppia hillityille tavoille. Ehkä siksi, että en ole hillitty enkä hallittu.
Miten iloiseksi tulin tuosta tytöstä. Nythän täällä kasvaa uusi sukupolvi. Paitsi, että uusi sukupolvi muuttaa tietysti isompiin paikkoihin. Toivottavasti ovat sielläkin iloisia, avoimia ja vuorovaikutuksellisia. Ottavat toiset huomioon. Innostuvat ja luovat uutta yhdessä. On niin mukavaa, kun naama ei ole norsunpersuuksilla kaiken aikaa, ja että sanoo ihan ääneen jotakin jostakin, mikä saattaa peräti aiheuttaa iloa ja ihastusta. JIPPIJAIJEE. Elämä on aika usein hypetyksen arvoista ja täynnä innostukseen johtavia ihanuuksia. Ja suruun johtavia tosiseikkoja. Suru voi silti olla kaunista, ikävä rakkaudentäyteistä ja ilo voi piipahtaa kylään ihan milloin vain. Niin kuin meille, tulikin kuukautta aikaisempana yllätyksenä ystävämme John Washington Statesta Spokanesta, halattavaksi ja kieputeltavaksi ympäriinsä savolaisia maisemia. Käytimme häntä Lohimaassa ja Karhu-näyttelyssä, Riuttalan talonpoikaismuseossa, Olavinlinnassa, Vanhassa Porvoossa ja Suomenlinnassa tällä kertaa. Ja yhtään ei ehtinyt murehtia siinä välillä. Nauroimme hillittömästi minun huonolle kielitaidolleni. Josta parhaana esimerkkinä oli yritykseni kuvailla, miten Suomessa koulutetaan homekoiria. Ja äänsin dogin duckiksi… eli selitin silmät pyöreinä miten meillä koulutetaan täällä homeankkoja. John totesi vain, että suomalaiset ovat aika weird porukkaa. Niinpä.
Valittaisinko kylmästä. En tohdi. On hyvä keli arkistoida kuvia. Kaikki on avoinna joka suuntaan. Ei ole näyttelyjä varattuna eteenpäin. Teoksia tietysti olisi nytkin viedä vähän sinne sun tänne. Katsotaan nyt miten prosessi etenee.
Kuolemakielto on suvussa, vaikka jotkut ovat sitä rikkoneetkin jo. Mokomat. Äidin äkillinen tajunnan menetys ja portaissa kaatuminen herätti heti pelon, että nytkö taas, että ei ei ei, ihan vielä ainakaan. En jaksaisi, en kestäisi. Mutta kyselläänkö näissä asioissa omaisten mielipiteitä. Ei kysellä.
Äiti voi nyt kuitenkin kutakuinkin normaalisti. Epäselvää on yhä, mikä tajuttomuuden aiheutti. Varmuustoimenpiteitä on tehtävä. Uusittava oven lukko Kotimäessä sellaiseksi, että pääsee myös ulkoapäin avaimella sisään. Hankittava turvahälytin tai vastaava. Koskaan ei voi tietää mitä yksin asuvalle vanhukselle voi sattua. On ollut puhetta myös siitä, että äiti muuttaisi kirkonkylälle raputtomaan asuntoon, mutta sitäkään ei voi kiirehtiä eikä tuputtaa. Muutoksien sisäistämiseen olisi hyvä saada aikaa. Tätä sopeutumsaikaa ei aina suoda. Hyvinkin äkillisesti tempaistaan läheisiä ja rakkaita pois. Sairauksia iskee salamoina kirkkailtakin taivailta ja on pakko muuttaa tottumuksiaan. Jotenkin pahimman pelkääminen on ydinjatkeessa. Toisinaan saa yllättyä myönteisesti tällä asenteella.
Elämä muistaa säikytellä hauraudestaan miltei jokainen päivä. Päivä voi olla viimeinen. Ei ole aikaa tuhlattavaksi joutavuuksiin. Riitelemiseen, kadehtimiseen, pitäisi-juttuihin tai edes murehtimiseen. Tosiasia on, että ihmisen osa on vanhentua, sairastua ja kuolla. Sitä ennen toki syntyä, vahvistua, lisääntyäkin ehkä. Elämä on oppimisprosessi, jossa olisi parasta tiedostaa mitä juuri nyt tapahtuu. Tällä hetkellä kesääntymistä, luonnon vihertymistä ja hyvin hidasta lämpenemistä. Odottelen maalien ja kangaspohjien levittämistä Käpälämäen rannassa. Murheenkin keskellä voi paistaa aurinko. Joku voi kävellä halattavaksi. Oman vajavaisuutensa, keskeneräisyytensä ja niin sanotut virheensäkin voi antaa anteeksi. Anteeksianto kaikelle ja kaikille. Elämä on.
Pojan haudalla kävimme. Poika ei ole siellä. En tiedä missä on. Ainakin minun sydämessäni. Ja monen muun. Siellä laulaa laulujaan. Bluesia enimmäkseen ja parempina päivinä rokkia. Kaksi vuotta ei ole pitkä aika niin läheisen kuolemasta. Vähän olen toipunut. Alan pikkuisen jo huolehtia omasta voinnistani. Olen käynyt salilla ja kävelemässä. Asioita, jotka eivät onnistuneet vuosi takaperin. Hiukan on alkanut myös valokuvaaminen kiinnostaa uudelleen.
Miikan tytär Iita ja poikaystävänsä Toni kävivät rannassa. Toivat mukanaan tyrnin ja mustaherukan taimia. Jotakin uutta sinnekin. Josko heidän lapsensa saisivat niistä mehua keitellä, tai ainakin rastaat popsia.
Vesannon näyttelystä ei ole juurikaan kuulunut. Siellä työni vielä perjantaihin asti notkuvat. Hiljaista on ollut. Kuten yleensäkin. Ei se hirveästi mieltä hivele, vaikka ei ole koskaan estänyt tekemistä jatkamastakaan. Näyttelyjä on pidettävä sen vuoksi, että en halua tehdä tätä pöytälaatikkoon enkä pelkästään itselleni. Mitä minä tuommoisella taulumäärällä tekisin. Kuvien tekeminen ei ole minulle päiväkirjan kirjoittamista, vaikka ehkä sitäkin. Se on ihan kaikille tekemistä ja jakamista. Säilytystilaa tuotoksille mietin taas. Ehkäpä noista tulee aikas jämy juhannuskokko. Iloa kaikille taiteesta!
Alkaa hahmottua jollakin tavalla, ei mitenkään selkeästi eikä terävästi, että viimeisten noin neljän vuoden aikana olen läpikäynyt runsaasti voimavaroja vievää prosessia. Näen nyt vasta, kahden vuoden jälkeen, miten pojan kuolema tai vaikkapa paluumuutto synnyinseuduille, on vaikuttanut. Elämäni suurimman tuskan läpikäyminen ja siitä toipuminen on tapahtunut hitaammin, mitä olin kuvitellut. Pääni ei toimi läheskään aina niin kuin oletan sen toimivan. Tunteet ja niiden käsittely tulevat jälkijunassa. Viiveellä.
Rikasta elämäni on ollut syvyyssuunnassa – synkimmästä ahdistuksen ja tuskan kuilusta aina melkein euforiseen ja pökerryttävän huikaisevaan elämän kauneuden kokemiseen. Ja nämä tunteet – kuten eilen syöpää sairastavan ystäväni kanssa keskustelimme – eivät ihan hirveästi toisistaan edes poikkea. Muutama päivä pojan kuolemasta muistan ajatelleeni – tässä koen syvintä ja raskainta tuskaa mitä koskaan. Samalla tunsin miten kaikki on rauhallista ja tyyntä, että mitään ei ole poistunut, että kaikki – poikakin – on yhä tässä. Melkein kuulin hänen sanovan: äiti, ei ole mitään hätää – olen tässä.
Maallisemmalla saralla voin todeta, että yritysharrastus oli sekä kallis että kuluttava. Piti selvitä, pärjätä, myydä, markkinoida, olla esillä, hankkia tilaisuuksista vaareja, asiakkaita, ostajia. Opin 20 vuodessa uuden kielen, yrittäjäkielen ja markkinointijargonin. Opin aikomaan, tekemään suunnitelmia, aikatauluttamaan, tekemään budjetteja, säilyttämään kuitteja.
Bisnesslangi on alkanut viime vuosina särähtämään korvaan ja tuntua toisarvoiselta. Samanlaiselta peikolta, miltä se tuntui 20 vuotta aiemmin, kun vastentahtoisesti aloittelin yrittäjän uraani. Ura kuvaa hyvin yrittäjyyttä – se on itse luotava, apua saa toki pyytää, mutta omillaan on toimeen tultava ja vastuu kannettava kaikesta yksin. Myös silloin kun elämä mättää tuhannella turpaan. Minulle oli tullut tunne, että yrittäjyyttä on pakko harjoittaa hamaan hautaan, vaikka henki menisi ennen aikojaan tai ainakin siihen saakka, kun se menee. Ja ihan varmasti se menee, vaikka ei yrittäisi yhtään mitään. Kattoon syljeskennellessä saattaa mennä jopa vauhdikkaammin mitä mielekkäästi yrittäessä.
Eikä se ura etene, jos ei kerro eli markkinoi tekemisistään. Parasta markkinointia on tekemisensä jälki. Jos se ei riitä, niin turha runoilla. Paskaa on turha paketoida ruusupaperiin, ainakaan muualla kuin puutarha-alalla. Viime vuosina minulta on lähtenyt halu ja jaksaminen markkinoida. Niin kohderyhmät kuin heimotkin ovat olleet minulta hukassa, erityisesti Koti-Savoon muutettuani. Joku paikallisista yrittäjistä kysyikin, mitä tekee graafinen suunnittelija. No ei ainakaan mitään yrittäjyyteen liittyvää! Tulin olemaan vanhemmilleni enemmän läsnä, mökkiä lähempänä, puhtaaseen luontoon ja rauhaisaan satamaan, vaan mitä olin tullut tänne tekemään saadakseni elantoni – sitä en todellakaan tiennyt. Olisi ollut helpompaa muuttaa Lappeenrantaan – siellä sentään tiedetään yleisesti kissanpoikia pestävän! Lappeenrantaa pitääkin vielä miettiä….
Ei siinä mitään vikaa ole, että kertoo mitä tekee, mitä palvelua tarjoaa ja kenelle. Kunhan ei tarvitse myydä mitään omien arvojensa ulkopuolelta. Eikä valehdella. Isä minulle jo pienestä pitäen opetti: valehella ei sua! Aina ei kuitenkaan tiedosta, mikä on totta ja mikä pelkkää tunnetta, tai kulttuurin luomaa harhaa. Totuuteenkin on yhtä monta näkökulmaa kuin on sitä pohtivaa yksilöä.
”Onneksi” elämä sitten alkoi mäiskiä täysillä päin pläsiä, eli tuli kokemusta syvyysulottuvuudessa – rotkon syvyydestä taivaan korkeuteen – niin etteivät yrittäjyyden lonkerot enää niin hirveän tärkeiltä edes tuntuneet. Mikä lopulta on elämässä tärkeää? Muistan aika usein sanoneeni, että en voi jäädä eläkkeelle, että saappaat jalassa hautaan. En voi ottaa sairauslomaa. Pieni yrittäjämarttyyriuhri yhteiskunnallemme. Skål!
Viime kesän jälkeen olikin sitten pakko ottaa jo sairauslomaa, kun ei jaksanut enää kissaa sanoa. Piti sanoa pötköeläin. Ja kun olin sanonut pötköeläin, en muistanut enää mistä eläimestä olikaan ollut kyse. Romutuin. Väsähdin. Masennuin entisestään. Tulin epätoivoiseksi. Hymyttömäksi ja jalattomaksi. Näköalattomaksi. Kaikinpuolin raakiksi. Raak.
Nyt olen saanut päätöksen, että elokuun alusta olen eläkkeellä. Vähän vielä yrittäjäkin, mutta ihan vähän. Teen kuviani, jos huvittaa. Luulen huvittavan, sillä pitkään aikaan en juuri muusta tekemisestä ole iloa saanut kuin kuvan vääntämisestä. Nyt ei ole pakko yrittää, markkinoida – paitsi, jos sitä oikein kovasti tahdon. Niinkin voi käydä. Minulla on myös ensimmäistä kertaa elämässäni taiteilija-apuraha: työkyvyttömyyseläke. Jihhaa! Kaikkihan senkin myytin tuntevat, että taiteella ei elä. Miksiköhän ei. Uskon, että siksi, että taiteilijan ammattia pidetään yhä edelleenkin jonakin muuna kuin yrittäjyytenä. Taiteilijat ovat kautta aikojen olleet eniten yrittäjiä ikinä.
Lopuksi markkinointilauseke:
Vesannon kirjastolla toukokuun ajan
Puutarhurin Unet – valokuvakollaaseja.
Kasvikuvistani, joita löytyi arkistoista läjiä. Olin ne sivuuttanut liian kauniina itsestäänselvyyksinä. Mutta onko mikään sitä? Olin melkein unohtanut miten kaunis on kukka. Olin melkein unohtanut koko kukan. Olen helposti sokeutuvaa lajiketta!
PS. Ai niin. Meillähän oli vaalitkin. Vihreille viisi lisäpaikkaa on minullekin voitto. Elän punavihreässä kuplassa ihan mielelläni, mutta näitten vaalien merkittävintä antia on ollut erinomainen keskustelu somen kuplauttavasta vaikutuksesta. Paljon kiitoksia Persujen nuoriso-osastolle tästä huomiosta. Jostakinhan Persut kannatuksensa saavat. Sitä sietää miettiä, esimerkiksi pohtimalla kysymyksiä: miten paljon on syrjäytyneitä, vähäosaisia, kaikesta irrallisia metsien miehiä ja naisia. Tyttöjä ja poikia. Työttömiä ja toivottomia. Pieniä henkihieverissä yrittäviä. Perkele!
Siinähän se räpistelee, omituinen elämisen pelko.
Juuttumus johonkin tahmaiseen,
jolle on moniakin nimiä: uupumuksesta masennukseen.
Mörkö se kumminkin on, iso ja musta, niin kuin se depisvideon koira.
Minne katosivat voima, energia, tarkoitus ja merkitys, tavoitteellisuus ja usko tulevaan?
Kirkkaat aikeet tulevaisuuden toiminnoista, halut, visiot ja toivo? Hassuja sanoja!
Vai ovatko ne olleetkin vain hukkaan heitettyä aikaa, haaskausta?
Osaisinpa vain hengitellä rauhassa sisään ja ulos.
Ja katsoa mitä käsi tekee ja mihin jalka astuu. Kuka tulee vastaan.
Voima on ehkä pitkään edessäni riippuneen pilven takana.
Räntäsateen ja kaiken loskan, märän, pimeän ja tuhruisen peittämä.
Marraskuusta maaliskuuhun sääpuntarina olemisen tukahduttama:
sen kovempi kolotus mitä syvempi matalapaine.
Pientä lämmintä föhniä välillä, lapsenlapsen katseessa, naurussa.
Muisti tekee kaikenlaista jäynää. Unohdan asioita, joita elämässäni on.
Erityisesti hyvä, kaunis ja runsas, unohtuvat.
Kaikki henkiset kirjoitukset, joita olen imenyt itseeni kymmenet vuodet,
ovat yhtä kaikki sitä samaa olleet, että ei ole kuin tämä hetki, joka
voi tuntua milloin miltäkin. Surulta, ilolta, ahdistukselta.
Tunnen mitä tahansa, on se vain ohimenevää tunnetta, palatakseen taas mennäkseen ohi.
Siitä huolimatta muistelen tulevaisuutta, teen synkkiä ennusteita.
Tätä hetkeä pääsee kepeästi karkuun sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.
Mitään carpe diem pakkoa ei ole.
Pois minusta krooninen mindfulness!
Nyt on aina ja minä siitä poissa. Paossa jossakin.
Suremassa tai fantasioimassa. Toivomassa ja haluamassa.
Tekemässä tilaa pettymyksille.
Ihan selvästi tässä kohtaa on murros ja kriisi. Taitekohta.
Siirtymäriitti. Kaste. Konfirmaatio. Kuoleman odotuksen alkaminen.
Loppusuora elämässä.
Miten loppusuoransa tai loppuvääränsä saisi elettyä niin,
ettei pelkohinsa läkähtyisi, haluihinsa hapantuisi.
Ettei toivoisi mahdottomia, ja unohtaisi kaikkea sitä mitä nyt on.
Juuri tällä hengen vedolla.
Loppuun asti on kuitenkin henkeä vedettävä.
Ja loppuuko se joku vielä kuolemaankaan?
Kehon mätänemiseen, sielun hajoamiseen, jälkiin joita on jättänyt?
Näitä ei todellakaan kannata jäädä miettimään. Isompipäisten hommia.
Alanpa värkätä jotakin. Ehkä pukkaa kuvaa, ehkä sanaa. Ehkä otatuttaa päikkärit.
Ehkä on pantava ruukkukukka uuteen multaan.
Kaiken paljouden ja runsauden keskellä negatiivinen – tyhjä tila – voi olla
myönteisempi kuin kielteinen nimensä. Ilman sitä, en havaitsisi täyteyttä.
18 vuotta yrittäjyyttä. Mitä lie ollut.
Kovaa työtä kalliiseen hintaan.
Hengen menettämistä. Toivon kadottamista.
Henkensä pitimiksi kittuuttamista.
Ja joskus jotakin hauskaakin.
Näin kaukaa katsottuna, enimmäkseen
itsensä höykyyttämistä jonkun – senkö
vuoksi, että on saanut tehdä työtä.
Oliko se sen arvoista.
Oliko.
Kuvittelin, että onhan se ihan pakko,
kun on kerta aloittanut, saada myös yritys pyörimään.
Ja onhan se ainakin ihan pakko, jotakin ihmisen tehdä.
Jos ei muuta, niin yrittää yrittää, toimia jotenkin, suorittaa.
Tulla hyväksytyksi edes tekemisen kautta.
Vaikka ei se niin ole, että ihmisen mitta ja arvo
olisi mitenkään tekemisissä, suorittamisissa, prenikoissa ja saavutuksissa.
Mitä silloin jää, kun ei odota mitään,
ei suunnittele mitään, ei halua mitään,
paitsi ehkä pikaista kuolemaa.
Helpotusta.
Joinakin päivinä ilo käväisee kylässä.
Maalailee, ehkä piirtelee.
Järjestelee kuva-arkistoja.
Syytelee mukamas taideteoksiaan Saatchiin lojumaan.
(samahan se on missä ne bitit ovat, omalla vaiko Saatchin palvelimella)
Sijaistoimintoja.
Mukamas jotenkin parempi, kun edes joitakin pakkoliikkeitä.
Hajanaisia raajojen heilutuksia.
Jos ei ole yhtään mitään,
niin ei edes epätoivoa.
Hyvin kaikki on.
Järjestyksessä.
Ehkä voisi tehdä design-arkun.
Tosiasiahan on, että kohta sitä tarvitaan.
Tekisi jotakin tarpeellista, hyödyllistä.
Olisi sillä tavalla myös taloudellinen.
Säästyisi arkkurahat kuoppaanpanijoilta.
Isäni olisi osannut tehdä senkin, mutta hän halusi elää, vain elää.
Ja tehdä jotakin. Koko ajan.
Hänellä oli elämänhalu. Ei masennusta.
Ei tällaista viheliäistä päätä, joka näkee vain mustaa joka puolella.
Tai sokaistuu valkeista hangista silmänsä kipeiksi.
Äitini tekee jotakin koko ajan.
Ehkä enemmän nyt, kun isää ei ole.
Ikävä on tehtävä pois. Käsillä.
Jotakin kaunista. Tarpeellista.
Voi minun rakasta äitiäni.
Eilen katselin lumisia puita ja olin hetken haltioitunut.
Sitten tyhjyyden lumous.
Mitä järkeä on ensinkään elää.
Tehdäkseenkö ehkä jotakin.
Mitäköhän.
Pitäisi ehkä.
Tehdä Keiteleen näyttely.
Viedä se sinne helmikuun yhdeksäs.
Edellinen siellä kaksi viikkoa pojan kuoleman jälkeen.
En minä siitä mitään muista.
En ollut täällä, edes tajuissani.
Luulin vain, että on tehtävä, kun on luvannut.
Pysyä sanoissa, sopimuksissa.
Nyt vasta tajuan, että ei olisi ollut mikään pakko.
Silloin, sen enempää kuin nytkään.
Mitä sinne nyt veisi.
Jos nyt kuitenkin viemään alkaa.
Paljon on bittejä mistä valita, hiukkasia avaruudessa.
Katsookokaan niitä kukaan.
Että onko silloin väliäkään mitä vie, jos on viedäkseen.
Ketä jaksaa kiinnostaa. Kiinnostaako itseänikään.
En ole koskaan saanut selvää täällä, näissä paikoissa,
joihin olen näyttelyjä vienyt, että
katsooko niitä kukaan vai ovatko
ne yhtä tyhjän kanssa.
Tyhjyyden täytettä.
Yhdentekeviä hiukkasia.
Täytyisi, pitäisi, olisi tehtävä, suoritettava.
Aiottava. Suunniteltava. Sommiteltava. Järjesteltävä.
Jade Galleryn näyttely on nyt pystyssä. Avajaiset olivat lämminhenkiset ja vastaanotto mahtava. Leilan kanssa jäimme hyville mielin kokonaisuudesta, vaikka se onkin ahdettu tosi pieneen tilaan. Työmme ovat todella erilaisia, mutta se tarkoittaa myös sitä, että dynaamiikkaa löytyy. Samanlaisuus ei ole mitenkään tavoiteltavaakaan. Leilan kanssa on hyvä pitää näyttelyjä kahdestaan, koska meissä on juuri sopivasti erilaisuutta ja sopivasti yhteistä geeniperimää. Kun mietin tätiäni, Leilan äitiä, ja isääni – niin yhteistä heissä on estetiikan kaipuu ja käsin tekeminen. Noitten kaipuiden lisäksi minulla on kiinnostus myös tekniikkaan ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Jos en nyt ihan rakasta, niin ainakin tykkään kovasti, kaikenlaisesta tekniikasta – valokuvaamisesta ja kameroista, kuvien digitaalisesta manipuloimisesta – analogisen ja digitaalisen yhdistelemisestä. Olen aina ollut coctailien tekijiä, vaikka alkoholipitoisista coctaileista olen luopunut noin 19 vuotta sitten. Kannattaa mennä Hesan reissulla kurkkaamaan Punavuorenkatu neloseen! Ja ostaakin saa. Omista teoksistani saa myös vedoksia.
Sairauslomasta huolimatta taittelen hissuksiin Vesanto-lehteä. Muutiimin tytöt ovat tehneet työn minulle tällä kertaa helpommaksi ja ilmoituksetkin ovat suurin osa jo kertaalleen tehtyjä. Yritys on jäämässä todella pienelle volyymille ensi vuoden puolella. En enää maksa arvonlisäveroa enkä yelliä. Saan ansaita yrityksen kautta todella vähän. Mutta Vesanto-lehti siihen mahtuu ja oma taiteeni. Taiteella ansaitseminen kun ON TODELLA VÄHÄN. Myös pienten omakustanteiden taittoa jatkan. Hyvä uutinen niille, jotka nyt miettivät oman kirjansa kustantamista on se, että minun ei tarvitse pistää oman työni päälle 24 prosentin arvonlisäveroa.
Sairausloma, se joka olisi pitänyt ottaa jo heti Miikan kuoleman jälkeen, on nyt, ja se on pitkä. Olen hyvin uupunut ja palautuminen tästä kaikesta vie varmasti pitkään. Kauan taistelin myös Vesannolle muuttamisesta tulleita epämiellyttäviäkin asioita vastaan. Yritin olla positiivinen, mutta nyt, kun uskallan olla myös kiukkuinen joillekin asioille, alan ymmärtää miten isosta asiasta muutossakin oli kysymys. Ei muutto maalle, omille savolaisille juurille, ole todellakaan ollut ihan olankohautusjuttu. Koen savolaisen ilmapiirin hyvin erilaiseksi mitä esimerkiksi keskisuomalainen ilmapiiri on. Lisäksi olin juuri opiskellut useamman vuoden Tiimiakatemian mahtavia kursseja, joille ominaista on rakkaudellinen ja hyvin avoin ilmapiiri. Erityisen lämmittävää Tiimiakatemian koulutuksissa oli niillä syntynyt avoin ja luottamuksellinen palautteen antamisen kulttuuri. Savolainen ei puhu eikä pukahda. Jos ei sanota mitään, tarkoittaa se yleensä sitä, että ehkä kaikki saattaa olla ihan ookoo, tai sitten ei. Huu nous ja huu keörs!
Vesanto-valintaan liittyy tietysti paljon myönteisiä asioita, kuten se, että sain olla paljon rakasta isääni lähellä hänen viimeisinä aikoinaan. Ja toivottavasti voin olla myös äitini tukena hänen vanhuusvuosinaan. Vaikka tällä hetkellä hän voi itseäni paremmin.
Siperia opettaa. Tietäisinpä mitä tällä kertaa. Nöyrtymistä ainakin ja itsenäistymistä edelleenkin. Jos haluaa tehdä vaikkapa taidetta, niin ei siihen tarvitse kuusikymppisen enää lupaa kysyä keneltäkään. Sisäinen teinini kyllä kapinoi alvariinsa, potkii ulkoista mummoani ja piirtelee hävittömän kuvia seiniin.
Jouduin sitten nostamaan tassut pystyyn kaiken paineen ja uupumuksen keskellä. Yksinkertaisesti en enää jaksanut. Heinäkuussa pidin ihan oikeaa kesälomaa, jolta sitten en ole työelämään palannutkaan. Muutaman viikon pysähdyksen jälkeen huomasin, että en jaksa enää sellaisia asioita, joita koin aikaisemmin pakollisiksi jaksettaviksi. En jaksanut enää olla yrittäjä, joka huolehtii oman yrityksensä markkinoinnista ja hakee itselleen asiakkaita. Minun tapauksessa asiakkaat olisivat mahdollisesti toisia yrittäjiä, joille suunnittelisin markkinointiviestintää. Kiitos ei. En jaksa. Yhtään vähempää ei voisi kiinnostaa.
Viimeiset vuodet yrittäjyyteni on ollut koetuksella muutenkin. Tuoda yrityksensä Vesannolle on tehtävä impossible, vaikka ensin jotakin muutakin luulin. Niin yrittäjähenkinen en todellakaan ole, että pärjäisin työlläni Vesannolla!
Kuoppa on ollut syvä. Ja koira iso ja musta. Välillä en ole jaksanut enkä uskaltanut mennä ovesta ulos. Useisiin puhelinsoittoihin olen jättänyt vastaamatta. En ole jaksanut puhua. Sosiaaliset tilanteet eivät ole juurikaan houkutelleet. Voimia on ollut niin vähän, että pieninkin kanssaeläminen lajitovereiden kanssa on ollut lähes mahdotonta.
Mullan seassa, syvissä syövereissä on tullut tehtyä päätöksiä: ei enää stressiä enempää. Ei enää pakkoyrittäjyyttä. Yrittäminen sananakin on stressaava.
En tiedä miten kauan musta koira asuu meillä, mutta olen kokenut, että jos se lähteekin välillä hetkeksi pois – niin saapuu se kohta hiukan isompana ja painaa tassullaan nurkkaan. Pyrin olemaan sille armollinen: ole niin kauan kuin on tarvis, ja mene sitten kun siltä tuntuu. Herkkuja sille ei toki kannata antaa, sillä ei sen tästä enää tarvitse kasvaa. Mieluummin soisin kutistuvan sen. Mitä musta koira suoraan Siperiasta opettaa, mietin sitten kun jaksan.
Sivussa, mustan koiran kanssa, olen vedellyt muutamia mustia siveltimen vetoja. Niistä ja viime kesäisistä maalauksista kivelläni, olen yhdistellyt Helsingissä, Jade Galleryssä, serkkuni Leilan kanssa pidettävän näyttelymme noin viisitoista kuvaa. Kaikki on muuttunut kuvissanikin. Tavara ja ehkä merkityksetkin ovat vähentyneet. Kun on näin väsynyt, ei jaksa paljoa. Vaikka vähänkin voi joskus olla aivan liikaa.
Isän hautajaiset menivät hyvin hautajaisiksi. Ne olivat myös mukavat – hautajaisiksi.
Oli kiva nähdä serkkuja, lapsenlapsia. Kaikkia näitä, jotka elossa vielä ovat.
Eilinen meni melkein lepäillessä. Tuntuu, että unikaan ei riitä mistään.
Että nukkua voisi enemmän mitä työlaki sallii. Muutaman jutun jaksoin taittaa eilen Vesanto-lehteä.
Tänään lehden taitto jatkuu ja samalla muukin työelämä.
Äitienpäivä oli myös ensimmäinen ilman esikoista. 20. päivä tulee hänen kuolemastaan vuosi.
Hyvin tyhjä on olo.
Merkityksiä haen.
Mielekkyyttä tekemisille.
Mikä on kylliksi kiinnostavaa, että sitä jaksaisi tämän tyhjyyden keskellä tehdä.
Kaikki se mikä on pakollista.
Ja sitten taas viivoja ja värejä.
Silti minulla on paljon jäljellä rakkaita.
Isä lähti sitten kalaisammille vesille 12.4.2014 klo 13.45. Lopulta hänen ei tarvinnut virua sairaalassa 12 päivää pitempään. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat olleet enemmän tai vähemmän varpaillaan olemista isän kunnon vuoksi. On lähdetty välillä ambulanssilla, välillä taksilla ja viime kesänä vielä mopollakin. Viime kesä oli uskomattoman ihana isäni kunnon puolesta. Hän oli suurena tukena pojan menettämisen shokissa ja surutyössä, joka sekin jatkuu yhä.
Isän lähteminen oli luonnollisempaa ja armollisempaa kuin pojan. Minua lohdutti ajatus siitä, että inhimillinen kärsimys ei turhaan pitkittynyt, vaikka minulla onkin itsekkäänä ihmisenä häntä suunnaton ikävä. Mikään ei koskaan voi korvata isääni. Isän käden jälkiä on konkreettisestikin joka puolella niin paljon, että en voi koskaan häntä unohtaa. Minua lohduttaa myös ajatus, että poikani sai pappansa kaverikseen. He olivat toisilleen todella tärkeitä. Miika pelkäsi jo pitkään papan menettämistä.
Ei tämä silti liian helppoa ole.
Jostakin syystä työtilanne on kääntynyt paremmaksi, mitä edellisenä kertana bloggaillessani. Muistan syvän epätoivon vireen, joka vallitsi kaikki talvikuukaudet myös yrittämisen suhteen. Nyt on työtä. Ja ihme kyllä myös voimia tehdä sitä.
Isäni oli projektien mies. Aina oli kehitteillä jotakin. Viime kesänä mökin hellaremontti. Talvella Kotimäen ullakkoremontti, ja meidän tuulikaapissa on isän viime talvena tekemä kenkäteline. Käsillä tekeminen, ylipäätään jonkin tekeminen, on avain selviytymiseen surussakin. Siksi minun keittiön apupöydällä, missä yleensäkin leivotaan, makaa aina keskeneräinen maalaus. Käyn joka välissä vetämässä siihen lisää väriä.
Näinä päivinä ovat värit taas olleet suurena lohtuna. Värit ja viivat. Pähkäilen tuntitolkulla jotakin värisävyä. Viivan olemusta.
Ja jälleen tehdään Vesanto-lehteä. Nyt kesänumeroa. Mukavan tiimin kanssa.
Isälle lupasin pitää huolta äidistä. Se tarkoittaa, että pikku hiljaa on alettava tosi toimiin oman kunnon huollossa. Miikan kuoleman jälkeen on kunto rapistunut entisestään ja kiloja karttunut. Haluan tulla terveeksi. Tiedän, että äitini on pitkä-ikäistä ja sitkeää ”koko ajan projekti vireillä” -sukua. Täytämme tänä vuonna äidin kanssa yhteensä 140 vuotta. Äiti 80 ja minä 60. Vielä virtaa.
Aivan liian helposti alan nähdä syitä ja seurauksia paikoissa ja teoissa. Ikään kuin olisi Vesannon vika se, että olen yrittäjänä konkurssin partaalla. Siitäkin huolimatta, että minulla on tälläkin hetkellä hyvin paljon erilaisia töitä alalta. Tosin useimmat asiakkaani ovat yhtä pieniä yrittäjiä mitä itsekin olen, ja siksi juuri heidänkin laskunsa jäävät usein maksamatta minulle päin. Olemme omituisessa kierteessä, jota kutsutaan lamaksi. Muutenkin tämä suhdanneherkkyys, johon en koe itselläni koskaan olleen pienintäkään osuutta tahi arpaa, koskettaa aina kaikkia, ja eniten kärsivät kaikista pienimmät, surkeimmat, sairaimmat ja köyhimmät.
Huomaan tulleeni lähes paranoidiseksi. Odottelen vain pahinta. Läheisten kuolemia, katastrofeja ja pelkään, ihan oikeasti, maailmansotaa. Vähäisemmistäkin syistä on aloitettu todella isoja sotia. Tuhottu melkein kaikki. Ja jälleenrakennettu. Oikeassa olemisen tarve on todella suuri. Vain rohkeimmat uskaltavat olla myös väärässä.
Kipuilen tällä hetkellä myös isäni kipuja. Hänelle on aloitettu vahvat opiaatit. Miikan kuoleman jälkeen, puoliksi tosissani ja puoliksi hirtehishuumorilla sanoin isälle, että SINÄ ET NYT KYLLÄ KUOLE! Ja niin hän on kiltisti voinut olosuhteisiin nähden kohtuullisesti aina näihin päiviin saakka. Minulle niin rakas isäni kärsii nyt kovista kivuista. Tämä on monelle meistä tuttua – läheisen kärsimys!
Ei voi väittää, että elämä olisi mitenkään helppo nakki. Että kaikki sujuisi kuin Strömssöössä. Viime yönä unessa mallailin erilaisia kenkiä. Oli helmillä koristeltuja ja melkein lumikenkiä. Arvioin nähtävästi sitä, millaisissa kengissä voisin edetä. Valitsin mukavat, mutta rumat kengät. Elämä on. Rumaa ja käytännöllistä. Ei ihme, että janoan väriä ja kauneutta. Sitä tiedostaenkin mietin, miten tästä kaikesta voisi selvitä hiukan enemmän hengissä. Siten, että elämälle tulisi mielekkyyttä. Että oma mieli ei sairastuisi. Että en tulisi enää yhtään kielteisemmäksi, pelokkaammaksi ja turhautuneemmaksi. Tai kaikista pahinta – katkerammaksi. Koska nuo ominaisuudet ja tunnetilat eivät ole ihmiselle hyvästä. Ne tekisivät minusta ympäristömyrkyn.
Olen yrittänyt kovasti selviytyä lapsen menetyksestä. Olen yrittänyt elättää itseni ainakin omasta mielestäni kohtuullisella ammattitaidolla. Mutta elän mieheni työttömyyskorvauksella, joka ei todellakaan riitä yrityksen kuluja kattamaan. Olen jättänyt lääkärin tarjoamat sairauslomat ottamatta, että saisin edes joskus laskun laittaa. Ja jos lopetan yrityksen, niin mitä sitten? Kaikki muuttuisi entistäkin hankalammaksi. Olisi siis jaksettava kestää ja selviytyä yhä edelleenkin.
Mutta. Selviytyminen ei ole oikeaa elämää. Se on vain selviytymistä. Ajatus lakata yrittämästä selviytyä lohduttaa. Ei ihmisen tarvitse edes selviytyä. Voi olla myös selviytymättä. En tiedä onko tämä muutoshalukkuutta vaiko muutosvastarintaa. Ehkä se on ensimmäinen askel oikeasti luovuttamiseen. Asiasta kerrallaan luopumiseen. Pitää muistaa myös oma kuolevaisuutensa. Kohta tämä on ohi. Oli sitten selviytynyt tai ei, niin lopulta tämä loppuu. Tässäkin kohtaa lohduttaa teologiystäväni toteamus, että lopulta ei kukaan eikä mikään muu tuomitse kuin ihminen itse.
Näistä tuntemuksista huolimatta maalaan koko ajan vähintäänkin ajatuksissani. Rakennan maalauksistani digitaalisia kollaaseja, joita syydän Saatchin verkkogalleriaan siinä toivossa, että joku haluaisi ehkä joskus jonkun niistä seinälleen. Toivon myös, että saan palautetta ja kokisin sitä kautta olevani hengissä. Olen saanut muutamia seuraajia. Taiteilijoita Usasta ja Australiasta.
Hyvän kysymyksen heitti rakas ystäväni Hilkka eilen: onko sinun kuvillesi käyttöä? Onko niille käyttöä! Ei taida olla. Enkä yleensä mieti niitä tehdessäni niiden käyttökelpoisuutta, paitsi silloin kun käytän niitä graafisessa suunnittelussa. Mietin yleensä vain itseään prosessia, sitä miten saisin haettua tietyn värisävyn, miten löytäisin autenttisen käsivaraisen, vapisevan viivan. Miten kerrostaa seuraavaa kuva. Siitä elän. Hilkka antoi eilisen puhelinterapian jälkeen diagnoosin, tai ehkä ennemminkin prognoosin: tilanne ei kohdallani sittenkään ole mitenkään epätoivoinen. Vielä kun tuntuisi siltä!
Aina välillä yritän siirtää syitä ja seurauksia myös Vesannolle muuttoon liittyen. Vaikka niin ei pitäisi tehdä. Kyllä tänne muutto on työtilanteeseeni kuitenkin paljon vaikuttanut. Ensiksikin minulle kerrottiin, että on syytä pudottaa taksoja. Pudotin melkein 50 % Jyväskylän ajoista. Auttoiko se. No ei. Asiakkaat ovat yleensä muualta.
Vesannon Kotiseutuyhdistys on pitänyt minua hengissä. Kiitos siitä heille. Kohta alankin suunnitella mediakorttia kesän Vesanto-lehdelle. Siitä tulee mielenkiintoinen projekti taas. Lehti keskittyy vanhoihin koneisiin ja työkaluihin. Lehti on kuuleman Vesannon Värkit. Horonkylän värkit. Ja Oinaskylän.
Vesanto muuttuu kohta huomattavasti mukavammaksi paikaksi. Voimme korkata mökkikauden. Mökki on parasta mitä ihmisellä voi olla. Sitä ei kukaan (ehkä) vie pois. Eikä värejä, joita on varastossa aika paljon. Tilasin eilen velaksi lisää. Riittämään koko kesäksi!
Viime aikoina on ollut paljon asioita, joista en ole jaksanut kirjoittaa. Suruprosessi prosessoituu taustalla kaiken aikaa. Tunteet kulkevat tasaisen epätasaista vuoristorataa edelleenkin. Ehkä ajoittaista tyyneyttäkin on havaittavissa. Ainakin suremiseen turhautumista.
On menossa se aika, kun yleensä soitan kirjanpitäjälle kysyäkseni, miten olisi helpointa lopettaa kannattamaton yritystoiminta eli yrittämisen harrastaminen. Kirjanpitäjä vastaa yleensä, että olet soittanut joka kevät tähän aikaan. Kuutenatoista keväänä. Toinen vuoden soitto tapahtuu kesän lähentyessä loppuaan.
On todellakin turhauttavaa todeta jatkuvasti olevansa yrittäjänä luuseri. Erityisesti henkilön, joka on olevinaan oman elämänsä sankari ja Sarasvuonsa lukenut. Viisas ei tekisi näin paljon ollakseen näin köyhä. Kääntäen: olen tyhmä. Mutta en ole vielä keksinyt mitään muutakaan tilalle. Kuuskymppisen kun on turha kysellä töitä itsensä ulkopuolelta. Sairaseläkkeelle ei näin vähillä rempoilla pääse. Tosin paljon ei tarvitsisi feikata, että menisin täydestä mielenterveyspotilaana. Mieluummin näyttelen kuitenkin mielenterveempää kuin mielensairaampaa! Joskus menen seurassanne täydestä kuin väärä raha.
Yrittämisen harrastamisen voi kääntää myönteisemmäksi ilmaisulla: harrastukset maksavat. Ja että toki maksan mielelläni melkoiset summat siitä, että saan tehdä sitä mitä haluan. No keleentananttu. Kun en taida enää haluta tehdä puhtaaksipiirtämistä, elättääkseni itseni omilla viivoillani. Toisinsanoen en jaksa toisella työllä pitää yllä toista. Omien viivojen piirtäminen on keino säilyä hengissä tänä päivänä. Tässä kohtaa sanoo taas viisas munkkiveljeni, että luovuta. Älä taistele vastaan. Anna mennä ja luota Korkeimman johdatukseen. Joku muistuttaa myös, että tästäkin aiheesta olemme keskustelleet uskomattoman useasti.
Se, että tarpeeksi ketuttaa, hatuttaa ja vetuttaa tarkoittaa muutoshalukkuutta. Hallitun muutoksen ohjeet, kun vielä jostakin saisin. Näillä mennään kuitenkin nyt kohti seuraavaa katastrofia, joka marssijärjestyksen tahdittaa kyselemättä sen hallittavuutta tai hallitsemattomuutta. Rankemman jälkeen. Nyt siis pelkkää toivotonta oireilua, johon nunnasiskoni sanoisi, että jos et tiedä mitä tehdä, niin älä tee mitään. Jääräpäänä en osaa myöskään ottaa vastaan viisaita neuvoja. Enkä tilaisuuksista vaareja.
Pieni hetki vielä täällä. Ja joku estää lopettamasta tekemistä. Joku pitää yhäkin mielekkäämpänä tekemistä kuin tekemättä jättämistä. Joku minussa yhäkin luulee, että olen hyvä ammatissani, että raakille olisi kuitenkin vielä jossakin määrin käyttöä. Että jossakin tätä hampaatonta mummoa vielä voitaisiin tarvita. Tai ehkä sittenkin vain luulen niin. Olo on kuin työkaluvaraston seinällä roikkuvalla ruosteisella, teroittamattomalla pokasahalla. Sitäkin saatetaan vielä joskus tarvita.
Kaikesta huolimatta on hirveä vimma tehdä kuvia. Tunne, että kuvat on kohta tehty, että ainakin keskeneräiset olisi vielä saatava valmiiksi. Mitään muuta en haluaisi kuin piirtää, maalata, käsitellä kuvaa. Unohtaa ihan kaikki muu. Maailman sodat ja kuolema. Se omakin. Ei, en minä juo viinaa. Enkä käytä huumeita. Olen nalkissa kuvalliseen ilmaisuun. Ilman sitä olisin hengetön.
Henki elää vielä. Raamit ovat ruosteessa, mutta henki värittää harmaata.
Kahden viikon kuntoutus- ja työloma Fuerteventuralla teki hyvää fyysiselle kunnolle. Kävelin saarella enemmän kuin kotimaassa vuosiin. Vaan ei tullut tuo tavaksi, joksi sen kyllä toivoisin tulevan. Kävelemisen, itsen hoitamisen ja yleensäkin vastuun kantamisen omasta hyvinvoinnista. Samalla se on vastuun kantamista myös läheisistä. Happinaamari ensin itselle, ja sitten vasta vieressä istuvalle. Minusta ei ole kielteisenä ja kituliaana kenellekään iloa.
Miikan kuolemasta on parin päivän päästä seitsemän kuukautta. Joulu on tulossa. Ensimmäinen joulu ilman häntä. Ilman häntä täällä. Maan päällä. Niin kovasti haluaisin uskoa, ja osittain uskonkin, että hän ei ole kokonaan poissa, vaan tässä mukana hyörinnässä. Eilen tunsin ensimmäistä kertaa suoranaista läsnäoloa. Että poika piipahti kylässä. Toisaalta ihmisen tunne voi olla niin voimakas, että se realisoituu. Tulee konkreettiseksi. Kuollut henkilö henkenä vierelle.
Eilen tein myös päätöksen olla lähtemättä Tiimimestarit-valmennukseen. Se tuntui luopumiselta. Tai ehkä enemmänkin luovuttamiselta. Kaipaan vahvempaa sisäistä varmuutta siitä, miten haluan lopun elämäni viettää. Loppuelämän ensimmäinen päivä on nyt. Ja NYT on aina. En haluaisi sitä haaskata stressaamiseen, yli resurssien toimimiseen, enkä myöskään alisuorittamiseen. Olotilaan, missä ei ilmene enää uuden oppimista tai kehittymistä edes jollakin alueella elämässä. Fyysisesti tapahtuu rappeutumista, liikettä sekin. Henkisesti ehkä myös, sitä ei kuitenkaan itse niin helposti havaitse. Lienee siunauksellistakin se.
Ainoa asia mistä yhäkin olen hyvin varma: kuvia haluan tehdä. Käsin ja koneella. Analogisesti ja digitaalisesti. Yhdessä haluan työskennellä myös. Erilaisissa tiimeissä. Muutiimi on jo. Venäjän tiimistä en ole vieläkään varma, ja Venäjän pallo on minulla nyt. Heitänkö sen takaisin siten, että helmikuussa on ensimmäinen tapaaminen, vai siirränkö tulevaisuuteen, vai kieltäydynkö kunniasta. Vetäytyisinkö. Luovuttaisinko. Luopuisinko. Mitä tulisi tilalle, jos luovun. Mitä oikeasti tahdon. En tiedä.
Ainoa oikea vastaus tällä hetkellä hyvin moneen kysymykseen on EN TIEDÄ.
Teen Miikan lapsille voimakuvia. Lisään kuviin näkymättömän tason rakastavia lauseita. Että he voimaantuisivat, eheytyisivät ja kasvaisivat tasapainoisiksi aikuisiksi. Minulle mummon rooli on vähemmän perinteinen. En osaa kutoa sukkia, en laittaa edes kunnon ruokaa, mutta osaan tehdä heille kuvia ja ottaa heistä niitä. Sen on riitettävä. Oma mummoni oli perinteikkäämpi. Hänen kanssaan sain kokea monia ihania asioita: käydä navettahommissa, lypsää lehmää, laittaa kanoille ruokaa. Tepastella niityillä ja heinäpelloilla. Mummolassa oli kissoja. Hevonen. Elämiä opin rakastamaan siellä.
Haikea on mieli. Omaa lasta ikävöivä. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka olisi 40 -vuotias. Jossittelu, josta vähääkään ei ole hyötyä, kuljeskentelee – asioiden, mitä mahdollisesti olisin voinut tehdä – ympärillä. Jos olisin ollut joku toinen, olisin elänyt ja tehnyt toisin. Eikä minulta olisi silloin ehkä kuollut oma lapsi ennen aikojaan.
Jos en jossittele! Niin kaikella on aikansa. Miikan aika oli täällä 38 vuotta. Se tuntuu samalla lakonisen kyyniseltä ja helpottavan rakastavan lohdulliselta. Meillä kaikilla on aikamme. Emme siitä itse päätä.
Toivon teille kaikille joulun rakkaudenhenkistä sanomaa, joka ei rajoittuisi vain muutamaan hassuun tuntiin, vaan jokaiseen nyt-hetkeen. Halataan rakkaitamme. He ovat tässä vielä!
Viime talvena täällä samoissa maisemissa kävellessäni sopivasti upottavilla hiekoilla päätin, että haluan tänne toisenkin kerran. Jos vain mahdollista. Corralejon hiekkadyynit, suojeltu luonnonpuistoalue, on ihaninta kävelymaastoa kuluneille nivelilleni. Lisäksi tämän saaren värit ja karuus tuovat mieleen Jäämeren seutujen karuuden, sillä erotuksella, että pukeutua ei todellakaan tarvitse turkishaalariin.
Aiheuttaa aina itsessäni runsasta sisäistä ristivetoa, kun kaverit toivottavat hyvää lomaa. Siksi, että matkani eivät suinkaan ole lomaa, vaan työskentelyä toisenlaisissa olosuhteissa. Pimeimpänä aikana haluan kuvata ja maalata valossa. Edes pienen hetken. Jotta sitten jaksaisin puurtaa pimeässä.
Tähän kaksiviikkoiseen liittyy myös harras toive siitä, että saisin motivoiduttua itseni hoitamisen säännölliseksi ja sellaiseksi, että pystyisin yhä jatkamaan yrittäjänä. Itsen hoitaminen yrittäjälle on elintärkeää muutenkin. Saati sitten tilanteessani, missä olen ollut surun murtama ja miltei liikuntakyvytön sekä henkisesti että fyysisesti. Kaksi kuukautta sitten mietin vielä, onko minulla enää minkäänlaisia resursseja jatkaa yritystoimintaa, tai yleensäkään elämääni jotensakin terveen ja täysjärkisen kirjoissa. Pikku hiljaa on kuitenkin tullut pala palalta hiukan lisää voimaa. Uskoa. Toivoa. Toivoa siitä, että voisin tehdä jotakin järkeenkäyvää myös siten, että siitä voisi olla iloa muillekin kuin vain itselleni.
Vesanto-lehden taittaminen ihanan ja kannustavan tiimin kanssa oli ensimmäinen oikea työ, minkä tein Miikan kuoleman jälkeen täyspainoisesti. Siitä tuli hyvä mieli monessakin mielessä. Ensiksi siksi, että tiedostin sen kautta, että pystyn työskentelemään ja toiseksi siksi, että juuri tuon lehden tekeminen on niin täysillä omille juurille sisään ajamista. Kolmanneksi tiimi, jonka kanssa lehteä saan tehdä, on niin kannustavan ihana, että sekin luo uskoa tiimityöskentelyn uudelleen nousuun elämässäni. Kiitos Vesanto-tiimi! Ja erityiskiitos Muutiimi!
Venäjän digimediapajaa olemme rakentaneet Jelenojen (Petrova ja Wild) kanssa useita kuukausia taustalla. On ollut mukavaa soveltaa tuotekehittäjän työkaluja tässä projektissa. Kaiken aikaa on takaraivossa ollut myös epäily, onko minulla riittävästi resursseja toteuttaa hanke. Nyt, kun se näyttää tulevan päivä päivältä todemmaksi, motivoidunkin koko ajan lisää. Juuri tätähän halusin jo Creada-valmennuksen aikana – kansainvälistyä. Se ei mennyt ehkä ihan niin kuin silloin kaavailin, mutta aika paljon sinne päin. Lisämausteeksi on tullut tiimityöskentely, joka on aina myös tiimioppimista. Ja jos oikein haluan yleistää niin kaikkien ihmisten elämän kuuluisi olla tiimioppimisprosessi.
Jottei lomailu olisi ihan liian lokoisaa, olen lueskennellut muutaman alan kirjan täällä.
Russell Sarder Learning: steps to becoming a passionate lifelong learner
Michael Nir Building Highly Effective Teams How to Transform Teams into Exceptionally Cohesive Professional Networks – a practical guide
Max Chafkin Design Crazy: Good Looks, Hot Tempers, and True Genius at Apple
Brian Davidson Mind Maps: Master Mind Mapping in Under 90 Minutes!
Luen näitä kirjoja myös siksi, että pähkäilen yhä lähteäkö vaiko eikö Tiimimestari-43 valmennukseen. Se kun olisi niin mahtava tapa kehittää Venäjän tiimin kautta omiakin valmennustaitoja. Mutta en sano tuohonkaan vielä mitään. Tarvitsisin kuitenkin koulutukseen rahaa muutaman tonnin. Valitettavasti minulla on tieto siitä, miten paljon enemmän ihminen oppii tai saa aikaiseksi tiimissä, mitä yksin.
Mukavuusvyöhyke minussa haluaisi nyt luovuttaa kaikista ylenpalttisen vaativista projekteista. Toinen puoleni, joka ei ole ennenkään juurikaan painoarvoa antanut helpoille ja mukaville ratkaisuille sanoo – anna palaa vaan. Ans kattoa mitä pääni päättää muutaman dyynikävelykilometrin jälkeen.
Olemme kuunnelleet äänikirjoina Johannes Linnankosken Pakolaiset ja Juhani Ahon Lastuja. Nämä ovat olleet niin meheviä kuunteltavia, että nyt vasta ymmärrän antaa arvoa esimerkiksi Johannes Linnankosken maisemakuvaukselle. Uskomattomia kirjailijoita meillä on. Äänikirja on suurinta herkkua mitä ihminen voi itselleen tarjota kynttilän valossa ja hyvässä seurassa. Ensinnäkin, ei tarvitse miettiä kaiken aikaa miten olisi ohjannut elokuvan erilailla, sillä ohjaus on ihan omassa päässä.
Omituisinta tässä hetkessä on se, että tunteiden vuoristoradalleni on tupsahtanut hienon hieno, pikkiriikkisen pieni, palanen kiinnostusta johonkin isompaankin kuin omassa nurkassa kyhjöttämiseen. Olen iloinnut tietovuodoista, vakoiluista ja vakoilujen paljastumisista, Himasilmiöstä.
Se, että aikanaan liityin piraattipuolueen jäseneksi, oli kannanotto siitä, että kaiken pitäisi tapahtua avoimesti. Erityisesti julkisella sektorilla. Yksilön oma tarve omaan yksityisyyteensä on eri asia, ja sen pitääkin säilyä. Mutta kaikki se mitä tehdään julkisesti, pitää olla avointa. Kaiken tiedon pitää olla kaikille saatavilla. Tämä ei yhäkään toteudu tasavertaisesti kaikkien kansojen kesken, mutta sitä kohti – uskon vakaasti – olemme kuitenkin menossa. Avoimen koodin porukat tekevät työtä avoimuuden eteen. Nuorissa on niin paljon myös eteviä ja fiksuja kavereita, että ei meikäläisen ikäpolvessa ikinä. Kuin myös sitä toista puolta, oravanpyörästä pudonneita, syrjäytyneitä – toivottomia. Vastavoimien kärjet hiovat toisiaan ja demokratioissa kehitys on äärimmäisen hidasta. Ihmisen päässä siis.
En kuitenkaan ala mistään käymään debattia. Minusta ei yksinkertaisesti ole siihen. Olen tavallista tyhmempi ihminen, enkä tykkää edes analysoimisesta. Se vie useimmiten kärjen kokemukselta. Himasilmiö on minusta myös hyvin mielenkiintoinen, kukaan tuskin lukee – en minäkään ole kokonaan vielä lukenut – Kestävän kasvun mallia, vaan esittää todella asiantuntevia lausuntoja tai lainaa kriitikkoja, teilatakseen työn.
Olen niin naivi ja hyväuskoinen tyhmyri, että ilahdun suunnattomasti, jos joku vakavalla naamalla puhuu siitä, että pelkkä materia ja taloudellinen kasvu ei ole riittävää inhimillistä kehitystä, vaan että hyvinvointiin tarvitaan muutakin. Siitä MUUSTA olen erittäin kiinnostunut. Arvokas elämä. Se on niin hyvä otsikko, että siitä kannattaa maksaa paljon enemmänkin mitä Himaselle on maksettu. Tietysti tämänkin olisi pitänyt tapahtua täysin avoimesti.
Työrintamalla tapahtuu taittelua. Vesanto-lehden joulunumeroa väsäilen kasaan. Se on yksi mukavimmista töistä mitä graafisen suunnittelun yrittäjänä olen koskaan saanut tehdä. Ensinnäkin se tutustuttaa minut uudelleen synnyinseutuni lähihistoriaan ja toiseksi sen kautta näen tämän pienen kylän inhimillistä hyörinää. Kehdosta hautaa. Ovat muistokirjoitukset ja vauva-aukeama ja paljon muuta. Täällä kaikki on niin suloisen pientä, tosin ihan yhtä todellista kuin missä tahansa suuremmassakin mittakaavassa. Täällä on paljon myös parasta lääkettä kaikkeen – luontoa.
Yksi ehkä joulukortiksi tuleva kuva
Olen hyvin kiitollinen nyt siitä, että juuri nyt – tänään – pystyn tekemään työtäni. Tähän asti on suru ollut niin kova, että ryhtyminenkin on ollut vaikeaa. Nyt koen helpotusta siitä, että saan ajatella asiakkaan tarpeita ja myös, ihanaa, olen saanut jo ajatelluksi jo muitakin ihmisiä! Kiitos tästä kuuluu maailmankaikkeuden runsauden sarvelle. Jumalaksi tätä toiset kutsuvat.
Metamorfoosi, koko 70 cm x 50, marginaalit mukaan lukien. käsinsigneerattu valokuvavedos 220 €, sisältäen kevytkehykset, paspatuurin ja toimituksen
Susi ja sen toinen kaveri Koko 50 cm x 70 cm, mukaan lukien marginaalit. Hinta kevytkehyksissä paspatuurilla 220 €
Susi ja sen kaveri Koko 50 cm x 70 cm, mukaan lukien marginaalit. Hinta kevytkehyksissä paspatuurilla 220 €
Korpin tähdistö, koko 50 cm x 70, marginaalit mukaan lukien. käsinsigneerattu valokiuvavedos 220 €, sisältäen kevytkehykset, paspatuurin ja toimituksen.
Kirje korpilta, koko 70 cm x 50, marginaalit mukaan lukien. käsinsigneerattu valokiuvavedos 220 €, sisältäen kevytkehykset, paspatuurin ja toimituksen.
Susi, sen kaveri ja avaruuden perhosarmeija koko 70 cm x 50, marginaalit mukaan lukien. käsinsigneerattu valokiuvavedos 220 €, sisältäen kevytkehykset, paspatuurin ja toimituksen.
Avaruushaikarat koko 70 cm x 50 cm, mukaan lukien marginaalit, hinta 150 €. Sisältää toimituksen ja kehykset.
Susi, sen kaveri ja avaruuden perhosarmeija koko 70 cm x 50, marginaalit mukaan lukien. käsinsigneerattu valokiuvavedos 220 €, sisältäen kevytkehykset, paspatuurin ja toimituksen.
Uni-sarjoja en ole näihin saakka pystynyt jatkamaan. Venäjälle tehty sarja Avaruuden Uniin jäi viimeiseksi ennen Miikan kuolemaa. Nyt nämä uusimmat työt ovat jotakin uutta Uni-sarjaa. Kansion olen nimennyt Eläinunet, tai vaikkapa Eläinten Unet. Animal Dreams. Joka tapauksessa sarja on yhä edelleenkin uneksimista. Unet ovat minun, tai voivat ne olla sudenkin. Jokainen kuva kuvissa on oma ottama. Avaruudet olen nyt tehnyt myös itse, sillä en ole saanut uusiin kysymyksiini vastausta koskien Hubblen kuvastoa. Usalla ja Nasalla ovat isommat kuviot menossa. En uskalla suoraan avaruuskuvia käyttää enää edes taustoissa, sillä Copyright on sen verran iso jumala, että sitä on kumarrettava. Erityisesti jos tekee jotakin kaupallista.
Miksi paluu Uniin tapahtui suden kautta. En tiedä. Susi edustaa kuitenkin eläintä, johon ihmisellä on yleensä hyvin vahva tunnesuhde. On tai off. Itselleni eläin on Eläin. Ja jokaisella eläimellä, kuin myös ihmisellä, on oikeus elää omaa elämäänsä. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista, tai ehkä kuitenkin tikalla. Ymmärrän myös poromiestä, joka on harmistunut, kun susi ei ymmärrä, etteivät hänen poronsa olekaan tarkoitettu sudelle gurmeeksi. Kuitenkaan susi ei pahuuttaan syö kenenkään omaisuutta. Nälkäiselle sudelle kelpaa vaikka naapurin lammas.
Pitäisikö susikantaa rajoittaa vaiko eikö -kannanotot saavat jäädä isompi päisille. Minulle susi on susi. Hyvin mielenkiintoinen eläin.
Suden lisäksi minua kiinnostavat tällä hetkellä erityisesti siivekkäät. Linnut, perhoset, liskot. Lohikäärmeet! Siiven anatomia. Lennon tekniikka. Kaikilla näillä kiinnostuksen kohteilla pääsen askeleen kauemmaksi arkitodellisuuden viheliäisyydestä. Karkaamaan syysmyteristä ja tuskatiloista. Häviämään savuksi veloista ja laskupinoista. Katoamaan. Tulemaan uutena kuvana ulos.
Tänään siitä on viisi kuukautta. Jotakin on muuttunut. Ikävä tulee useammin ja syvempänä. Epätoivo ja voimattomuus joka toinen päivä – keskimäärin. Joka toinen päivä jaksan tehdä jotakin ja olla takertumatta suruun. Joka kolmas päivä käyn ”ulkona” ja näen ihmisiä ja käyttäydyn kuin ”väärä raha”, eli olen melkein niin kuin mitään suurempaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Uutta on se, että olen alkanut tehdä valokuvapohjaisia Uni-sarjojen töitä. Erittäin uutta on se, että olen alkanut miettiä olisiko mahdollista kehittää jonnekin studio-olosuhteet kuvaukselle. Pimennettävä huone ja kunnon valaisimet. Ahvenisen koulu?
Ei niin uutta, mutta tavallista syvempää on myös epätoivo yrittäjyyden suhteen. Nyt olen tosissani katsellut mahdollisuuksia lopettaa yrittäjyys. Kuluja poistuisi valtava määrä. Tulot pienenisivät. Mutta eivät ne yhtään sen pienempiä olisi mitä nytkään. Luopuminen yrittämisestä kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä, paitsi että se voisi olla myös lisämasennuksen syy, sillä ammattitaitoni ei ole mihinkään kadonnut. Eikä myöskään tarve kehittyä ammatillisesti. Mutta mikä on tekemisen muoto, joka tappaa hitaammin kuin yrittäjyys?
Kollegan kanssa tästä keskustelimme ja totesimme, että ainoa mitä aikuisen oikeasti puuttuu, ovat maksavat asiakkaat. Nyt niitä ei ole ollut. Kaikki pienet yrittäjät (=asiakkaani) ovat yhtä tiukilla. Raha ei liiku. Ei se pieninkään senttijono. Kaikki vedättävät. Yhtä köyttä hirteen. Media toitottaa kaiken aikaa: tästä ei nyt kertakaikkiaan tule mitään muuta kuin perikato. Oletpa ollut tohelo, kun saatoit maailman talouden tuhoon. Ihan kuin tämä lamaksi kutsuttu olisi jonkun tavan tallaajan aiheuttama. Tästä syystä olen lakannut tilaamasta lehteä ja katsomasta uutisia. Luen ainoastaan ammattilehtiä. Opiskelen Lyndassa. Teen töitä silloin kun jaksan. Makaan, kun en jaksa.
Jos se lisääntyy, mistä koko ajan toitotetaan. Niin sanon, että runsauden hanat ovat avautuneet. Kaikkialla virtaa kasvu ja luovuus. Ihmiset voivat mahdottoman hyvin ja kehittyvät tuhatta ja sataa aina vaan paremmiksi. Rakkautta tulvii tuutin täydeltä joka soluun, aivan jokaiselle meistä. Runsautta on niin, että yli äyräitten se virtaa vahvistaen meitä kaikkia. Itsekin voin vallan mainiosti, vaikka vanhempi poikani päätti muuttaa toisiin sfääreihin. Onneksi tiedän, että hän voi siellä erinomaisesti. Hän on onnellinen siellä. Ajaa moottoripyörällä, pelaa pöytätennistä ja kalastelee.
Digitaalinen abstrakti teos. Koko 50 x 70 cm. Hinta 150 euroa, sisältää kehykset ja toimituksen.
Tänään hän olisi täyttänyt 39 vuotta. Kynttilät palavat kuvan edessä. On vaikea taas olla itkemättä koko aikaa. Ja tuntuu todellakin, että mielekkyys monelta asialta on poissa. Muitakin ongelmia on. Eikä vähäisin niistä ole tämä kuukausien kykenemättömyys asiakastyöhön ja siitä johtuva velkaantuminen. Mietin myös mitkä päässäni kulkevista ajatuksista ovat terveitä ja mitkä vähemmän. Mietin myös miten väsynyt ihminen voi olla. Onko normaalia olla joka toinen päivä suhteellisen normaalissa voimissa ja joka toinen päivä täysraakki.
Mietin myös, miksi täysraakki yhä tallustaa täällä, vaikka tiedän, että syitä on monia. Aavistelen myös, että on olemassa kirkkaita ja valoisia hetkiä ja useita syitä elää elämänsä loppuun saakka. Onnellisena tai surullisena. Niin vain on tehtävä – elettävä loppuun asti. Ehkä on myös laadukkaampaa elää tuntevasti kuin umpizombiena.
Mietin myös mitä uskallan tarjota Pietariin, ja että riittääkö minulla kompetenssi projektiin, joka tuntuu ainakin juuri nyt todella isolta. Toisaalta, jos tarjotaan tilaisuutta, niin siihen tulisi tarttua. Toisaalta onko järkeä tarttua tilaisuuteen, johon ei välttämättä ole edes voimia. Mutta kuka tulisi ja mittaisi voimani? Tietoni, taitoni, osaamiseni. Erityisesti kun kaikki, mitä olen opiskellutkin, on ollut käytöntöä, tekemistä, näyttökokeilla arvioitua osaamista. Teoriaakin sinne joukkoon on sekoittunut, mutta yleensä niin päin, että teoria on ollut tukena ja tekeminen opetusvälineenä. Kenelle todistan sen, että opettelisin vaikka svahilin, jos tarvitsisin sitä jossakin mielenkiintoisessa projektissa. Tarvitseeko olla todistaja, vai riittävätkö tekemisen jäljet.
Ikään kuin hurttina huumorina puhuin kaverille, että kamalinta mitä ihmiselle voisi sattua olisi duuni marraskuussa Murmanskissa. Pelkkä lauseen kirjoittaminen ahdistaa ja alkaa palella. Eilen kuitenkin huomasin surffailevani Murmanskin kotisivuilla ja etsiväni hotellihuoneita sieltä. Että sinne vaan päätä ja sormia työntämään, sinne minkä ajatteleminenkin ahdistaa ja aiheuttaa kylmiä väreitä. On toinen luontoni olla utelias siihen suuntaan, mikä eniten ahdistaa.
Pietari on sentään monilta osin sangen viehättäväkin metropoli. Ne venäläiset, jotka olen tavannut, ovat olleet erittäin sydämellisiä ja aivan suurenmoisen ihania. Silti Lontooseeen voisi olla helpompaa viedä projekti. Onhan siellä aakkosetkin kirjoitettu samalla tavalla. Toisaalta projekti viedään minimuodossa ja hiukan erilaisena ensin Rautalammille.
Projekteja tulee ja menee. En vain tiedä vielä, olenko niissä mukana vaiko enkö. Jos jättää tarttumatta tilaisuuteen tarkoittaa mitä? Luovuttamista ja luopumista. Eivät nekään niin pahoja asioita ole. On myös sanottu, että jos jostakin luopuu, tulee jotakin parempaa tilalle. Siis olisiko sittenkin Murmansk?
Elämäni ei ole yhtään sen helpompaa kuin ennenkään. Haasteita riittää. Ja tunteita. Surusta epätoivoon. Toivosta mitä hulluimpiin ideoihin. Aikamoista aadeehoodeetä. Tämän Miika oli perinyt. Tämänkin. Ja kaikki ne muutkin vaivat, joita olen potenut koko ikäni. Melkoisen läjän lääkkeitä vedän aamupuurolla. Moni olisi näillä vaivoilla eläkkeellä, mutta meikäläinen härkkii ja värkkii kaikenlaista, yleensä ihan joutavan päiväistä.
Haluaisinkohan eläkkeelle. Miika halusi eläkkeelle, eikä meistä kukaan tajunnut miten väsynyt hän todella oli. Mutta mitä se sellainen eläkkeellä oleminen on? Sitä, että jostakin tulee muutama satanen rahaa, eikä tarvitse maksaa tonnia kuukaudessa siitä, että saa tehdä työtä, jonka ensin on itselleen jostakin pyydystänyt.
Viikon äkkilähtö Mallorcan sisarsaarelle, pikkuruiselle Menorcalle, toimi kohtalaisen hyvänä breikkinä kaikkeen suruamiseen. Tosin sielläkin tuli itkua päivittäin lievästi, mutta vain yhtenä päivänä oli vaikeampaa sulkea hanoja. Se itku alkoi paikallisessa bussissa. Uskon, että sen laukaisi kovaääninen musiikki, sillä musiikki on aina liittynyt vahvasti Miikaan.
Se, että sopivan hintainen äkkilähtö persaukiselle oli juuri Menorca, osoittautui muullakin tavoin hedelmälliseksi. Koko saarihan on ensinnäkin Unescon luonnonsuojelukohde, niin sen lisäksi se on ulkoilmamuseo täynnä arkaaisia raunioita. Viittoja muinaisille kiviröykkiöille, tauloille – T:n muotoisille ehkäpä uhri- tai alttaripaikoille – on joka puolella. Sain mukavan kokoelman muinaistunnelmia näistä röykkiöistä tuleviin Arkaaisten Unien sarjan kuviini. On jo pitkään ollut mielessäni laajentaa sarjaa Pohjoismaiden ulkopuolelle. Välimeren maissa on useita herkullisia muinaiskohteita sekä kalliopiirroksia. Sisilia voisi olla seuraava kohde. Mitä eläimiä näihin tuleviin eurooppalaisiin muinaisuniin tulisi, sitäpä tässä sietää nyt miettiä. Ehkäpä apinoita, aaseja ja lohikäärmeitä. Minun kuvissani voi olla myös käärmelohia.
Lohdutukseksi olen lukenut pari kirjaa. Toinen niistä on amerikkalaisen aivokirurgin, Eben Alexanderin, omasta koomassa kokemastaan sielun matkasta kirjoittama teos: Proof of Heaven. Mielenkiintoista todeta miten tiedemies, joka on melkein fundamentalisti tieteen tekijä, muuttaakin käsitystään. Koomakokemuksensa jälkeen hän tulee siihen tulokseen, ettei tietoisuus häviäkään välttämättä kuolemassa, vaan osa siitä lähtee ihan omille teilleen. Tai osa tietoisuutta ei asusta ainakaan aivoissa. Hän vertaa kirjassa kokemustaan toisten NDE-kokemuksiin. ( Near Death Experience). Mukavaa ja lohduttavaa luettavaa.
Fundamentaalisuus, oli se sitten uskontoon tahi mihin tahansa ideologiaan perustuvaa, on aina kaiken kehityksen esteenä. On uskallettava ajatella yli. Lenneltävä mahdottomilta tuntuvissa sfääreissä, sillä useimmiten MAHDOTON ON VAIN VÄLIVAIHE. Tiukat ja tarkat totuudet ovat vain hetkiä seuraavien havaintojen edellä. Mikään ei pysy, mikään ei ole varmaa. Paitsi ehkä se. Vanhimmat scifitkin ovat ”virallista totta” eli NÄKYVÄÄ käytäntöä tänä päivänä. Ihmisten on uskallettava olla hulluja, jotta syntyisi uusia asioita.
Toinen kirja, hiukan vielä kesken, niin ikään kuoleman jälkeisestä ”elämästä” kertova James Van Praaghin Talking to heaven – on meedion välittämiä viestejä kuolleilta heidän omaisilleen. Meedion saamat viestit ovat niin sattuvia, että on vaikea uskoa kuoleman olevan mitään muuta kuin siirtymistä toiseen ulottuvuuteen. Oli sitten uskovainen tahi ei. Minua nämä kirjat ovat lohduttaneet juuri nyt kovasti. Toivon todellakin, että Miika kaahailee moottoripyörällä jossakin päin taivasta ja tapaa siellä vanhoja kavereitaan, jotka täältä ovat häntä ennen lähteneet. Hän saikin kokea surua monen ystävänsä aikaisesta lähdöstä. Ja tiedä vaikka, hän tulisi joskus kertomaan minulle miten taivaassa menee. Yrtänpä olla kuulolla.
Työrintamalla olen aktivoitunut. Sain aikaan jopa asiakaskirjeen, tosin siihen vielä muutama virhekin jäi. Sekä kirotusvihre, että muutaman linkin toimimattomuus. Semmoista se on, kun on yrityksessä yksin: ei ole kaksista kriitikkoa firmassa: julkisuuteen vilahtavat myös virheet ja mokat. Mutta yrityksemme on hyvin inhimillinen ja erehtyväinen muutenkin. Ettenkö sanoisi keskeneräinen. Toivoisin kuitenkin, että edelleenkin oppiva.
Pietariin päin ovat neuvottelut käynnissä. Sinne on rakentumassa monimediallinen poikkitaiteellinen ja -tieteellinen rysäys ( ei kahdella ässällä) vielä tuntemattamon otsikon alle. Tämä tietää minulle kovia opiskeluaikoja, sillä pitää kerrata Flash, Premier ja After Effects. Aaah, After Effects – sehän on valtavan ihana! Nam. En ole muistanut koko ohjelmaa pitkään aikaan.
Kanadalainen taideyrittäjien valmentaja Lezlie Davidson on tehnyt käymästämme skype-neuvottelusta audio/video-esityksen youtubeen. Hirveä ja syvä häpeä tuli tuosta Lezleyn kanssa käydystä koutsauksesta omasta kielitaidottomuudestani. Ego häpeää huonoa englannin kieltäni, erityisesti lausumistani. Tuutiitutöötituu. Siitä huolimatta olen ottanut Lezleyhinkin yhteyttä. Siitä huolimatta olen tullut ymmärretyksi ja eilen ottanut yhteyttä myös mielenterveysseuran toiminnanjohtajaan. Näin ollen ego saa tyytyä siihen, että minä sanon tuutiitutöötituu, jolla muuten saa kaksi teetä huoneeseen numero kolmekymmentä kaksi. Ymmärtäminen on viestinnän ydin. Lienee myös villakoiran.
Elämä on – VUORISTORATAA – Kuten Sirpa totesi oman kokemuksensa kautta Facebookissa. On hyvin syviä surun syvänteitä ja välillä jopa naurun ja ilon täyteisiä aurinkoisia rinteitä. En pääse tunteisiini juurtumaan, vaan seuraan joskus aika pelokkaanakin sivusta: olenko tullut entistäkin hullummaksi. Tietäminen ja tunteminen kulkevat erillisiä polkuja. Niin kuin ovat aina tehneet. Joskus tietäminen, tai sen luuleminen, helpottaa hetkeksi. Kuten lääkärin antama diagnoosi – tämä tulee olemaan kroonista, mutta tämä ei tule olemaan kuoleman aiheuttaja – vaan jokin muu sitten joskus. Tai kuka tietää milloin.
En seuraa aikaani. En tiedä juurikaan mitä uutisoidaan. Mikä on muotia. Mika on pinnalla musiikissa. Onko pommi osunut ja vuotaako ydinvoimala. Kuoliko tulvassa sata vai tuhat. Kuka on paras jalkapallossa tai keihään heitossa. Miten pörssissä pärähtelee. Miten talous on maailmalla. Omassa lompakossa ei ole tätä nykyä kuin aika loppuun höylätty Visa.
Netissä pyrähtelen teemojen taide, taidetarvikkeet, tietokoneohjelmat, läsnäolo, surutyö yms. vastaavien alla. Seuraan siis kuitenkin jotakin: mitä taiteessa tapahtuu, millaisia kuvia on ja on ollut maailmalla. Siinä Pinterest on oivallinen. Joku on jo ehtinyt kerätä minunkin mieleisiäni kuvia. Suppeat ovat ne alueet, jotka tällä hetkellä motivoivat. Onko tämä pakoa todellisuudesta, vaiko vain valintoja. Oli mitä oli, niin kovin on pieni otsikko – googlatessa art – jonka alta löytyy usean valtameren kokoisia alueita. Värejä. Muotoja. Viivoja. Toiselta laidalta on lynda.com ja Dreamweaver CC. Ostaako oma palvelintila useammalle sivustolle, vaiko eikö.
Suunnittelen asiakaskirjettä. Siihen tulee valmispaketteja niin painotuotteista kuin internetsivustojen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Hyvin vähän siinä on taidekerrottavaa. Olen astunut graafisen suunnittelun alueelle.
Pidimme myös ensimmäisen palaverin Vesannon joululehdestä Muutiimin kanssa. Muutiimi on kolmen vesantolaisen mediaihmisen kopla, joka tekee yhdessä viestintäkokonaisuuksia, jollaisia ei yksi ihminen voisi tehdä. Muutiimi saa kohta myös nettisivut. Meille tulee myös oma kuvapankki, jonka profiloitumista vielä aanailemme. Millaisia kuvia Muutiimi tarjoaa. Jollakin tapaa mediallisia ja muulaisia ne tulevat olemaan.
Tänään on taas hautajaispäivä. Olemme lähdössä Saarijärvelle viemään serkkuni Leilan isää viimeiselle matkalle. Tämä kuolema on looginen. Vihtori oli jo vanha mies. Hyvin vanhan miehen lähtö on loogista. Olen kuitenkin oppinut kantapään kautta, että loogisuutta ei näissä asioissa ole. Järjestys voi olla hyvinkin satunnaista. Lähtömme on arpapeliä. Randomina mennään. Kuka tahansa voi olla seuraava. Jostakin syystä alan tämän jossakin määrin hyväksyä. Siitä seurauksena on, että elämä alkaa tuntua lahjalta. Ihan jokainen päivä on lahjapäivä.
Kaksi viikkoa osa-aikaista työelämää on takana. Olen pystynyt ajoittain jopa keskittymään asiakkaan tarpeisiin, mutta ollut myös välillä todella uupunut. Itkua tulee työnkin lomassa, mutta se kuuluu asiaan – erityisesti jos satun selaamaan vanhoja perhekuvia. Niitä en pystynyt katsomaan lainkaan vielä kuukausi sitten.
Päivät ovat olleet aurinkoisia. Vielä keskiviikkona oli Pohjois-Konnevedessä veden lämpö 20 astetta. Mökin kuistilla maalailin vielä tiistaina ja keskiviikkona. Nyt maalaustarvikkeet voisi pikku hiljaa kerätä kasaan ja tuoda kirkonkylän ateljeeseen – eli tuohon keittiön apupöydän seutuville. Maalaustarvikkeet jaoin kahteen osaan, toinen osa mökille ja toinen keittiöön. Keittiö näyttää kaoottiselta, mutta kenen tekevän ihmisen huusholli on järjestyksessä? Vierastan yltiösiisteyttä, tosin en viihdy läävässäkään. Pääasia, että pystyy työskentelemään. Että on valoa. Että on tarvikkeita. Ja kädet, jotka yhäkin ovat siinä määrin kondiksessa, että niillä saa sudittua. Painettua kameran laukaisijaa. Myös kuvaaminen on palautunut tekemisiini.
Olen pikkuhiljaa tutustunut jo ennen Miikan kuolemaa ostamaani peilittömään pikkujärkkäriin. Se tuottaa ihan laadukasta jälkeä. Ja painaa objektiivin kanssa alle 400 g. Akkukahva on hyvä pystykuvia otettaessa. Tuo on kepeä matkakumppani, jos ja kun matkustan joskus. Yleensä matkustan halpayhtiöiden koneilla ja yhden repun taktiikalla. Kaikki matkatavarat on saatava mahtumaan 10 kiloon. Matkustamisen aika ei kuitenkaan ole vieläkään. Ensinnäkään laskutettavaa ei ole juurikaan ollut koko kesänä ja toisekseen Iisalmikin tuntuu olevan kaukana.
Olemme nyt hiukan aiempaa rauhallisempia. Yhäkin kuitenkin ajoittain hyvin väsyneitä. Väsymys tulvahtaa aaltona koko kehoon. Vie aivan veltoksi. Silloin ei auta muu kuin mennä pitkälleen. Itkua tulee joka päivä. Sekin tulee jostakin aiempaa syvemmältä. Se ei ole niin herkässä kuin surun alussa, mutta sen nousemiseen riittää yksi sana, joka muistuttaa jostakin Miikaan liittyvästä.
Kaikki Miikan lapset ovat olleet kesän aikana mökillä. Jokaisen kohdalla riipaisee ikävä ja samalla kiitollisuus, että he sentään ovat kovasti eläviä. Hengittävät, kehittyvät, kasvavat ja muistuttavat isäänsä. Kukin tavallaan.
Pari viikkoa olen tehnyt asiakastyötä. Kuitenkin vielä osa-aikaista. Olen muistanut pitää myös viikonloput vapaata. Muistan vielä Miikan lauseen: älä äiti tapa ittees työllä. Yritän muistaa sen vastakin.
Maalaaminen on vähentynyt. Keskeneräisiä teoksia, jotka ovat lähinnä sekatekniikkakollaaseja, on useita kymmeniä. Niitä valmistelen hiljalleen – prosessin omalla sykkeellä – kevään näyttelyyn, joka on Rautalammin kirjaston galleriassa helmi- maaliskuussa 2014. En tiedä vielä näyttelyn otsikkoa. Mutta surun työstämisestä se on. Myös uusien kiitollisuudenaiheiden löytymisestä. Elämästä. Ja siitä, että se päättyy, jatkuakseen toisessa muodossa.
Juttelin myös kandalaisen taideyrittäjävalmentajan Lezley Davidsonin kanssa surun työstämisestä. Kerroin hänelle, miten parantavaa ja pelastavaa omalla kohdallani maalaaminen on ollut. Hän ehdotti, että tekisin kirjan tai vastaavan julkisen teoksen aiheesta. Hän ehdotti myös, että ottaisin yhteyttä paikallisiin mielenterveystahoihin mahdollista yhteistyötä ajatellen. Ensimmäisenä tuli mieleeni Inartes Instituutti, ekspressiivisen taideterapian yhdistys: Inartes . Puhuinkin asiasta jo Kirsille.
Sielun siskoni sairastaa syöpää ja on kovassa koulussa hänkin. Hän kirjoittaa ja piirtää itseään vahvemmaksi ja terveemmäksi. Miten eheyttävää voikaan olla kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen – värit. Käden jäljet jossakin. Puussa, metallissa, vaikkapa puhdistuvissa astioissa. Lakaistussa lattiassa. Toivoisin, että elämä olisi enempi toimintaa kuin alvariinsa vatuloimista. Onkin käynyt niin, että yhä enemmän vierastan teoriaa ja analysoimista. Se vie monelta upealta kokemukselta tunnelman.
Seuraavat hautajaiset ovat ensi lauantaina. Isäni siskon miestä viedään tällä kertaa Saarijärven tsasounassa viimeiselle lepopaikalle. Viimeksi tapasin serkkuni isän nuoremman veljen hautajaisissa.
Isäni on sitkeästi elämässä mukana. Huumorintajuisena ja virkeänä, vaikka suolistosyöpä verottaa jo heikkoa sydäntä. Aorttaoperaatiosta hän näyttää toipuneen vasta tänä kesänä. Ihmeellinen on elämän ja kuoleman, sairauden ja terveyden vaihteleva järjestys. Ja uskon, että kaikella on järjestyksensä, vaikka se ei millään muotoa looginen olekaan.
Kun tunnustelen omaa olemistani, niin hengissä ollaan. Aika elävänäkin. Monesta on vielä toipumista.
Venäjältäkin on taas kuulunut. Ehkä menen lokakuussa vetämään sinne yhden mediataiteen työpajan.
Muutos on hyvin konkreettista juuri tällä hetkellä. Se on fengshuita laatikoiden siivouksen muodossa. Olen kätkenyt työhuoneen erikokoisiin ja muotoisiin laatikoihin ja lokeroihin hillittömän määrän roinaa, josta en ole ollut edes tietoinen. Nähkääs, jos se on laatikossa, se ikään kuin on siististi ja näkymättömissä. Olemattomissa. Poissa?
Monessa muussakin asiassa sitä valehtelee itselleen, että jos asian pyrkii unohtamaan käsittelemättä, sitä ei ole silloin olemassakaan. Poissa silmistä, poissa sydämestä – sanotaan. Piilotettu silti pysyy ja kasvaakin piilossaan. Tukkii pölypalleroin elämän virran.
Nyt on kuitenkin aika avata kaikki laatikot ja lokerot. On aika heittää kaikki turha pois ja ehkä pistää käyttöön sellainen, minkä voi.
Tässä kohtaa mietin myös arsmirjanuutinen.com -sivuston kohtaloa. Uni-sarjoja ja niiden jatkuvuutta. Valokuvaus kun on tällä hetkellä tehnyt tenän. Kamera ei halua istahtaa käteen eikä kannatinremmi kaulan ympärille. Voisin myydä yhden kameran poiskin, Canon EOS 5. Sen runko painaa 1,5 kiloa ja objektiivin kanssa kaksi. Toisaalta jalustan kanssa sillä saa laatukuvaa huonompiniskainenkin. Ostin ennen Miikan kuolemaa uuden minijärkkärin, peilittömän Olympuksen, mutta en ole sitä juurikaan käyttänyt. Myisinköhän senkin pois. Akkukahvat ja pelit. Ihan riittävä mihin tahansa kuvaukseen.
Tuskin kuvaamista lopetan kuitenkaan. Nyt ei vain ole sen aika. Nyt on käsin tekemisen aika.
Olen löytänyt laatikkosiivouksessa erilaisia naruja, helmiä, kiviä, simpukoita, hiekkaa, savea, muovailumassaa, höyheniä, sulkia, käsintehtyjä papereita. Kilokaupalla postikorteiksi tarkoitettua pohjamateriaalia. Teenkö niitä koskaan, vai pistänkö kirpputorille kiertoon. Suurin osa korteistani on nykyisin painotavaraa. Jostakin syystä painettu kortti on paremmassa kurssissa mitä käsintehty. Uni-sarjat muuttuvat ehkä pelkästään postikorteiksi.
Käsintekemiselle haluankin nyt huutaa hiphuraata. Käsillä tekeminen auttaa, pelastaa, terapoi ja tekee onnelliseksi. Kannattaa lukea Jaana Venkulan Tekemisen taito, missä hän tutkailee aiheeseen liittyvää tutkimusta ja toteaa: käsin tekemisen arvo on mittaamaton. Tekemisessä on voimaa. Minut se on vienyt surun sisälle ja antanut luvan käsitellä sitä. Lopulta suru onkin ollut ihmeellisin asia elämässäni. Se on auttanut itseäni enemmän kuin moni ilo. En silti toivo yhtään lisämurheita.
Mikä ehkä oudointa. En pelkää enää surua. En menettämistä.
Jossakin vaiheessa laitan tänä kesänä valmistuneista käsin tehdyistä kuvista näyttelyn pystyyn. Ne eivät olekaan surullisia. Niiden kautta olen palannut henkiin syvimmästä syöveristä. Jostakin syystä suruni on ollut hyvin värikäs. Yhtä värikäs kuin Miika-poikani. Viimeisimmässä valmistuneessa on rallivärit. Miikahan harrasti myös rallia. Saattaisin kuvitella, että nauttisin itsekin vauhdikkaasta menosta. Siitä antoi hiukan virikettä paikallinen lyhytfilmi ”Horonjärven kiertäjät”, missä oli myös kuvauksia autoon asennetun kameran kautta. Hyvin pääsi vauhtitunnelma nostamaan verenpainetta.
Nimesin tämän tummaksi juhlaksi, vaikka kysymyshän olikin rallikimpusta:
Miikan kuolemasta on kohta kaksi kuukautta. Viime viikolla hautasimme myös setäni.
Mökillä on ollut vaihtelevasti väkeä. Eila ja Seppo. Miikan tyttöjä. Joona ja Janne. Huomenna Maukan siskon porukoita. Sittemmin Liisa Ruotsista ja Eemil Heinolasta.
Miltei koko kesän olemme viettäneet mökillä. Siellä on ollut helpompi olla. Ei ole tarvinnut joka käänteessä kerrata tapahtumia. Vaikka nyt alan kestää jo senkin, että kerron kauppareissulla asiasta tietämättömille tapahtumista.
Eilen astuimme ensimmäisen kerran virallisesti ulos surustamme. Kävimme elokuvaillassa Vesijärven nuorisoseuran talolla. Oli hieno kokemus. Ensinnäkin Vesijärvi on minulle aivan eksoottinen ja käymätön paikka. Toiseksi oli todella mukavia lyhytfilmejä. Paikallista osaamista parhaimmillaan. Dokumentti Posti-Iivosta nosti muistoja esiin.
Kyyneleitä tulee harvemmin. Mutta kun ne tulevat, ne ovat useimmiten hyvin helpottavia.
En mieti koko aikaa, että meiltä on kuollut poika. Vaikka en ole sitä unohtanutkaan. En unohtaa haluakaan, enkä muuten voisikaan.
Yritän elää tätä hetkeä. Olen kerrannut Tollea. IOKia. Ostin myös Sanna Suutarin Unohda itsesi-kirjan, joka on sitä samaa: älä takerru egoosi, et ole se, joka on jokapaikassa minäminä, ja joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän asioita, joista ei kuitenkaan tule sen hurskaammaksi.
Olen toistamiseen miettinyt myös palaamista kirkkoon. Olen eronnut siitä kahdesti, koska en koe olevani luterilainen. Minua häiritsevät kaikki teoriat ja teologiat. Toisaalta tämän kylän pappi on sellainen, että hänen puheensa helpottaa minuakin. Setäni hautajaisissa hän oli suurena lohtuna kaikkiin suruihin. Hän muistutti, että on paljon sitä mistä olla kiitollinen.
Jeesuksen koen yhtenä ihmiskunnan varhaisimmista heränneistä. Hän tiedosti. Ja ymmärsi millainen veijari ego-kultamme on. Haluaisin hengellisen yhteisön, vaikka minulla ei uskontoa olekaan. Sellaisen yhteisön, mihin olisivat tervetulleita ihan kaikki: rotuun, säätyyn, uskontoon tai muuhunkaan ideologiaan tai teoriaan ripustautuneet. Ehkä sellaista ei ole tekemällä tehty, vaan se on kaiken aikaa tässä. Läsnä. Sinä, minä ja Hentun Liisa.
Olen maalannut kaikki nämä kaksi kuukautta. Se on ollut asia, jossa olen kokenyt syvää yhteenkuuluvuutta omaan ja ehkä myös kaikkien meidän yhteiseen elämään. Maalatessa olen useimmiten onnellinen. Ja jos pystyn unohtamaan kaikenlaisen vertailun ja teen vain mitä tulee, on olemisentila sellainen, josta en haluaisi poistua. Silti poistuilen siitä jatkuvasti.
Tällä hetkellä minuun on astunut myös egon huoli taloudellisesta toimeentulosta. Martta, Martta! Toisaalta, vaikka linnut näyttävätkin vain lentelevän vapaudessa, ne silti tekevät pesää, lisääntyvät ja ruokkivat poikasiaan. Ihmisen vapauteen liittynee itsensä ruokkimisen lisäksi myös asumiskustannuksia. Talvisin on hyvä olla hiukan vaatetustakin näillä leveyspiireillä.
Siis tänään alan tehdä Vestorille nettisivuja. Riekon Marjatilalle mehuetikettejä. Uusimaan nettikauppaani, joka ei ole koskaan ollut mikään myyntimenestys. Porfoliona se toki on toiminut. Näitä puuhia riittää kyllä, jos vain jaksan ja viitsin tehdä. Toisinsanoen, jos motivoidun tekemään niitä.
Tällä hetkellä kuvissani on hyvin vähän mitään muotoa, sillä koko elämäni on ollut muodotonta. Hahmotkin hyvin hämäriä. Toisaalta onko muodolla mitään väliä.
Syklit-sarja on kehyksissä 3 x 30 x 40 cm. Sekatekniikka: tietokonegrafiikka, vesiväri, akryyliväri, ikivanhasta kiinan sanakirjasta tehty naru.
Ei surua voi paeta. Ei voi ryhdistäytyä tai ottaa itseään niskasta kiinni hymyilemään maailmalle. Suru ei ole miellyttävää, eikä sen keskellä voi miellyttää. Silti se voi olla kaunis ja syvä, kiitollisuutta täynnä. Suru voisi minua avartaa, kasvattaa ja opettaa. Olemaan nöyrä, tai ainakin nöyrempi. Kiitollinen kaikesta. Kaikesta mikä tapahtuu. Suru voisi opettaa antamaan kaiken vain tapahtua. Kannattaneko sormiaan pinnojen väliin tunkea.
Maalliset maineteot tekevät egon mielen hyväksi. Pollea porskuttaja saa niistä virtaa valheelleen. Jos täällä joku pärjää tai yrittää olla vahva, niin egokultahan se siinä, yrittämässä estää kokemasta vahvemmin elämän syvää mysteeriä. Oivaltamasta ehkä jotakin sellaista, jonka jälkeen ei tarvitsisi näytellä enää yhtään mitään. Ja ihan kamalaa sille olisi, jos herkeäisi pelottamasta. Ego tykkää niin lietsoa pelkoa. Mielellään se myös etsii syyllisiä ja tuomitsee.
Ei silti voi surussa rypeä, eikä jatkuvasti kantaa suruharsoa kasvoillaan. Sekin peittää näkyvyyden kaikelta siltä kauniilta ja hyvältä mitä on.
Ruoho kasvaa, kasvaa aina vaan, vaikka sen ajelet sileäksi. Ja koivun vesa työntyy kallion kolosta, vaikka minkäänlaista näkyvää ravintoa kasvulle ei ole.
Minä olen auttamattomasti jäänyt toiseksi. Ikuinen kakkonen. Siitä huolimatta minut on varustettu hyvin. On annettu kyky tuntea, kyky oppia ja kyky unohtaa.
Pojan uurna oli kevyt. Vähän jää toistasataakiloisesta miehestä tuhkaa. Kun sain uurnan syliini, oli kuin olisin odottanut häntä taas. 38 vuotta sitten kannoin häntä kohdussani. Tällä kertaa vein hänen tuhkaansa uurnalehtoon. Kohdusta hautaan ui uuttera lautta.
Ei, tämä ei ollut synnyttämistä, tämä oli kuolettamista. Vai synnytinkö kuitenkin jotakin. Synnytän kaiken aikaa jotakin, mikä tulee myös pojastani – tälläkin hetkellä. Joonan käsi harteillani kannoin poikaani, kunnes uurna siirtyi isälle, jonka olkapäälle Joona kietoi kätensä myös.
”Usko minua. Tärkeintä ei ole onnellisuus vaan uskallus ja mahdollisuus olla tosi.”
Martin Buber
Suru on muuttanut muotoaan. Juuri nyt se on raskaampi. Painostavampi. Välillä on ollut paljon helpompia päiviä mitä juuri tämä tänään. On kuin koko rintaranka olisi tulessa. Haluaisin kääriytyä kerälle – lattialle – ja huutaa siinä hiljaa, äänettömästi.
En tahtoisi millään jaksaa. Säälin itseäni. Olen niin perhanan säälittävä. Ja nyt vähän hymyilyttää. Tuo uhriksi heittäytymiseni villi vimma. Mitä sitten kun mikään ei enää lohduta. Ei kukka, ei meri, ei väri. Onko silloin ihan lohduton. Inhimillisen lohdutuksen ulkopuolella.
On kuin jotakin olisi lohkaistu minusta irti. Kuin pala olisi lähtenyt. Minun synnyttämäni on kuollut. Minun luomani on poissa. Minun omani, joka ei missään eikä koskaan ole ollutkaan minun. Lainassa vain.
Lähtenyt jonnekin? Vaiko kokonaan vain poistunut. Jättänyt jälkeensä tyhjän aukon. Negatiivisen tilan. Mennyt lävitseni ja jättänyt minuun oman kokoisensa reiän. Sitä reikää on vaikea kuroa umpeen millään. Sen ympäryksetkin valuvat pois, ja tilalle jää vain tyhjää. Tyhjää tyhjyyttä, jonka reunoilla on vain vähän rispaantunutta minua.
Koska tuska hellittää. Koska voin olla ystävilleni taas helposti lähestyttävä. Helppo. Mukava. On niitäkin, kuten Hilkka tai Päivi ja useat muutkin, jotka eivät pelästy minun tunteitteni särmiä, märkiviä sisäisiä haavojani. Ja niitä, jotka pelkäävät ja karttavat nyt, kun olen tyhjä. Raastavan iso tyhjiö. Lisäksi vielä elämän terävillä hampailla raadeltu verinen klöntti. Eipä sellaista nyt niin kiva ole katsellakaan. Höh. Taas tuli hymy. Että uhrina olemisessa ja kärsimyksessä osaa olla myös nämä hymyilyttävät puolet. Se, että tervassa ja höyhenissä kierimisen jälkeen voi näyttää hassulta. Olenko itse ihan hengissä. Nipistän itseäni.
Katson poikani kuvaa. Silittelen häntä kuvassa. Mikään ei muutu. Ikävä. Tämä ei muutu ikinä. Tämä jää pysyvästi näin. Vaikka mitään pysyvää ei olekaan. Poistuminen voi olla kuitenkin lopullista. Ainakin jos ei ole kovin uskovainen. Minä olen hyvin vähän ja heikosti uskovainen, mutta uskon silti, että uskossa on voimaa. Kunhan vain ymmärtäisin mihin uskoa.
Keskiviikkona lasketaan poikani tuhkauurna Hattulan pyhän ristin kirkon hautausmaalle. Sinne voivat Sini ja Johanna viedä helposti kukkia ja kynttilöitä. Asuvat siinä ihan nurkalla. Uudessa kodissa, minne muuttivat viikko sitten.
Ja ettei meiltä suru loppuisi kesken, oli tänään isäni nuorimman veljen vuoro lähteä taivaan iloihin, tai ainakin kärsimästä maallisia murheita. Ilmoittelin siitä isälle varovasti. Hän otti asian todella tyynesti. Niin kuin henkilö, joka on totutellut omaankin lähtemiseensä jo puolitoista vuotta. Pysyvää poistumista luvassa enemmänkin. Olenko tässä. Nipistän taas.
Nyt on näin. Voi pahkeinen. Ja minä istun tässä. Koneen edessä. Tuijotan mustia kuvioita, näytölle sirottuvia. Niillä on olevinaan jokin merkitys. Kun niitä kokoaa ja sopivasti järjestelee, muodostavat ne uusia merkityksiä. Vai onko? Onko todellakin niin, että istun tässä ja kirjoitan.
Yrittäjän roolissa pitäisi olla reipas. Tehokkaan yritteliäs, tilaisuuksiin tarttuva, nopeasti päätöksiä tekevä. Markkinoida taitojaan ja osaamistaan. Myydä taidetta ja taittoa. Esitellä nyt ainakin palvelujaan, sillä kukaan ei tule kotoa hakemaan, ellei tiedä edes mitä hakisi.
Pitäisi on maailman tyhmin sana. Jätän tuon isin pois. Pitää. Pitää olla yrittäjän reipas. Reipaspa yrittäjän tulee oleman. Ja perhana kun en ole. Olen erittäin reippaaton. Itse asiassa mietin yrittäjyyteni perustuksia. Kun sillä ei tässä vaiheessa tunnu olevan hevon häntäjouhen vertaista merkitystä. Laskuja tulee joka päivä. Vakuutuksia, lainoja, eläkettä, leasing-maksuja. Yrittäjälle niitä tulee vieläkin enemmän mitä palkansaajille.
Ihminen ei kuitenkaan ole työnsä, eikä ammattinsa. Ei sen huonompi tahi parempi teki tahi jätti tekemättä. Mukavampaa olisi kuitenkin tehdä. Todennäköisesti haluan joskus tehdä jotakin. Haluan ehkä myös tulla reippaammaksi. Unohdan ehkä jossakin vaiheessa uhrina olemisen surun syvänteissä. Ehkä surukin laskostuu jonnekin kauniisti. Ehkä.
Elämä. Se päättyy joskus. Tiedetään, kuolemaan. Mutta koskaan sitä ei halua uskoa kuitenkaan.
En minäkään uskonut todeksi kaksi viikkoa sitten maanantai aamuna, että poikani on lakannut hengittämästä. Ensimmäisestä Sinin hätäsoitosta saakka toivoin, että kyllä poikamme kohta hengittää taas. Että hänet elvytetään, että hän on elävien kirjoissa ihan pian.
Sitten seuraa viikko pimeää. Muistan vain useita lohduttavia halauksia, ihmisiä, jotka uskalsivat kohdata myös surevan. Ihmisiä, inhimillisiä ja eläviä. Joukossa myös yksi, joka ei olisi tahtonut tietää asiaa. Siksi kylmä ja kova. Pelkäsi varmaan ihmisenä olemisen monenlaisia puolia.
Tietäminen on aina vajavaista. Mutta nyt kuitenkin tiedän, että Miika ei soita enää, eikä laula. Enkä odota häntä tulevaksi. En katso moottoripyöriä tiellä niin, että ajattelisin, että onko tuo meidän Miika. En ole enää huolissani, että nyt se kaahaa taas miljoonaasataa jossakin – hengenvaarallisesti. Nyt kun katson moottoripyöriä, tunnen ikävän vihlaisevan. Kaipuun. Tuskan. Joskus – tosin vielä harvoin – kiitollisuuden, että meillä oli Miikamme myös täällä. Nyt vain sydämessä. Mitä se sellainen sydämessä oleminen on. Koko ihmiskunnanko kollektiivisessa sydämessä. Rakkauden keskellä, joka on ehkä myös jaettavissa.
Kiitän kaikkia myötäeläjiä. Teitä tarvitaan vielä pitkään. Olen saanut myös arvokasta, erittäin arvokasta, vertaistukea erityisesti Sannalta, joka menetti tyttärensä pari kuukautta aikaisemmin. Emme ole ainoat, jotka ovat menettäneet lapsensa täällä. Emmekä viimeiset.
Huomaan myös, että joitakin pelottaa sureva ihminen. Joillekin on vaikeampaa kohdata elämän ahdistavammat puolet. Kukapa haluaisi myöntää, että elämä on monenlainen. Helppo ja vaikea. Kova ja pehmeä. Monivärinen. Kirjava. Ahdistava ja rentouttava. Tuntevalle raskaskin. Niin kuin Miikalle. Niin hyvässä kuin pahassa tunteessa hän kiihtyi nollasta sataan sekunnissa. Syvä tunneskaala syö ihmistä. Siksi olisi hyvä harjoittaa edes silloin tällöin tyyneen veteen tuijottamista. Vaan eipä sitäkään pidä. Etenkään jos tassut ovat pystyssä, tai niin kuin minulla rojahtaneet sivulle voimattomina.
Tää on vaan tällaista, täydellisen vajavaista.
Kaksi viikkoa sitten minulla oli helpompi olla. Oli mukavat muistot Venäjältä. Ja väri virtasi suhteellisen helposti erilaisille materiaaleille. Sitten yhtäkkiä sillä kaikella ei olekaan mitään merkitystä. Ja merkitystä juuri nyt, haen omalle elämälleni. Mitä varten olen täällä. Poika meni, isäni jäi vielä. Sanoin isälle, että nyt et kyllä jouda kuolemaan. Tarvitsen sinua. Mutta silti isäkin viedään Miikan luokse ehkä ennemmin mitä itseni. Se onkin luonnollisempaa, mutta ei sekään ole helppoa. Läheisistä luopuminen ei ole helppoa, urakalla ei jaksa kauan läheisluopumista tehdä. Muutamalla lyhyellä lausahduksella isäni on jo antanut valtavasti tukea Miikan menetyksessä. Hänkin on niiiin rakas.
Vesannon luonto, Pohjois-Konneveden välkkyvä vesi, ovat rauhoittaneet. Väriä olen siirrellyt kankaalla paikasta toiseen. Siihen jostakin syystä pystyn taas, vaikka sillä mitä valutan ei olekaan merkitystä. Vain sillä, että pystyn sen tekemään. Se pehmentää tuskallisia tunteita. Pojasta luopumisesta syntyneitä. Isästä ja hänen sairauksistaan. Itsestä ja omista pienemmistä murheista.
Nyt kaikki PITÄISI asiat tuntuvat todella turhilta. Ei pidä yhtään mitään. Ei tarvitse edes hyväksyä tapahtunutta. Se tapahtuu mikä tapahtuu.
Elämää ei voi suorittaa. Kuolemista sen enempää. Luopumista, voisiko sitä harjoitella? Luopua ensin liioista tavaroista. Vaikkapa ennakkoasenteista. Toisten arvostelemisesta. Pätemisen tarpeestaan. Roinan keräämisestä. Näinä päivinä olen kokenut, että halaukset ovat olleet tärkeimpiä. Ne ihmiset, jotka eivät ole pelänneet kohdata elämää ja kuolemaa raakana, vaan ovat olleet meitä lähellä ja läsnä. Jokainen halaus on ollut mittaamattoman arvokas.
Halataan lapsiamme ja läheisiämme mennen tullen. Sanotaan niille, jotka rakkaita ovat, että olette rakkaita. Sanotaan se joka päivä, sillä se voi jäädä tällä puolen viimeiseksi kerraksi. Äitienpäiväpuhelussa sanoin Miikalle: olet rakas. Ja niin hän olikin, ja tulee aina olemaan. Eivätkä äitien- tai isien ja lapsien päivät, joulut tahi juhannukset ole mitenkään erityisiä. Jokainen päivä on. Jokainen ihminen on. Arvokas ja erityinen. Yhdessä ja erikseen. Rinnakkain.
Työtä on jatkettava. Elämää myös. Toivon, että kaikkea olisi sopivasti. Sillä Miika sanoi myös edellä mainitussa äitienpäiväpuhelussa, joka jäi viimeiseksemme: älä äïti tapa ittees työllä! En tapa. Mutta pikkuinen puuhastelu pitää virkeämpänä kuin murheeseen sulkeutuminen. Jos vaikka voisin antaa tekemisilläni jotakin ihmisille. Iloa, väriä, jotakin sellaista, että sen tekeminen ei tuntuisi ihan turhanpäiväiseltä. Olisiko se lohtua.
Lupasin joillekin kavereilleni kirjoitella blogiin jo Venäjän matkan aikana, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Eikä myöskään paukkuja. Sillä ohjelma oli todella tiivis ja töitä paljon. Onneksi kova flunssa tuli vasta keikan jälkeen. Tällä kertaa kysymyksessä oli influenssa, sillä kuumetta oli monena päivänä yli 39. Tautia kesti yli viikon. Astma paheni. Sain kovat rohdot ja nyt henki taas kulkee. Mutta mehut ovat yhä jossakin muualla. Elämänvoima on mehustumassa. Kyllä se siitä. Kan kan kan, kannustan itseäni. Ja samalla vetelen vesivärikerroksen kerrallaan keittiön työpöydällä makaaville vesiväriteoksille. Olen aivan hurmaantunut vesiväriin, käsin tekemiseen ja koen manuaalisesta toiminnasta suurta autuaallista onnea. Pietarista sain lisää Pietarin Valkeita Öitä – eli maailman mukavimpia ja pehmeimpiä akvarellivärejä. Hunajapohjaisia.
Itsessään Venäjän reissu oli kuitenkin valtavan onnistunut ja aivan ihmeellinen kaikin tavoin. Vaikka olen matkustanut paljon, niin vähemmän Venäjälle ja minussa ilmenee asenteellisuutta ”venäläisyyttä” kohtaan. Asenteellisuuteni hävettää, sillä kaikki sujui ohjelman mukaisesti. Aikataulussa pysyttiin. Organisointi pelasi ja ennen kaikkea: sain kokea uskomatonta hyväksyntää ja arvostusta taiteeni tekemiselle. Juuri sille, mikä on itsellenikin tärkeintä ja rakkainta. Ja jolle en ole Suomen maassa koskaan vastaavaa kohtelua saanut, vaikka harvoin täälläkään on ihan turpiin vedelty, mitä nyt kuoliaaksi vaiettu. Ja pitkiä merkitseviä katseita luotu, joista voi päätellä, että ihan täysjärkisenä ei pidetä.
Venäjällä saamaani hypetykseen voisi vaikka tottua. Soisin, että jokainen taiteen tekijä saisi kokea edes kerran elämässään vastaavanlaista, sillä tuollahan mennään vuosia eteenpäin niukkapalautteisessa Savon maassa. Ja ah miten inspiroiva vaikutus sillä olikaan.
Eli kannustan sanomaan taiteilijaystävällesi muutaman mukavan ja rohkaisevan sanan hänen työstään. Näin saatat aiheuttaa valtavaa luomisen iloa ja virtanaan suoltuvia teoksia kaikkien iloksi. Mikä estää iloitsemasta omasta ja toisten luovuudesta. Kateusko. Vaiko se, että on varsin hankalaa keskittyä Suomen maassa yksistään taiteen tekemiseen. Miltei aina taiteilija joutuu tekemään jotakin muuta leipänsä eteen. Tiedän, että monet, jotka syvästä sydämestään luovat ominta taidetaan, kärsivät taloudellisista huolista ja vastaavasta ymmärtämättömyydestä – kuoliaaksi vaikenemisesta tai tappavasta kritiikistä. Ilman taidetta ja taiteilijoita ei kuitenkaan synny mitään muutakaan uutta maailmassa. Taiteilijat ovat aina olleet edelläkävijöitä, kauneuden ja ihmisarvoisen elämän luojia.
Luudan päältä lattialle minut pudotti kova tauti, liene ollut siperialainen, joka tuli ihan siitä kulttuurishokista, että oikeastiko – ihanko aikuisen oikeasti joku tykkää näin paljon minun tekemästäni taiteesta. Ehei, en ole tottunut koskaan saamaan juurikaan edes palautetta. En ole tottunut myöskään siihen, että minulle maksetaan ihan hyvin siitä, että teen juuri sitä mitä eniten rakastan. Nyt totuttelen taas taittamaan lehteä, eli tekemään leipää graafisena suunnittelijana.
Ehkä suurin oivallukseni koko projektista on ollut se, että koskaan emme tee mitään kuitenkaan turhaan. Minäkin olin tehnyt juuri niitä kuvia vuosia, joita he juuri nyt hakivat. Olin kehittänyt sarjaa avaruudesta ja toista muinaisuudesta. Tässä tapauksessa ne yhdistyivät. Sitähän he hakivat. Avaruutta nykyisessä ja muinaisessa taiteessa.
Koen olevani mummokummajainen syvällä Savon siimeksessä tehdessäni mediataidetta, missä miksaan kaikkia mahdollisia menetelmiä, digikuvaani, maalaustani, pysyvää ja liikkuvaa. Heille se oli niin iso juttu, että haluavat, että menen sitä heille opettamaan. Katsotaan millaisia jatkosuunnitelmia syntyy. Ideoita on. Mehut vaan yhä edelleenkin marjoina metsässä. Marjakausi on kuitenkin alkamassa.Vai lienekö korvasieni ensin maasta nousemassa. Viime kesänähän mökkimaalta, Astan kaatamien puitten juurilta, löytyikin korvasieniä.
RatioArt-gallerian näyttelymme avajaiset ovat 25.5. Junaliput on varattu. Hilkka lähtee mukaamme. Ihana ystävä. Eila ja Seppo ovat silloin molemmat Pietarissa. Ihanat ystävät.
Teossarja, joka lähti Pietarissa syntymään koostuu videosta ja ainakin neljästä still-kuvasta, missä teemana on Pohjoismaitten ja Siperian yhteinen kalliopiirrosaihe: hirvi. Käytin siperialaisten evenkkien legendaa Mainista, joka ajaa takaa kosmista hirveä – Khelgeniä – tappaaksen sen kerran vuorokaudessa. Tarina kertoo itse asiassa Otavasta. Ja vaikka Khelgen onkin hirvi, niin Otava on myös Ursa Major eli karhu. Niinpä, lähti jotakin pohjoismaitten, itse asiassa sirkumpolaarisen pallonpuoliskon tarustosta, liikenteeseen. Jotakin missä hirvi edustaa päivän synnyttäjää ja karhu päivän kuolemaa. Lienekkö niinkin, että kalliopiirroksista löytyy juuri siksi niin vähän karhuja, koska se symboloi kuolemaa, paljon hirviä, koska ne puolestaan edustavat elämää, ravintoa, päivää.
Näitä täällä mietin ja sitä, että Ves´anto kesälehti on työn alla taitettavana. Että parit nettisivut ovat myös työn alla ja pari muuta pienempää asiakastyötä. Niistä tulee leipä.
Olen opiskellut After Effectsiä. Se on hauska ohjelma, mutta sisältää niin paljon tavaraa, että omaksun sen nähtävästi noin kymmenessä vuodessa. Jos aikaa tulee ohjelmaa opiskella. Kutsumus olisi saada kuvat liikkeeseen ja ääntä mukaan. Sille on olemassa nimikin: mediataide.
Oikeastaan päätin noin reilu puoli vuotta sitten luopua koko taiteesta. Miksi tehdä sitä, koska siitä ei todennäköisesti nauti muut kuin minä itse. Siis sen tekemisestä. Toki siinäkin on kylliksi kriteeriä työstää aiheita kuviksi. Kutoa lapanen tai sukka on iloa myös, mutta jos ei ole yhtään kättä mihin lapasen pujottaa, niin ilo on vain yksinkertainen. Sama se on itselleen taiteen tekemisessä. Sen haluaisi kaksinkertaistaa.
Sitä toivoisi, että sille olisi jotakin käyttöä. Vuodesta 2008 vuoteen 2012 tein määrätietoista tuotekehitystä opiskellessani yritysjohdon erikoisammattitutkinnon aiheena taiteen kaupallistaminen ja kansainvälistäminen, ja samaa jatkoin tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoon valmistavalla ajalla. Sitten väsyin. Ei hemmetti. Jos myyn kuusi taulua vuodessa vaikkapa hintaan 150 ekeä… tekee se 900 euroa. Jos pidän näyttelyn, missä on 92 teosta, kuten Suonenjoen Kellarikalleriassa viime kesänä… on se halpiskehyksilläkin jo pari tonnia, ilman vedostuskustannuksia, ilman työpalkkaa, ilman korvausta kuvausmatkoista, kameroista, työkoneista tai ohjelmista. Jokin on siis pielessä. Ja tämä on toteamus. Ei valitus. Tästä voi päätellä jotakin. Olen joko huono taiteilija tai sitten taide ei vaan myy. Saattaa olla niinkin, tai sitten ei. Vakuutan kuitenkin, että olen tätä dilemmaa enemmän kuin pari kertaa miettinyt.
Kun sitten päätin luovuttaa – tiedän, ei luovuttamisesta mitään tulisi kumminkaan tällä päällä ja etenkin jos käpälät liikkuvat – niin alkoi tulla erilaisia taidetilaisuuksia. Tuli kutsu Rovaniemen suuntaan ensimmäinen hotellinäyttely ekspressiivisen taideterapia symposiumin yhteyteen. Olisin saanut tuohon kansainväliseen ylihuomenna alkavaan symposiumiin osallistuakin, mutta kun sain toisen kutsun: Pietarin Pohjoismaitten ministerineuvoston ja venäläisten astronomiaviikon ”Cosmo Week” tapahtuman taideprojektiin. En vielä ihan tarkkaan tiedä, mitä siellä teen, mutta teen sitä yhdessä muitten pohjoismaisten ja venäläisten taiteilijoiden kanssa. Omalla kohdallani se tulee olemaan mediataidetta. Ja saan ryhmän venäläisiä avukseni. Aion kirjoittaa matkasta blogia ja selvittää mitä tuolla rajan takana tapahtuu. Venäjä ja Pietari eivät ihan eksoottisia ole, sillä muutaman kerran olen Pietarissa ennenkin käynyt. Ja todennut, että voisin mennä useamminkin, jos nuo rajamuodollisuudet olisivat helpommat. Ja jotenkin oudolta tuntuu nyt tämä: jossakin ollaan pidetty taiteestani niin paljon, että minut halutaan mukaan kansainväliseen projektiin. Perhana, eihän se olekaan ihan pikkujuttu. Se onkin ihan älyttömän iso juttu minulle! Sillä projektilla on muuten nimikin: space in ancient and contemporary art. Mitäs menin sekoilemaan avaruuksien ja muinaisten kanssa! Tosin veljeilin Nasan kanssa ja nyt onkin vastassa kosmonautti.
Olen kerrannut kalliotaidekirjojani ja etsinyt taas uudelleen kaikista mahdollisista lähteistä tietoa kalliotaiteesta, muinaisuskosta ja kosmologiasta. Viimeinkin sain myös ajalliseksi tilata Anna-Leena Siikalan järkäleen itämeren suomalaisten mytologian. Olen sitä himoinnut sen ilmestymisestä saakka. Kalevalaa olen taas alkanut kuunnella. Jokohan ne suomalaiset unet kohta sieltä tulevat…
Muutamia vanhempia keskeneräisiä teoksiani olen myös loppuunsaattanut. En tiedä ovatko valmiita, mutta milloin mikään on?
Kaikkien koko on A3 ja kaikkien hinta käsinsigneerattuna on 100 € plus postikulut. Ja tuo pöllökuvakin on A3, vaikka olen sitä tänne näköjään pienentänyt vähemmän mitä noita kahta muuta.
Digitaalinen teos, koko A3, ei marginaaleja. Käsinsigneerattu vedos 100 €
Digitaalinen teos, koko A3, ei marginaaleja. Käsinsigneerattu vedos 100 €
Digitaalinen teos, koko A3, ei marginaaleja. Käsinsigneerattu vedos 100 €
Kuukauden sisälle on mahtunut taas paljon. Päälimmäisenä on ollut isän saama sädehoito ja sen seuraamukset. Mieli askartelee isän kärsimyksissä, vaikka osa mielestä kuitenkin työskentelee myös asiakastöiden ja taiteenkin parissa. Siunattua on ollut se, että tällä hetkellä minulla todellakin on ollut työtä, johon olen toistaiseksi voinut paeta huolta. Huolehtiminen ei auta koskaan mitään, mutta minkäs teet ihmisluonnolle: se on huolehtivainen. Jälleen kerran kaipaan oppia asioita vaikkapa koirasta. Se ei näytä ainakaan kovin pitkään surevan mitään ja ilahtuu heti, kun tuttu haju tulee vastaan. Vaikka tiedän, että myös koirat ovat olleet stressaantuneita ja surullisia.
Päivin kanssa käydyn valmennustuotekehittelyn jälkeen en ole maalaillut vesiväreillä joka päivä. Itse asiassa en ole maalannut millään välineellä lainkaan kokonaiseen kohta kuuteen viikkoon. Se on itseltään ilon kieltämistä. Aina sormi osoittaa itseen, kun olo alkaa tuntua onnettomalta. Miksiköhän iloa ei soisi itselleen. Maalaaminen ja kaikki luomisen työ on kuitenkin todennäköisesti pelastanut minut pahimmalta mielen järkkymiseltä koko elämäni ajan. Kiitos siis suhteellisen tasapainoisesta elämästä tänä päivänä kuuluu väreille ja pensseleille ja tietysti rakkaille ystäville, jotka ovat pysyneet rinnalla niin tyvenessä kuin myrskyssäkin.
Perheeseen liittyvä mielenkiintoinen tapahtuma oli pari viikkoa sitten ollut miehen serkun syntymäpäivä. Siellä sain nähdä mm. vanhaa rainaa, jolla käveli appiukkoni, jota todellisessa maailmassa en ole koskaan ehtinyt nähdä. Digitoiminen on mahtava juttu, sillä saamme tuosta nauhasta digitaalisen tiedoston ja voin vähän enemmänkin katsella näitä ihmisiä menneisyydestä. Myös mieheni juoksentelee siinä filmissä pitkin Jokiharjun pihamaata. Lienee siinä viiden vuoden kieppeillä.
Historiaa on mukava välillä käyttää, mutta historiaansa on mahdollista myös hukkua. Mielestäni on syytä tietyllä tapaa haudata henkilöhistoriansa, sillä ainoa todellinen itse on vain ja ainoastaan tässä ja nyt. Siinä samassa kulkee tietysti se menneisyyskin, jolla on ollut annettavanaan arvokasta opetusta, mutta nyt on NYT. Niinhän se tiettävästi olikin, että aikaa ei ole olemassakaan, että kaikki on vertikaalisti tässä: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuskin. Eikä se aika kulu. Sitä tulee kaiken aikaa lisää. Niin kuin nyt näyttää tulevan myös valoa lisää päivä päivältä enemmän.
Suonenjoella ystävänpäivänä vietetyssä yrittäjätapahtumassa sain pitkästä aikaa nauraa vatsalihakset kipeiksi. Mikko Kuustonen veti 2 tuntia täyttä asiaa ihmisen arvoista ja elämän laadusta, ajasta ja yrittäjyydestä. Hän lauloi myös niitä lauluja, joitten kautta Mikkoon aikanaan tykästyin. Enkelit lentää sun uniin ja oi Aurora. Niitä joskus suurella hartaudella tuli kuunneltua. Savolaisuudestakin saa irroteltua melkoisesti. Heimolaisuus Mikossakin viehättää. Jotakin vieläkin enemmän tuttua on heimoveljissä ja -sisarissa. Vaikka heimoveljeyden ja -sisaruuden tulee yltää murrerajojen yli! Ihmisoikeuksien julistuksessa on heimoveljeys sopivasti sanoitettu. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisoikeuksien_yleismaailmallinen_julistus
Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia kuvittaa ja taittaa heimosisareni ( ei fyysisesti sukulaisen) Helena Nuutisen (www.mielenkieli.com) kirja Pyhä Yksinkertaisuus. Kirja joka käsittelee elämän yksinkertaista syvyyttä ja rauhaa. Siihen on kiteytynyt hyvin myös oma arvomaailmani. Teos on henkinen, mutta ei hengellisesti fundamentaalinen vaan erinomaisen ekumeeninen, kaikkien arvomaailmat hyväksyvä. Suosittelen kirjaa lämpimästi, jahka se nyt maailmaan kirjapainosta putkahtaa. Kirjaa voi tilata Helenalta: helena.nuutinen@mielenkieli.com. Ja onhan siinä ihan kelpo kuvituskin!
Arkaaisia unia lähden viemään Pohtimolammelle Bear’s Lodgeen jossakin vaiheessa ennen huhtikuuta. Taulut saavat jäädä hotellin seinille ja niitä voi turisti sieltä ottaa mukaansa kohtuullista korvausta vastaan. Tämän tyyppistä toimintaa lähdin hakemaan Creada-valmennuksessa, jonka aikana kehitin taidetarjontaani. Vuonna 2008. Projektit etenevät koko ajan, mutta aivan eri tahdissa mitä kuvittelin suunnitteluvaiheessa.
Yksi luonnemuotokuvakin on miltei loppuviivoilla. Metsähenkisen Anne-Marin henkilökohtainen muotokuva, missä hirvi, koppelo ja Astuvansalmen Artemis kohtaavat mystisessä metsässä. Sain Anne-Marilta teoksen valmistuttua pitkän todella syvällisen analyysin, mitä kuvassa on hänestä itsestään. Se oli kertakaikkiaan mahtava kokemus. Jos näin syvästi voisikin koskettaa asiakastaan, olisi tämänkaltainen työ todella yhtä juhlaa.
Ja yksi omakin – ei kenellekkään erityisesti suunnattu teos. Sen materiaali on 90 % ensin käsin tuotettua ja vasta viime metreillä digitoitua. Tässä teoksessa olen hyödyntänyt vesivärimaalauksiani ja käsin piirroksiani. Tämä sarja on seuraava, jota jatkan vakavasti, ja sen teokset tulevat kuulumaan suomalaisten unien sarjaan, joka on alaosasto arkaaisille. Vaikka olenkin ollut keskittynyt asiakastöihin, huolehtimiseen isäni voinnista … niin silti alitajunta näyttää työstävän myös kaiken aikaa taidesarjojani eteenpäin. Mitä sitä oikeasti on? Jonkinlainen kone, joka jauhaa asioita ja tekee välillä jauhamistaan paketteja.
A3 kokoinen digitaalinen teos: Kevättä kohti. Käsinsigneeratun teoksen hinta 100 €.
Vuosi on vaihtunut jo kauan sitten. Monenmoista kuvaa on tullut otetuksi ja maalatuksi, sekä näitä yhdistetyksi. Olen miettinyt myös todellista suhdettani kuvaan ja sen tekemiseen. Itse prosessia ja tuotoksen arvoa ja arvottamista. En ole koskaan pitänyt auktoriteeteistä, en liiemmin kilpailusta, silti minulla on ollut useita auktoriteetteja, jotka ovat olleet enemmänkin esteinä onnellisena olemiseen.
.
Nämä auktoriteetit olen muodostanut tietysti itse itselleni. Auktoriteetit, jotka liittyvät kuvalliseen ilmaisuun ovat sanoneet minulle näiden vuosien varrella asioita, joihin olen jotenkin ripustautunut – jäänyt koukkuun. Minulle sanottiin keskikoulussa: et ole voinut itse tuota keksiä eräästä piirustuksestani – se kaivelee yhäkin kun ajattelen kokemaani – minua epäiltiin siis kopioinnista! Nyttemmin ymmärrän, että ihminen ei keksi juuri mitään ihan itse, vaan kaikkialla ihmiskunnassa keksitään asioita yhtä aikaa – toistemme oivalluksia tietämättämme. Pidänkin ihmismieltä hyvinkin yhtenä ja samana, josta käsin itse kukin ajallamme oivallamme ihmisenä olemistamme vaikkapa valokuvan tai maalauksen kautta.
.
Toinen lause, joka vaikutti runsaasti tekemisiini kuvan alueella oli kriitikon toteamus: ei pidä abstrahoida figuuria? Miksi helvetissä ei saisi abstrahoida ihan mitä lystää, tai figuroida abstraktia. Eihän sellainen ole missään kielletty, ei sitä voi kukaan määritellä kenellekään. Toinen lause samalta henkilöltä: miksi et tee pienempää, kyllä sitä voi tehdä omassa kotonakin, ei ateljee ole välttämätön. Tämän suostuin uskomaan vasta myöhemmin – totta, ei tarvita välttämättä ateljeetiloja, ja että pienempäänkin kokoon voi kuvaa väsätä. Korostan siis omakohtaista vastuutani myös siinä, että nämä lausutut sanat olen aivan itse omassa päässäni tehnyt ehdoiksi tekemisilleni. Eivät siis ole millään muotoa itse ajatusten lausujan vastuulla. Jokainen kantaa vastuun oman luovuutensa käyttämisestä tai tukahduttamisesta.
.
Näitä lauseita on usein lausunut akateemisesti korkeakoulutettu, älyllisesti voimakas hahmo – sellainen, joka TIETÄÄ ihan varmasti paremmin mitä itse tietäisin. Silti tämä tieto ei auta minua lainkaan oppimaan omasta kokemuksestani. Tämä taas tukee sitä, että ei ole olemassakaan oikoteitä oppimiseen, tietoa tai kokemusta ei voida siirtää kuin tiedostoa tikulla koneelta koneelle. Kokemusta ei liioin voida lähettää toiselle sähköpostilla. Elämä on koettava itse, vaikka yhdessä olemmekin mielen tasolla ja varmasti hengenkin – tai erityisesti hengen. Tosin olen myös sitä mieltä, että kollektiivisen ihmismielen kehittymseen vaikuttaa myös jokaisen henkilökohtainen oivaltaminen. Kannattaa siis panostaa!
.
Nyt kun olen saanut vesiväriherätyksen, eli levittänyt kaikki vesivärityövälineet keittiön työpöydälle (se ateljee), riippumatta siitä, että valoa ei tammikuussa juuri ole ja alkanut vain maalata. Voi sitä onnen tunnetta, mitä koen miltei aina kun saan värejä paperille levittää! Itse tekeminen on niin antavaa, parantavaa, terapeuttista ja onnellistavaa, että tuotos jää täysin toisarvoiseksi. Ei tosin haittaakaan, jos tuotos johonkin ”järkevään” (tarkoittaako sitä, että siitä saisi rahaa joskus?) tilkkutäkkiin joskus sopisikin palaseksi. Silti, tekeminen ja tekemisen vaikutus hyvinvointiin on se JUTTU!
.
Tästä siirryn valokuvaamisen tuottamaan tyydytykseen. Minulle valokuvaaminen sinällään ei ole koskaan ollut niin merkittävää kuin kohde tai jälkikäsittely. Teknikka valokuvauksessa on kehittynyt niin pitkälle, ettei teknisesti tyydyttävän kuvan saamiseen paljoakaan haasteita tarvitse ottaa. Jo pelkillä automaattiasetuksilla pääsee tuottamaan laadukasta kuvaa, tosin ei aina sellaista kuin haluaisi. Järjestelmäkameroiden suomat mahdollisuudet olla teknisesti luova, ovat edelleenkin iso osa valokuvaamisesta tulevaa tyydytystä. Mutta miten arvottaa itse tuotos, otettu kuva, erityisesti kun niitä digiaikana on tuhansia ja taas tuhansia. Osa kuvista on dokumentteja. Osa taidetta? Ja osa silkkaa kuvatulvaa, kuvameteliä. Tyydyttävintä valokuvaamisessa itselleni on kuitenkin kuvien jatkokäyttö, vasta niiden luova yhdisteleminen joksikin muuksi. Itse kuvaaminen tekemisenä ei ole niin nautinnollista, mitä jälkikäsittely ja tuotos. Tässä siis päinvastoin kuin maalaamisessa.
John Daido Loori esittää kirjassaan Zen ja luovuus toisenlaisen tavan ottaa kuvia. Siinä kohde etsii kuvaajan, eikä päinvastoin. Suositeltava kirja.
Mikä tahansa luova menetelmä, oli se sitten teknistä tai käsin tehtävää, tanssia tai musiikkia – ihan mitä tahansa – on väline itsen löytöretkellä. Toisaalta löytöjä voi pulpahtaa esille myös tiskatessa, missä tahansa tekemisessä, missä ihminen keskittyy täysillä tekemäänsä ja pyrkii kokemaan tekemänsä noviisina. Jos olen ihan äärettömän loppuun hiotun taitava vaikkapa valokuvauksen tekniikassa, saattaa minulta puuttua lapsenomaisen kokemisen ja löytämisen ilo, juuri se uuteen ihastunut osa elämää, jonka soisin säilyvän elämänkaaren loppupäässäkin. Jos elämästä tulee kaikkitietävyyteen ja täydellisyyteen pyrkivä suoritus tai kilpailu, pönöttävä mittailutapahtuma, kaikkoaa ilo ja tilalle astuu kyynisyys ja itse elämän halveksunta. Taistelu pisteistä ja paremmuudesta ei tue armollista itsensä hyväksymistä luovana kädellisenä toisten apinoiden joukossa. Apinaa taidan kuitenkin arvostaa enemmän, se on oppinut jo olemaan apina. Ihminen ei vielä osaa olla IHMINEN, mutta sitä me tässä yhdessä opettelemme!
Ystäväni kanssa kehitimme kaksi päivää valmennuksia, joissa autetaan ihmisiä oivaltamaan omaa ihmisyyttään erilaisin lempein menetelmin, joihin lukeutuvat taiteen keinojen lisäksi myös hevosen kanssa tehtävät harjoitukset ja käsityöt. Näissä harjoituksissa on tärkeää pystyä unohtamaan egon pönöttävä kriitikko, kilpaileva minä ja antaa uteliaan lapsenkaltaisen arvovapaan aidoimman minuuden puhua ilman pelkoja ja suorituspaineita.
Uskon, että jokainen ihminen on luova, että jokainen ihminen kantaa sisällään uskomattomia voimavaroja ja keinoja tehdä elämästään onnellista. Tosin siihen onnellisuuteen ei kuulu minkäänlainen kilpailu, arvottaminen tai suorittaminen. Maalatessani vesiväreillä olen alkanut tuntea tätä onnellisuutta! Minun ei tarvitse välttämättä saada aikaan ”museotöitä”, ei edes taidetta, tuotoksia ei tarvitse pistää näyttelyihin, voin vaikkapa polttaa ne, jos siltä tuntuu. Pääasia, että nautin niiden tekemisestä. En mieti hukkaanko kallista aikaa, kalliita taiteilijamateriaaleja tai teenkö jotakin tuottamatonta tai lapsellista. Ihanaa. Värit leviävät. Sielu lepää. Tiedän että useimmat neuleittensa ja virkkaustensa, sorviensa ja kasvimaittensa äärellä penkovat saavat tuntea samanlaista tyydytystä ja onnellisuutta.
Eikä aikuisuuden ja vastuunkantamisen tarvitse välttämättä olla tylsää. Se voi olla armollista, nautinnollista elämis- ja oppimisprosessia, johon kuuluu asioita, joita tekee mielellään ja joitten tekeminen sinällään on nautinto. En halua koskaan olla vain aikuinen, vaan kaikkia näitä: aikuinen, nuori, lapsi ja vanhempi. Kaikki tai ei mitään. Ja taivas myös! Ja ettei totuus unohtuisi: tämä kaikki kuuluu ihan jokaiselle.
Onpa ollut ihanaa sotkea vesivärejä keskenään, kokeilla kumisementtiä, eri sävyjen keskinäistä leikkiä. Olen hyvin ihastunut vesiväreihin juuri nyt. Astmakeuhkollekin ne sopivat paremmin mitä kovemmilla aineilla sekoitettavat. Maalasin jo Fuerteventuralla läjän tilkkutäkkitilkkuja tuleviin koosteisiin ja lisää maalaan heti, kun asiakastyöt ja päivän valo, tai tarpeeksi voimallinen keinovalo, niin sallii. Prosessi on siis palasista koostuvaa, kuten aina ennenkin töitteni kohdalla. Kaikki kokonaisuudet koostuvat pienemmistä paloista. Kuten leipäni maailmalla.
Kun siirryin digitaaliseen vaiheeseen, alkoi tuntua, että tämähän on ihan selvästi paperit seuraavaan tilinpäätökseen Marjalle. Eli monta pientä, mutta joku isompi tulee tuossa ihan selvästi. Mutta se tulee vasta ensi vuoden tilinpäätöspapereihin.
Pykeijän, haluaisin niin mielelläni kirjoittaa Pykeijan aalla, mutta itse kirjoittavat sen äällä, joten menköön nyt – ystävien nettisivut alkavat olla valmiit muutamaa kuvakoostetta vailla. Ensi kesänä tahdon mennä kuvaamaan juuri Pykeijään, jotta saan kunnon galleriakoosteen. Nyt on kuvia ollut käytössä rajallinen määrä. Suurin osa kuvista on tullut asiakkailta.
Samalla kun kasaan toisella kädellä papereita kirjanpitäjälleni, kirjoitan todo-listaa, jossa päälimmäisenä on arkistojen selkiyttäminen, vanhojen kuvien poistaminen, sillä maailman terat eivät riitä kaikkiin vinksahtaneisiin ja värjyviin kuviini. On aivan oleellinen tosiasia digikuvauksen aikanakin se, että vain muutama kuvista on käyttökelpoisia. Määrä ei takaa laatua, mutta kuvaamisen määrä mahdollistaa kyllä sen, että samalla voi oppia enemmän kuin siinä, että ottaisi vain yhden kuvan kulloisestakin kohteesta.
Sain päätökseen myös Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset. Olen hidas lukija ja vielä hitaampi, jos teksti on tuollaista, että todellakin jokainen sana pitää tarkkaan lukea, koska se on niin mehukas. Hörähtelin ääneen pitkin kirjan sivuja. Sellainen on todella harvinaista. Miten voi 14-vuotiaan jalkapalloa pelaavan pojan näkökulma maailman henkisiin kysymyksiin ollakin raikas. Nam. Mitäs tämän jälkeen voi lukea? Täytyy varmaan kaivaa Hoegin muu tuotanto esille. Lumen tajua olen tankannut useampaankin kertaan, mutta se ei naurata. On silti hienoa tekstiä.
Päivin kanssa eilen mietimme näitä kuvan ja sanan eroja. Koen, että sanalla taiteilevat ovat enemmän älykköjä, tai käyttänevät vasenta aivopuoliskoaan enemmän mitä kuvaa tekevät. Tosin on paljon niitä, joilla aivopuoliskot toimivat molemmat. Ehkä myöskin yhtäaikaa. Kuitenkin, vaikka koen olevani älyllisesti hyvin vähäpätöinen, suorastaan nallepuhaivoinen, niin koen että pystyn hyvinkin kokemaan asioita visuaalisella tasolla.
Tässä akvarellitilkkutäkki eli tilinpäätös!
Tilinpäätös. Digitaalinen kollaasi akvarellista. Koko 70 x 50, mukaanlukien valkoiset marginaalit. Käsinsigneeratun vedoksen hinta 150 €.
Matkat ovat samalla myös matkoja itseen, eivät pelkästään matkoja paikkoihin kuvaamaan, tai niin kuin näin talvisaikaan – myös maalaamaan valossa. Koko elämä on kuin uni, joka koostuu henkilökohtaisesta symboliikasta, jollaisia väritkin pitävät sisällään. Lopulta kaikki on vain unta.
Harhaa, mistä buddhalaiset ja muutkin puhuvat laajalti.
Jostakin syystä huomaan aina ensimmäisenä ja viimeisenä asioissa niiden värit. Paikoillakin on ollut värinsä: Vallettan keltaiset, Rooman vaaleanruskeat, Firenzen punaruskeat, Pariisin vaalean harmaat, Kreikan valkoiset ja turkoosit, Suomen syvänvihreät ja siniset. Lontoo on kaksikerroksinen punainen bussi ja sen lisäksi haalean harmaa. Jokaisessa paikassa on ollut jokin ominaisväri. Fuerteventuran värit olivat ruskeitten koko kirjo yhdistettynä syviin turkooseihin ja sinisiin. Lanzarote on tummemman ruskea ja Teneriffa on kaikki ruskeat ja lisäksi vielä aimo annos vihreitäkin.
Näen siis värillisiä matkaunia, joilla lienee tarkoituksena opettaa jotakin tämän elämän taipaleeni varrella.
Kun matkalle lähtiessäni olin vainoharhaisen väsynyt, tarkoittaa sellaista yksinäköistä zombieta, jollaiseksi ihminen tulee liiasta olkoon se sitten mitä tahansa tekemistä, vaikkapa lepäämistä. Levätäkin voi liikaa ja siihen voi hyvin paljon väsyä. Ei siis liikaa työtä, eikä lepoa, vaan tasaista vaihtelua. Vuorotahtia.
Suomen olosuhteissa nämä pitkät pimeät ja vastapainoksi pitkät valoisat ovat omaan rytmiini liian verkkaisia, ja kaipaan viimeistään joulukuussa valon tahdistusta. Nyt, valotankkauksen jälkeen, tuntuu helpommalta kohdata hämärä, mutta sitäkin mielenkiintoisemman värinen lopputalvi. Nuo taivaalle ilmestyvät sävykkäät pakkasbeiget ja vaalean punaiset – valkoisten muuntuminen illan hämärtyessä tumman sinisiksi. Tämä kaikki on erityisherkkua, kun tietää, että joka päivä valon määrä hiukan lisääntyy. Kirkas pallo nousee korkeammalle, ja varjot lyhenevät.
Matkaeväinä meillä oli Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja äänikirjana ja sen lisäksi kuuntelimme ylen äänikirjoista Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirjan. Vanhan rouvan lokikirja on suorastaan herkkua, se on niin hienosti kirjoitettu, että voi matkustaa mielikuvissaan niihin paikkoihin, joihin häntä rahtilaiva vie. Kyllikki Villan tapa työskennellä matkalla on hyvin kiehtovaa ja ehkä jotakin sellaista, mitä itsekin koen tekeväni. Matkat ovat osa työtäni, ilman niitä ei olisi omimpia kuviani. Ehkä myös asiakastyöt olisivat erilaisia ilman matkojani.
Akselin kertomukseen olin hiukan pettynyt, sillä niin moniulotteisesti hän kuvasi metsästysretkiään ja jätti maalaamisen täysin sivujuonteeksi kirjassaan, vaikka hän maalasikin myös Afrikan reissullaan paljon. Mielenkiintoista silti on ollut kuunnella tätäkin matkakertomusta, sillä Afrikallakin on minulle tietyt värikoodit, joita oikeastaan tahtoisin seuraavan kerran kun jonnekin olen menossa, hiukan tarkistaa. Eli alan suunnitella Marrakeshin matkaa. Tämä oli toinen vaihtoehto Fuerteventuralle, mutta nyt se meni näin päin. Samantyyppisiä ovat maisemat myös Marokon maaseudulla. Samoja syviä ruskeita. Ja sitä ihanaa tumman punaruskeaa hiekkaa, joka sai minut onnesta sekaisin jo leikki-ikäisenä. Naapurin Eeron kanssa sitä löytyi hiekkamontusta ja olin siitä niin innostunut, että unohdin ajan tajun täysin. Muistuihan se kotiinmenokin sitten, kun äiti tuli vitsan kanssa hakemaan. Mutta se punainen hiekka! Sitä en unohda koskaan. Jokainen kerta, kun näen sen värin, haukon henkeäni ihastuksesta. Mikä lienee sitten tummanpunaisen hiekan symbolinen merkitys. Ehkäpä syvä rakkaus Äiti-maahan ja kaikkiin sen päällä kantamiin luomuksiin.
Paluumatkalla lentokoneessa kouraani tarttui vihdoin mukaan ottamani mielenkiintoisen oloinen romaani: tanskalaisen Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset. Ja se on osoittautunut harvinaislaatuiseksi namipalaksi. Ehkä viiteen vuoteen paras lukemani romaani. Ihan ehdottomasti. Suosittelen.
Kuvaaminen on ollut yksi isoimmista töistäni kaikki nämä 17 matkustamisenkin vuotta. En koe silti olevani valokuvaaja, en luontokuvaaja, en tapahtumakuvaaja, enkä myöskään ihan pelkästään harrastajakuvaajakaan. Kuvaamisen määrä ylittää harrastajarajan. Jos sellaista rajaa on. Voihan sen tehdä ihan itse. Jos vielä verottaja hyväksyy kuvausmatkat työmatkoiksi, niin onhan se työtä. Tosin niin mielenkiintoista ja mukavaa, että jos sitä kutsuu työksi, se alkaa tuntua hiukan vähemmän mukavalta. Suomen kielen sanat ovat keränneet aimo annoksen tunteita sisälleen. Suurin osa sanoista ei ole pelkkiä asiaa kuvaavia kirjainyhdistelmiä, vaan sisältävät runsaasti tunteita, muistoja ja tapahtumia. Sanat ovat yläotsikoita runsaalle määrälle kokemuksia ja tuntemuksia. Siksikin on todella vajavaista puhua tai kirjoittaa kuvaamisesta tai kuvista. Yritän nyt silti.
Ehkä hyvä sana kuvaamiselleni olisi käyttö- tai tarvekuvaaja. Kuvaan erilaisia käyttötarkoituksia varten milloin mitäkin. On sellainen firmakin, ainakin ollut, kuin Käyttökuva. Tuo pudottaa armottomasti pois jotakin sellaista vierastamaani juhlallisuutta lähestyttäessä kuvaamista erilaisin – myös rajaavin otsikoin. Jos jokin kuvaamisen alue kiinnostaa minua runsaiten, niin onhan se taidekuva. Ja onhan se mikä kuvissa eniten itseäni innostaa, kuvan tunteita herättävä osa. Ei niinkään kuvan terävyys, aukon koko ja sulkimen aika. Kameran ja objektiivin merkki, jalusta, salama. Vaikka ovat nekin mielenkiintoisia asioita. Niitä on mukava kokeilla, vaikka usein kokeilemisen esteeksi nousee hinta. Yleensä minulla on mennyt kuitenkin suhteessa siten, että autollani on vähemmän arvoa kuin kameroillani. Nyt on niin huono auto, sorry nyt vain oranssi paholainen, että kamerat ohittavat sen helposti. Tosin ei se ole itsetarkoitus. Haluaisin seuraavaksi luopua parista kamerasta ja vaihtaa ne yhteen käyttökameraan, yksinkertaiseen, kevyempään. Vanhan naisen niskan kestävään painoluokkaan. Kuulostipa aika hassulta tuo vanha nainen. Mutta ei kai sitä voi kierrellä. Ei 58-vuotias ole nuorikaan enää. Erityisesti, jos vanhin lapsenlapsikin on jo 16-vuotias. Häntä olen kuvannut todella paljon. Idan kanssa olemme tehneet myös mallisopimuksen. Jos myyn kuvia, missä hän on mallina, saa tyttö myös provikat.
17-vuotta hyvin paljon kuvaamista. Määrällisesti se voisi olla jotakin 3 000 kuvaa per vuosi. Paitsi aluksi se tietysti on ollut paljon vähempi ja lopuksi myös enemmän. Mutta jos keskimäärin, no otetaan nyt vielä tonni pois, olisin kuvannut 2000 kuvaa per vuosi, tarkoittaisi se 17 x 2000 = 34 000 kuvaa. Siis ihan varovainen arvio. En ole koskaan seurannut tarkkaan, tehnyt vedenpitäviä arkistoja, vaikka olisi ehkä kannattanut. Nykyisin on hyvin vaikea löytää alkuaikojen kuvia arkistoista, koska en ole käyttänyt tarkkaa nimeämistä kuvilleni. Lisäksi olen poistanut kaiken aikaa alkupään kuvia. Poistelen toki kaiken aikaa kuviani, eivät kaikki otetut kuvat tule mihinkään kuvapankkiin. Pieni osa vain.
Jos 34 000 kuvasta 1 % olisi käyttökelpoista materiaalia olisi 340 kuvaa. On niitä kuitenkin – ainakin taidekuviini – huomattavasti enemmän, sillä voin käyttää kuvista osia. Tällainen laskeminen ei välttämättä vie mihinkään, mutta auttaa se itseäni hahmottamaan kuvaamisen ja kuvan merkitystä työssäni. Ehkä myös jonkinmoinen kehityskaari tulee näkyväksi. Kiinnostuksen kohteet ovat vuosien varrella hiukan muuttuneet, sillä aluksi kuvasin myös ovia ja ikkunoita sarjoiksi asti. Nyt en enää ole niin kiinnostunut ovista, porteista, ikkunoista, ellei niissä ole jotakin viehättävää pintarakennetta. Vanhuutta, kuluneisuutta, ajan tuomaa patinaa. Historiaa. Eläimet pitävät pintansa, samoin ihmiset. Ihmisistä vanhat ja nuoret, lapset ja vanhukset. Lapsia on helpompi kuvata, sillä vanhempaa ihmistä kuvatessa tulee ujous eteen. On ollut vaikea pyytää omaa isäänikin malliksi, vaikka mielestäni hänellä on maailman kaunein uurteisuus. Äitiä on helpompi pyytää malliksi, sillä hän on ehkä muutenkin vähemmän ujo.
Lapsi ja eläin aitoudessa. Kunnes lapsi oppii ilveilemään kameralle. Oppiikin sen aika pian. Sanotaanko lapselle, että hymyileppäs nyt otetaan kuva. Ja lapsi alkaa irvistää. Salaa otetut lapsikuvat onnistuvat parhaiten. Samoin perhekuvat. Tosin välillä pitää kerätä kansaa potretteihin ja sanotuttaa muikku, sillä joskus vain haluaa henkilöt tilanteen ainutlaatuisuuden vuoksi yhteen kuvaan. Eihän siinä mitään vikaa ole, mutta harvoin siinä kuvassa kaikilla on edes silmät auki. Nykytekniikalla voi tietysti pään vaihtaa, jos ja kun on ottanut tarpeeksi paljon kuvia ryhmästä, niin että on vara valita ja vaihtaa osia kuvista. Helppoa kuin heinänteko, vaan millä muotoa heinänteko on helppoa. Ehkä siten, että kun on sen oppinut. Jokainen muukin opittava asia muuttuu helpoksi, kun sitä tarpeeksi opettelee.
On hyvä tehdä inventaariota asioistaan, nyt kun maailmanloppu 21.12.2012 maya-kalenterin mukaan tulee. Tosin en usko mitään erityistä näkyvää tapahtuvaksi. Tilinpäätökset ovat kuitenkin kaikessa tekemisessä oivallisia keinoja hahmottaa tehtyä ja tekemätöntäkin.
Sen olen ainakin oppinut kuvaamisesta, että arkistointi kannattaa tehdä huolellisesti. Kansiot kannatta nimetä heti alussa juuri niillä nimillä mitä kansioissa on. Fueteventuran kuvat 2012 joulukuu. Ja kuvien nimiin sitten tarpeeksi täsmällisesti sisältöä kuvaavia sanoja, että kuvaa voi hakea nimellä tai nimen osalla. On aivan turhaa kuvitella muistavansa kuvaamiansa kuvia. Minä en ainakaan muista. Eikä ole tarpeenkaan. Toisaalta alkuaikojen huonosti nimetyt kuvat tulevat tänä päivänä vastaan ajan menetyksenä etsimiseen. Joskus etsin tiettyä kuvaa päivätolkulla. Se ei ole järkevää. Se todella turhauttaa.
Nuorempana kiinnostivat ravintolat, viinit ja sen sellaiset. Matkoiksi riittivät kotimaa ja naapurimaat. Varsinaisen matkustamisen aloitin vuonna 1996, jolloin päätin voittaa lentopelkoni. Ei sellaista ollut koskaan ollutkaan. Olin vain luullut potevani sitä. Päiväkodin Kirsti-johtaja pyysi useita kertoja matkoilleen mukaan, hänhän toimi useilla lähinnä Venäjälle suuntautuneilla matkoilla, oppaana. Tai silloin sekin oli vielä Neuvostoliitto. Sanoin Kirstille, että en kaipaa matkustamista, sillä matkustan niin paljon päässäni. Niin teinkin. Useimmiten ne matkat olivat pakomatkoja todellisuudesta. Ehkä nämä konkreettisetkin matkani ovat sitä. Mutta myös muuta. Useimmiten näihin liittyy vuororytmisesti hiukan lepoa, hiukan työtä.
Matkoilla kiinnostivat eniten meren värit, pärskeet, kuohut ja pienetkin pisarat ja vuoret. Kuvasin kaiken mikä kameran linssiin osui. Tuntui silloin, että tuli kuvatuksi ihan hirvittävästi, kun mukana oli kymmenen 36-kuvan diarullaa. Se tarkoittaa siis 360 diaa. Kuvasin merta, vuoria, maisemaa, kaupunkeja, kasveja ja eläimiä. Sitä mitä kulloisessakin paikassa oli tarjolla. Kaupunkikuvausta on tullut harjoitettua Prahassa, Lontoossa, Pariisissa, Ateenassa, Roomassa, Venetsiassa, Budabestissä, Firenzessä, Lissabonissa, Seattlessa, Pulassa, Pietarissa, Berliinissä, Tunisissa, Marrakeshissa, Istanbulissa, Amsterdamissa, Funchalissa ja hyvin monessa muussakin paikassa. Yksi kriteeri matkakohteille on ollut taidemuseot ja niissä olevat taidekokoelmat. Juuri tämän seikan vuoksi suosikkikohteeksi tuli Lontoo, jossa en ole muuten vieraillut pariin vuoteen. Ehkä sen aika olisi keväällä.
Lisäksi ovat olleet nämä reissut, joille lähtiessäni minulle aina toivotetaan hyvää lomaa. Olen kokenut toivotuksen hiukan ristiriitaisena, sillä en edes halua viettää lomalomaa, vaan luomis- ja kuvausaikaa kaikesta tylsemmästä tekemisestä, mitä työhöni liittyy. Tosin ei tähän todella tylsää liitykään. Nettisivujen päivitys on sieltä tylsimmästä päästä, eikä sekään ole kovin tylsää.
Hyväämatkaapaikat ovat olleet melkein kaikki äkkilähtöjä, mutta olleet hyvin toimivia, sillä olen saanut katon pääni päälle ja kameroille suojapaikan. Itselle peseytymispaikan ja punkan. Ja taas olen kiertänyt kamera kaulassa / repussa kuvaamassa eläimiä, kasveja, ihmisiä, maisemia ja yksityiskohtia. Niin unohdin äsken, että aina osa kuvista on vain pintoja – talojen seiniä, kaktukseen kaiverrettuja nimikirjaimia, veneitten kuluneita maalipintoja, kiviä ja veden välkkeitä, sadepisaroita, pilviä ja taivaita. Ja joskus myös auringonlaskuja ja nousuja. Nyt ei mukana enää kulje diafilmirullat, vaan digikamerat ja muistikortit ja nyttemmin myös läppäri, jolle voi kuvat siirtää jo matkan aikana. Silloin kun kuvasin filmille, ei pintoihin oikein hennonut filmiä tuhlata. Nykyisin pintakuviakin on enemmän. Rytmiä, liikettä ja muuta sellaista on mukava kokeilla kokeilunhalun vuoksi.
Kuuba olisi pintakuvaajan unelmapaikka, mutta en ole ”jaksanut” sinne asti lentää. Kavahdan pitkiä lentomatkoja ja kostean kuumia paikkoja. Lienee ikä tullut vastaan. Mitenkähän se ikä tulee vastaan. Jos vaikka 100 vuotta tulee 50 vuoden kohdalla vastaan, tai 120 vuotta tulee 60 kohdalla vastaan. Moikataanko siinä tulevaa vanhempaa minää ohitettaessa, vai miten siinä käy. Minulla on kyllä aikeissa elää 120 vuotiaaksi, vaikka saattaa olla että maailmankaikkeuden ylimmällä johdolla on muunlaisia suunnitelmia varalleni.
Oikeasti olen saanut matkustaa reilun 17 vuoden aikana noin 3 – 5 kertaa vuodessa. Suurin osa matkoistani ovat olleet laskettavissa työmakoiksi juuri siksi, että olen kuvannut kaikilla matkoillani ja kasvattanut omaa kuvapankkiani. Osa matkoista on suunniteltu kohteiden mukaan. Pohjoismaisten kalliopiirrospaikkojen kuvauskohteet ovat olleet tarkkaan etukäteen suunniteltuja. Tai Paul Klee Zentrumiin tehty taidemuseovierailu – yrittäjyyteni 10-vuotispalkintomatkani. Muuten en liikaa suunnittele. Ja jos suunnittelen, on oltava suuresti jouston varaa. Kartalla en läheskään aina edes tahdo olla, vaan turvallisesti eksyksissä. Kohteet saavat mielellään tulla omalla vauhdillaan minua vastaan. Kuvattava saa löytyä omia aikojaan.
Huomaan näiden vuosien aikana monenlaisia kiinnostuksen kohteiden vakioita: kasvit, eläimet, ihmiset, maisemat, taivaat, meret ja pinnat. Nyt kiinnostavat lisäksi asioita tekevät ihmiset, toiminta. Eläimet eivät todennäköisesti lakkaa kiinnostamasta koskaan, tosin ei se kiinnostus ole biologista, eikä liity millään tapaa lajintunnistamiseen tai luontokuvaukseen. Eläin on minulle jotakin sellaista, mistä en välttämättä halua edes kamalan paljon tietää. Enimmäkseen vain kuulostelen millaisia tunteita hän herättää. Yleensä hyvin positiivisia. Erityisesti eläinten aitous minua miellyttää. Eläin voi olla jonkun värinen, punainen tai vihreä lintu tai perhonen. Mönkijä, kala, lisko. Nimetkin ovat hauskoja, ja olisi ehkä niitäkin mukava tietää, mutta se menee eri alueelle – sanalliselle ja biologiselle. Tietäminen ei ole minulle tärkeää. Kieleni on taiteen ja kokemisen kieli. Kuvanikin ovat ilmaisua, eivät niinkään tekniikkaa ja siksi olen miettinyt pitäisikö lopulta luopua ylimääräisestä kameraroinastakin. Koska, tekniikka ei sinällään ilmaise mitään. Toisaalta teleobjektiivi on antoisa vekotin.
Ei hyvä kamera pahasta ole, mutta kameran laatu voi harhauttaa. Voi alkaa kuvittelemaan, että se on kamera kun kuvat ottaa eikä ihminen kameran takana. Tekniikkakin minua kiehtoo, mutta sekin on sitten jo aivan eri alue. Saa siitä kiehtoutunut olla, siinä ei ikäkään tule vastaan, vaikka niinkin monesti luullaan. Miten paljon tietotekniikka antaa mahdollisuuksia myös ikäihmisille! Toisaalta ei väkipakolla pidä bittikauhuisia lähestyä. Pelottavampaa on kuitenkin olla kokeilematta tätäkin maailmaa. Mystisyys häviää yllättävän nopeasti ja tietotekniikasta tuleekin vain väline. Työkalu. Vasara. Kottikärryt.
Montako matkaa siitä tulee, jos olisi keskimäärin 3,5 matkaa per vuosi ja 17 x. 59,5 matkaa. Uskoisin, että niitä on 60. Kaikista olen kirjoittanut myös verottajalle matkapäiväkirjat. Joskus mietin, tai entinen kirjanpitäjäni ehdottikin sitä, että kirjoittaisin niiden pohjalta jotakin… olisivathan kuvatkin olemassa. Mutta on se vaan aika työläältä kuulostava projekti. Eihän sitä tiedä, jos vaikka sitten kun ikä kävelee vastaan ja on asetuttava ikänsä kanssa aloilleen.
Tästä Fuerteventurasta pidän monestakin syystä. Ehkä eniten vaikuttavia ovat olleet värit, nämä ruskeat, hiekan erilaiset beigen sävyt, meren turkoosit – ne eivät koskaan lakkaa kiehtomasta – ja auringonlaskujen vaaleanpunaiset autereet dyynien vaalean ruskeiden kanssa. Lisäksi hyvältä tuntuu kävellä Corralejon aika tasaisia katuja, merenrantoja ja osaksi kovettuneita dyynejä. On kuin kävelisi jäällä kevättalvesta, erona tietysti maisema ja lämpötila. Valaistusta on yhtä paljon. Sitten kun asetun, asettunen näille leveyspiireille pariksi kuukaudeksi keskitalvisin. Pohjois-Konnevettähän tämä ei millään muotoa peittoa eikä kaivele savolaisia juuriani pois. Kotini on korvieni välissä siitäkin huolimatta, että juurruin syntymäpitäjääni uudemman kerran.
Kiinnostuksen kohteista voisi vielä mainita sen, että ennen katsoin sekä miestä että koiraa, jos olivat toisiansa ulkoiluttamassa. Nyt unohdan katsoa miestä. Näen vain koirat. Se ikä!
Kuvia tähän mennessä vajaat 1200 tältä reissulta. Niistä jos 1 prosentti olisi onnistuneita, niin 12 käyttökelpoista on jo lakkarissa!
Kun on paljon touhua ja tekemistä, unohtaa monenlaista remppaa kropassa ja murhetta mielessä. Kaksi kuukautta takana tauotta työskentelyä erittäin mielenkiintoisten ja antoisten töiden parissa. Oli Vesanto-lehti. Irman ja Kirsin runokuvateos. Ekspressiivisen taideterapian kevätsymposium Rovaniemellä huhtikuussa, Pykeijän ystävien ( ja muittenkin Jäämereen kiintyneiden) sivuston ja esitteen luominen. Tiedossa vielä yksi todella mielenkiintoinen asiakkaan kirja, josta en voi vielä sanoa mitään, koska se on vielä niin kesken. Kuitenkin täällä aion maalata siihen muutaman kuvan.
.
Nämä asiakkaille suunnatut työt ovat vieneet kaiken ajan omalta taiteeltani, jota varten opiskelin 4 vuotta luovien alojen yrittäjyyttä. Ensin luovien alojen koulutus Creada, missä suoritin kansainvälistymisen alueella yritysjohdon erikoisammattitutkinnon ja perään kaksi vuotta tuotekehittämistä. Taidetuotettani kehitin ja opettelin markkinoimaan sitä, mutta mikään ei muuttunut. Apurahoja ei tullut sen enempää mitä ennenkään, vaikka sitkeästi olen niitä hakenut. Myyntiä ei ole liiemmein myöskään ilmentynyt.
.
Ratkaisu tähän on ollut graafisen suunnittelun uudelleen markkinointi ja tavallaan luopuminen omimmasta tiestäni. Ei se kuulkaa ihan helppo ratkaisu ollut. Tuntuu, että olen epäonnistunut taiteilijana. Että kuviani ei todeallakaan kukaan tarvitse tahi kaipaile. Että jos aion leipää syödä, on tehtävä tätä palvelutyötä toisille taiteilijoille ja unohdettava mokoma oma taiteellinen harhailu. Oikeastaan tämä kyllä itkettää ja surettaa. Sillä koen olevani todella epäonnistunut kaikessa siinä, mitä omaan taiteeni tekemiseen tulee. Valittaminen ei auta. Olen valinnut leivän. Taide on harrastus, jota voi ehkä joskus hiukan sutaista tulemaan. Sillä ei ollut tässä maailmassa arvoa. Unohdetaan se. Olen muuten ihan yököttävän katkera ja iljettävä persoona tämän asian tiimoilta!
.
Joulukin jollottelee – juhla, jonka olin päättänyt jättää juhlimatta jo kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin lähetin joulukirjeen kaikille niille, joille yleensä lähetin kortin. KIrjeessä ilmoitin, että en lähetä joulukortteja enää. Voi hyvä tauti miten kätevää. Näin siis tuplasin joulujoulujoulustressin. Nyt muistamme vain lapsenlapset ja sillä siisti. Ja joulu saa olla ihan jokainen päivä. Täällä on hauskannäköisiä joulukuusia. Keskellä hiekkaa on runsaasti kruusailtu kuusi valoineen ja palloineen, rusetteineen. Voi ihmisen mieltä!
.
Elämä on minulle sympoliikkaa ja erilaisia kieliä, asenteita ja käytäntöjä. Tämä mitä näen ja kuulen, on opetusta. Luotan, että näen ja kuulen juuri oikeat asiat. Tällä hetkellä läksyinä ovat pihan palmut ja linnut. Pasianssia pelaava mies. Lasinen pöytä. Hiekkadyynit. Turkoosi meri. Ja kaikin tavoin hyvin karu maisema. Silti kaunis. Jotakin yhtäläistä tässä maisemassa on Jäämeren maiseman kanssa. Julman kaunista kuin elämä itse. Silti, jos vaikka kaikki olisi kiveä, pukkaa kiven raosta kuitenkin kukkaa.
.
Mikä omituisinta. Olen ottanut vain kaksi kuvaa. Tiedän, että tulen niitä ottamaan useita, mutta ei ole paniikinomaista kuvaamisen tarvetta. Ennemminkin on aika paksu harmaa mietintämyssy syvällä päässä. Josko siellä muhisi jotakin. Jos ei muhi, niin sekin on ihan hyvä. Silloin tällöin kerätään virikkeitä, joista sitten vasta muhitetaan.
.
Kävelemään. Otin sauvat mukaan. On vähän kuin pyhiinvaeltaisi stereona!
Vesanto-lehden painoon saattamisen jälkeen alkoi kuulua tyhjän takin kolinaa. Näyttäisi, että se alkaisi pikku hiljaa menemään ohi. Tosin ei takki vielä täysi ole millään muotoa. Ajoittain katselen haikeasti näytön alla olevaa ystäväni muotoilemaa liikuttavan ihanaa kultaista lohikäärmettä. Se istuu passin päällä ja muistuttaa minua siitä, että elämää on muuallakin. Ja myös siitä, että jos ei ole mahdollista matkustaa, niin mielikuvitus on erittäin oiva matkustusväline myös. Myös paikallisuus ja juuri vierailulle saapunut talvi, ovat hyvinkin mielenkiintoisia ilmiöitä.
.
Lehdestä on löytynyt jo muutamia virheitäkin. Niin, sellaista se on. Aina löytyy jotakin mikä olisi pitänyt ehtiä nähdä ja korjata. Mutta kaikkea ei prosessi ehdi nähdä. Eikä edes käsittää. Miksi joku rivi Unto Eskelisen runosta muuttuukin pdf-tekovaiheessa leipätekstiksi. Jokaisesta isommasta painotyöstä löytyy aina jotakin sellaista, minkä olisi suonut olevan toisin. Enkä ikinä, en ainakaan vielä, ole tottunut siihen! Aina harmittaa. Tosin ei se harmitus ole tullut niin isoksi, että lopettaisin kaiken tämänkaltaisen toiminnan. On nimittäin niinkin, että pöydät ja tekemiset pysyvät täydellisinä, jos ei tee yhtään mitään. On siis vain rohkeasti tehtävä ja yritettävä, vaikka täydellisyyteen ei koskaan ylläkään. Jos ei uskalla tehdä yhtään virhettä, pysyy työpöytä siistinä. Muslimit pruukaavat tehdä käsitöihinsäkin virheitä, sillä ainoastaan Allah on täydellinen.
.
Matkajalkaa on alkanut vispauttaa. Lohikäärmettä tuijottelen turhankin usein. Samoin nopeita lähtöjä. Isäkin on sen verran hyvässä kunnossa juuri nyt, että ehkä voisimme poistua tuokioksi. Ja vaikka joulun yli jäädä. Kun ei se joulu ole minulle niin iso asia. Lapsenlapsia muistamme tietenkin joulunakin. Mutta yleensä ihmistä pitäisi arvostaa ja kunnioittaa läpi vuoden ja ripotella lahjatkin tasaisemmin. Sinällään runsaudessa ei mitään vikaa ole, mutta kaupallinen joulu ei ole joulufiilikselle mitenkään pakollista. Meillä lopetettiin muutama vuosi lahjojen jakaminen suvun yhteisestä päätöksestä aikuisväelle. Lapset huomioidaan yhä. Juttu on toiminut. Lahjan voi viedä vaikkapa maaliskuun kuudes. Sekin on erinomainen päivä muistaa toista!
.
Matkajalan vispatessa haaveilen vesivärien ja hyvän akvarellipaperin pakkaamisesta pikkuruiseen matkalaukkuun. Olisi ihanaa olla valossa ja maalailla. Värien kirkkautta valossa kaipaan. Hämärähyssykin käy, jos en pääse mihinkään. Kynttilöiden suurkuluttajia olemme olleet viime ajat. Ja takkatuli on roihunnut viimaisimpina päivinä kahteenkin otteeseen.Valitettavasti tähän postaukseen ei tule nyt yhtään taidekuvaa myytäväksi, tulee tämä matkustamisen iloista muistuttava mielikuvituseläin:
Näytön alla, passin päällä, makoilee tämä hellyttävä lohis, jonka Ulla on aikoinaan tehnyt minulle. Näytän tätä aina silloin tällöin kavereille skypekeskusteluiden aikana. Tulevat useimmiten hymyileviksi. Toivottavasti hän saa hymyn teidänkin naamallenne!
Viiteen vuoteen ei ole ollut näin paljon asioita yhden kuukauden aikana. Ei ainakaan näin monenlaisia ja koskettavia. Työrintamalla tämä on ollut graafisen suunnittelun alkamista näillä leveysasteilla. Syyskuussa alkoi toimeksiantoja tulla. Heti sen jälkeen, kun päätin alkaa markkinoimaan. Toimeksiannot eivät tosin ole tulleet sieltä, mihin suuntaan olen markkinoinut. Oletan kuitenkin, että vahva oma päätös alkaa tekemään uudelleen ”apurahansa” itse, avasi maailmankaikkeuden runsauden hanat. Hyvä näin. Kiitollisin mielin vastaanotan ja parhaani mukaan teen työt, joita olen saanut.
.
Kaikki toimeksiannot osuvat enemmän tai vähemmän aiheisiin, joista olen itsekin kiinnostunut: Pykeijän Ystävät (oi ihanaa Jäämerta!), ekspressiivisen taideterapian ryhmittymä InArtes, luovia mentelmiä soveltava työnohjaaja ja vaniljasokerina pohjalla: Vesanto-lehti. Paikallisen kotiseutuyhdistyksen julkaisu, joka on ilmestynyt 46 vuotta pikkuisen ennen joulua. Sain suunnitella sille ulkoasun ja taittaa sen. Sain samalla uuden näkökulman vesantolaisuuteen: vuoden vauvat, vuoden aikana menehtyneiden muistokirjoitukset, seurakuntien ja kunnan kuulumisia, tarinoita elämästä täällä ennen vanhaan, eläinaiheisia kuvia ja juttuja, satuja, koululaisten ja paikallisyhdistysten toimintaa, kulttuuritapahtumia ja murrejuttuja. Yksi gmail-posti pullotteli kaiken aikaa uutta aineistoa. Vauvoja etsittiin kilvan. Hei – vielä puuttuu yksi… ja joku lähtee etsimään kuvaa ja strategisia syntymämittoja. Ja vielä löytyy yhdet kaksoset! Wau.
.
Vuoden teemana ovat eläimet, jotka ovat itsellenikin lempiaihe. Tulee karhuja, lehmiä, lampaita ja ai niin – Juhanilla olisi vielä se pukkikuva! Perhosia Marjalta ja Jormalta. Ja Irman kuvaamaa takuuvarmaa luonnon estetiikkaa. Mihinkä kohtaan se sisilisko laitetaan? Tuohon kohtaan tulevat Eskon joutsenet! Mihin ne mullikat katosivat?
.
Anu kirjoittaa uuden jutun, jos se puuttuu, siinä välissä kun tekee toisen toiseen lehteen. Käy kuvaamassa. Hakee aineistoa. Tuo ikivanhoja kuvia skannattavaksi. Kirsin runolle tilaa! Ja mihinkäs pannaan Reino-tonttu? Etsitään paikka niin kuikille kuin tontuillekin. Ulkoasua uusiksi, mutta ei niin ettei tule shokkia. Unto Eskelisen runo pitää olla sisäkannessa. Se on tuttua ja turvallista. Vesanto monessa mielessä on säilyttänyt perinteisiä inhimillisiä arvoja. Onneksi. Kotiseutuyhdistys tekee loistavaa perinteen vaalimistyötä. Meillähän on täällä kotiseutuyhdistyksen ylläpitämä museokin. Vielä on olemassa yhteisöllisyyttä – ainakin sisäistä. Millä sen urkkisi ulos. Voisiko liekkiä sytytellä uudestaan, sillä yhdessä tekeminen on mukavaa. Löydä sisäinen yhteisöllisyytesi?
.
Työpäivistä tuli pitkiä, täyteläisiä, hauskoja. Monta melkein hysteeristä naurua väsymyksestä, mutta myös aidosta ilosta sekä monta haikeaa mieltä. Erityisesti, kun katsoin Kaarlo Kaitajärven upeita mustavalkokuvia entisestä naapuristani Heimo Backista. Kuvat tulivat Heimon muistokirjoitukseen. Muistokirjoitusten persoonat ovat elävästi vesantolaisten mielissä. Niin kuin Heimokin. Muistan hyvin miten Backin pojat ajelivat moottoripyörällä lujaa Pohjainveden tietä! Tulipa eloa Ahveniselle! Asinsalmen tansseista sain paluukyydin ainakin kerran Heimolta. Miten niin mukavat naapurin pojat alkavat kuolemaan. Olenko minä tullut vanhaksi. Mikä se semmoinen vanha on!!!
.
On lehdessä toki paljon muutakin. Vuoden persoona Veikko Matilainen, jonka muistan olleen jo silloin kun keskikoululaisina teimme tutustumisretken muovitehtaalle, ihan kunnioitettavassa iässä. Hän on niitä, joita ikä ei vanhenna. Kannattanee pyrkiä samaan! Vuoden yrittäjä: Peltsi. Jokainen Vesannolla yrittävä tarvitsisi tsemppausta ja kehuja päivittäin, aivan kuten Sisko kirjoittaa puheenjohtajan palstallaan: kehukaa toisianne. Puhukaa hyvää toisistanne selän takana! On aivan vanhaa hapatusta sellainen käsitys, että täällä vaan toisiamme kyräilemme ja juoruamme ilkeämielisesti. Ihminen ymmärtää kyllä toista ihmistä. Tietää, että aina ei ole helppoa ja että tukea ja kannustusta ilman on vaikea elää kenenkään. Hyvä Vesanto, hyvä me! Me osaamme täällä paljon ja monenlaista. Itse olisin mieluiten yltiöpositivisti aina naiviuden rajoille saakka. Siitäkin huolimatta, että olen tämän puolentoista vuoden aikana täällä kokenut todella syvää ahdistuneisuutta työttömyydestäni, rahattomuudestani ja läheisteni sairastamisesta. Välillä on tehnyt mieli luovuttaa. Sitten on tullut pari kannustavaa lausetta ja olen kimmonnut pystyyn taas. Kiitos Marja, kiitos Sari ja kiitos monelle monelle muullekin.
.
Väsäsin yrittäjille kymmeniä ilmoituksia. Ihan kuin olisin suunnitellut viisikymmentä käyntikorttia. Ensimmäistä kertaa Vesanto-lehteen väreissä. Aikaisemmin oli käytettävissä vain muutama värillinen sivu. Nyt ollaan 4/4 kuten painoslangi kuuluu. Nyt vain toivon, että asiakkaat olisivat tyytyväisiä. Paikalliset yrittäjät eivät välttämättä osaa vielä täällä päin ajatella, että markkinointi on heidän palvelujensa tarjoamista asiakasta kiinnostavalla tavalla. Elikkä sen kertomista mitä tekee rakkaudella ja mitä haluaa jakaa muille. Työstä ja palveluista saadaan rahaa, joka edistää ja hyödyttää elinkeinoelämää. Markkinointi on lakannut itselleni olemasta kirosana, vaikka kyllä se vaikealta aluksi tuntui! Ilman markkinointia, ei kukaan tietäisi mitä täällä osataan tehdä. Markkinointia voi verrata vaikkapa tilaisuuksiin pukeutumiseen. Jos arvostaa muita osallistujia, ei tule rönttykamppeissa kakalle löyhkäten, vaan laittaa vähintäänkin siistit vaatteet ja kampaa naaman. Markkinointi on tapa arvostaa omaa työtään ja asiakastaan. Tuotteen ja palvelun tarjoamistavalla on enemmän merkitystä kuin uskotaankaan.
.
Heraldiikkaan ei pitäisi puuttua, mutta puutuin silti. Tosin en itse vaakunaan ole koskenut. Mutta siitä se ajatus lähti. Kun Vesannon vaakunassa kultaiset nuottiviivat menevät vasemmasta ylänurkasta oikeaan alanurkkaan, kuvaa se minulle markkinointiviestinnällisesti tappiolukuja. Vaikka kyseessä onkin kuulemani mukaan vesistöjen suunta. Vesanto-lehden nimiöön pistin tietoisesti nuottiviivaston nousemaan vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan, joka on länsimaisessa viestinnässä noususuunta!
.
Ja ettei totuus unohtuisi, menehtyi Maukan veli Mikko samassa hötäkässä Keiteleen sairaalassa. Pari kuukautta hän oli siellä vihanneksena maannut. Kuolema on surullista, mutta kauheinta on lähimmäisen kärsimys. Mikon pääsy valon valtakuntaan on helpotus sekä omaisille että hänelle itselleen. Voi kun näin osaisikin ajatella. Luopua rakkaistaan suosiolla, kun sen aika on. Mutta yhä se kuitenkin on vaikeaa. Luopuminen. Luopumiskursseja pitäisi ihmisille järjestää, sillä jokainen joudumme luopumaan kaiken aikaa jostakin. Välillä tuntuu, että mitään ei jää jäljelle. Mutta kyllä minä uskon, että se kaikkein tärkein jää, on aina jäänyt ja tulee jäämäänkin.
Tältä se näyttää. Kannessa Jouko Pirpun kuva karhusta. Hän tuntee nämä vesantolaiset nallet!
Takana on asiakastöitä graafisen suunnittelun rintamalta, kuvankäsittelykoulutusta vesantolaisille, Vesanto-lehden ulkoasusuunnittelua, yrittäjätapaamisia ja yhdet vaalit. Kuopiolaisen Eeva Mäkisen kampanjaa tuin tekemällä muutamia yhtä pirteän väristä esitelippusta mitä Eevakin on. Hän sai kivasti ääniä, mutta ei ihan valtuustoon saakka yltänyt. Monitoiminainen. Kulttuurin ja kulttuurihyvinvoinnin uranuurtaja. Nainen, joka tekee, vaikka osaa myös puhuakin. Joskus tuntuu, että pelkkä puhe riittää. Työkansa vaatii kuitenkin tekoja. Pelkkä teoria ei riitä koskaan. Ehkä teoria teoriasta. Tieteessäkin jatkuva analysointi on vain työkalu, mutta pitää tieteilijänkin kokeilla.
.
Olen ihmetellyt usein myös sitä, mihin ihmisestä kaikkoaa kokeilunhalu? Onko niin, että iän myötä tulee paineita alkaa olemaan tietynlainen. Hitaampi, tottahan toki, mutta hitaastikin voi oppia uusia asioita kaiken aikaa. Hitaasti oppii ihan yhtä hyvin kuin hosumalla, jos ei sitten paremminkin. Nopeus on yliarvostettua. Hitaasti tulee lisäksi vielä hyvä! Ja hosumalla juu, niitä pissapääpenskoja! Itse olen kokeilunhimoinen hosuja. Siitä seurauksena on pajon myös makkelia. Olen aina halunnut sekottaa vanhaa ja uutta. Kalliopiirrosta ja bittejä.
.
Digiaika on tuonut informaation säilytysongelman: minne se bitti katoaa kymmenessä vuodessa? Mihin häviävät cd:lle poltetuista kuvista värit? Tässä ehkä suurin syy siihen, että olen myös intohimoisen kiinnostunut kalliopiirroksista. Ne ovat tuhansien vuosien takaa. Tosin ovat niistäkin värit kadonneet. Miten voisi bitin saada kiveen piirretyksi. Vai onko niin, että meillä ei ole kylliksi arvokasta informaatiota säilytettäväksi tuleville sukupolville?
.
Huomenna vien Tervon kirjastoon Arkaaisia Unia. He, jotka eivät niitä ole vielä livenä nähneet, niin tervemenoa Tervoon. Tervo on muutenkin minun suosikkikuntani heti Vesannon jälkeen. Maisemaltaan upea.
.
Ja sitten tämä yksi mandala lisää. Elämänkukka kuvio on kiehtonut minua useita vuosia. Iloinen yllätys oli löytää elämänkukkakuvio myös Vesannon kirkon kellotapulista. Siellä kävimme Kuvia ja Tarinoita -porukan kanssa. Elämänkukka kuvion sanotaan olevan yksi niitä peruskuvioita, mistä kaikki elämä koostuu.
.
Elämänkukka -mandala 4. Digitaalinen kollaasi 70 cm x 50 cm. Käsinsigneerattu valokuvavedos 150 €.
Kuvankäsittelykurssin yhteydessä tulin luvanneeksi Arkaaiset Unet-näyttelyn Tervoon marraskuuksi. Katsastelen tässä kuinka paljon on olemassa olevia vedoksia ja kehyksiä niihin. Kyllä näyttäisi yhden näyttelyn verran kehkeytyvän. Toisaalta yhtään näyttelyä en ole tehnyt niin, etteikö joku uusi teos mahtuisi joukkoon. Eli tarkoittaa, että yksi tai kaksi keskeneräistä tulee loppuun saattaa.
.
Teoksen loppuunsaattaminen onkin sitten sellainen asia, jota olen useasti mietiskellyt. Työstäminen pitää lopettaa jossakin vaiheessa. Valmistahan ei tule koskaan, vaikka toisaalta kaikki tässä maailmassa on juuri niin valmista kuin pitääkin. Tekemisillä on kuitenkin alkunsa ja loppunsa ajassa kun elämme, tai ainakin kuvittelemme elävämme.
.
Kiinnostus geometriaan, mandaloihin ja niin kutsuttuun pyhään geometriaan jatkuvat yhä. Ovat jatkuneet vuosikausia. Tilasin yhden kuvaston aiheeseen liittyen, mutta petyin siihen valtavasti. Kuvat olivat taitavasti tehtyjä, mutta niissä melkein jokaisessa on liikaa tavaraa. Tyhjä tila on taitossakin yhtä tärkeä elementti kuin muussakin visuaalisessa esittämisessä. Parhaimman vaikutuksen tekee kun kolmas osa jää tyhjäksi tilasta. Tyhjyys ei ole samaa kuin niukkuus. Ilman tyhjää ei vähä erotu. Voi näitä sanoja. Helppohan se on tehdä pitkästä lyhyt, mutta lyhennäppäs pitkä!
.
Tuli Pohjois-Savon piirinmestaruuskisoissa kunniamaininta. Valokuvalla Johanna lapsenlapsesta. Ei se sen ihmeempi kuva ollut, mutta lapsi on aina ihmeellinen. Lapset eivät tiettyyn pisteeseen saakka osaa poseerata. Tosin oppivat senkin aika nuorina ja sitten tulee irvistely- ja hammastahnamainoskuvia. Ihmisten ja eläinten lapset ovat kiitollisimpia kuvattavia. Eläimet vielä aikuisinakin. Ihminen alkaa jostakin syystä teeskennellä aika pienestä. Niinkö meidän pitää kerjätä hyväksyntää? Muuttumalla epäaidoiksi. Perhana, on tämä elämä monimutkaista, vaikka oikeasti onkin sangen yksinkertaista. Kuten sille ihan pienelle: syöt, nukut, kakit ja leikit.
.
Graafisen suunnittelun rintamalla on tällä hetkellä täystyöllisyys. Se tuntuu mukavalta. Nettisivustoja asiakkaille, jotka pääsääntöisesti ovat muualta kuin Savosta. Lähimmät asiakkaat ovat Rautalammilta. Mukavin tämän hetkisistä toimeksiannoista on Pykeijan ystävät ry.:n homma. Saan pistää omaakin Jäämeren kaipuutani tuohon projektiin. Ai niin, ja onhan tässä vähän Vesannollekin duunia! Kiitollinen olen työstä. Saan maksettua työttömänä aikanani tehtyjä velkojani. Yrittäjällä kun ei ole työttömyysturvaa, ainakaan sellaista, jonka varaan voisi elämäänsä rakentaa.
Luonnollinen ja 1/3 tyhjää, vaan ei lapsen päässä!
Vähän toista vuotta Vesannolla. Ja kaikki hyvin. Paitsi että. Silloin tällöin kaipaan kulttuuria. Elävää musiikkia. Teatteria. Kahviloita, mihin voisi kaverin kanssa mennä porisemaan. Eivät ne nyt niin kaukana ole, enkä ole lainkaan varma menisinkö, jos olisivat nurkalla. Mutta silloin kun osaa kaivata jotakin, tietää että on elossa ja ehkä omaa vielä hitusen tahtotilaa.
.
Vuoden sisällä olen Vesannolta käsin tehnyt matkaa muutamaan eri maahan ja muutamaan eri maakuntaan. Täältä on pitkä matka lentokentille, erityisesti halpalentokentille, jollaisia olen tottunut käyttämään. On kivaa istua lentokoneeseen kuin paikallisbussiin ilman paikkavarauksia ja heittää reppu ylätiskille. Matkavarusteet ovat vähentyneet reissu reissulta. Viime aikoina niiden on tullut sopia reppuun ja painaa alle 10 kiloa. Se on ihan helppoa, jos ei ota painavinta järkkäriä mukaan ja koko objektiivivarastoa. Pokkarikameroillakin pärjää matkoilla aika hyvin, erityisesti sellaisilla, joilla saa raw-kuvaa. Eli mukaan pari pikkukameraa, parit sukat, kalsarit ja puserot ja menoksi. Ai niin, ei pidä unohtaa muistikortteja! Niitä pitää olla paljon.
.
Melkein vuoden olin vesantolainen lähes työtön yrittäjä. Syyskuussa alkoivat työt. Nyt niitä on myös lokakuulle. Toivottavasti myös marraskuulle. Ei tulisi niin hirveää tilikauden tappiolukua kun pelkäsin. Lukuja, joiden edessä on viiva tai kaksi viivaa päällekäin lomittain muodostaen ristin. Ei ole velalla ja saatavalla paljoa muuta kuin pientä symbolieroa. Ja tietysti se yksi vaakaviiva johtaa jostakin syystä epätoivoon ja kaksi viivaa saa naaman iloisempaan virneeseen. Omituinen on vaikutus viivoilla. Graafikot rakastavat viivoja.
.
Yksi iloinen asia, ainakin itsestäni (en sitten tiedä miten kurimuksellisena oppilaani sen kokevat) on ollut kansalaisopistojen kuvankäsittelykurssit. Alkeet ja jatko. Pilottina vedin kurssin nyt ensimmäistä kertaa Tervossa. Alle kahdeksaan tuntiin ei kuitenkaan pysty kuin raapaisemaan pintaa. Toivottavasti siinä ajassa ehtisi saada edes porukkaa innostumaan opettelemaan asiaa itse. Yrityksen, kokeilun ja taas kokeilun kautta. Jos motivaatioita on, ihminen oppii lähes mitä tahansa. Mutta motivaatiota pitää olla! Opetusohjelmana olemme käyttäneet avoimen koodin ( ai että se on ihana asia tuo open source) ohjelmaa Gimpiä. Se on melkoinen työkalu, erityisesti kun muistaa, että se on täysin ilmainen, että se on tehty pyyteettä kuvankäsittelynhaluisille. Onhan se järkäle vähän jäykkä mokoma, mutta kyllä sekin taipuu jos tahtoa on. Olen tällä hetkellä myös erittäin iloinen siitä, että saan lillua Adoben pilvessä ja käyttää uusinta PhotoShopia kuvankäsittelyyn. Se on Gimpiin verrattuna aivan sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta en tietäisi tätä, ellen olisi kokeillut Gimpiä, joka sekin muuten on hintalaatusuhteeltaan erinomainen!
.
Elikkä terkkuja Adoben tyypeille, laittakaa provikat tulemaan tälle tilille: 00033444-120857.
.
Koska tämä on taideblogi. Niin laitan tähän vanhan kuvan, jota olen hiukan entrannut. Omiaan kun saa muokkailla mielin määrin! Tähän kuvaan sisältyy kolme matkaa: yksi Berliiniin, yksi Lontooseen ja kolmas Vaajakosken Vanhalle Woimalalle. Saatte miettiä mikä kohta kuvasta on mistäkin. Arvaaja voittaa…. no ei nyt sentään Bahamasaarten matkaa, vaan saapi tuon teoksen. Tai joutuu ottamaan sen vastaan. Sen voi myös polttaa, jos se aiheuttaa närästystä. Taidetta pruukataan myös poltella.
.
Tässä Nefertiti ja outo lintu. Kooltaan vain A4. Pieni on kaunista, sanoo tietokoneväki ja pakkaa suurkaupungin 64 gigan kortille. Kilpailuvastaukset s-postilla. Näen samalla lukeeko tätä kukaan. Että onkin ovela juoni, onneksi ette huomaa sitä!
.
Nefertiti ja outo lintu. Digitaalinen kuvateos. Koko A4 (210 x 297 mm). Käsinsigneerattu vedos 80 €.
Muutama miete myös vedosten hinnoittelusta. Se kun on kuvan tahi minkä tahansa muittenkin tuotteiden tekijöiden ikuisuuskysymys. Miten paljon voi veloittaa teoksen kopiosta, jonka originaalin omistat. Erityisesti kun se on valmistettu monessa eri vaiheessa pitkän ajan kuluessa. Olen yrittänyt pähkäillä hiukan yhteen teokseen meneviä työtunteja, ohjelmien ja värien ynnä muiden kuluja. Olen maksanut vuosia kameroista ja objektiiveista, ohjelmista ja ohjelmien käyttämisen opettelusta. Olen niin ikään kuvannut vuosia, maalannut vuosia ja työstänyt materiaalia kokoon – vuosia. Yhteen teokseen näin laskettuna, olkoonkin että sitä voidaan vedostaa vaikkapa tuhat (sen kun näkis!) tulee monta työtuntia ja monenmoista työkalutuntia. Lisäksi suurin osa teoksista on kuitenkin täsmälleen samanlaiseksi originaaliksi mahdotonta toistaa muutoin kuin suoraan kopioimalla. Yksikään vesivärin jättämä jälki ei tule toistumaan täysin samanlaisena koskaan. Lisäksi kuluihin tulee myös vedostuskustannukset, postituskustannukset jne. Eli hinta koostuu hyvinkin monesta asiasta. Ja neljänkymmenen vuoden kokemuksesta tehdä kuvia. Kymmenen vuoden opiskelusta viestintää ja kantapääkoulua yrittäjänä kohta 15 vuotta. Ovatkohan teokset liian halpoja…
.
Yhä edelleenkin olen useimmiten ymmälläni omista motiiveistani tehdä visuaalista viestintää. Ehkä se on tarvetta tulla jollakin tasolla näkyväksi. Jalommassa muodossa se on tarvetta tuoda nähtäväksi ja jakoon asioita, joita itse näen ja paskimmassa ja alhaisimmassa tapauksessa se on egon tarvetta esittää narsistisesti: kyllä sitä osataan. Kaikkia noita ehkä. Sitten on olemassa se kumma sisäinen draivi, joka ajaa tekemään sellaistakin, mikä ei tuota rahallisesti. Ja joku vielä omituisempi himo haluta oppia jotakin uutta kaiken aikaa. Kehittää edes jotakin osaa itsessä, kun kroppa lahoaa ympäriltä. Osa syy voisi olla myös pakoa todellisuudesta, siitä jota kutsutaan pahaksi maailmaksi. Toisaalta en usko pahaan maailmaan, vaan jokaisen omaan ja omista asenteista koostuvaan maailmaan. Sitä saa mitä tilaa, valitettavasti ja onneksi.
.
Olkoon miten on. Varmaan hyvin monella lailla tämäkin asia makaa. Kun ei ole olemassakaan yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa tehdä mitään. Kepissäkin on molempien päiden välissä kepin mittainen välimatka. Matka lienee tärkeintä tässäkin, eikä suinkaan määränpää. Tai ehkä sittenkin kaikki ovat yhtä. Ja tässä toinen julkinen mandalani. Narsisti egoni tykkää kovasti näistä. Mutta niinhän se aina. Jollekulle saattaa ilmentyä silkkana skeidana, mutta suurimmalle osalle ei minuakaan saati sitten tekemisiäni ole olemassakaan.
.
Nyt fillarin selkään ja mökkisaunaa lämmittämään. Oleellista on mahtava syyspäivä.
Mandala2. Digitaalinen teos. Koko 50 cm x 70 cm. Käsin signeerattu valokuvavedos 150 €.
Vimmainen innostus tai paremminkin jälleeninnostus vektorigrafiikkaan ja sitä kautta mandalakuvioihin ja pyhään geometriaan on iskenyt tajuntaan ja tekemisiini. Ammoisina aikoina jo Pythagoras tajusi geometrian ja sen henkisten yhteyksien päälle. En ole millään muotoa matemaattinen / musikaalinen, mutta geometriset kuviot ja ääni vetävät puoleensa. Niissä on joitakin kosmisia perussointuja, jotka aiheuttavat halua tehdä tämän kaltaisia kuvia. Toivottavasti näistäkin tulee olemaan ihmisille iloa. .
Julkaisen tänään kymmenien harjoitelmien jälkeen ensimmäisen mandala-kuvani. .
Nämäkin tulevat valokuvavedoksina myyntiin. Ovat kokoa 50 x 70 cm. .
Tässä siis ensimmäinen mandalateos. Olkoon sen nimi kolmoisliekki.
.
Digitaalinen teos, jossa yhdistelen eri tekniikoita käsinmaalauksesta vektorigrafiikkaan. Saatavana käsinsigneerattuna valokuvavedoksena. Koko 50 x 70 cm. Hinta 150 €.
Ennen kun alan työstää Puolan kuvasatoa, julkaisen nämä 15 Urbaanien Unien sarjaan kuuluvaa teosta, joilla osallistuin Lontoon liikennemuseon järjestämään kilpailuun otsikolla Secret London. Kuvat olivat todennäköisesti liiankin salaisia, koska eivät sen kummemmin kisassa menestyneet. Tein nämä kuitenkin silmällä pitäen Urbaanien Unien sarjan kasvattamista. Minulle Lontoo näyttäytyi kuitenkin tällaisena. Luonnollisesti.
Lontoo 1. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 2. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 3. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 4. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 5. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 6. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 7. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 8. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 9. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 10. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 11. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 12. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 13. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 14. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Lontoo 15. Sarjasta Urbaanit Unet, 50 x 70 cm valkoiset marginaalit mukaan lukien. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
En ole koskaan pitänyt Photoshopin filttereistä elikkäs suotimista. Ne ovat aina tunnistettavissa, tai ainakin melkein aina. Nyt C6:ssa on aika hyvä öljyvärimaalaussuodin. Tai no. Ei se suoraan valokuvaan toiminut, vaan ensin piti muovata kuvaa aikalailla ja yhdistää siihen vielä omaakin maalausta, mutta tässä tapauksessa viimeistelin teoksen sillä öljyvärisuotimella. Ajattelin isääni ja huomista aorttaoperaatiota. Tämä on sellainen pienimuotoinen rukous isommilla voimille, enkeleille ja sen semmoisille valo-olennoille, että olisivat siellä läsnä ja avustamassa. Ja ovathan he. Kun vain uskon niin. Kellokukat kuvasin viime heinäkuussa Porsangerin vuonon rannalta.
Kellokukkia Jäämeren rannalta. Digitaalinen kuvakollaasi. Koko 70 x 50 cm mukaan lukien valkoiset marginaalit. Käsinsigneerattu vedos 150 €.
Noin viikko sitten juttelin paikallisen elinkeinoasianaisen kanssa työllisyystilanteestani täällä Vesannolla. Eli koko kesänä ei juurikaan ole ollut toimeksiantoja, joista olisi tullut rahaa maksaa edes yrityksen kuluja. Toimetonna en ole kuitenkaan ollut. Olen kuluttanut huomattavan summan jälleen kerran taiteeseeni ( tai minä nyt kutsun sitä taiteeksi, jonkun muun mielestä se voi olla ihan jotakin muuta). Olen tehnyt urakalla duunia uusia teoksia ajatellen. Olen kokenut olevani myöskin täysin turhake sekä taiteilijana että yrittäjänä, sillä ansaintalogiikkaa ei yksinkertaisesti ilmene tällä taktiikalla. Eli olisiko syytä tukahduttaa apinan raivolla leimuava palo tehdä kuvia ja lopettaa kallis harrastus ja palata siististi edes minimipalkkaa ansaitsevien ruotuun. Toisinsanoen alkaa markkinoimaan oikein olan takaa graafisen suunnittelun palveluja.
.
Kaikki sen tietävätkin jo, että harvalla taiteen tekijällä on leveää leipää, puhumattakaan särpimistä leivän päällä. Pienillä yrittäjilläkin, erityisesti näillä pirun pienillä elikkäs pp-yrityksillä, leipä on useimmiten huomattavasti tiukemmassa mitä yhdelläkään palkkatyöläisellä. Lähestulkoon lainsuojattoman osaa saa vetää tässä yhteiskuntaroolipelissä yksityisyrittäjä. Tosin pieniä parannuksia on vuosien varrella tullut, mutta hyvin hyvin pieniä. Ei kyllä käy kateeksi palkkatyöläisiäkään. Huh huh.
.
Lisäksi tuutit huutavat lamalamalama itsemurhapommi-iskujen ja Syyrian sisällissodan lomassa, eli media hallitsee pelottelemalla kansaa: nyt ei voi tehdä yhtikäs mittään muuta kun vain pelätä, olla huolissaan ja kantaa paineita. Uutiset voisivat olla toiselta nimeltään uhkat, pelottelut ja paineen aiheet. Jos yllättää itsensä yltiöpositivismista, niin eikun tv auki ja uutisia kuulemaan. Hittolainen, että mitenkähän sen Nokian nyt käy. Lisähuolena kun ovat nämä maailmantalouden markkinat, ihan juuri minun niskassani nämä pankkien kohtalot! No niin, ja sitten mustikkaan.
.
Nyt kun Sari minulle oikein alleviivasi ansaintalogiikkaa, niin olen hullun kiilto silmissä tehnyt uusia kuvia vanhasta materiaalista aina vaan kiihtyvällä vauhdilla. Ihan kuin minulta ihan heti kohta otettaisiin tikkukaramelli pois suusta. Mitään näin halulla tekemistä ei voi kestää kauan ja että jos on kovasti kivaa, niin kyllä siitä kohta rangaistaan, esimerkiksi vieläkin kamalammalla köyhyydellä ja rutolla. Kalliita harrastuksia saavat harrastaa vain varakkaat ja hekin vain syys-, talvi- ja kesälomilla. Ja iltaisin pimeässä. Ehkä. Ja siitäkin saattaa tulla jotakin sanomista.
.
Ei graafinen suunnittelu sen hullumpaa hommaa ole kuin mikään muukaan homma, mutta se vie aikaa kaikkein rakkaimmalta harrastukseltani, joka ei varsinaisesti edistä ansaintalogiikkaa. Joskus kyllä edistääkin, sillä ei visuaalisen viestinnän tekeminen kauaksi taiteen tekemisestä heitä. Toisinaan minusta tuntuu kuitenkin siltä, että harrastukseni on juuri sitä mitä kaikkein parhaiten teen. Ilman toista ei ole kuitenkaan toista. Eli ilman graafisen suunnittelun töitä minulta loppuu taiteen tekeminen. On voitava olla fifti siksti mahdollisuus myös tässä tavassa tehdä työtä ja taidetta!
.
En ole muistanut Vesannolla ollessa hirveää meteliä pitää siitä, että kyllä julkaisujen ulkoasujen teot ja taitot onnistuvat, yhtä lailla kuin nettisivutkin. Että prosyyrejä, lippuja lappuja, mainoksia, lehti-ilmoituksia, ovikylttejä, lomakepohjia melkein mitä vain mikä viestintään liittyy osaan tehdä. Ja sanotaan nyt vielä, että kohtuullista korvausta vastaan. Kaikista eniten toivoisin, että minulla olisi 6 – 1o kertaa vuodessa ilmestyvän noin A4-kokoisen lehden taitto. Se riittäisi. Ja silti voisin vielä harrastaakin. Eikä toimeksiantajan tarvitse pelätä, että lykkisin hänen viestiinsä omaa taidettani, sillä osaan kyllä erottaa asiakkaan asiakkaan tarpeet omista taiteen tekemisen tarpeistani. Mutta sitä pitäisi nyt lähteä tässä todistelemaan, eli kertomaan riemulla, että graafista suunnitellaan Kelkkakujalla ihan iloisesti!
.
Ja tässä vielä kirjeet teille kaikille jotka jaksoitte lukea tämän!
.
Kirje 6. Digitaalinen kollaasi vesivärimaalauksistani. Koko 40 cm x 50 cm mukaan lukein valkoiset marginaalit. Käsinsigneerattu valokuvavedos 120 €.
Kirje 7. Digitaalinen kollaasi vesivärimaalauksistani. Koko 40 cm x 50 cm mukaan lukein valkoiset marginaalit. Käsinsigneerattu valokuvavedos 120 €.
Kirje 8. Digitaalinen kollaasi vesivärimaalauksistani. Koko 40 cm x 50 cm mukaan lukein valkoiset marginaalit. Käsinsigneerattu valokuvavedos 120 €.
Abstraktit teokset ovat useiden vesivärimaalausteni digitaalisia yhdistelmiä. Tykkään kovasti maalailla vesivärillä, akryylillä, öljylläkin. Mutta vesiväri on kaikista ihanin, koska se ei saastuta vesiä eikä keuhkoja. Paitsi ne, jotka ovat yleensä made in China, joissa lukee että ongelmajäte. Sellaisetkin olen joskus tullut köyhyyksissäni hankkineeksi. Parhaat vesivärit saa Venäjältä ja ne ovat hunajapohjaisia. Olen julkaissut näistä osia Facebook-sivustolla, mutta nyt nämä siirtyvät myös tänne.
.
Kirjeitä sarjaa
.
Kirje 1. Digitaalinen kooste vesivärimaalauksistani. Koko marginaalien kanssa 40 x 50 cm. Käsinsigneerattu valokuvavedos 120 €.
Kirje 2. Digitaalinen kooste vesivärimaalauksistani. Koko marginaalien kanssa 40 x 50 cm. Käsinsigneerattu valokuvavedos 120 €.
Kirje 3. Digitaalinen kooste vesivärimaalauksistani. Koko marginaalien kanssa 40 x 50 cm. Käsinsigneerattu valokuvavedos 120 €.
Kirje 4. Digitaalinen kooste vesivärimaalauksistani. Koko marginaalien kanssa 40 x 50 cm. Käsinsigneerattu valokuvavedos 120 €.
Kirje 5. Digitaalinen kooste vesivärimaalauksistani. Koko marginaalien kanssa 40 x 50 cm. Käsinsigneerattu valokuvavedos 120 €.
Muutama A3-kokoon suunniteltu pienempi Arkaainen Uni-teos on jäänyt laittamatta kauppaan ja myös esittelemättä. Tein nämä Savonlinnan Saima-kahvilan näyttelyyn viime kesäksi. Vesannolla ja Suonenjoella taisi olla pari näistäkin esillä.
Lempeitä katseita sarjasta Arkaaiset Unet. Koko A3 29,7 x 42 cm. Käsin signeerattu valokuvavedos 100 €.
Viestit sarjasta Arkaaiset Unet. Koko A3 29,7 x 42 cm. Käsin signeerattu valokuvavedos 100 €.
Merkitty sarjasta Arkaaiset Unet. Koko A3 29,7 x 42 cm. Käsin signeerattu valokuvavedos 100 €.
Paluumatkalle sarjasta Arkaaiset Unet. Koko A3 29,7 x 42 cm. Käsin signeerattu valokuvavedos 100 €.
Lähtisin jos voisin sarjasta Arkaaiset Unet. Koko A3 29,7 x 42 cm. Käsin signeerattu valokuvavedos 100 €.
Koin tänään pienoisia epätoivon hetkiä kun pari sutta, yksi ilves, ja yksi ahma olivat juosseet pois koneeltani. Kolme Arkaaisten Unten sarjan viimeisintä teosta oli totaalisesti hukassa. Tällä kertaa siis ilves ja ahmakin olivat hukassa, ja mietin että se eläin perii vielä kaikki kolme teosta. Vaan muisti palaili pätkittäin ja tajusin, että tein ne mökillä ja läppärillä. Joskus alkukesästä, toukokuun puolella, kun vielä paistoi ja mökilläkin oli tosi kivaa tehdä duunia.
.
Laitanpa tälle sivulle nyt nämä viimeisimmät Arkaaiset. Nämä neljä ensimmäistä ovat kooltaan 70 cm x 50 cm mukaan lukien valkoinen marginaali reunoissa. Käsinsigneeratun vedoksen hinta on 150 euroa. Tarkemmat ohjeet teosten tilaus-sivulta.
Olin täällä ennen teitä 1. 70 cm x 50 cm valokuvavedos. 150 €.
Olin täällä ennen teitä 2. 70 cm x 50 cm valokuvavedos. 150 €.
Tanssijat. 70 cm x 50 cm valokuvavedos. 150 €.
Vasan unen vartija. 70 cm x 50 cm valokuvavedos. 150 €.
Nämä seuraavat ovat pienempiä, kapeita vaakamalleja kooltaan 50 x 23 cm. Niiden hinta on 100 €.
Kesä on mennyt erittäin sosiaalisissa ja perhekeskeisissä tunnelmissa. Taiteeseeni en ole juurikaan ehtinyt paneutua. Nyt olen kuitenkin päättänyt vakaasti aloittaa todella tämän blogin pitämisen täällä ARShop.fi-domainin alla. Samalla kun kerron taideyrittäjän työhöni ja teoksiini liittyviä tunnelmia, esittelen täällä myös uusimmat teokseni. Joskus esittelen varmasti vanhojakin teoksiani, vaikka siitä tikutetaankin heti silmään!
.
Tässä blogikaupassa kaikki oleellinen kuitenkin vain suomeksi. Ja korkeintaan joskus savoksi.
.
Kauppa, joka on ollut domainin www.arsmirjanuutinen.com alla, ei ole koskaan toiminut. Sieltä ei ole juurikaan vedoksia teoksista ostettu, mutta sitä kautta ihmiset ovat ottaneet yhteyttä ja muutamia teoksia on toki mennytkin. Postikortteja on uskallettu ostaa tuoltakin sivustolta, vaikka maksutapa on ollutkin monelle vieras PayPal. PayPal on kuitenkin hyvin kätevä pienten kauppiaiden laskutustapa. Asiakkaalla täytyy olla vain luottokortti Visa tai Electronkin käy, jotta maksun voi suorittaa PayPalin kautta. Tietysti PayPal ottaa provikat, mutta tekeehän se välikäden työtkin. Ja maksu onnistuu maasta kuin maasta.
.
Tästä lähtien postikorttejakin voi tilata suoraan minulta sähköpostilla. Laitan malliston hinnastoineen tälle sivustolle.
.
Jos ja kun blogi on taidesellainen, niin esittelen näitä viimeaikaisia abstraktioita tässä nyt yhden. Eli nämä ovat digitaalisesti viimeisteltyjä käsin maalauksiani. Useimmiten pohjana on vesiväriteos, joskus monta vesivärimaalausta. Yhdistämällä ja kerrostamalla niitä, syntyy mediataidekuvia. Nämäkin ovat siis myynnissä. Hintaluokka sama kuin muissakin vedoksissa. Laitan hinnan teoksen yhteyteen.
Kirje 5
Teos on kooltaan valkoisten marginaalien kera 40 x 50 cm. Käsin signeeraan kaikki vedokset. Hinta abstraktioille on 120 € + postituskulut. Maksun voi suorittaa tililleni, tai lähetän vedoksen postiennakolla.
Jokaisen blogimerkinnän voisi nyttemmin aloittaa lauseella: eipä ole tullut kirjoiteltua tätäkään piiiitkiin aikoihin. Päivittäinen blogittaminen ei tunnu muutenkaan sopivan meikäläiselle, mutta silloin tällöin merkintöjen tekeminen tuntuu ihan luontevalta.
.
Isän tilanne ei juurikaan ole muuttunut, mutta toivossa eletään, että elokuun loppupuolella hän saa uuden aorttaläpän ja sen jälkeen elämä hiukan helpottuisi. Isäni sairastaminen on vienyt ajatukset myös omaan terveydentilaani, josta tulee mieleeni visio: liipasin ohimolla. Kaikki mahdollisuuteni periä erinäisiä sydän- ja verisuonitauteja plus muitakin sairauksia kun ovat tilastojen mukaan isohkot. On ylipaino yhdistettynä alikuntoon ja sitkeässä istuva laiskuus säännölliseen sitoutumiseen itsehuollossa, jotka yhdessä aiheuttavat pistoolin piipun osoittamisen ohimooni. Jostakin syystä en kuitenkaan ihan satasella usko edes lääketieteeseen, vaan olen taipuvaisempi uskomaan asenteisiin ja uskomiseen tautirintamallakin. Mikä lieneekään totta, mikä lääkefirmoille eduksi ja mikä omaa pakoa elämästään vastuunottamisesta. Kukaan toinen ei kuitenkaan ole koskaan onnistunut nostamaan minun kuntoani!
.
Toisaalta, jos nyt oikein jossitellaan, niin itsekenenkin elämähän voi päättyä koska tahansa. Ja jos vielä henkiseksikin herkeäsin, niin fataalisti uskon kaikella olevan aikansa. Mutta itse voi kyllä tavattoman paljon vaikuttaa omaan hyvin- tai pahoinvointiinsa. Omakohtaista kokemusta on molemmilta saroilta. Viime aikoina pahoinvointia on lisännyt ehkä ihan perisuomalainen negatiivisuuden vitsaus. Olen herkästi nähnyt asioiden huonomman puolen kärkkäästi ensimmäisenä. Lasi on joko puolillaan täysi tai tyhjä. Yltiöpositiivisuus joskus pukkasi ärsyttelemäänkin, mutta nyt olen tosissaan alkanut uskoa, että omalla asenteellani vaikutan aivan kaikkeen olemiseeni. Asennevammaa sekin, jos olen nähnyt tämän kesäksi kutsutun jotenkin hankalammaksi ajaksi kuin muut! Mutta onko kostea ja paljovetinen huonompi kuin kuivan pölisevä?
.
Jos positiivisia muistoja tältä kesältä tähän merkitsisin, niin lasten lasten vierailut ovat olleet yksi parhaimmista paloista, vaikka välillä olen oikeasti väsynyt ja minusta tuntuu, että en enää pysy näiden perässä. Tai perässä pysyn – hiukan liiankin kaukana! Myös paikallisen kameraseuran kuukausittaiset tapahtumat ovat ilahduttaneet. Ovat nämä savolaiset kovasti mukavia. Samoin useiden ystävieni, ex-miniöiden yms. sydäntäni lähellä olevien kohtaamiset ovat lämmittäneet. Luonnon ihmeet ovat olleet jälleen lukuisat ja niitä tulee turhankin tiiviiseen tahtiin Pohjolan lyhyessä suvessa. Sain tilaisuuden vierailla myös Jäämeren rannalla, tosin hiukan holotnaisissa olosuhteissa, mutta Jäämeren karu maisema on niin syvälti hengellinen kokemus itselleni, että kerran kesässä se olisi saatava kokea.
.
Kuvannut olen kaiken aikaa, mutta en ota enää satoja kuvia. Kuvien määrä ei enää olekaan tärkeää, vaan jokin muu. Ehkä ei laatukaan, vaan tarkoituksenmukaisuus. Tarvitsen tietynlaisia kuvia tietynlaisiin teoksiini. Aivan samoin tarvitsen tietynlaista äänimaailmaa tuleviin videoteoksiini. Näitä suorastaan mykistyttäviä äänimaailman ihmeitä olen saanut purkittaa ystävieni Kirsin ja Jussin kanssa. Niskavillat pystyyn nostattavia saundeja ollaan saatu talteen ja pimeinä syysmyterinä niitä on kiva liimailla yhteen digitaalisesti.
.
Suonenjoen näyttelyn jälkeen tuli hiukan tyhjä olo. Onneksi näyttelyttömän tyhjyyden tilaan laskeutumista avittivat pari pientä yhteisnäyttelyä. Nyt ei ole tiedossa mitään uutta näyttelypaikkaa, paitsi ensi kesän Keiteleen kirjastotilan galleria. Näyttelyjen pitäminen on kallista ja raskasta puuhaa. Joskus näyttelyistä syntyy myös uusia mielenkiintoisia verkostoja ja työtilaisuuksia. Ja töitä tarvitsisin taas kipeästi. Alkavat ruokarahat olla lopussa ja posti toi tänäänkin neljän sadan euron edestä yrityksen laskuja, ja lisää tulee, tiedän.
.
Yritystoiminta täällä ja tällä alalla – enkä ala nyt negatiiviseksi – on hyviä haasteita täynnä. Miten voisin palvella tätä pientä yhteisöä ja mitä voisin tehdä netin kautta ilman pienimpiäkään rajoja. Näitä mietin ja miettiessä voisin vaikkapa mustikkaa poimia.
.
Kiitos kaikille tämän kesän tekijöille tästä elämää täynnä olleesta ajanjaksosta. Liipasin ohimolla tuntuu elämä joskus hiukan liiankin jännittävältä!
Pitkään harkitsin miten alan toimia suomalaisen domainini ARShop.fi kanssa. Harkinnan lopputulos on tässä, tosin aika blankkona vielä. Päivitän suomenkielistä blogiani samaan tahtiin kun uusia kuvallisia, sanallisia, liikkuvia tai liikkumattomia, mykkiä tai äänellisiä teoksia syntyy.
Tästä lähtien esittelenkin teoksiani ehkä etupäässä tässä blogissa, josta ne ovat yhtälailla myynnissä kuin ARShop-kaupassakin. Teoksistani voi tilata vedoksia vaikkapa sähköpostilla.
Talvi on ollut pitkä ja monella tapaa uuvuttava. Isän sairastaminen, joka jatkuu, ei ole ollut helpoimmasta päästä asioita. Vaikka aika loogistahan se on, että kun vanhenee tulee kaikenlaista remppaa ja sairautta. Toisaalta en ole aivan varma pitäisikö noin olla. Ihanne olisi tietysti kuolla terveenä ja saappaat jalassa sorville. Omaiset siitä tietysti shokeerautuisivat, mutta itse tuskin.
.
Kun läheinen ja rakas kärsii, on se ehkä kaikkein vaikeinta mitä elämässä voi tapahtua. Läheisen, rakkaan ei soisi kärsivän. On vaikea hyväksyä sitä. Väkisinkin alkaa vastustaa asiaa ja ehkä se vastustus saa aikaan juuri valtavan uupumisen. Mutta olisiko oikein olla vastustamatta asioita, joita vain tapahtuu. Asioita, joille ei juurikaan voi mitään. Elämässä ei voi tehdä muuta kuin parhaansa. Kuka senkin sitten mittaa ja millä.
.
Ilon aiheita on mahtunut silti kaiken uuvuttavan ja raskaantuntuisen väliin. Muutama nopea pyrähdys aurinkoiselle kevätjäälle sukset jalassa. Se oli todella mukavaa. Maaseudun rauhaa ei voi myöskään olla kiittelemättä. Tähän mokomaan tottuu! Tästä alkaa nauttia ja lopulta pitää täysin luonnollisena asiana. Niin kuin oli alkanut pitää luonnollisena myös kaupungin jatkuvaa äänisaastetta.
.
Paljon on vääntynyt uutta kuvaa talven seljässä. Lontoon liikennemuseon Secret London kisaan laitoin 16 uutta teosta, jotka sopivat Urbaanien Unien sarjaan. En ole niitä vielä julkaissut. Katsotaan ensin miten kisassa käy. Suruadressioriginaaleja suunnittelin tunnelmaan sopien taas kymmenittäin. En ole niitä mihinkään kaupaksi saanut, mutta niiden myötä on syntynyt uusi sarjaidea: Unieni Puutarhat. Ehkä juuri siksi en ole suruadresseja kaupaksi saanutkaan, koska niiden pohjalta syntyy uusi sarja, missä voin hyödyntää valtavan kasvikuvapankkini. Unieni puutarhoissa käyskentelee kultaisia pieniä eläimiä, ehken lintuja, ehken kaloja ja hyvin monenlaisia kasveja, sellaisiakin, mitä ei vielä ole keksitty. Sarja kiehtoo yhtä kovasti kuin kalevalaisen aihepiirin retuuttaminen.
.
Pari henkilökohtaista muotokuvaa olen saanut tehdä. Yhden niistä Evolahden Paulan tyttären tohtoriuden kunniaksi. Se oli todella mukava työ ja Paulaa on kiittäminen varmaan siitäkin, että Vesannon kunta kävi hakemassa pari teosta lahjoiksi. Henkilökohtaisten muotokuvakollaasien kehittäminen on listallani kärkipäässä.
.
Mieleeni on tullut, että voisin myös opiskella Veda-taiteen salat. Jokin käsillä tekeminen. Jokin käsillä lähteestä käsin ammentaminen. Jokin sellainen, mistä Curt Källman oli niin innostunut.
.
Tyyne Saastamoinen. Hän on ihan oman kappaleensa arvoinen. Näin unta, missä minulle yritti soittaa Tyyne Saastamoinen. Ajattelin, että nimenä Tyyne Saastamoinen sopisi hyvin tänne savolaiseen maaseutuun emännäksi, arkiseksi ja ahkeraksi, tavalliseksi ja siksi juuri ehkä jopa tähän päivään erikoiseksi. Koska uneni kovasti korosti Tyynen merkitystä kävin nimeä googlaamaan ja löysin tämän runoilijan, Viipurissa syntyneen ja Ranskassa kuolleen lyyrikon. Niinpä lainehtivat nyt pöytäni kaukolainoista: koko Tyyne Saastamoisen tuotannosta. Ja hitto soikoon, että minä tykkäänkin hänen kirjoitustyylistään! Kiitos Tyynelle. Hänestä on virinnyt myös kaipuu takaisin kirjoitustantereille. Niin paljon olen aina kirjoittanut, niin paljon olen aina halunnut myös kirjoittaa. Yhtä paljon kuin tehdä kuvia. Että eiköhän pitäisi joskus ottaa ja kirjoittaa jotakin!
.
Nyt alan odottaa kesää. Tai enkä. Tulee odottamattakin. Mökin pihaa päästään kohta siivoilemaan. Uimaan ja saunomaan. Olemaan kuin menninkäiset. Sitä samaa minä toivon kaikille teille! Olkaa kuin menninkäiset!
Juuri eläkkeelle jäävä kirjanpitäjäni toteasi nyt, että niin Mirja, se on helmikuu! Melkein joka ikinen talvi, viimeistään helmikuussa, iskee epätoivo laskupinon ja oman laskutuksen epäsuhdasta! Siis yritykselle tulleitten laskujen pino on auttamattomasti suunnattoman paljon korkeampi mitä oman laskutuksen pino. Niin mikä OMAN laskutuksen pino?
.
Olen yrittänyt tätä itkun tyrskeitten ja turpean pääni sisällä analysoida. Onko kysymyksessä masennus, alakulo vaiko mikä. Ei, en ole masentunut, olen epätoivoinen. Ero on ehkä siinä, että epätoivo menee yleensä aika nopeasti ohi, mutta masennus, se jää ja kalvaa naista – tekee lopulta toimintakyvyttömäksi. Kokemusta siitäkin taudista on.
.
Mitä vaihtoehtoja on yrittämiselle 57-vuotiaalla ihmisellä, joka ei ole enää fyysisesti missin mitoissa, eikä henkisestikään mikään ruudin kehittelijä – haenko jonnekin töihin? Juu, ihan varmasti olen sitäkin puuhaa tehnyt joka ikinen vuosi useampiakin kertoja ja vastauksena hakemukseen on ollut yleensä kuoliaaksi vaikeneminen. Eli siis empiirisesti on tämä touhu testattu täysin mahdottomaksi. Ei kannata haaskata energiaansa työpaikkojen hakemiseen, vaan siihen, miten voisi omaa yritystään kehittää toimivammaksi ja siihen miten saada ylläpidettyä henkistä ja fyysistä kuntoa sellaisena, että se kestää niin epätoivon kuin muunkin yrittäjyyteen liittyvän kammotuksen – kuten esimerkiksi epävarmuuden sietämisen. Yrittäjävuosieni aikana olen kuitenkin kasvanut myös tunteeseen, että ”täydellinen varmuuskin” olisi suorastaan pahasta.
.
Taideyrittäjyys on kaikista yrittämisen muodoista haastavinta. Taide ei ensinnäkään ole mikään massamyyntituote. Jos taide sattuisi olemaan myyvää, on yleinen kulttuurikäsitys, että silloin se on huonoa! Neuvostoaikainen kulttuuriorganisaatio apurahasysteemeineen arvottaa taiteen tekijät yhäkin huonoihin ja hyviin. Haenko taideyrittäjänä apurahoja? Haen, aina silloin tällöin, kun haaveilen, että voisin todella keskittyä joskus oman taiteeni kehittämiseen vailla taloudellista huolehtimista ja kaiken ajan käyttämistä yrityksen peruskulujen täyttämiseen. Käytän hakemuksen tekemiseen noin viikon, ja saan aina vastaukseksi EIn. Siis tästäkin pitäisi älykkäämmän ihmisen osata vetää johtopäätökset – apurahat eivät kuulu minulle. Onko se mitä teen edes taidetta? Edellisen logiikan mukaan teen aika hyvääkin taidetta, sillä taiteeni ei myy. Olen siis persaukinen. Vapaa taiteilija, vailla minkäänlaista lainsuojaa. Yrittäjän vapaudesta on paljonkin haasteltu! Se on siis tätä – hurraa! Vapautta katteista!
.
Meitä on muutamia. Ei montaakaan yhtä hullua ja täysin ansaintaloogisesti vinksahtanutta persoonaa tässäkin maassa. En tiedä olisiko hyötyä etujärjestöstä tällaiselle porukalle, joka tekee yrittäjänä taidetta? Vai olisko se jälleen yksi askel byrokraattisesti jäykkään instituutioon, joka voisi määritellä hyvän ja huonon.
.
Asiat eivät tietenkään ole näin mustavalkoisia. Asiat ovat monenlaisia – kirjavia. Tuskin on olemassa mitään yleisratkaisua. Vapaaehtoisesti valitsemani tie on joskus niin ylitsepääsemättömän epätoivoista, että en näe tässä olevan mitään mieltä, järkeä tai mahdollisuutta jatkaa tulematta sairaaksi (sairaammaksi). Vaihtoehtoja? Olen niitä miettinyt tasaiseen epätoivotahtiin, joka vuosi noin kolme tai neljä kertaa. Enkä ole löytänyt ratkaisua. Olen jatkanut. Raapinut kasaan yrityksen kulut tekemällä, jos olen sattunut saamaan, verotoimistolle lehti-ilmoituksia ja kaikkea sellaista muuta yhtä luovaa ja inspiroivaa. Kiitos kuitenkin siitä, että olen voinut kehittää myös omaa taidetta, kuuluu ehdottomasti Keski-Suomen verotoimistolle, joka on minulle antanut toimeksiantoja viimeisten vuosien aikana. Kiitos!
.
Ehkäpä alkutalven itkuputki alkaa olla jo mittarissa. Nyt voin siis jatkaa Uni-sarjojen kehittämistä. Muutakaan en osaa.
.
Näyttelyjä takana kai viitisenkymmentä. Olen saanut paljon kiitosta ja kehuja. Se tuntuu paremmalta kuin ei mikään. Mutta toisinaan sekin tuntuu ironiselta: tässä sitä vaan pakerretaan tippa linssissä ja kehuja tulee. Hippijaijee!
Olen tottunut maaseudun hiljaisuuteen ja rauhaan. Niin paljon, että kaupungit ovat alkaneet tuntua metelöiviltä pakokaasukeskittymiltä. Silti mietin, koska voisin matkustaa esimerkiksi New Yorkiin kuvaamaan muutamaksi päiväksi materiaalia Urbaaneihin Uniini. Muitten kuvia kun en voi periaatteellisista syistä Uni-kuvissani käyttää. Onneksi paikoista yleensä pääsee myös pois!
.
Näyttelyputki Savonlinna, Hailuoto, Koli, Kuhmoinen ja nyt Vesanto on takana. Jokaiseen näyttelyyn olen tehnyt sarjan uusiakin teoksia ja Arkaaiset Unet sarjassa alkaa olla lähemmäksi sata teosta. En ole laskenut. Yhden valmiiksi tulemisen prosessi vie aikaa vuosia, jos ajan laskeminen aloitetaan kuvamateriaalin hankinnasta. Kalliopiirrospaikoilla olen kiertänyt kuvaamassa kohta 7 vuotta. Eläimiäni olen kuvannut kohta 15 vuotta. Tosin alkupään kuvia olen heitellyt paljon jo roskakoriinkin. Niiden resoluutio kun ei riitä isompaan kuvaan. Teokset ovat niin ikään työn alla kuukausia, sillä etenen yhden kuvan kanssa vauhtia tunti silloin toinen tällöin. Loput ideoinnit tapahtuvat muualla kuin koneen takana. Yleensä sohvalla pitkällään.
.
Olen jälleen pohtinut aika usein kysymystä mitä järkeä tässä kaikessa on. Olen päättänyt melkein jokaisen näyttelyn kohdalla lopettaa koko hassuttelun. Ja jatkanut taas. Taloudellisesti ajateltuna taideyrittäjyys on hyvin kallis harrastus. Kuitenkin aina jatkan ja lupaan nyt olla enää sanomatta, että lopetan, sillä huijaan sillä eniten itseäni. Lopettaminen tarkoittaa minulle tilapäistä masennusta, joka yleensä menee kahdessa vuorokaudessa ohi. Usein myös nopeammin. Kahden tunnin masennus on otettava kunnolla: itsesääliä, uhrina olemista, tervassa ja höyhenissä kierimistä, runsasta vaikeroimista ja kyynelehtimistä korkeintaan kaksi tuntia ja that’s it. Sitten taas hommiin.
.
Erityisen onnellinen olen eilisistä Vesannon näyttelyni avajaisista, joihin tuli juuri sellainen porukka, jotka olivat aidosti kiinnostuneita tekemisistäni. Tuli ihan hirveän hyvä mieli ja kiitollinen olo. Kiitos vielä kerran kaikille niille, jotka pääsitte tulemaan ja niillekin, jotka menevät myöhemmin. On äärimmäisen tärkeää tietää, että ei tee tätä hommaa yksin omassa nurkassa pelkästään itselleen, vaan että se on jaettavissa. Ja soisin sen aiheuttavan iloa ja ajatuksia myös muille kuin itselleni.
.
Ensi viikolla Aslak-kuntoutukseen Anttolaan. Sen jälkeen taas häntä pystyssä kohti uusia seikkailuja. Vesanto rulettaa!
Vuoden vaihde on ollut sutinaa. Ensin on vietetty joulua isommalla perhekokoonpanolla mitä alkuperäissuunnitelma oli. Tuli siis ihan oikea joulu. Oli lapsi ja kaikkea siihen liittyvää ihanaa ja vilkasta. Uutta vuotta otimme vastaan vanhassa kotikaupungissa Rudin, Ninjan ja Musin kanssa. Tämä jengi ei juurikaan riehunut pippaloissa eikä kenellekään jäänyt pahoja muistoja edes pommituksista. Heti uudelta vuodelta Kuhmoisiin rakentamaan Arkaaisten Unien näyttelyä, johon sain kuusi uuttakin teosta mukaan. Jätin tietysti Kolin näyttelyssä olleita pois. Videoihin en kerennyt uutta tehdä ja jäi harmittamaan isomman kokonaisuuden hemmetin huono äänentoisto. Pitää siis hankkia myös kunnon äänentoistajat. Gigelicit vähintäänkin. Tai sitten vain kunnon screeni. Vaan mistäpä otat fyrkat kunnon screeniin.
…
Kuhmoisten Sanomien päätoimittaja Vesa Koivu kirjoitti tiivistetysti suurinpiirtein niin kuin olin kuva-asiat kohdallani ajatellutkin. Toisen toimittajan juttua en ole vielä nähnyt. Hän oli hyvin kiinnostunut mitä ismiä edustan. Toivottavasti hän ei keksi jotakin, mitä en todellakaan edusta. Sillä yksikään ismi ei ole niin hyvä, että alkaisin ajamaan sen asioita. Tahdon olla täysin ismitön. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että petopelko on omituista ja että ahma on ihan väärin ymmärretty eläin, niin ei se tee minusta kettutyttöä, ei vihreää, ei punaista, puhumattakaan sinivalkoisesta. Kaikki värit ovat ok. Puhdas magentakin menee, jos sen pistää harmaan rinnalle. Onko ismitön ihminen sitten nihilisti?
…
Mitä nyt? Pitäsi markkinoida graafista suunnittelua paikallisille sitä ehkä tarvitseville. Pitäisi. ISI on taas asialla ja sille pitäISI työntää luu kurkkuun ja käyttää tilalla termiä täytyy! Mitään ei isismillä synny, on vain tehtävä, jos aikoo hengissä työllään pysyä. Olisiko vaihtoehtona myös jonkinasteinen luovuttaminen. Ans kattoo mitä tapahtuu, jos en teekkään mitään markkinoinnin eteen. Kuinka kauan kantti kestäisi elää miehen työttömyyskorvauksella, joka ei riitä yritykseni kuukausimenoihin edes. Täytyy siis täytyä. Täytyy jaksaa jaksaa!
…
Tammikuun lopussa jatkuvat Sammon Takojat, viimeistä treeniä viedään ja maaliskuussa näytetään. Sitten olisi taas yksi tutkinto lisää. Ja mitä minä sillä tutkinnolla teen? No en sitten yhtikäs mitään. En todennäköisesti hae kenellekään töihin. Tutkinnot tulevat ja menevät, vain opiskelu on ikuista. Ja mietin tässä ja nyt, mitä opiskelisin seuraavaksi. Olisko se MBA, vaikka tuollakaan kirjainyhdistelmällä tuskin olisi mitään merkitystä, mutta sitä opiskellessa voisi olla mielenkiintoisia ja aivoja virkistäviä tapahtumia.
….
Näyttelyputken jälkeen tuntuu todella yksinäiseltä tuuleen huutajalta. Miksi teen tätä? Mihinkään tämä ei johda. En taida osata yhtään mitään muutakaan. Oi luomisen iloa ja surua!
Kolin näyttely on yhäkin meneillään, vaikka Luontokeskus olikin pari viikkoa marraskuussa kiinni. Minulle jäi avajaisten jälkeen suhteellisen mukava fiilis näyttelyn kokonaisuudesta, vaikka jos minulla paljon rahoja olisi – olisivat kehykset laadukkaampia ja kaikki samaa lajia. Nyt on pieniä eroavaisuuksia näissä muutenkin halpiskehyksissä. Jotta sain ostetuksi kehyksiä, vedostettua teoksia ja aikaa valmistaa kokonaisuuden, otin autolainan, tosin auto jäi vaihtamatta, sillä suurin osa siitä lainasta meni näyttelyn kustannuksiin.
.
Eli tällaista on elää ”vimmaista taiteilijaelämää”, tehdä sitä mitä haluaa ja näyttää sitä vielä muillekin. Miksi tehdä kuvia, jos niitä ei jaa kenenkään kanssa!
.
Arkaaisten Unien sarjan koen olevan tällä hetkellä päätyöni, vaikka ansaitsen sillä keskimäärin tonnin vuodessa ja kulut ovat sitten ihan toista luokkaa. Mutta palkitseeko tarpeeksi se, että taiteellinen työskentely on juuri sitä mitä haluan tehdä, että se on sisäinen – jos ei ihan pakko – niin ainakin kutsumukseen verrattavissa oleva asia. Usein kyselen itseltäni – kamoon hei, mitä järkee? Mutta en osaa tehdä muuta. Enkä halua. Joten tässä ollaan, enkä käy valittamaan enempää kohtaloani.
.
Digital Arts lehti Lontoosta halusi esitellä tuotantoani Showcase sivuillaan. Siitä olen iloinen, vaikka lehteä lukevatkin ennen kaikkea kollegat. Eli taideyrittäjälle tämä on markkinointia kivalla eityrkyttävällä tavalla.
.
Olen tehnyt tietoisesti myös Facebookissa rajoittamatonta ystävähaalintaa markkinointi mielessäni.
.
Olen myös opetellut tykkäämään sanasta markkinointi ja teoista, jotka sisältyvät markkinointi-otsikon alle. Joe Vitalen mukaan markkinointi ei ole oikeastaan muuta kuin sitä, että kerrot toisille siitä, mistä olet innostunut! Ja minähän olen kuvien tekemisestä ihan järjettömän innoissani! Kirjaimellisesti JÄRJETTÖMÄN. Yksikään materialistisesti järjellinen henkilö ei sijoita näin paljon siihen, että saa tehdä mitä haluaa.
.
Laitoin jälleen kerran myös yhden apurahahakemuksen. Tällä kertaa Pohjois-Savon taidetoimikunnalle. Ihmiset voittavat lotossakin!
.
Seuraavaksi on vuorossa Kuhmoisten kirjaston galleria, jonne vien Arkaaiset Unet melkein samassa kokonaisuudessa kuin mitä ne ovat Kolilla. Tosin muutamia uusia teoksia sinnekin tulee ja av-osioon tulee muutoksia ja pari pienempää uutta teosta. Tervetuloa avajaisiin 2.1.2012 klo. 16.00.
Hyppely sinne ja tänne on jatkunut. Pitänee rokkimummon sammaloitumattomana, kun vierii ja edelleenkin vain vierii. Takana on viikko Gran Canarialla, yksi torstain ja lauantain välinen piiiitkä yö Revontulessa Sammon Takojissa eli opiskelemassa tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoa varten, kuusi päivää Takun Aslak-kuntoutuksessa Anttolanhovissa, kolme vuorokautta Porvoossa käsin piirtämistä opettaessa pienelle, mutta erinomaisen intensiiviselle ja motivoituneelle ryhmälle.
.
Vesannolla on tullut käytyä paikallisen yrittäjäyhdistyksen syyskokouksessa ja uusvesantolaisillassa sekä paikallisen reumayhdistyksen syyskokouksessa. Mukavalta tuntui se, että ystäväni lapsuuden ajoista saakka isä, Vesterisen Heikki, istui vierelläni yrittäjien kokouksessa. Myös se, että uudeksi yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin nuori it-kaveri Pete, oli mielestäni innostavaa. Väistyvä puheenjohtaja on varmasti tehnyt äärimmäisen paljon hyvää työtä ja ohjaa Peten hommissa alkuun.
.
Uusvesantolaisilta oli myös myönteinen kokemus. Kaikki kynnellekykenevät kunnan ja paikallisyhdistyksien, seurakunnan ja yrittäjien taholta tulivat esittelemään meille kylään muuttaneille toimintaansa. Ilmi kävi, että Vesanto on vireä ja että tänne muutetaan. Eikä syystä, sillä luonto ja rauha ovat läsnä. Mitäpä muuta ihminen kaipailisi? Ai, että actionia… no sitähän saa kun puuhaa kaikenlaista ja käväisee välillä ties missä.
.
Mökillä kävimme eilen vielä viimeisillä kunnon aitokiuaslöylyillä. Tosin Joona aikoo tulla vielä viikonloppuna sinne. Sitten viemärit kuiviksi ja talviteloille. Kuka muuten tietää millaiset ovat mökin talvitelat? Saa mökkeröinen levätä talvikuukaudet juuri niillä – talviteloilla.
.
Tuttuja kasvoja on kävellyt paljon vastaan ja tiedän, että tunnen nämä kasvot, tämän henkilön, mutta en muista nimeä! Silloin vähän hävettää, mutta minkäs teet: on pakko kysyä kuka sinä olet! Jostakin syystä nämä henkilöt täällä ovat vanhentuneet! Omituista!
.
Tykkään meidän kodista kovasti. Tämähän on lämmin ja viihtyisä, erityisesti jos muistaa lämmittää ja viihtyä. Asennekysymys. Jos lakkaan viihtymästä, käväisen vaikkapa jossakin isommassa kaupungissa ja palaan tänne todella mielelläni.
.
Kiitos vesantolaisille ihanasta vastaanotosta. Ihan kuin olisi kotiinsa tullut!
Kalenteri näyttää, että olisimme asuneet kohta puolitoista kuukautta Vesannolla. Mutta mikä on todellinen määrä. Olen viettänyt ajasta suurimman osan jossakin muualla, kouluttamassa, koulussa, kuntoutuksessa Mikkelissä, Kolilla, Hailuodossa, Rovaniemellä, Porvoossa. Kaikki liittyen jotenkin työhöni.
.
Kolin näyttelystä jäi hyvä mieli. Hailuoto pitäisi nyt mennä purkamaan, vaan kun juuri olen Porvoosta palannut piirustuskurssia pitämästä, ei oikein jaksaisi tälläytyä polkimille. Tekisi mieli nauttia takkatulen luomulämmöstä ja hiljaisesta Kelkkakujasta. Käydä vaikka salilla vähän soutamassa ja lenkkipolulla käppelehtimässä, kun lumikaan ei vielä ole tullut.
.
Katsoin kalenteria ja huomasin, että sama tahti jatkuu aina joulukuulle saakka. Tammikuussa voisi ajatella kokeilla suksia jalkaan, sikäli mikäli hankia on odotettavissa. Parina edellisenä talvena hankia on ollut vaikka Aasian puolelle jakaa. Sukset. Lapsuudesta tuttu kulkupeli. Muistan miten nautin hangista ja valkeudesta. Lumisista puista, pakkasestakin. Nyt tuntuu, että mikään lämpö ei riitä ja että uunin pankolle haluaisin kiivetä.
.
Elämä on todella aktiivista. Mietin tässä sitäkin, koska ehtisin tapaamaan serkku-Paulaa, joka tuossa nurkalla asuu. Lapsuuden parasta kaveriani. Otan asiakseni. Josko jo tällä viikolla. Saanhan olla täällä ainakin ensi maanantaihin.
Muutto alkaa olla akuutti. Se tapahtuu tosin siten, että itse en ole varsinaisessa aktissa mukana! Lepäilen ja kuntoilen Mikkelin Anttolanhovissa TaKu:n Aslak-kuntoutuksessa. Muutenkaan minussa ei ole kylliksi munaa fyysiseen raadantaan. Tosin piälysmiehenä olisin voinut toimia, mutta miehen helpotukseksi en voi tehdä edes sitä. Kun palaan viikon kestäneeltä kuntoutusjaksolta, tulenkin sitten uuteen kotiin Kelkkakujalle.
.
Ihmiset ovat muutaman kerran maininneet, että muutamme sangen usein. Totta se onkin. Olemme muuttaneet Jyväskylän sisällä useita kertoja, mutta pysyneet silti kaiken aikaa Jyväskylässä. Viimeiset 28 vuotta reilustikin. Olosuhteet ja tilanteet ovat vaihdelleet. Lapsiluku on muuttunut, asuntoa on vaihdettu isompaan. Lapset ovat sinkoutuneet maailmalle – asuntoa on vaihdettu pienempään. Yritys on ollut kotona ja yrityksellä on ollut toimitiloja, tilanteen ja olosuhteiden mukaan. Jokaisessa muutossa on lähtenyt ylimääräistä tavaraa kirpputoreille ja kierrätykseen. Osa tavaroista on tuhottu, silputtu, hävitetty.
.
Mietin miksi ihmiset muuttavat niin harvoin. Muuttaminenhan on itse asiassa erittäin puhdistavaa ja virkistävää. Vaatiihan se ponnisteluja ja uurastusta, mutta jokaisessa muutossa raivautuu tilaa uudelle. Vanhaa ja joutavaa poistuu. Olenkin tässä miettinyt mihin muuttaisin seuraavaksi. Ehkä se muutto tapahtuu Vesannolla kuitenkin. No asutaan nyt aluksi Kelkkakujalla, tutustellaan kirkonkylään ja sitä ympäröivään ihanaan luontoon. Ja pieneen suloiseen kirjastoon päätien varrella. Siellä käyn lukemassa Keskisuomalaisen, Savon Sanomat, Kamera-lehden ja mitä niitä nyt olikaan: Hem och Huset! Eikä tarvitse huolehtia paperin kierrätyksestä.
.
Tavoite on kuitenkin selkeä: maallisen omaisuuden tulisi mahtua selkäreppuun tai mieluusti käsilaukkuun. Vahinko vain, että Suomessa tarvitsee talvella turkiksia pysyäkseen lämpimänä, muuten selkäreputtaminen saattaisi kohta olla jo mahdollista!
.
Josko tästä lähtis Vesannolle, koti korvien välissä ja omaisuus Astran peräkärryssä!
Olen mielenkiinnolla seurannut vaalien aiheuttamaa ajattelemisen aaltoa. Jotakin myönteistä on tapahtunut, ihmiset ovat laajalti alkaneet esittää mielipiteitään, ottamaan kantaa, provosoitua, reagoida. Siinä on mielestäni Persujen paras anti, mutta siihen se sitten jääkin. Odottelen heiltä todisteita tasa-arvoisuutta, oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevuutta edistävistä päätöksistä!
Politiikka on pitkään useimmista tuntunut likaiselta peliltä, jota eliitti pyörittää, ja johon pulliaisella ei ole mitään asiaa. Kun tulee tarpeeksi paha olo, on pakko alkaa sanomaan jotakin, eli ottamaan kantaa, osallistumaan myös yhteisten asioiden hoitamiseen. Politiikka ei ole mitään muuta kuin yhteisten asioiden hoitamista. Pahasta olosta saa syyttää yleensä aina vain ja ainoastaan itseään. Demokratia on sitä, että kaikkien ajatuksia kuunnellaan ja tehdään kompromisseja. Äänestäminen on minimaalisin osa oman vastuun kantamista yhteisten asioiden hoitamisesta.
Oikeastaan ihmiskunnassa ei olekaan mitään muuta kuin yhteisiä asioita. Kukaan meistä ei pitkälle pötki täysin itsensä varassa. Kenelläkään ei ole esimerkiksi kaappi täynnä ( ja miten se kaappi siihen tupsahti? ) täysin itse valmistamiaan vaatteita. Jokaiseen riepuun on tarvittu melkoinen määrä kansaa. Joku on raivannut pellon traktorilla, joka on valmistettu ties monenko duunarin kätten kautta alkaen insinööristä traktoritehtaan työläisiin. Jonkun on pitänyt tietysti raivata ensin se peltokin, minne on joku kylvänyt puuvillaa tai laittanut laiduntamaan lampaan, mistä kankaan kuitua varten, on joku kerinyt sen, kehrännyt villan… Puuvillaa varten on joku tehnyt kangaspuut, joilla joku on paukutellut kankaan. Ja joku kaasi puun kangaspuihin, jotka joku suunnitteli. Kankaasta ompeli joku vaatteen, jonka joku ensin suunnitteli. Ompelukoneenkin joku ehti siinä välillä keksiä, ja iso jengi osa osalta sen valmistaa. Valmiinakin vaate kulki vielä aika monen käpälän kautta kaappiin. Kun miettii tätä kaikkea yltäkylläistä aineellisuutta, mitä talouksissamme majailee pölyyntymässä, ja vie ajatusketjun kunkin tuotteen raaka-aineen valmistamiseen saakka, on lopulta aika vähän omavarainen. Yksin ei tässä pisteessä olisi meistä kukaan. Vaikka suurin osa tavaroistamme ovatkin tarpeettomia, on niistä myös hengissä pysymisen kannalta osa myös merkittäviä. Jokapäiväiseen leipäänkin tarvitaan melkoinen tuotantoketju. Miten paljon kunkin olennon elämiseen tarvittavista rakennusaineista tulee eriuskoisilta, kaikin puolin eri tavoin ajattelevilta, erivärisiltä tai ihan eri paikassa asuvilta ja tavoiltaan täysin erilaisilta ihmisiltä ?
Valtioiden rajat ovat jo pitkään tuntuneet minusta käsittämättömiltä ja isänmaallisuus omituiselta tunteelta. Emme ole yksin. Tarvitsemme toisiamme. Ihmisen vallanhimossaan piirtämät valtioiden rajat eivät mielestäni oikeuta mässäilemään omalla tontilla, jos vieressä nähdään nälkää.
En usko edes suuriin kulttuurieroihin, sillä ihminen on ihminen olipa kulttuuri mikä tahansa. Ihminen tarvitsee rakkautta, huolenpitoa ja toistaan. Uskontojen moraaliset ja eettiset arvot ovat hyvin samantapaiset: älä tapa, varasta, valehtele – huoraa. Rituaalit ovat yhtä järjettömiä (tunteeseen pohjautuvia) olivat ne sitten luterilaisia tai hindulaisia. Kaikkialla synnytään, annetaan nimi, ollaan lapsia, nuoria, aikuistutaan, rakastutaan, tehdään perhe tai ei, saadaan uusia lapsia, tullaan vanhoiksi ja kuollaan. Suurimpien muutosten aikana pidetään pirskeet, kastajaiset, aikuistumisriitti / konfirmaatio, häät, hautajaiset. Yksikään ei pärjää täysin yksin, yhteisöissä tarvitaan yhteisiä sääntöjä ja moraali, mielellään myös kulttuuria ja viihdykettä perustarpeiden lisäksi. Yksin ei voi pitää edes riittipirskeitä! Yhtä asiaa ei kutenkaan tarvita milloinkaan, eikä missään!
Se yksi on viha. Vihan lietsomista ei tarvita. Sellaiset itsestäänselvyydet, mitkä kuuluvat ihmisoikeuksien julistukseen pitäisi jo osata. Niitten eteenhän ihmiskunta on tehnyt vuosisatoja töitä! Ihmisoikeuksien julistus pitäisi kai lukea aamuhartautena joka aamu itse kenenkin: Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä…
Meitä on kuitenkin opetettu / provosoitu vihaamaan milloin mitäkin kansaa, ihon väriä, ajatusta, tapaa, uskomusta, kieltä. Vaikka ainoa vihattava asia on itse viha. Nuo kaksi sanaa peräkkäin itse ja viha, kertovat myös tarinansa. Lopulta kaikessa onkin kysymyksessä itsensä vihaaminen, se että ei hyväksy ihmisenä olemistaan. Sitä että on olemassa yksi ihminen, joka asuttaa maapalloa. En halua tunnustaa enää väriä, en enempää suomalaisuutta kuin eurooppalaisuuttakaan, en suomenkielisyyttäni tai kalevalaisuuttani. En liputa enkä tuuleta näitä nurkkakuntia, joissa ei ole myöskään mitään sen huonompaakaan mitä muualla, mutta ei myöskään sellaista, mikä olisi mitään muuta ylivertaisempaa. Olen kotoisin Maa nimiseltä planeetalta ja olen ihminen.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö alueellisesti pidä hoitaa asioita pienemmissä yhteisöissä. Se tarkoittaa politiikkaa ja yhteisten asioiden hoitamista yhä edelleenkin, mutta sellaisten arvojen pohjalta, joissa haetaan koko ihmiskunnan ja planeetan etua, eikä vain tämän tontin tässä!
Sen jälkeen kun kaikki kaatui viime vuonna, tietokone, metsä ja oma kunto, on ollut vähemmän blogimerkintöjä sivuillani. Nyt tietokone toimii. Mökkitontti on raivattu. Maisemointia on alettu vähintäänkin suunnitella: kuusia, ruusupensaita, kivia rantatöyräälle, niitten väliin soraa ja hiekkaa, pajuaitaa ja ehkä joku puusta rakenneltu monumentti myrskyn muistoksi. Isäni saa sen tehdä, minä kuuleman suunnitella.
Oma kunto. En ollutkaan vanha tervaskanto! En ainakaan vanha. En kantokaan. Marraskuusta saakka olen alkanut opetella kävelemistä. Yhdessä nuorimman lapsenlapseni, Johannan, kanssa. Jossu oppi kävelemään tämän vuoden ensimmäisenä päivänä, minä otin ensimmäisen kilometrini marraskuussa, tammikuussa meni kolme, nyt menisi jo useampikin. Paino on tippunut 15 kiloa ja siitä riittää vielä tiputettavaa. Mutta ei paniikkia. Ihminen voi itse vaikuttaa omaan terveyteensä. Kukaan muu siihen ei voi vaikuttaakaan. Jokaisella on vastuu myös omasta terveydestään. On kuitenkin aikoja, että ei jaksa. Yhtään mitään.
Kävelemisen oppimisen myötä on tapahtunut myös uusiutumista näyttelyrintamalla. Keuruun museossa pidettyyn mediataiteen näyttelyyn sain osallistua, vaikka en ollut sitä suunnitellutkaan. Kuhmoisista pyydettiin näyttelyä Arkaaisista Unista ensi vuoden tammikuuksi. Haasteellisin on loka – joulukuun iso näyttely Ukko Kolin luontokeskuksessa, minne vien Arkaaiset Unet. Savonlinnassa on kesä- ja heinäkuun ajan kahvilanäyttely Saimassa serkkuni veistosten kera.
Sammon Takojat, jotka keskeytin viime vuonna, jatkuu nyt sitten ryhmä numero viitosen kanssa. Mielenkiintoista nähdä, kenen seuraan saan mennä oppimaan tuotekehittelyä. Pääsin myös TAKUn Aslak-kuntoutukseen, joka alkaa elo-syyskuunvaihteessa. Tämän kaiken soisin luovan lisämotivaatiota kehittää kuntoa ja työtaitoja.
Painatutin juuri uusia postikortteja Arkaaisista ja muutaman myös Urbaaneista unista. Saisin ne varmaan tänään noutaa painosta. Pelkkä tavaran noutaminen ei kuitenkaan riitä, sillä ne pitäisi saada myös myyntiin eri paikkoihin. Olen tehnyt molempiin sarjoihin myös uusia teoksia, joita en tosin ole vielä saanut kauppaan asti laitetuksi, mutta tulevat kyllä, kunhan kriitikko käy paikalla arvioimassa mitä laitetaan!
Onneksi puiden kukinta on aika pian ohi, ja pääsen hengittämään täysillä keuhkoilla. Nyt ne vinkuvat ja viheltävät.
Näyttää siltä, että blogikirjoittaminen tapahtuu nykyisin kerran kuukaudessa. No, voisihan tämä olla vieläkin harvemmin tapahtuva ilmiö. Kun edellisen kerran tein merkintöjä, oli Astan jälkiä vielä mökillä koko liuta korjaamatta. Nyt on mökki jo talviteloilla. Viimeisin muutos rantaan tuli kivikuorman muodossa. Tontilla on liikkunut pari kiven pyörittäjää, jotka väittävät kiven pyörittämisen olevan enemmän älyllistä kuin fyysistä voimaa vaativa harrastus. Itse en ole osallistunut kumpaankaan toimintaan, en älyllisen enkä fyysisen voiman käyttöön. Kumpaankaan ei riitä kapasiteetti.
Kummallista marraskuussa on ollut se, että minulla on ollut hyvin asiakastöitä graafisen suunnittelun puolelta. Ihan normaalia myös se, että en ole kauppaani ehtinyt markkinoida ja siellä myynti on jäänyt heikoksi. Asialle täytyy tuonnempana tehdä jotakin, vaikka mitään en lupaa kenellekään, en edes itselleni. Lupaukset kun pitää mielestäni täyttää, enkä ole varma vielä mihin resurssit tällä hetkellä riittävät.
Kaksi seminaaria on myös takana, toinen liittyi Luovien alojen yrittämiseen ja oli suurimmalta osalta enimmäkseen masentava kokemus. Kumma kyllä myös kollegani koki sen samalla tavalla. Tuntui, että yritys olisi parempi lopettaa heti. Turhaa on jatkaa yrittämisen harrastamista, jos nyt ei halua itseään ihan hulluna pidettävän. Toisaalta huomattavan korkeaikäisenä ei ole enää mitään väliä sillä, mitä muut mahtavat ajatella toimistani, joten jatkan yrittämistä. Toistaiseksi.
Luovien alojen taloudesta puhuttiin toisessa seminaarissa, jonka järjesti Mid-Norden hanke . Tämä sessio olikin sitten jo huomattavasti innoittavampaa materiaalia. Erityisesti professori Saara L. Taalaksen esitystä oli mahtavaa kuunnella jo esitystavan vuoksi, mutta myös sisällöllisesti se jätti mieleen useita kysymyksiä. Mikä on sosiaalinen media! Postsosiaalista, eli ei lainkaan sosiaalista, vaan mediaa silloin kun minä haluan! Sosiaalista on se, kun anopin 75-vuotispäivillä yritetään tulla juttuun kaikkien juhlijoiden kanssa. Sosiaalinen media on alkanut mietityttää minua muutenkin paljon. Erityisesti sen merkitys kansainvälistymisessä. Saaran mukaan globaalisti hypetetään, mutta parhaiten somedia kuitenkin toimii paikallisessa osallistumissa. Esimerkkinä tästä oli kirkosta eroamisbuumi Suomessa. Ilman nettiä eroamisluvut olisivat olleet varmasti alhaisemmat.
Ruotsalainen tutkija Evelina Wahlqvist puolestaan on tutkinut luovuuden alueellisia eroja ja pohti luovan talouden uhkia ja mahdollisuuksia. Hän oli tullut siihen tulokseen tutkimuksissaan, että taiteilija tarvitsee rauhallisen paikan luodakseen ja kaupungin esittääkseen ja myydäkseen taidetta. Taiteilijan olisi siis hyvä olla sosiaalinen erakko, tai jos on vain erakko, niin sitten hänellä pitäisi olla agentti. Mitään uutta ei tässä tullut esille, mutta olipahan hyvää kertausta. Tositaide ja raha eivät yhäkään kulje käsikädessä. Useimmilla taiteilijoilla oli toinen työ taiteilijan ammatin lisäksi. Designerit hankkivat parhaiten. Jiihhaa.
Norjalainen Atle Hauge puhui symbolisten arvojen tuottamisesta luovan talouden kilpailussa. Esimerkkinä syvästi inhoamani Burberry-kuosi. Koska symboliikka vaihtelee kulttuureittain, tuli Jenkeissä Burberry-raidoista räppäreiden symboli ja Britaniassa jalkapallojunttiuden ikoni.
Yhteiseksi tekijäksi näille seminaareille minulle jäi sellainen mielikuva, että maailman talouden uskotaan pelastuvan luovan talouden avulla. Creative industries must go on! Oli aikoja, jolloin vain Kiina olisi pystynyt pelastamaan kommunismin, ja nämä ajat juuri nyt, kun vain Kiina voi pelastaa kapitalismin ja tulevat ajat jolloin luova talous voi pelastaa maailman talouden. Eikun luomaan! Aloittaa voi vaikka omasta nahkastaan!
Seminaarien jälkeen matkustin kolmeksi päiväksi kuvaamaan Istanbuliin kuvia tuleviin kirjan kansiin. Matka oli raskas. Kaupunki itämaisille mausteille tuoksuva sekamelska ja ajoittain kaoottinen. Eksyin myös pimeille kujille, missä minua oikeasti pelotti. Mukavaa oli palata tänne hapekkaaseen ja raikkaaseen kotimaahan katsomaan mitä on tullut kuvanneeksi. Muslimit ovat koko ajan kulkeneet tässä rinnalla. Koko Istanbul oli täynnä varmasti kaikista mahdollisista muslimimaista tulleita pyhiinvaeltajia ja vielä yksi jengi löytyi Heinolan Tähtihovistakin eilen, kun poikkesimme sinne syömään paluumatkalla. Ei kristinusko taida ollakaan se ainoa maailman uskonto!
Juttu Keskisuomalaisessa taideyrittäjänä olemisestani oli todella hyvin kirjoitettu. Kiitos siitä toimittajalle. Kiitos myöskin Keskisuomalaiselle siitä, että sijoitti jutun kulttuurisivuille. Meitä taideyrittäjiä alkaa olla jo melkoinen määrä. Hienoa jyväskyläläistä pioneerityötä on tehnyt mm. Neuvosen Kirsi.
Käytyäni Creada-valmennuksen noin vuosi takaperin, tulin ehkä ymmärtäneeksi syvemmin kohdallani mihin suuntaan olemme menossa ja itse asiassa hiukan sekin, mistä olemme tulossa. Tulemme 60 – 80 lukujen vasemmistovoittoisesta ajattelusta, missä taiteilijan tekemiset on maksettu yhteisistä varoista. Ei siinäkään mitään vikaa ole, mutta se ei vaan enää toimi. Times they are changing.
Itsekään en pidä sanasta yrittäjä. Yrittäjyys kuulostaa joltisenkin pakkoliikkeiltä. Olen kauan pohtinut mikä sana tätä tapaa tehdä työtä kuulostaisi houkuttelevammalta. Itsenäinen ammatinharjoittajakin on aika vaikea lausua. Yrittäjä on kuitenkin mitä enimmässä määrin työläinen, jolla työtunteja päivässä on usein huomattavasti enemmän mitä palkkatyöläisen 8-tuntia. Kokoomus käyttikin työläisyyttä mainoskamppanjassaan aika härskisti, vaikka ei puolueena varmasti ole pienen ammatinharjoittajan etujen edustaja. Vaikka työ ei saa ollakaan minkäänlainen mittari ihmisyydessä, on sen mielekkyys kuitenkin onnellisen elämän perusta. Kuten on rahakin. Ilman sitä ei ole ruokaa, asuntoa, vaatteita. Ja ilman niitä ei ole onnellinen. Kuin ehkä runsaasti hedelmäpuita kasvavalla trooppisella saarella.
Kun 70-luvulla kuljeskentelin taistolaisten lipun alla, merkitsi yrittäjä samaa kuin porvari. Porvari puolestaan samaa kuin humaanin ihmisen pahin vihollinen. Hippiliike oli myös osa identiteettiäni. Se taas puolestaan tarkoitti sitä, että sotaa vastutettiin militaristisesti rauhan puolesta marssimalla. Rakkaus merkitsi enimmäkseen sitoutumattomuutta ja vastuun ottamattomuutta ihmissuhteissa. Tuolloin ei mielessäni käynyt, että yrittäjät tarjosivat työtä muillekin kuin itselleen. En tullut myöskään havainneeksi, miten paljon jo silloin oli todella pienituloisia yrittäjiä. Sellaisia kuten oma äitini, ompelijan ammatia harjoittava käsityöläinen.
Toimittuani nyt noin 13 vuotta yrittäjänä, alan ymmärtää, että pakkoliikkeiden tekeminen ja vastuun kokonaisvaltaisesti ottaminen omasta työllistymisestään, vaatikiin äärettömän paljon ponnistuksia ja rahaa. Lottovoittoa ei voi jäädä odottelemaan. Eikä myöskään apurahoja, vaikka niitä nykyisin haenkin. Rahaa on tehtävä myymällä omaa työtään, tai olemalla yhtenä päivänä viikossa Sivan kassana.
Vastaan on kävellyt myös markkinointihirviö. Mörrhh! Mainostaminen kun on, ainakin itselleni, ollut aina jotakin hyvin epäkultturellia. Kukaan ei yhä edelleenkään tule hankkimaan teoksiani, jollen kerro siitä jossakin. Kukaan ei tiedä tekemisistäni tahi olemassaolostani yhtään mitään, jos en jollakin muotoa ilmaise sitä julkisesti. Jo kansakoulussa kehotettiin, että itseä ei tule esille tuoda, eikä ainakaan tekemisillään kehua. Omakehu haisee. Näillä asenteilla kun sitten ryhtyy yrittäjäksi, on asenteessa todella muuttamista. Nyt on uskallettava uskoa siihen, että minun tekemääni taidetta kannattaa ostaa seinälleen. Että minulla on todellakin jotakin sellaista annettavaa, josta voi joku jossakin tulla vaikkapa iloiseksi ja josta pitää hiukan maksaa saadakseen sen. Jukka Virtanen käyttää mukavaa termiä mainoksesta: kaupallinen tiedote. Tiedottaminen kun ei ole läheskään niin epäkultturellia kuin mainostaminen.
Tänään en enää usko myöskään asioiden vastustamiseen. Uskon vain hyviksi kokemieni asioiden puolesta olemiseen. Sellaiset vastakkain asettelut kuten työläinen ja porvari, tuntuvat myös vanhoilta käsitteiltä. Ammattiyhdistysliikkeeltä ja vasemmistoliikkeeltä vaaditaan suuria muutoksia, jotta ne päivittyisivät ajan tasalle. Ei minusta silti ole kokoomuslaista tullut, vaikka yrittäjä olenkin. Piraattiliikkeeseen kuuluminen on kannanotto kulttuurin kaikille nyt ja heti saamiseksi. Ja sen, että kulttuurin tuottaja saisi palkkion suoraan tekemästään työstä itselle. Muuten olen yhä edelleenkin vasen vihreä.
Kesästä jäi mieleen useita kaatumisia. Mökkitontilta kaatui liki 60 puuta. Työkone kaatui totaalisesti ja oli kolme viikkoa korjattavana. Itse olen pysynyt toistaiseksi pystyssä, vaikka puitten kuolema kyllä itketti vähän aikaa. Keskeytin myös opintoni, sekin eräänlainen kaatuminen. Toisaalta tiedän, että jossakin toisessa kohtaa voin jatkaa sitä, sitten kun on opinnoille parempi hetki ja motivaatio korkeammalla.
Haluan minimoida kaiken sen tekemisen, mitä en todella halua. Silti jäljelle jää vielä lukuisa joukko sellaisia tekemisiä, joita teen velvollisuudesta tai siksi, että saan niiden avulla jatkettua sellaisen tekemistä, mitä todella haluan. Graafisen suunnittelun jatkaminen antaa mahdollisuuden tehdä taidetta. Graafinen suunnittelu ei myöskään ole mitenkään ikävää, vaikka teenkin sitä useimmiten rahoittaakseni taiteen tekemistä.
Olen lukenut nyt Marlo Morganin Viestiä ikuisuudelta ja siitä ilmenee Australian aboriginaalien maailmankuva tismalleen samanlaisena mitä IOK esittää, tosin tietysti kerrottuna aboriginaalikielellä. Alkuperäiskansoilla on ollut tieto ykseydestä. Taito kommunikoida telepaattisesti. Hengen ikuinen olomuoto. Kuolemaa ei ole. Keho on harhaa. Aikaa ei ole. On ”vain” ikuisuus. Henki on ikuinen. Todellinen kommunikaatio telepaattista.
Tästä on hyvä harpata piratismiin, avoimeen koodiin ja kaikkinaiseen läpinäkyvyyteen. Minusta tuntuu, että kaikki tämä erityisesti nuorten avoimuuteen pyrkiminen, kulttuurin vapauttaminen ja kaikille saatavaksi mahdollistaminen on paluuta telepaattiseen kommunikointiin ja sen hyväksymiseen, että olemme yksi ja että kaikki hyvä mitä teemme tulee itsellemme. Itselle, joka olemme me kaikki yhtenä ja yhdessä. Lopulta, ikuisuudessa – eli juuri nyt – ei tarvita enää edes verkkoa kommunikointiin! Se on sitten sitä kuuluisaa taivaassa olemista ja yhtä orgiaa!
Yksi tietoisuuteen nousseista kaatumisista on uskontojen merkityksellisyys elämässäni. Kristinuskon tai oikeastaan minkä tahansa uskonnon näkeminen egon toiminnaksi. Uskonnon keinoin kun on niin kovin helppoa arvottaa, syyllistää, tuomita, uhkailla ja ylipäätään vertailla. Erään vanhan jo vainautuneen valtiomiehen sanoin: kyllä kirkossakin voi hengellisen kokemuksen saada – eli ei se silti mikään este ole!
Ja mihin sitten vertaat, kun tajuat, että tämä kaikki on vain omaa luomustani, egoni tekemä elokuva, josta olen ihan itse vastuussa! Voi Jeesus ja Buddha! Pääsitte pälkähästä jälleen kerran!
Helteillä olin lomalla. Helteiden jälkeen työkoneeni oli yhteensä kolme viikkoa huollossa.Koneen puuttuminen tarkoitti loman jatkumista ja samalla myös jonkinasteista turhautumista siitä, että en voinut tehdä joitakin asiakkaitteni kanssa sovittuja töitä. Nyt pitäisi aikuisen oikeasti aloittaa jostakin päästä. Kuten joka syksy, nytkin on tullut sellainen mukava kutina, että jotakin kivaa tekemistä on alkamassa.
Bloggaaminen ei ole nykyään ollut kovin suosittua puuhaa. Ehkä Facebookissa ajoittain oleilu vie bloggauksen tarpeen melkein tyystin pois. Enkä tiedä voiko bloggaamiseen olla muutenkaan mitenkään erityisen suurta tarvetta. Toisaalta bloggaus on kivaa, sillä kirjoittamalla asioista selkeyttää niitä ensisijaisesti itselleen. Olen hyvin tietoinen siitä, että elämäni ei ole kovinkaan kiinnostavaa ja toivonkin, että jokaisella on niin kiinnostava elämä itsellään, ettei kenenkään tarvitse elää toisten bloggauksista. Itselläni on myös bloggauksen ulkopuolista elämää. Jeee.
Keskeytin opintoni, koska hämmennyin voimieni ja resurssieni vähyydestä. Tajusin myös, että en haikaile yhdenkään tutkinnon perään. Minusta on vain kamalan kivaa opiskella. Nyt mietin mitä opiskelisin, kun en ainakaan hetkeen tuotekehittelijän erikoisammattitutkintoa tule tekemään. Jo vanhastaan tiedän, että minun on aivan turha aloittaa mitään sellaista, joka sitoisi aikataulullisesti esimerkiksi viikottain johonkin tapaamiseen. En halua sitoutua juuri mihinkään säännölliseen, sillä tiedän, että haluan tehdä useita nopeita ja täysin päättömiä ratkaisuja hetkessä. Yhtäkään kansalais- tai työväenopiston kurssia en siis aloita. Sen sijaan Ihmeitten oppikurssia luen koko ajan. Kuuntelen kurssiin liittyviä äänitteitä, Ken Wapnickin luentoja, Renardin kirjoja äänitteinä ja luen niitä myös paperilta. Siinä on kyllä kurssia kerrakseen. Mutta. Sitä ei voi suorittaa tuosta vain. Suorittaa sitä ei voi lainkaan!
Aina välillä egoni on aivan kauhuissaan, ja sitten taas täysin tyynin mielin paukuttelee menemään omana itsekkäänä, erillisenä itsenään. Olen jossakin vaiheessa kurssia, mutta en todellakaan tiedä missä vaiheessa. Eikä siinä kaiketikaan mitään aste-eroja ole. On vain kurssi ja tehtävät. Anteeksianto, joka ei ole epätasa-arvoista minä täältä ylempää annan sinulle raukalle alhaiselle anteeksi, vaan kaikkien hyväksymistä tasa-arvoisena ykseytenä. Kurssi on vaikein aihe blogata, mutta kokeilen sitä kuitenkin. Julkisesti kai siksi, että en koe olevan mitään erikoisempaa julkisuutta, tai mitään sen suuremmin kummallisempaa yksityisyyttäkään. No se kurssista, se tulee jatkumaan hyvin pitkään, hamaan hautaan ja ehkä seuraaviin eläimiin. Hau.
Eilen sain itseni uudelleen piirtämään ja kokemaan piirtämisen mielentilaa, joka on hyvin liki hengellistä harjoitusta. Piirtelin susia ja karhuja omista ottamistani valokuvista. Eivät tulleet malliksi istumaan samalle tontille. Vaikka susia olen kuvannutkin heidän omassa tilassaan, heidän vierellään, lähellä ja liki. Piirtämistä siksikin, että saan pitää taas käsinpiirtämiskurssin aikuisopiskelijoille syyskuussa.
Kuuntelin illalla radiosta mielenkiintoista keskustelua onnellisuudesta Uusi Musta-ohjelmassa. Keskustelijoina olivat mm. Jari Sarasvuo ja Olli Alanen. Ohjelmassa tultiin jälleen kerran siihen tulokseen, että raha ei tee onnelliseksi tietyn rajan jälkeen. Eli perustarpeiden tyydyttymisen jälkeen. Se mikä taas tekee onnelliseksi on mielekäs tekeminen. Kuluttaminen ei ainakaan tee onnelliseksi, vaikka shoppailusta voi saada välillä samantapaisia hetkellisiä ja nopeasti ohimeneviä kiksejä mitä muistakin huumeista. Onnellisimmillaan olen kuitenkin apatheian tilassa, eli stoalaisittain (buddhalaisittain) haluamatta sellaista mitä ilman en voisi olla. Apatia tarkoittaakin siis tunteiden hallintaa eikä mitään pitkänaamaista tylsämielisyyttä. Sotaa Apatheiaa vastaan ei siis tarvitse käydä!
Olen aina ihmetellyt sitä miksi talouden pitää koko ajan kasvaa. Miksi yritys tekee tappiota, jos sen voitto on edellisvuotta vähemmän, vaikka olisi vielä kuitenkin voittoa! Yrittäjänä minulle ei ole koskaan avautunut kasvun mielekkyys. Olisi tietysti hienoa pystyä työllistämään joku muukin kuin vain itseni, mutta yrittäjyys on ollut itselleni vain tapa tehdä työtä, joka on mahdollisimman mielekästä. Saan tehdä miltei sitä mitä haluan.
Taiteen osuuden lisääminen työssäni on elämäni muuttamista entistäkin mielekkäämmäksi. Prosessi voi johtaa entistäkin vähäisempiin tuloihin, tai sitten maailma muuttuu ja aineettomalle aletaan antaa enemmän arvoa mitä aiemmin. Arvoja on tähän asti mitattu aineella ja omistamisella – kultaharkoissa! Tulevaisuuden arvot mitataan terveytenä, elämyksinä, yhteisenä aikana, luovuutena, ilona ja kykynä leikkiä. Bonuksia saadaan siitä, miten paljon on pystynyt vähentämään kulutusta, miten paljon on pystynyt kierrättämään tai säästämään luonnonvaroja.
Käsillä tekemisen onnellistavaa vaikutusta ei pidä unohtaa, vaikka virtuaalimaailmasta tuleekin arkipäivää. Uskon, että kaikkein vanhin viestintä on ollut telepaattista, sanatonta hiljaista tietoa, joka on ollut kaikille yhteistä. Nykyinen, tosin toistaiseksi hyvin epätasa-arvoinen, tietoyhteiskunta lähestyy tätä yhdistämällä ihmisiä verkon kautta. Pian verkko käy tarpeettomaksi ja ihminen on vain yksi kokonaisuus, joka tietää ilman mediaa mitä tapahtuu missäkin. Itse asiassa ihmiskunta valaistuu. Minkäs sille voi! Auts.
Käsin piirtäminen ja maalaminen tulevat siis kulkemaan mukana työssäni. Mutta ehkä teen näistäkin tuotteista jaettavampia virtuaalimaalauksia, eli maalaukset siirtyvät mp4-tiedostoina kännyköihin tai edullisina vedoksina tai screenversioina ihmisten huusholleihin.
Pari kuukautta sitten lukemani kaksi erinomaista kirjaa John Naishin Riittää jo ja Kari Ojalan Irti tavarasta, ovat olleet loistavia viitoittajia valitsemallani tiellä. Pyrin mahdollisimman aineettomaan ilmaisuun taiteessani. Se tarkoittaa ensisijaisesti vedoksia tai ladattavia tiedostoja. Television kohdalle tulee taidescreen, johon voi mielialan mukaan vaihtaa teoksen. Olen etsinyt screenbisneksistä yhteistyökumppania, mutta en ole vielä tavoittanut. Yksi on ollut hiukan kiinnostunut, mutta ei vielä tarpeeksi.
Hieman puolikuntoisena on muutama päivä vierähtänyt. Dekkareiden ja punkan kanssa seurustellen. Ja välillä työasioita mietiskellen. Äikään Jyrki kävi täydentämässä postikorttivarastojaan myös minun korteillani ja totesin, että joitakin Arkaaisia postikorttiaiheita pitää painatuttaa lisää ja että Mayu Alpacas-korteille olisi nyt mahdollista saada ainakin muutamalle arkkitilaa. Sannan kanssa ollaan suunniteltu yhteisiä apajia alpakka-aiheilla, eli Sannan alpakat, minun kuvat ja Nasan avaruudet. Nasaltakin on lupa saatu, joten nyt olisi aika muutama malli painatuttaa.
Samalla muistin, että minulla on muutama puolitiehen viety enkeliaihe. Enkelit ovat olleet vain niin ällön pyhimysmäisiä, että olen ottanut niihin tietoisesti etäisyyttä. Liika makeus ei ole nam. En ole muutenkaan mikään enkeli-ihminen, mitä nyt harvase päivä törmään ihmisiin, jotka tekevät enkelin töitä olemalla ihmisyyden peilinä. Tukena ja turvana. Yhtälailla jokaikinen kadun pummi ja pultsarikin ovat heitä – siis enkeleitä, joissa on yksi osa pyhää ja loput sitten jotakin mitä mieli on päälleen pistänyt.
Aion uskaltautua nyt kuitenkin julkaisemaan muutaman enkeliaiheisenkin kuvan. Ensin tässä blogimerkinnässä yksi, ja sitten odotan tuleeko hirveitä yökkäilyaaltoja palautteena ja sitten painoarkille vaan!
Nyt on sen verran parempi vointi, että voisin lähteä Astuvansalmen kalliomaalauksia ihmettelemään. Ovathan ne vieläkin katsomatta ja kuvaamatta.
Eilen osa meistä Sammon Takojista kahvitteli ja päivitti tilannettaan Rhea-laivalla satamassa. Paljon oli taas tapahtunut itse kellekin meistä. Monenlaista prosessia, haastetta ja kriisiä. Toisten kautta huomaa paremmin myös sen, mitä itse on tullut tehneeksi. Mistä johtunee se, että koko ajan pitää itseään ainakin jonkun verran laiskana ja että pyrkii syyllistämään itseään siitä, että ei ole mukamas saanut mitään aikaan. Kaikesta syyllistämisestä ja itseruoskinnasta huolimatta, on tapahtunut todella paljon asioita.
Omalla kohdallani kehityshaasteen otsikko on selkeytynyt. Se on Artmp4. Aleksin mukaan sellaista kehittelee moni muukin. Tosin minä en siitä ole kuullut, mutta yleensäkin ihminen on kollektiivinen koneisto ja samanaikaisesti tehdään samantapaista ajatustyötä yhtäällä jos toisaallakin. Olenkin sitä mieltä, että on vain yksi ihmisyys, josta me olemme vain osasia.
Totesin eilen ryhmällemme, että minä olen nyt enemmän ”uskossa” kuin bisneksessä. Koska uskon enemmän siihen, että minun on hyvä suunnitella juuri nyt tätä edullista, kaikille jaossa olevaa kännykkäänkin tai vastaavaan ladattavaa audiovisuaalista tuotantoa. Oikeastaan en ole vähääkään huolissani kassavirroista, katesuunnitelmista tai ansaintalogiikasta. Minua kiehtoo ajatus tehdä jotakin ja jakaa se jokin. Toisaalta haluan tehdä kaiken sen mitä teen, juuri niin hyvin kuin taidan.
Siis, uskokaa tai älkää: raha kasvaa puissa! Meidän tulee vain noukkia se sieltä – omenina, banaaneina, kirsikoina.
Lukupisteitä. Hmmm. Niitä saattaisin nyt ottaa esim. Jokapiraatinoikeus kirjasta, Vaativa kuvankäsittely kirjasta, David Hewsonin parista dekkarista, joiden kannet ovat työn alla – A season for the dead ja The Villa of mysteries. Kolmelta Rooman-kuvausmatkalta ovat kuvat nyt erinomaiseen ja hyödylliseen tarpeeseen. Tämä tiedoksi myös verottajalle, joka on matkat minulle verovähennyksinä suonut! Verovirasto onkin yksi parhaita toimeksiantajiani tänään. Eivät maksa pimeässä, mutta maksavat taatusti tehdystä työstä. Ovat toimeksiannossaan jämptejä ja tekevät kiitettävästi oman osuutensa. Asiakkaallakin kun on osuutensa yhteistyössä ja palvelutehtävissä. Kuka palvelualan ammattilainen jaksaisi aina hymyillä tosi vittumaiselle asiakkaalle!
Tänään pääsen mökille, missä on pienet tyttöpuoliset lapsen lapseni ja osa vanhemmistaan. On minulla hyvä ja rikas elämä. Täysi ja antoisa!
PS. enpä päässytkään, huomasin olevani kuumeessa ja kurkkukivussa. Ohhoh! Kaikkea sattuu. Joudun lepäämään keskenäni dekkareiden parissa.
Uudet sivuni julkaistiin jo 10.6.2010 klo. 15.12! Samalla totesin että siirto epäonnistui! Että jäljellä oli ainoastaan visuaalinen ilme! No mikäs siinä, eihän siinä mennyt kuin vajaan vuoden työ taivahan tuuliin. Tosin suurin osa siitä suunnittelua ja Uni-sarjojen fiilausta ja uusien teoksien tekemistä.
Sivustolle tulee kaikki se, mitä opin Creadan aikana ja osa siitä mitä teen nyt Sammon Takojissa. Aikataulu ei ole ollut ihan suunnitellun mukainen, mutta kuten kaikkiin projekteihin, tähänkin on tullut useita suunnan muutoksia.
Ensimmäisessä versiossa kauppaani oli vaihtoehtoina myös canvas-taulut ja julisteversiot. Uusimpaan niitä ei tule, mutta on mahdollista kysyä eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi Urbaani-sarjan teosten olen huomannut toimivan suurjulisteina tehokkaasti. Kaupan kautta voi siis tilata ainoastaan valokuvavedoksia, jotka ovat käsin signeerattuja. Muutamista teoksista olen painatuttanut myös postikortteja. Niitä, kuten muutakin materiaalia, tippuu kauppaan pikkuhiljaa. Niin paljon vain häivähti bittien paratiisiin! Sellaista se elämä on: yksi pieni häivähdys eikä mitään enää ole! Ehkä pieni savuvana.
Uniikkeja maalauksiani lisäilen myös pikkuhiljaa. Niiden kanssa pitää vain tehdä sama, mitä tein Uni-sarjojen teoksillekin: arkistoida ja järjestellä. Numeroida ja mapittaa. Mikäs sen luovempaa puuhaa.
Oiva-oivallutuspakka, jossa on terapia ja virikekäyttöön tarkoitettua vahvasti tunnepitoista kuva-aineistoa voi tilata myös yksittäisinä A6-kokoisina kuvina. Tätä sarjaa on testannut mm. Eeva Lehtovuori Sanat- ja Sinä kirjallisuusterapiakursseillaan. Saimme hyvää palautetta kuvien käytöstä. Nyt kuvastoa testaa Ensikotien päihdeäiti-ryhmän vetäjä Tarja Kekki.
Melkoisen tovin mietin myös kieliversioita, mutta päädyin sekakieleen, eli oletan, että suurin osa suomalaisista asiakkaistani ymmärtää englantia. Itsehän en osaa kumpaakaan, mutta sujuvasti tulen ymmärretyksi melkein missä vain. Jos en muuten niin sitten piirrän! Oletan, että asiakkaani osaavat käyttää myös sähköpostia ja puhelinta esittääkseen mahdollisia lisäkysymyksiä. Vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiinne!
Blogin kirjoittamiseen in English en edes kuvittele ryhtyväni. Se olisi aivan liian hauskaa ainakin sitä äidinkielenään puhuville, kuten totesin jo takavuosina kirjeenvaihdossa Johnin kanssa. Hän sai nauraa itsensä läkähdyksiin virheilleni! Mutta ei elämä ole mikään naurun asia! Tämä pitää ottaa ihan kirotun vakavasti.
Maksutavat. Tämä on tuottanut erityisen paljon ongelmia! Kauppani on tehty ilmaisella wordpress-pohjaisella e-commerce-ohjelmalla, johon Checkoutista ostamani pankkipalvelukoodaus ei sitten sopinutkaan. Painikekoodausta ollaan tekemässä. Eli pankkipainikkeet tulevat myöhemmin. Sen ajan tilalla on PayPal, jonka käytön ainakin amerikkalaiset taitavat, mutta olen minäkin sitä oppinut käyttämään. Sen näkee Visa-laskuista!
Videoprojektit ovat sitten asia ihan erikseen. Eli videon puolella olen vielä untuvikko, mutta tiedän millaisia videokoosteita jatkossa haluan tehdä. Visuaaliset käsikirjoitukset ovat päässäni. Olen hankkinut myös asiaankuuluvaa välineistöä liikkuvaa kuvaa varten ja intoa liikuttaa kuvaa (tosin hitaasti) on tuhdisti enemmän kuin aikaa ja taitoa tällä hetkellä. Mutta siinäkin, kuten elämässä muutenkin, aika ja kantapääkoulu opettavat.
Hinnoittelu on aina kaikkein vaikeinta. Erityisesti kun on kyseessä taide. Vielä vaikeampaa kun olen sielultani piraatti ja haluaisin, että kaikki kulttuuri olisi kaikille ilmaista. Juuri siksi olen liittynyt myös ensimmäistä kertaa elämässäni puolueeseen – Suomen Piraattipuolueeseen. Kannatan hartaudella heidän ajamaansa kaikille yhteistä avointa tietoyhteiskuntaa ja asetun varmasti vielä kansanedustajaehdokkaaksikin, jahka taiteellinen urani alkaa olla loppusuoralla.
Seuraavaksi aion kehittää mp3-tyyppistä parin minuutin taidepläjjäystä, jonka voisi tilata esimerkiksi euron hintaan kännykkään. Tuotenimi on artmp4. Saa varastaa. Kaikki on kuitenkin yhteistä. Ainakin kun on kyse pääomasta. Vai mitä Marx?
Kiitos myös kaikesta antamastanne palautteesta. Odotan sitä kiihkeästi!
Pidimme myös ensimmäisen palaverin Vesannon joululehdestä Muutiimin kanssa. Muutiimi on kolmen vesantolaisen mediaihmisen kopla, joka tekee yhdessä viestintäkokonaisuuksia, jollaisia ei yksi ihminen voisi tehdä. Muutiimi saa kohta myös nettisivut. Meille tulee myös oma kuvapankki, jonka profiloitumista vielä aanailemme. Millaisia kuvia Muutiimi tarjoaa. Jollakin tapaa mediallisia ja muulaisia ne tulevat olemaan.
Matkat ovat samalla myös matkoja itseen, eivät pelkästään matkoja paikkoihin kuvaamaan, tai niin kuin näin talvisaikaan – myös maalaamaan valossa. Koko elämä on kuin uni, joka koostuu henkilökohtaisesta symboliikasta, jollaisia väritkin pitävät sisällään. Lopulta kaikki on vain unta.
