Kategoria: Uncategorized

Monenmoista kummajaista

Monenmoista kummajaista

Jokaisen blogimerkinnän voisi nyttemmin aloittaa lauseella: eipä ole tullut kirjoiteltua tätäkään piiiitkiin aikoihin. Päivittäinen blogittaminen ei tunnu muutenkaan sopivan meikäläiselle, mutta silloin tällöin merkintöjen tekeminen tuntuu ihan luontevalta.

.

Isän tilanne ei juurikaan ole muuttunut, mutta toivossa eletään, että elokuun loppupuolella hän saa uuden aorttaläpän ja sen jälkeen elämä hiukan helpottuisi. Isäni sairastaminen on vienyt ajatukset myös omaan terveydentilaani, josta tulee mieleeni visio: liipasin ohimolla. Kaikki mahdollisuuteni periä erinäisiä sydän- ja verisuonitauteja plus muitakin sairauksia kun ovat tilastojen mukaan isohkot. On ylipaino yhdistettynä alikuntoon ja sitkeässä istuva laiskuus säännölliseen sitoutumiseen itsehuollossa, jotka yhdessä aiheuttavat pistoolin piipun osoittamisen ohimooni. Jostakin syystä en kuitenkaan ihan satasella usko edes lääketieteeseen, vaan olen taipuvaisempi uskomaan asenteisiin ja uskomiseen tautirintamallakin. Mikä lieneekään totta, mikä lääkefirmoille eduksi ja mikä omaa pakoa elämästään vastuunottamisesta. Kukaan toinen ei kuitenkaan ole koskaan onnistunut nostamaan minun kuntoani!

.

Toisaalta, jos nyt oikein jossitellaan, niin itsekenenkin elämähän voi päättyä koska tahansa. Ja jos vielä henkiseksikin  herkeäsin, niin fataalisti uskon kaikella olevan aikansa. Mutta itse voi kyllä tavattoman paljon vaikuttaa omaan hyvin- tai pahoinvointiinsa. Omakohtaista kokemusta on molemmilta saroilta. Viime aikoina pahoinvointia on lisännyt ehkä ihan perisuomalainen negatiivisuuden vitsaus. Olen herkästi nähnyt asioiden huonomman puolen kärkkäästi ensimmäisenä. Lasi on joko puolillaan täysi tai tyhjä. Yltiöpositiivisuus joskus pukkasi ärsyttelemäänkin, mutta nyt olen tosissaan alkanut uskoa, että omalla asenteellani vaikutan aivan kaikkeen olemiseeni. Asennevammaa sekin, jos olen nähnyt tämän kesäksi kutsutun jotenkin hankalammaksi ajaksi kuin muut! Mutta onko kostea ja paljovetinen huonompi kuin kuivan pölisevä?

.

Jos positiivisia muistoja tältä kesältä tähän merkitsisin, niin lasten lasten vierailut ovat olleet yksi parhaimmista paloista, vaikka välillä olen oikeasti väsynyt ja minusta tuntuu, että en enää pysy näiden perässä. Tai perässä pysyn – hiukan liiankin kaukana! Myös paikallisen kameraseuran kuukausittaiset tapahtumat ovat ilahduttaneet. Ovat nämä savolaiset kovasti mukavia. Samoin useiden ystävieni, ex-miniöiden yms. sydäntäni lähellä olevien kohtaamiset ovat lämmittäneet. Luonnon ihmeet ovat olleet jälleen lukuisat ja niitä tulee turhankin tiiviiseen tahtiin Pohjolan lyhyessä suvessa. Sain tilaisuuden vierailla myös Jäämeren rannalla, tosin hiukan holotnaisissa olosuhteissa, mutta Jäämeren karu maisema on niin syvälti hengellinen kokemus itselleni, että kerran kesässä se olisi saatava kokea.

.

Kuvannut olen kaiken aikaa, mutta en ota enää satoja kuvia. Kuvien määrä ei enää olekaan tärkeää, vaan jokin muu. Ehkä ei laatukaan, vaan tarkoituksenmukaisuus. Tarvitsen tietynlaisia kuvia tietynlaisiin teoksiini. Aivan samoin tarvitsen tietynlaista äänimaailmaa tuleviin videoteoksiini. Näitä suorastaan mykistyttäviä äänimaailman ihmeitä olen saanut purkittaa ystävieni Kirsin ja Jussin kanssa. Niskavillat pystyyn nostattavia saundeja ollaan saatu talteen ja pimeinä syysmyterinä niitä on kiva liimailla yhteen digitaalisesti.

.

Suonenjoen näyttelyn jälkeen tuli hiukan tyhjä olo. Onneksi näyttelyttömän tyhjyyden tilaan laskeutumista avittivat pari pientä yhteisnäyttelyä. Nyt ei ole tiedossa mitään uutta näyttelypaikkaa, paitsi ensi kesän Keiteleen kirjastotilan galleria. Näyttelyjen pitäminen on kallista ja raskasta puuhaa. Joskus näyttelyistä syntyy myös uusia mielenkiintoisia verkostoja ja työtilaisuuksia. Ja töitä tarvitsisin taas kipeästi. Alkavat ruokarahat olla lopussa ja posti toi tänäänkin neljän sadan euron edestä yrityksen laskuja, ja lisää tulee, tiedän.

.

Yritystoiminta täällä ja tällä alalla – enkä ala nyt negatiiviseksi – on hyviä haasteita täynnä. Miten voisin palvella tätä pientä yhteisöä ja mitä voisin tehdä netin kautta ilman pienimpiäkään rajoja. Näitä mietin ja miettiessä voisin vaikkapa mustikkaa poimia.

.

Kiitos kaikille tämän kesän tekijöille tästä elämää täynnä olleesta ajanjaksosta. Liipasin ohimolla tuntuu elämä joskus hiukan liiankin jännittävältä!

Talven selkää taitellessa

Talven selkää taitellessa

Talvi on ollut pitkä ja monella tapaa uuvuttava. Isän sairastaminen, joka jatkuu, ei ole ollut helpoimmasta päästä asioita. Vaikka aika loogistahan se on, että kun vanhenee tulee kaikenlaista remppaa ja sairautta. Toisaalta en ole aivan varma pitäisikö noin olla. Ihanne olisi tietysti kuolla terveenä ja saappaat jalassa sorville. Omaiset siitä tietysti shokeerautuisivat, mutta itse tuskin.
.

Kun läheinen ja rakas kärsii, on se ehkä kaikkein vaikeinta mitä elämässä voi tapahtua. Läheisen, rakkaan ei soisi kärsivän. On vaikea hyväksyä sitä. Väkisinkin alkaa vastustaa asiaa ja ehkä se vastustus saa aikaan juuri valtavan uupumisen. Mutta olisiko oikein olla vastustamatta asioita, joita vain tapahtuu. Asioita, joille ei juurikaan voi mitään. Elämässä ei voi tehdä muuta kuin parhaansa. Kuka senkin sitten mittaa ja millä.

.

Ilon aiheita on mahtunut silti kaiken uuvuttavan ja raskaantuntuisen väliin. Muutama nopea pyrähdys aurinkoiselle kevätjäälle sukset jalassa. Se oli todella mukavaa. Maaseudun rauhaa ei voi myöskään olla kiittelemättä. Tähän mokomaan tottuu! Tästä alkaa nauttia ja lopulta pitää täysin luonnollisena asiana. Niin kuin oli alkanut pitää luonnollisena myös kaupungin jatkuvaa äänisaastetta.

.

Paljon on vääntynyt uutta kuvaa talven seljässä. Lontoon liikennemuseon Secret London kisaan laitoin 16 uutta teosta, jotka sopivat Urbaanien Unien sarjaan. En ole niitä vielä julkaissut. Katsotaan ensin miten kisassa käy. Suruadressioriginaaleja suunnittelin tunnelmaan sopien taas kymmenittäin. En ole niitä mihinkään kaupaksi saanut, mutta niiden myötä on syntynyt uusi sarjaidea: Unieni Puutarhat. Ehkä juuri siksi en ole suruadresseja kaupaksi saanutkaan, koska niiden pohjalta syntyy uusi sarja, missä voin hyödyntää valtavan kasvikuvapankkini. Unieni puutarhoissa käyskentelee kultaisia pieniä eläimiä, ehken lintuja, ehken kaloja ja hyvin monenlaisia kasveja, sellaisiakin, mitä ei vielä ole keksitty. Sarja kiehtoo yhtä kovasti kuin kalevalaisen aihepiirin retuuttaminen.

.

Pari henkilökohtaista muotokuvaa olen saanut tehdä. Yhden niistä Evolahden Paulan tyttären tohtoriuden kunniaksi. Se oli todella mukava työ ja Paulaa on kiittäminen varmaan siitäkin, että Vesannon kunta kävi hakemassa pari teosta lahjoiksi. Henkilökohtaisten muotokuvakollaasien kehittäminen on listallani kärkipäässä.

.

Mieleeni on tullut, että voisin myös opiskella Veda-taiteen salat. Jokin käsillä tekeminen. Jokin käsillä lähteestä käsin ammentaminen. Jokin sellainen, mistä Curt Källman oli niin innostunut.

.

Tyyne Saastamoinen. Hän on ihan oman kappaleensa arvoinen. Näin unta, missä minulle yritti soittaa Tyyne Saastamoinen. Ajattelin, että nimenä Tyyne Saastamoinen sopisi hyvin tänne savolaiseen maaseutuun emännäksi, arkiseksi ja ahkeraksi, tavalliseksi ja siksi juuri ehkä jopa tähän päivään erikoiseksi. Koska uneni kovasti korosti Tyynen merkitystä kävin nimeä googlaamaan ja löysin tämän runoilijan, Viipurissa syntyneen ja Ranskassa kuolleen lyyrikon. Niinpä lainehtivat nyt pöytäni kaukolainoista: koko Tyyne Saastamoisen tuotannosta. Ja hitto soikoon, että minä tykkäänkin hänen kirjoitustyylistään! Kiitos Tyynelle. Hänestä on virinnyt myös kaipuu takaisin kirjoitustantereille. Niin paljon olen aina kirjoittanut, niin paljon olen aina halunnut myös kirjoittaa. Yhtä paljon kuin tehdä kuvia. Että eiköhän pitäisi joskus ottaa ja kirjoittaa jotakin!

.

Nyt alan odottaa kesää. Tai enkä. Tulee odottamattakin. Mökin pihaa päästään kohta siivoilemaan. Uimaan ja saunomaan. Olemaan kuin menninkäiset. Sitä samaa minä toivon kaikille teille! Olkaa kuin menninkäiset!

(taide)yrittäjyyden ihanuudesta

(taide)yrittäjyyden ihanuudesta

Juuri eläkkeelle jäävä kirjanpitäjäni toteasi nyt, että niin Mirja, se on helmikuu! Melkein joka ikinen talvi, viimeistään helmikuussa, iskee epätoivo laskupinon ja oman laskutuksen epäsuhdasta! Siis yritykselle tulleitten laskujen pino on auttamattomasti suunnattoman paljon korkeampi mitä oman laskutuksen pino. Niin mikä OMAN laskutuksen pino?

.

Olen yrittänyt tätä itkun tyrskeitten ja turpean pääni sisällä analysoida. Onko kysymyksessä masennus, alakulo vaiko mikä. Ei, en ole masentunut, olen epätoivoinen. Ero on ehkä siinä, että epätoivo menee yleensä aika nopeasti ohi, mutta masennus, se jää ja kalvaa naista – tekee lopulta toimintakyvyttömäksi. Kokemusta siitäkin taudista on.
.

Mitä vaihtoehtoja on yrittämiselle 57-vuotiaalla ihmisellä, joka ei ole enää fyysisesti missin mitoissa, eikä henkisestikään mikään ruudin kehittelijä – haenko jonnekin töihin? Juu, ihan varmasti olen sitäkin puuhaa tehnyt joka ikinen vuosi useampiakin kertoja ja vastauksena hakemukseen on ollut yleensä kuoliaaksi vaikeneminen. Eli siis empiirisesti on tämä touhu testattu täysin mahdottomaksi. Ei kannata haaskata energiaansa työpaikkojen hakemiseen, vaan siihen, miten voisi omaa yritystään kehittää toimivammaksi ja siihen miten saada ylläpidettyä henkistä ja fyysistä kuntoa sellaisena, että se kestää niin epätoivon kuin muunkin yrittäjyyteen liittyvän kammotuksen – kuten esimerkiksi epävarmuuden sietämisen. Yrittäjävuosieni aikana olen kuitenkin kasvanut myös tunteeseen, että ”täydellinen varmuuskin” olisi suorastaan pahasta.

.

Taideyrittäjyys on kaikista yrittämisen muodoista haastavinta. Taide ei ensinnäkään ole mikään massamyyntituote.  Jos taide sattuisi olemaan myyvää, on yleinen kulttuurikäsitys, että silloin se on huonoa! Neuvostoaikainen kulttuuriorganisaatio apurahasysteemeineen arvottaa taiteen tekijät yhäkin huonoihin ja hyviin. Haenko taideyrittäjänä apurahoja? Haen, aina silloin tällöin, kun haaveilen, että voisin todella keskittyä joskus oman taiteeni kehittämiseen vailla taloudellista huolehtimista ja kaiken ajan käyttämistä yrityksen peruskulujen täyttämiseen. Käytän hakemuksen tekemiseen noin viikon, ja saan aina vastaukseksi EIn. Siis tästäkin pitäisi älykkäämmän ihmisen osata vetää johtopäätökset – apurahat eivät kuulu minulle. Onko se mitä teen edes taidetta? Edellisen logiikan mukaan teen aika hyvääkin taidetta, sillä taiteeni ei myy. Olen siis persaukinen. Vapaa taiteilija, vailla minkäänlaista lainsuojaa. Yrittäjän vapaudesta on paljonkin haasteltu! Se on siis tätä – hurraa! Vapautta katteista!

.

Meitä on muutamia. Ei montaakaan yhtä hullua ja täysin ansaintaloogisesti vinksahtanutta persoonaa tässäkin maassa. En tiedä olisiko hyötyä etujärjestöstä tällaiselle porukalle, joka tekee yrittäjänä taidetta? Vai olisko se jälleen yksi askel byrokraattisesti jäykkään instituutioon, joka voisi määritellä hyvän ja huonon.

.

Asiat eivät tietenkään ole näin mustavalkoisia. Asiat ovat monenlaisia – kirjavia. Tuskin on olemassa mitään yleisratkaisua. Vapaaehtoisesti valitsemani tie on joskus niin ylitsepääsemättömän epätoivoista, että en näe tässä olevan mitään mieltä, järkeä tai mahdollisuutta jatkaa tulematta sairaaksi (sairaammaksi). Vaihtoehtoja? Olen niitä miettinyt tasaiseen epätoivotahtiin, joka vuosi noin kolme tai neljä kertaa. Enkä ole löytänyt ratkaisua. Olen jatkanut. Raapinut kasaan yrityksen kulut tekemällä, jos olen sattunut saamaan, verotoimistolle lehti-ilmoituksia ja kaikkea sellaista muuta yhtä luovaa ja inspiroivaa. Kiitos kuitenkin siitä, että olen voinut kehittää myös omaa taidetta, kuuluu ehdottomasti Keski-Suomen verotoimistolle, joka on minulle antanut toimeksiantoja viimeisten vuosien aikana. Kiitos!

.

Ehkäpä alkutalven itkuputki alkaa olla jo mittarissa. Nyt voin siis jatkaa Uni-sarjojen kehittämistä. Muutakaan en osaa.

.

Näyttelyjä takana kai viitisenkymmentä. Olen saanut paljon kiitosta ja kehuja. Se tuntuu paremmalta kuin ei mikään. Mutta toisinaan sekin tuntuu ironiselta: tässä sitä vaan pakerretaan tippa linssissä ja kehuja tulee. Hippijaijee!

Pakkasta ja näyttelyputkea

Pakkasta ja näyttelyputkea

Olen tottunut maaseudun hiljaisuuteen ja rauhaan. Niin paljon, että kaupungit ovat alkaneet tuntua metelöiviltä pakokaasukeskittymiltä. Silti mietin, koska voisin matkustaa esimerkiksi New Yorkiin kuvaamaan muutamaksi päiväksi materiaalia Urbaaneihin Uniini. Muitten kuvia kun en voi periaatteellisista syistä Uni-kuvissani käyttää. Onneksi paikoista yleensä pääsee myös pois!

.

Näyttelyputki Savonlinna, Hailuoto, Koli, Kuhmoinen ja nyt Vesanto on takana. Jokaiseen näyttelyyn olen tehnyt sarjan uusiakin teoksia ja Arkaaiset Unet sarjassa alkaa olla lähemmäksi sata teosta. En ole laskenut. Yhden valmiiksi tulemisen prosessi vie aikaa vuosia, jos ajan laskeminen aloitetaan kuvamateriaalin hankinnasta. Kalliopiirrospaikoilla olen kiertänyt kuvaamassa kohta 7 vuotta. Eläimiäni olen kuvannut kohta 15 vuotta. Tosin alkupään kuvia olen heitellyt  paljon jo roskakoriinkin. Niiden resoluutio kun ei riitä isompaan kuvaan. Teokset ovat niin ikään työn alla kuukausia, sillä etenen yhden kuvan kanssa vauhtia tunti silloin toinen tällöin. Loput ideoinnit tapahtuvat muualla kuin koneen takana. Yleensä sohvalla pitkällään.

.

Olen jälleen pohtinut aika usein kysymystä mitä järkeä tässä kaikessa on. Olen päättänyt melkein jokaisen näyttelyn kohdalla lopettaa koko hassuttelun. Ja jatkanut taas. Taloudellisesti ajateltuna taideyrittäjyys on hyvin kallis harrastus. Kuitenkin aina jatkan ja lupaan nyt olla enää sanomatta, että lopetan, sillä huijaan sillä eniten itseäni. Lopettaminen tarkoittaa minulle tilapäistä masennusta, joka yleensä menee kahdessa vuorokaudessa ohi. Usein myös nopeammin. Kahden tunnin masennus on otettava kunnolla: itsesääliä, uhrina olemista, tervassa ja höyhenissä kierimistä, runsasta vaikeroimista ja kyynelehtimistä korkeintaan kaksi tuntia ja that’s it. Sitten taas hommiin.

.

Erityisen onnellinen olen eilisistä Vesannon näyttelyni avajaisista, joihin tuli juuri sellainen porukka, jotka olivat aidosti kiinnostuneita tekemisistäni. Tuli ihan hirveän hyvä mieli ja kiitollinen olo. Kiitos vielä kerran kaikille niille, jotka pääsitte tulemaan ja niillekin, jotka menevät myöhemmin. On äärimmäisen tärkeää tietää, että ei tee tätä hommaa yksin omassa nurkassa pelkästään itselleen, vaan että se on jaettavissa. Ja soisin sen aiheuttavan iloa ja ajatuksia myös muille kuin itselleni.

.

Ensi viikolla Aslak-kuntoutukseen Anttolaan. Sen jälkeen taas häntä pystyssä kohti uusia seikkailuja. Vesanto rulettaa!

Vuoden 2012 ensimmäinen blogimerkintä

Vuoden 2012 ensimmäinen blogimerkintä

Vuoden vaihde on ollut sutinaa. Ensin on vietetty joulua isommalla perhekokoonpanolla mitä alkuperäissuunnitelma oli. Tuli siis ihan oikea joulu. Oli lapsi ja kaikkea siihen liittyvää ihanaa ja vilkasta. Uutta vuotta otimme vastaan vanhassa kotikaupungissa Rudin, Ninjan ja Musin kanssa. Tämä jengi ei juurikaan riehunut pippaloissa eikä kenellekään jäänyt pahoja muistoja edes pommituksista. Heti uudelta vuodelta Kuhmoisiin rakentamaan Arkaaisten Unien näyttelyä, johon sain kuusi uuttakin teosta mukaan. Jätin tietysti Kolin näyttelyssä olleita pois. Videoihin en kerennyt uutta tehdä ja jäi harmittamaan isomman kokonaisuuden hemmetin huono äänentoisto. Pitää siis hankkia myös kunnon äänentoistajat. Gigelicit vähintäänkin. Tai sitten vain kunnon screeni. Vaan mistäpä otat fyrkat kunnon screeniin.

Kuhmoisten Sanomien päätoimittaja Vesa Koivu kirjoitti tiivistetysti suurinpiirtein niin kuin olin kuva-asiat kohdallani ajatellutkin. Toisen toimittajan juttua en ole vielä nähnyt. Hän oli hyvin kiinnostunut mitä ismiä edustan. Toivottavasti hän ei keksi jotakin, mitä en todellakaan edusta. Sillä yksikään ismi ei ole niin hyvä, että alkaisin ajamaan sen asioita. Tahdon olla täysin ismitön. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että petopelko on omituista ja että ahma on ihan väärin ymmärretty eläin, niin ei se tee minusta kettutyttöä, ei vihreää, ei punaista, puhumattakaan sinivalkoisesta. Kaikki värit ovat ok. Puhdas magentakin menee, jos sen pistää harmaan rinnalle. Onko ismitön ihminen sitten nihilisti?

Mitä nyt? Pitäsi markkinoida graafista suunnittelua paikallisille sitä ehkä tarvitseville. Pitäisi. ISI on taas asialla ja sille pitäISI työntää luu kurkkuun ja käyttää tilalla termiä täytyy! Mitään ei isismillä synny, on vain tehtävä, jos aikoo hengissä työllään pysyä. Olisiko vaihtoehtona myös jonkinasteinen luovuttaminen. Ans kattoo mitä tapahtuu, jos en teekkään mitään markkinoinnin eteen. Kuinka kauan kantti kestäisi elää  miehen työttömyyskorvauksella, joka ei riitä yritykseni kuukausimenoihin edes. Täytyy siis täytyä.  Täytyy jaksaa jaksaa!

Tammikuun lopussa jatkuvat Sammon Takojat, viimeistä treeniä viedään ja maaliskuussa näytetään. Sitten olisi taas yksi tutkinto lisää. Ja mitä minä sillä tutkinnolla teen? No en sitten yhtikäs mitään. En todennäköisesti hae kenellekään töihin. Tutkinnot tulevat ja menevät, vain opiskelu on ikuista. Ja mietin tässä ja nyt, mitä opiskelisin seuraavaksi. Olisko se MBA, vaikka tuollakaan kirjainyhdistelmällä tuskin olisi mitään merkitystä, mutta sitä opiskellessa voisi olla mielenkiintoisia ja aivoja virkistäviä tapahtumia.
….
Näyttelyputken jälkeen tuntuu todella yksinäiseltä tuuleen huutajalta. Miksi teen tätä? Mihinkään tämä ei johda. En taida osata yhtään mitään muutakaan. Oi luomisen iloa ja surua!

Taideprojekteista

Taideprojekteista

Kolin näyttely on yhäkin meneillään, vaikka Luontokeskus olikin pari viikkoa marraskuussa kiinni. Minulle jäi avajaisten jälkeen suhteellisen mukava fiilis näyttelyn kokonaisuudesta, vaikka jos minulla paljon rahoja olisi – olisivat kehykset laadukkaampia ja kaikki samaa lajia. Nyt on pieniä eroavaisuuksia näissä muutenkin halpiskehyksissä. Jotta sain ostetuksi kehyksiä, vedostettua teoksia ja aikaa valmistaa kokonaisuuden, otin autolainan, tosin auto jäi vaihtamatta, sillä suurin osa siitä lainasta meni näyttelyn kustannuksiin.
.
Eli tällaista on elää ”vimmaista taiteilijaelämää”, tehdä sitä mitä haluaa ja näyttää sitä vielä muillekin. Miksi tehdä kuvia, jos niitä ei jaa kenenkään kanssa!
.
Arkaaisten Unien sarjan koen olevan tällä hetkellä päätyöni, vaikka ansaitsen sillä keskimäärin tonnin vuodessa ja kulut ovat sitten ihan toista luokkaa. Mutta palkitseeko tarpeeksi se, että taiteellinen työskentely on juuri sitä mitä haluan tehdä, että se on sisäinen – jos ei ihan pakko – niin ainakin kutsumukseen verrattavissa oleva asia. Usein kyselen itseltäni – kamoon hei, mitä järkee? Mutta en osaa tehdä muuta. Enkä halua. Joten tässä ollaan, enkä käy valittamaan enempää kohtaloani.
.
Digital Arts lehti Lontoosta halusi esitellä tuotantoani Showcase sivuillaan. Siitä olen iloinen, vaikka lehteä lukevatkin ennen kaikkea kollegat. Eli taideyrittäjälle tämä on markkinointia kivalla eityrkyttävällä tavalla.
.
Olen tehnyt tietoisesti myös Facebookissa rajoittamatonta ystävähaalintaa markkinointi mielessäni.
.
Olen myös opetellut tykkäämään sanasta markkinointi ja teoista, jotka sisältyvät markkinointi-otsikon alle. Joe Vitalen mukaan markkinointi ei ole oikeastaan muuta kuin sitä, että kerrot toisille siitä, mistä olet innostunut! Ja minähän olen kuvien tekemisestä ihan järjettömän innoissani! Kirjaimellisesti JÄRJETTÖMÄN. Yksikään materialistisesti järjellinen henkilö ei sijoita näin paljon siihen, että saa tehdä mitä haluaa.
.
Laitoin jälleen kerran myös yhden apurahahakemuksen. Tällä kertaa Pohjois-Savon taidetoimikunnalle. Ihmiset voittavat lotossakin!
.
Seuraavaksi on vuorossa Kuhmoisten kirjaston galleria, jonne vien Arkaaiset Unet melkein samassa kokonaisuudessa kuin mitä ne ovat Kolilla. Tosin muutamia uusia teoksia sinnekin tulee ja av-osioon tulee muutoksia ja pari pienempää uutta teosta. Tervetuloa avajaisiin 2.1.2012 klo. 16.00.

Harvoin kotona, ehkä siksi juuri se onkin niin nannaa!

Harvoin kotona, ehkä siksi juuri se onkin niin nannaa!

Hyppely sinne ja tänne on jatkunut. Pitänee rokkimummon sammaloitumattomana, kun vierii ja edelleenkin vain vierii. Takana on viikko Gran Canarialla, yksi torstain ja lauantain välinen piiiitkä yö Revontulessa Sammon Takojissa eli opiskelemassa tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoa varten, kuusi päivää Takun Aslak-kuntoutuksessa Anttolanhovissa, kolme vuorokautta Porvoossa käsin piirtämistä opettaessa pienelle, mutta erinomaisen intensiiviselle ja motivoituneelle ryhmälle.
.

Vesannolla on tullut käytyä paikallisen yrittäjäyhdistyksen syyskokouksessa ja uusvesantolaisillassa sekä paikallisen reumayhdistyksen syyskokouksessa. Mukavalta tuntui se, että ystäväni lapsuuden ajoista saakka isä, Vesterisen Heikki, istui vierelläni yrittäjien kokouksessa. Myös se, että uudeksi yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin nuori it-kaveri Pete, oli mielestäni innostavaa. Väistyvä puheenjohtaja on varmasti tehnyt äärimmäisen paljon hyvää työtä ja ohjaa Peten hommissa alkuun.
.
Uusvesantolaisilta oli myös myönteinen kokemus. Kaikki kynnellekykenevät kunnan ja paikallisyhdistyksien, seurakunnan ja yrittäjien taholta tulivat esittelemään meille kylään muuttaneille toimintaansa. Ilmi kävi, että Vesanto on vireä ja että tänne muutetaan. Eikä syystä, sillä luonto ja rauha ovat läsnä. Mitäpä muuta ihminen kaipailisi? Ai, että actionia… no sitähän saa kun puuhaa kaikenlaista ja käväisee välillä ties missä.
.
Mökillä kävimme eilen vielä viimeisillä kunnon aitokiuaslöylyillä. Tosin Joona aikoo tulla vielä viikonloppuna sinne. Sitten viemärit kuiviksi ja talviteloille. Kuka muuten tietää millaiset ovat mökin talvitelat? Saa mökkeröinen levätä talvikuukaudet juuri niillä – talviteloilla.
.
Tuttuja kasvoja on kävellyt paljon vastaan ja tiedän, että tunnen nämä kasvot, tämän henkilön, mutta en muista nimeä! Silloin vähän hävettää, mutta minkäs teet: on pakko kysyä kuka sinä olet! Jostakin syystä nämä henkilöt täällä ovat vanhentuneet! Omituista!
.
Tykkään meidän kodista kovasti. Tämähän on lämmin ja viihtyisä, erityisesti jos muistaa lämmittää ja viihtyä. Asennekysymys. Jos lakkaan viihtymästä, käväisen vaikkapa jossakin isommassa kaupungissa ja palaan tänne todella mielelläni.
.
Kiitos vesantolaisille ihanasta vastaanotosta. Ihan kuin olisi kotiinsa tullut!

Vesannolla, mutta ei sittenkään

Vesannolla, mutta ei sittenkään

Kalenteri näyttää, että olisimme asuneet kohta puolitoista kuukautta Vesannolla. Mutta mikä on todellinen määrä. Olen viettänyt ajasta suurimman osan jossakin muualla, kouluttamassa, koulussa, kuntoutuksessa Mikkelissä, Kolilla, Hailuodossa, Rovaniemellä, Porvoossa. Kaikki liittyen jotenkin työhöni.

.

Kolin näyttelystä jäi hyvä mieli. Hailuoto pitäisi nyt mennä purkamaan, vaan kun juuri olen Porvoosta palannut piirustuskurssia pitämästä, ei oikein jaksaisi tälläytyä polkimille. Tekisi mieli nauttia takkatulen luomulämmöstä ja hiljaisesta Kelkkakujasta. Käydä vaikka salilla vähän soutamassa ja lenkkipolulla käppelehtimässä, kun lumikaan ei vielä ole tullut.

.

Katsoin kalenteria ja huomasin, että sama tahti jatkuu aina joulukuulle saakka. Tammikuussa voisi ajatella kokeilla suksia jalkaan, sikäli mikäli hankia on odotettavissa. Parina edellisenä talvena hankia on ollut vaikka Aasian puolelle jakaa. Sukset. Lapsuudesta tuttu kulkupeli. Muistan miten nautin hangista ja valkeudesta. Lumisista puista, pakkasestakin. Nyt tuntuu, että mikään lämpö ei riitä ja että uunin pankolle haluaisin kiivetä.

.

Elämä on todella aktiivista. Mietin tässä sitäkin, koska ehtisin tapaamaan serkku-Paulaa, joka tuossa nurkalla asuu. Lapsuuden parasta kaveriani. Otan asiakseni. Josko jo tällä viikolla. Saanhan olla täällä ainakin ensi maanantaihin.

Maallinen omaisuus selkäreppuun

Maallinen omaisuus selkäreppuun

Muutto alkaa olla akuutti. Se tapahtuu tosin siten, että itse en ole varsinaisessa aktissa mukana! Lepäilen ja kuntoilen Mikkelin Anttolanhovissa TaKu:n Aslak-kuntoutuksessa. Muutenkaan minussa ei ole kylliksi munaa fyysiseen raadantaan. Tosin piälysmiehenä olisin voinut toimia, mutta miehen helpotukseksi en voi tehdä edes sitä. Kun palaan viikon kestäneeltä kuntoutusjaksolta, tulenkin sitten uuteen kotiin Kelkkakujalle.

.

Ihmiset ovat muutaman kerran maininneet, että muutamme sangen usein. Totta se onkin. Olemme muuttaneet Jyväskylän sisällä useita kertoja, mutta pysyneet silti kaiken aikaa Jyväskylässä. Viimeiset 28 vuotta reilustikin. Olosuhteet ja tilanteet ovat vaihdelleet. Lapsiluku on muuttunut, asuntoa on vaihdettu isompaan. Lapset ovat sinkoutuneet maailmalle – asuntoa on vaihdettu pienempään. Yritys on ollut kotona ja yrityksellä on ollut toimitiloja, tilanteen ja olosuhteiden mukaan. Jokaisessa muutossa on lähtenyt ylimääräistä tavaraa kirpputoreille ja kierrätykseen. Osa tavaroista on tuhottu, silputtu, hävitetty.

.

Mietin miksi ihmiset muuttavat niin harvoin. Muuttaminenhan on itse asiassa erittäin puhdistavaa ja virkistävää. Vaatiihan se ponnisteluja ja uurastusta, mutta jokaisessa muutossa raivautuu tilaa uudelle. Vanhaa ja joutavaa poistuu. Olenkin tässä miettinyt mihin muuttaisin seuraavaksi. Ehkä se muutto tapahtuu Vesannolla kuitenkin. No asutaan nyt aluksi Kelkkakujalla, tutustellaan kirkonkylään ja sitä ympäröivään ihanaan luontoon. Ja pieneen suloiseen kirjastoon päätien varrella. Siellä käyn lukemassa Keskisuomalaisen, Savon Sanomat, Kamera-lehden ja mitä niitä nyt olikaan: Hem och Huset! Eikä tarvitse huolehtia paperin kierrätyksestä.

.

Tavoite on kuitenkin selkeä: maallisen omaisuuden tulisi mahtua selkäreppuun tai mieluusti käsilaukkuun. Vahinko vain, että Suomessa tarvitsee talvella turkiksia pysyäkseen lämpimänä, muuten selkäreputtaminen saattaisi kohta olla jo mahdollista!

.

Josko tästä lähtis Vesannolle, koti korvien välissä ja omaisuus Astran peräkärryssä!

Olen kotoisin Maa-nimiseltä planeetalta

Olen kotoisin Maa-nimiseltä planeetalta

Olen mielenkiinnolla seurannut vaalien aiheuttamaa ajattelemisen aaltoa. Jotakin myönteistä on tapahtunut, ihmiset ovat laajalti alkaneet esittää mielipiteitään, ottamaan kantaa, provosoitua, reagoida. Siinä on mielestäni Persujen paras anti, mutta siihen se sitten jääkin. Odottelen heiltä todisteita tasa-arvoisuutta, oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevuutta edistävistä päätöksistä!

Politiikka on pitkään useimmista tuntunut likaiselta peliltä, jota eliitti pyörittää, ja johon pulliaisella ei ole mitään asiaa. Kun tulee tarpeeksi paha olo, on pakko alkaa sanomaan jotakin, eli ottamaan kantaa, osallistumaan myös yhteisten asioiden hoitamiseen. Politiikka ei ole mitään muuta kuin yhteisten asioiden hoitamista. Pahasta olosta saa syyttää yleensä aina vain ja ainoastaan itseään. Demokratia on sitä, että kaikkien ajatuksia kuunnellaan ja tehdään kompromisseja. Äänestäminen on minimaalisin osa oman vastuun kantamista yhteisten asioiden hoitamisesta.

Oikeastaan ihmiskunnassa ei olekaan mitään muuta kuin yhteisiä asioita. Kukaan meistä ei pitkälle pötki täysin itsensä varassa. Kenelläkään ei ole esimerkiksi kaappi täynnä ( ja miten se kaappi siihen tupsahti? ) täysin itse valmistamiaan vaatteita. Jokaiseen riepuun on tarvittu melkoinen määrä kansaa. Joku on raivannut pellon traktorilla, joka on valmistettu ties monenko duunarin kätten kautta alkaen insinööristä traktoritehtaan työläisiin. Jonkun on pitänyt tietysti raivata ensin se peltokin, minne on joku kylvänyt puuvillaa tai laittanut laiduntamaan lampaan, mistä kankaan kuitua varten, on joku kerinyt sen, kehrännyt villan… Puuvillaa varten on joku tehnyt kangaspuut, joilla joku on paukutellut kankaan. Ja joku kaasi puun kangaspuihin, jotka joku suunnitteli.  Kankaasta ompeli joku vaatteen, jonka joku ensin suunnitteli. Ompelukoneenkin joku ehti siinä välillä keksiä, ja iso jengi osa osalta sen valmistaa. Valmiinakin vaate kulki vielä aika monen käpälän kautta kaappiin. Kun miettii tätä kaikkea yltäkylläistä aineellisuutta, mitä talouksissamme majailee pölyyntymässä, ja vie ajatusketjun kunkin tuotteen raaka-aineen valmistamiseen saakka, on lopulta aika vähän omavarainen.  Yksin ei tässä pisteessä olisi meistä kukaan. Vaikka suurin osa tavaroistamme ovatkin tarpeettomia, on niistä myös hengissä pysymisen kannalta osa myös merkittäviä. Jokapäiväiseen leipäänkin tarvitaan melkoinen tuotantoketju. Miten paljon kunkin olennon elämiseen tarvittavista rakennusaineista tulee eriuskoisilta, kaikin puolin eri tavoin ajattelevilta, erivärisiltä tai ihan eri paikassa asuvilta ja tavoiltaan täysin erilaisilta ihmisiltä ?

Valtioiden rajat ovat  jo pitkään tuntuneet minusta käsittämättömiltä ja isänmaallisuus omituiselta tunteelta. Emme ole yksin. Tarvitsemme toisiamme. Ihmisen vallanhimossaan piirtämät valtioiden rajat eivät mielestäni oikeuta mässäilemään omalla tontilla, jos vieressä nähdään nälkää.

En usko edes suuriin kulttuurieroihin, sillä ihminen on ihminen olipa kulttuuri mikä tahansa. Ihminen tarvitsee rakkautta, huolenpitoa ja toistaan. Uskontojen moraaliset ja eettiset arvot ovat hyvin samantapaiset:  älä tapa, varasta, valehtele – huoraa. Rituaalit ovat yhtä järjettömiä (tunteeseen pohjautuvia) olivat ne sitten luterilaisia tai hindulaisia. Kaikkialla synnytään, annetaan nimi, ollaan lapsia, nuoria, aikuistutaan, rakastutaan, tehdään perhe tai ei, saadaan uusia lapsia, tullaan vanhoiksi ja kuollaan. Suurimpien muutosten aikana pidetään pirskeet, kastajaiset, aikuistumisriitti / konfirmaatio, häät, hautajaiset. Yksikään ei pärjää täysin yksin, yhteisöissä tarvitaan yhteisiä sääntöjä ja moraali, mielellään myös kulttuuria ja viihdykettä perustarpeiden lisäksi. Yksin ei voi pitää edes riittipirskeitä! Yhtä asiaa ei kutenkaan tarvita milloinkaan, eikä missään!

Se yksi on viha. Vihan lietsomista  ei tarvita. Sellaiset itsestäänselvyydet, mitkä kuuluvat ihmisoikeuksien julistukseen pitäisi jo osata. Niitten eteenhän ihmiskunta on tehnyt vuosisatoja töitä! Ihmisoikeuksien julistus pitäisi kai lukea aamuhartautena joka aamu itse kenenkin: Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä…

Meitä on kuitenkin opetettu / provosoitu vihaamaan milloin mitäkin kansaa, ihon väriä, ajatusta, tapaa, uskomusta, kieltä. Vaikka ainoa vihattava asia on itse viha. Nuo kaksi sanaa peräkkäin itse ja viha, kertovat myös tarinansa. Lopulta kaikessa onkin kysymyksessä itsensä vihaaminen, se että ei hyväksy ihmisenä olemistaan. Sitä että on olemassa yksi ihminen, joka asuttaa maapalloa. En halua tunnustaa enää väriä, en enempää suomalaisuutta kuin eurooppalaisuuttakaan, en suomenkielisyyttäni  tai  kalevalaisuuttani.  En liputa enkä tuuleta näitä nurkkakuntia, joissa ei ole myöskään mitään sen huonompaakaan  mitä muualla, mutta ei myöskään sellaista, mikä olisi mitään muuta ylivertaisempaa. Olen kotoisin Maa nimiseltä planeetalta ja olen ihminen.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö alueellisesti pidä hoitaa asioita pienemmissä yhteisöissä. Se tarkoittaa politiikkaa ja yhteisten asioiden hoitamista yhä edelleenkin, mutta sellaisten arvojen pohjalta, joissa haetaan koko ihmiskunnan ja planeetan etua, eikä vain tämän tontin tässä!

Theme: Overlay by Kaira Extra Text