Kategoria: Yksittäinen teos

Saatteeksi Äänekosken näyttelylle

Saatteeksi Äänekosken näyttelylle

Puutarhurin Unet Äänekoskella 1.6. – 29.6.2016

Saatteeksi

Uni-sarjoja aloin tehdä joskus 2006 / 2007 suunnitelmallisesti. Ensimmäinen Uni-sarjoistani on Arkaaiset Unet,  jota varten matkustin ympäri Pohjois Skandinaviaa kuvaamassa kalliopiirros- ja maalauspaikkoja. Noissa teoksissa yhdistelin pohjoisen eläimistöä, luontoa ja muinaista kalliopiirroskuvastoa.

Uni-sarjat ovat kasvaneet vuosien varrella. Arkaaisten jälkeen tulivat Urbaanit Unet, missä yhdistelin katukuvausta rakastavana maailman metropoleja ja villeja eläimiä sekoilemaan sinne.

Urbaaneja seurasivat Avaruudet Unet, joka palkittiin kutsulla Pietariin tekemään yhteisnäyttelyä  11 venäläisen ja 1 norjalaisen taiteilijan kanssa otsikolla
Avaruus muinaisessa ja nykytaiteessa. Pietarin planetaarion galleriassa olisi ollut lauantaina avajaiset, kun maanantaina samalla viikolla saimme uutisen poikamme äkillisestä kuolemasta. Jäi avajaisiin menemättä. Oma isäni lähti 10 kuukautta pojan kuolemasta. Näiden tapahtumien jälkeen on elämässäni pitkä musta aukko. Mutta myös käsinmaalattu prosessi, josta pidin Rautalammin kirjaston Kivijalka-galleriassa Prosessi-nimisen näyttelyn vuoden päästä pojan kuolemasta. Teokset olivat osa suruprosessia.

Pari vuotta sitten aloin arkistoimaan 20 vuoden aikana ottamiani kuvia.
Yli 100 000 kuvaa ovat nyt kutakuinkin järjestyksessä. Puutarhurin Unet sarja sai alkunsa, kun totesin, että minulla on huomattava määrä kasvikuvia. Elämäkin alkoi muistutella myös sen kauniista ja keveämmistä puolista. Halusin tehdä sarjan, jolla ylistää maailmankaikkeuden runsautta ja kauneutta. Tosin pikkuisen kuviin tuli myös vitsejä. Huumoria ei voi ikinä unohtaa. Vaikka se olisi hirtehistäkin, se auttaa aina jaksamaan eteen päin.

Puutarhurin Unet-sarja, kuten muutkin Uni-sarjat, saattavat jatkua vielä yksittäisinä teoksina silloin tällöin. Voin viedä näyttelyjä niistä yhä edelleenkin eri paikkoihin. Itse asiassa tämä Äänekosken näyttely on tullut järjestetyksi Marjatta Leposen toiveesta. Hän on minun Facebook-kaverini, enkä ole koskaan häntä livenä tavannut.

Mutta muuten en enää jatka näitä sarjoja. Uudet kuvat saavat nyt tulla. Jo jonkun aikaa sitten ne ovat alkaneet pulputa ulos minusta. Ehkä ne ovat hereillä olevampia, valveisempia kuvia, ehkä entistäkin sekavampia. En kuitenkaan pysty ilmaisemaan itseäni enää millään kovin selkeällä. Elämäni on muuttunut hyvin abstraktiksi. Ruotsalainen ystäväni Liisa antoi tälle uudelle kuvantekijälle minussa myös uuden nimen. Signeeraan kuvani tästä lähtien Mirja Birgitta. Omat ovat nimeni. Mutta nyt myös yleensä kaikilla käyttämätön kakkosnimi saa tehdä omia teoksiaan.

Teokset ovat siis digitaalisesti viimeisteltyjä koosteita valokuvistani (olen myös tarkka siitä, että valokuvat todella ovat omia ottamiani ) sekä maalauksistani ja piirroksistani. Jokaista teoksesta voi saada 5 käsinsigneerattua vedosta, joko Hahnemulen museolaatuiselle puuvillapaperille ( 100 % puuvillaa) tai Epsonin puolikiiltävälle valokuvapaperille. Kummankin jälki kestää sisäolosuhteissa vähintäänkin 100 vuotta ja Hahnemulelle luvataan jopa 200 vuotta elinikää. Mutta kukapa sitä on koskaan täällä todistamassa. Hinta on kuitenkin puuvillalla korkeampi, joten siitä syystä kahdenlaista hinnoittelua.

Mirja Birgitta

kohta 7 vuotta Tulisieluista

kohta 7 vuotta Tulisieluista

Oli meillä vaan tosi kiva ryhmä!

Löysin tänään vanhan vihkon siivotessani kirjahyllyä. Vihkossa oli muistiinpanoja Tiimiakatemian Tulisielut-koulutuksesta. Muut jutut hävitin, mutta kirjoitan tähän vielä ylen yleväiset mietteeni koulutuksen lopussa. Sitten vihko joutaa universumin kiertokulkuun. Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon. Näyttelyjä on yhä tullut pidetyksi. Ulkomaillekin ainakin kerran olen päässyt jopa kutsuttuna. Mitään suurta nostetta ei ole tullut, enkä ole sellaiseen kyllä panostanutkaan. Käsin tekeminen, maalaaminen ja valokuvaaminen, ovat pitkälti toimineet myös hengissä pitävinä voimina ja terapiana. Jotakin muutakin tehtävää niillä ehkä on yhäkin, mutta en ihan varma ole vielä, miten tästä jatkan. No ensin kerron mitä ovat Tulisielut.

Tulisielut

Tulisielut, Tiimiakatemian koulutus yrittäjille vuosina 2008 – 2009. Koulutus tapahtui intensiivijaksoin, joita kutsuimme nimellä torstain ja lauantain vastainen yö. Kirjojen lukemiseen, jotka valittiin Tiimiakatemian luettelosta (on muuten mahtava kokoelma). Koulutukseen osallistui eri alan yrittäjiä tavoitteenaan kehittää omaa yritystään koulutusprosessin aikana ja samalla suorittaa yrittäjän ammattitutkinto. Itse olin sen jo suorittanut, joten tein yritysjohdon erikoisammattitutkinnon aiheenani muuttaa graafisen suunnittelun yritys taidepainotteiseksi. Minulla oli tuon koulutuksen aikana ilo tutustua moneen tulisieluun, joista yksi on tukenut minua raskaimman menetykseni jälkeen päivittäin. Sellaista ei voi sanoin kuvata, ei sanoin kiittää. Yksinkertaisesti sellainen on ”vain” osa elämisen ihmettä. Monesta heistä on ollut paljon iloa minulle, ja ennen kaikkea oppia! Kiitos siitä heille.

Yrittäjyyteni on enää vain varjo entisestään. Taiteilija, jos sellaiseksi kutsuisin itseäni, voi ehkä paremmin kuin tuolloin, mutta en halua kutsua itseäni oikeastaan miksikään, vaan lennellä omissa vapaissa sfääreissäni ilman ylärakenteita. Juuri nyt en uskalla suunnitella kovinkaan pitkälle mitään. Päivä kerrallaan mennään. Iloa on siitä, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikea työhuone käsin tekemiselle. Siellä voi tapahtua ihan mitä vain. Myös tilan vuokrasopimus voi loppua milloin vain. Ehkä siitä kannattaa kuitenkin juuri nyt nauttia.

Mutta tässä se teksti, aikas ylevä, mutta jotenkin tämä minua suunnattomasti juuri nyt ilahdutti lukea.

12.6.2009

Tulisielujen viimeinen lähijakso. Takana on viisi tapaamista, treenejä, synnytyksiä, yhdessä ajattelua, itsensä löytämistä kollegojen avulla.

Olen oppinut, että muutos on mahdollinen, jos olen siihen todella sitoutunut. Jos teen todella sitä mitä rakastan, ja jos tekemiseni on yhtä kuin elämän tapani. Ja mielellään elämän tapani kulkisi käsi kädessä elämän tehtäväni kanssa.

Uskoni on vahvistunut. Uskoni siihen, että ihmisen sisäinen valo pääsee loistamaan oikeassa ympäristössä – turvallisessa, suvaitsevaisessa ja rakastavassa ilmapiirissä.

Vaikka en yhäkään tunnustaudu mihinkään uskontokuntaan kuuluvaksi, olen vakuuttunut ”kristillisestä” arvottamisesta, missä suurin niistä on rakkaus.

Minulla on vastuu. Vastuu omasta hyvinvoinnistani, yritykseni luotaamisesta siihen suuntaan, joka kulloinkin on mielestäni oikea. Suunnat saattavat vaihdella – voi olla myrskyä, tyventä, myötälaitaista, kevyttä puhuria, mitä vain – antamassa vauhtia, voimaa tai jarruttamassa. Minun omalla vastuullani on olla tai ei olla taiteilija. Vastuu on valintoja, oikeita ihmisiä, oikeita kysymyksiä.

Tiedän millaista on pitää näyttelyjä. Se menee jo rutiinilla. Tiedän, miten voisin markkinoida ja tiedottaa taiteestani. Tiedän myös, että voin itse saada aikaan tapahtumaketjuja. Minun on vain suostuttava kertomaan taiteestani muille. Siksi minun on uskottava, että taiteellani on niin arvokas tehtävä, että minun kannattaa kertoa siitä toisille.

On luotettava siihen, että maailmankaikkeus ei ole hutiloinut minun suhteeni enempää kuin muittenkaan. Myös minun taiteellani on tarkoitus, ja minulle taiteen tekeminen on elämän tehtävä – jota rakastan.

Enpä ole ennen viljellyt rakkaus-sanaa näin auliisti. On pyhä tuo sana minulle. Mutta elää ilman rakkaus-sanaa, onkin ehkä hiukan rakkaudettomampaa ja ankarampaa, kuin elää elämäänsä myös välillä avoimesti ääneen ja suurimmaksi osaksi kuvilla rakkauttaan ilmaisten.

Olen oppinut tämän koulutuksen aikana uudelleen käyttämään sanaa rakkaus. Ehkä tunnekin on nyt helpompaa ottaa vastaan ja antaa.

Minä pystyn nähtävästi rakastamaan kuvillani ihmiskuntaa, universumia ja ehkä joskus vielä itseänikin.

****

Ja yhäkin minusta tuntuu, että ehkä vain kuvillani pystyn rakastamaan.
Elämän tehtäväksi riittänee ehkä elämänsä loppuun saakka eläminen. Onnellisemmaksi elämän lopun tekevät kuitenkin värit. Mielekkäämmäksi vielä, jos joku muukin kuin minä itse, saa niistä iloa tai jotakin muuta positiivista niistä itselleen. Eli tekeminen tekemisen vuoksi ei riittäne. Olisi oltava annettavaa tai jaettavaa. Edes pieni hiukkanen.

Kevyttä ja pinnallista

Kevyttä ja pinnallista

Mieleni ruvella kotimaan vihapuheista lähdin matkalle New Yorkiin muutama viikko sitten. Matkan tarkoitus oli ensisijaisesti tutustua paikallisiin taidemuseoihin, mutta vastaan tuli myös kulttuurien sekamelska ja amerikkalainen kepeys.  Liene pinnallista ja kevytmielistä, mutta kyllä se raskaan hevimenon ja puhumattomuuden aina päihittää. Heräsin henkiin. Kunnon musta blueskin on kevyempää kuin suomalainen kaamosmasea apatia. Tai savolaisen tylynkolea ja eleetön puhumattomuus. Savolainen kun todellakin on cool.  Täällä ei yläpystyä hypitä ilosta, eikä turhia naureskella. (Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.)

Niin paljon kun minä rakastankin Vesantoa ja sen luontoa ja ihmisiä, niin toivoisin olevani maailmankansalainen enemmän kuin vesantolainen, suomalainen, eurooppalainen jne. En nähtävästi ikinä tule sopeutumaan minkäänlaiseen muhevamultaiseen savolaiseen juurevuuteen, vaan pysyn juuretonna. Tai juureni ovat niin levällään, että ne eivät kohdistu mihinkään erityiseen paikkaan. Sojottavat nähtävästi taivaanrantaan, jota maalailen punavihreässä kuplassani kukkahattu päässä! Maailmaan se Savokin silti osana kuuluu!

New Yorkissa nauratti pitkästä aikaa enemmän kuin moneen vuoteen. Tajusin, että tämä on käännekohta. Raskasmielisyys ja suru ovat väistymässä. Suruaika ohitettu. Masennuksen kalkki pohjia myöten ja Pohjanmaan kautta ryystetty. Läheiset tiukasti mukana, sekä kuolleet että elävät. Oma elämä voi nyt jatkua. Eikä minun suinkaan ole pakko lukea vihapuheita naamakirjasta, eikä kuunnella edes uutisia. Tässä asiassa olen tiukka – ihmisiä EI minun tontillani arvostella rodun, uskonnon tai mielipiteen varjolla. Tämä koskee myös itseäni. Ihminen saa olla. Mielipide en ole minä. Minä olen lihaa ja verta. Ja ennen kaikkea henkeä. Henki on kevyt, avara ja liikkuva. Kiskokoon se juuret ilmaan ja lentää lieputtakoon rajoitta ympäriinsä.

Rakastin, niin kuin amerikkalaiset rakastavat hampurilaisiaan ja kaikkea muutakin kevytkauraansa, New Yorkin kepeyttä. A tisket a tasket – brown and yellow basket. Rakastin jatsia metrojen käytävillä: Underground Hornsin trumpetteja ja saksofonia Union Squarella. Ihmisten kirjoa. Eikä minun rakkauteni ole syvää, vaan hyvin pinnallista, leijailevaa – ja heti kohta jo unohdettua. Mutta yksi asia on jäänyt silti – tämä tunne, että nyt saa riittää raskasmielisyys, hevimetallit ja itsen rankaiseminen. On aika lähteä elämään omaa loppuelämäänsä lapsen ihmetyksellä. Ihmeteltävää riittää: Värejä, runoja, maisemia, ihmisiä, eläimiä, kasveja…

Olen niin rikas, että itseäni käy kateeksi. Eikä minun rikkauteni ole keneltäkään pois.

 

nyt virtaa ateljee/galleriatila

nyt virtaa ateljee/galleriatila

Toissa iltana oli puolituntinen, jolloin kävi omituinen hyrräys – piti todeta se poikaystävälle ihan ääneen: minua ei nyt väsytä! Yli kahteen vuoteen minulla ei juurikaan ole näitä hetkiä ollut – että olisin ollut pirteä. Vetovoimanlaki kyllä pelittää, eli hokemalla jotakin vetää hokemaansa puoleensa ja saa varmasti tilaamansa. Eli kahden vuoden minuaväsyttää minuaväsyttää hokeminen saa nyt riittää. Enää ei väsytä, ainakaan niin paljon. Olen pirteä. Antaahan tulla nyt sitä pirteyttä niin että piisaa! Kiitos.

Jälleen on inventoinnin aika – hyvin raadollinen ja käytännössä tapahtuva. Roudaan mökiltä ja kotoa kaikkea taiteen tekemiseen liittyvää kamaa Ahvenisen koululle, missä ateljeetila on vihdoinkin totta. Koko ajan Rouva Huolenkantaja naputtaa takaraivossa, jotta kuinkahan kauan tätä iloa riittää: kunta voi koulunsa myydä. Tai se voidaan tarvita pakolaiskeskukseksi. Tai pommi voi pudota niskaan. Itsekin voin heittää lusikan nurkkaan mikä päivä tahansa. Jos muu luovuus ei kuki, niin huolen aiheiden kehittelyssä olen melkoinen maestro. Miksi en voisi ajatella, jotta väistyn tarvittaessa. Mikään ei ole pysyvää, paitsi muutos. Kaikki virtaa. Panta rhei. Kukaan ei ole jäänyt tänne ikuisesti maalailemaan edes taivaan rantaa.

Oma elämäni on ollut hyvin muuttuvaista. Viime aikoina ei ole esiintynyt kovinkaan suurta muutosvastarintaakaan. Vaikka tietysti se ensimmäisenä ainakin piipahtaa laiskan mielessä – ei kai vaan taas tarvitse alkaa tekemään jotakin. Kaikista laiskimmathan ovat yrittäjiä: ovat valmiita tekemään ihan mitä vain, jotta ei tarvitsisi tehdä mitään. Kahdeksantoista vuotta meni yltiöpäisessä tekemisen vimmassa. Mitä syntyi burn outin lisäksi. Ihan mahdoton määrä roskalavalle ja nuotioon pistettävää, painotuotteita paperinkeräykseen. Paljon on syntynyt – sekä makkelia, sytykettä, että ihan mukiin menevääkin tuotetta.

Jos en ole aina onnistunut, niin olen kyllä kovasti yrittänyt. Tänä päivänä onnistuminen ei tunnu edes tärkeältä. Pääasia, että vielä virtaa, vaikka vähän tönkömminkin. Että saan vieläkin opetella. Viimeinkin olen varmistunut myös siitä, että yhdessä asiassa olen aivan varmasti oikeassa: en tiedä paljoakaan, oikeastaan en juuri mitään.  En paljoakaan myös osaa. Elämässä on kuitenkin yhä paljon mielenkiintoista, jota haluan opetella ja kokeilla. Onnistuin tai en. Opin tahi olin oppimatta. Jonkinlainen liike on tärkeintä. Muutos. Miten kiitollista on omistaa toimivat raajat. Toki hiukan kolottavaiset, mutta silti vielä hieman aiempaa kapeammalla liikeradalla toimivat!

Yksi selkeästi erottuva punainen lanka on koko rojujatkumossa ainakin. Värejä olen näköjään aina rakastanut. Se rakkaussuhde jatkuu yhä.

Ehkä olen pyrkinyt myös suvaitsemaan ja arvostamaan kaikkea elollista – sillä on minulle itseisarvo – eläimillä, ihmisillä, kasveilla, kivillä, universumilla ja mitä näitä nyt olikaan – quokka ja kenguru! Toivottavasti elollisen itseisarvo säilyy itsessäni, vaikka maailman tilanne näyttää epätoivoiselta, oikeassaolemisen sodat riehuvat ja tunteet käyvät kuumina muutoksien aiheuttamien pelkojen vuoksi. Ja vaikka ihminen yhäkin olettaa, että hänen arvonsa perustuu johonkin ulkoiseen:  suorittamiseen, ihon väriin, lompakon paksuuteen, uskomusjärjestelmiin, pörssikursseihin, valtaan. Hallinnan tunteen saavuttamisen harhaiseen pakkomielteeseen. Kun ei voi hallita, pelottaa.

Löysin roudatessa myös kolmen kuvan sarjan, jonka olen tehnyt vuonna 1987 aikana, jolloin työskentelin insinööritoimistossa teknisenä piirtäjänä. Silloin olin yhdistellyt kollaasiin runojani, sähköpiirrossymboleja ja vähän vesiväriä. Yksi runo kuvista pomppasi esille: ainoa ongelma ongelmattomuus, ainoa turva turvattomuus. Tänään muuttaisin tuon ongelmakohdan: ainoa haaste haasteettomuus ja turva-kohdan jättäisin ennalleen. Turvattomuus on elämän peruskuvio. Hallinnan tunne on vain tunne. Turvattomuus on pelokkuutta. Pelkoa ei hävitä muu kuin rakkaus. Uskon rakkauteen. En mihinkään muuhun.

PS. Kuvittelin voivani jättää vihdoinkin pois toiminimeeni perustuvan nettisivustoni www.arsmirjanuutinen.com, mutta huomasin, että melkein kaikissa töistäni painattamissa postikorteissa oli tuo osoite. Jouduin ottamaan domainin uudelleen käyttöön. Yritän saada jossakin vaiheessa elämääni tuolle sivustolle myös luettelon kaikista myytävistä töistäni. Se on iso työ. Onneksi olen NIIN pirteä!

 

Inventaariota, mielen pitelyä ja henkistäkö kehitystä….

Inventaariota, mielen pitelyä ja henkistäkö kehitystä….

Ensimmäisestä elokuuta lähtien olen ollut työkyvyttömyyseläkeläinen. Loppusuoran alkumetreillä ollaan.  Kyvyttömyys koskee lähinnä niitä asioita, joita yrittäjänä pitäisi tehdä paljon: markkinoida, markkinoida ja markkinoida. En jaksa. Enkä edes halua markkinoida ainakaan markkinointiviestintää, jollaista graafinen suunnittelija paljon tekee toisille yrittäjille. Pienet taitot ja taiteet ovat asia ihan erikseen. Erityisesti, jos niitä ei tarvitse anella hattu kourassa ympäriinsä.

Yrittäjä yhäkin olen. Toiminimi on tallella ja teen hyvin vähän, erittäin harvakseltaan, pieniä taittotöitä. Sen lisäksi maalailen, piirtelen, valokuvailen ja kirjoittelen kaikenlaista – pienimuotoisesti, vähäpätöisesti, yksinkertaisesti. Simppelille sopii simppeli. Ja välillä ehkä markkinoinkin: taidetta, taittoa ja näpertelyä. Kulttuuria Kyliin hankkeen kautta pääsen ehkä pitämään lyijykynäpiirtämisen peruskurssia kylille. Kansalaisopistolle tarjottuna kursseille ilmoittautui aina juuri sopivan vähän, jotta ne eivät päässeet alkamaan. Ehkä joitakin toisenlaisiakin luovuuden piiriin liittyviä kursseja hahmottuu. Tai sitten ei.

Haaveilen myös ateljeetilasta. Sellainen olisi ehkä Ahvenisen koululla. Yläkerran toisesta isosta luokasta 20 neliötä ja vesipiste. Enempään ei olisi varaa. Olisi kiva jättää työkalut jonnekin levälleen. Ja varastoida valmiit työt jonnekin.

Inventaariota teen. Kohta ovat kaikki Kelkkakujan kehykset ja kehystetyt näyttelyissä olleet myymättömät vedokset pitkin olohuonetta. Paljon kehyksiä, paljon kuvia, en tiedä mitä niille teen, mutta kehykset ehkä kerään talteen ja vedokset myös. Puutarhurin Unet saavat jäädä kehyksiin, vien ne ensi vuoden kesäkuussa Äänekoskelle Hoikkassaliin. Muista Uni-sarjoista tuskin pidän enää näyttelyjä. Näin kun sanoo, niin kohta on Arkaaisista ja Urbaaneista jossakin näyttely. Ei koskaan ei koskaata, sillä mistään ei voi tietää tarkkaan mitään. Suunnittelen silti jotakin, sillä periaatteella, että suunnitelmat saavat muuttua. Yllätykset ovat tervetulleita. Muutos ikuista. Ja minä kuolevainen.

Muutaman kerran olen turvottanut päätäni ahdistumalla vihapuheista, kiihkeistä mielipiteen vaihdoista ja todennut sitten, että tunteella suhtautuminen mielipiteisiin on vaarallista puuhaa. Ei sovi minulle. Tunteiden vallassa, päihteissä ja muuten vaan pelokkaina tapetaan. Kuka se sanoi, että pitää odotella yön yli. Mielipide perustuu yleensä oman tunteen pohjalle, ja oma tunne tulee ties mistä. Tunteen tuolla puolen on ihminen itse. Ihan hyvä sellaisenaan. Suorastaan loistava. Ihan jokainen meistä. Minäkin.

Minulla on paljon ihania huuhaaystäviä, ja muitakin itsensä ja tapojensa parantamisessa kilvoittelevia ihmisiä. Tässä harrastuksessa olen jälleen kerran nollapisteessä. Tapojaan toki kannataa muuttaa, sillä hyvin käyttäytyvä pärjää paremmin maailmassa. Mutta onko tapojensa parantaminen henkistä kehitystä? Kaikenmoista harhaa on sopivasti tarjolla ja rooliasuja monia. Elämäänsä voi paeta hyvin erivärisiin kuorrutuksiin ja rituaaleihin. Tarjolla on monimuotoisia pensaita mihin päänsä työntää. Koskaan en kuitenkaan pääse eroon siitä tosiasiasta, että minun on otettava vastaan tämä kaikki ihan tämmöisenään, enkä pakoon pääse sinisessa hatussa paremmin kuin punaisessakaan. Henkista kehitystä ei yksinkertaisesti ole, koska sitä ei tarvitse ollakaan. Henki meissä on täydellinen. Siihen ei voi ego puuttua millään muotoa.

Mitä sitten jää, jos ei voi kehittyä henkisesti? Kaikki se, mikä kuorien alla on. Se on enemmän kuin yksikään uskonto tai usko. Kun riisuu natsihakaristit ja kukkahatut päästä, jää jäljelle täydellinen. Ja tähänpä on hyvä lopettaa ja jatkaa värien kanssa lutraamista. Voikaahan kaikki erinomaisesti, mielipiteisiin, rotuun, ihon väriin, koulutukseen tai edes ajatuksiin katsomatta. Dna. ( = elämä on).

Yksi ihana halattava käveli vastaan

Yksi ihana halattava käveli vastaan

Edellisessä blogipäivityksessä mietin elämän ennalta-arvaamattomuutta ja sitä, miten pitäisi osata tarttua kuluvaan hetkeen. Klassinen carpe diem-ajattelu tulee hyvin kaukaa menneisyydestä, vaikka mindfulness on omalla tavallaan tuonut sen uudelleen esille. Suruaikana en ole kovin usein muistanut elämän ihania asioita, mutta olen kuitenkin. Olen muistanut silloin tällöin olla jopa kiitollinen kaikesta siitä, mitä yhä on. Onnellisuus ja kiitollisuus ovat valintoja, jotka voi tehdä vain itse.

Olen saanut itseni kiinni myös itse teosta: valittamasta milloin mitäkin, kipeää polvea, kantapäätä, niskaa. Huonoa säätä. Savolaista perusmyteryyttä, sitä että ei oikein uskalla iloitakaan, koska pelkää siitä koituvan harmia kanssaeläjille. Suvi Suhinoissa tapasin ihanan vesantolaisen nuoren tytön, joka kertoi kärsivänsä siitä, että hän perusluonteeltaan avoimena, sosiaalisena ja iloisena törmää usein savolaiseen, ei ehkä yhtään henkilökohtaiseksi tarkoitettuun, mutta silti jotenkin niin sietämättömän tunteettomaan vähäeleisyyteen. Joka tuntuu usein masentavalta, epäkohteliaalta, henkilökohtaiseksi tarkoitetulta ja kaiken innostuksen katkaisevalta. Mutta ei se ole henkilökohtaista, kyllä minä sen tiedän. Tähän kulttuuriin kuuluu vähäeleisyys. Ilosta ei yläpystyä hypitä. Palautetta ei anneta, jos ei ole ihan viimeinen pakko. Minun on toimittava toisin, en voi sille mitään, että välillä hihkututtaa ilosta, poletuttaa jalkaa kiukusta, tai hypityttää yläpystyä innosta. Toistaiseksi en edes halua oppia hillityille tavoille. Ehkä siksi, että en ole hillitty enkä hallittu.

Miten iloiseksi tulin tuosta tytöstä. Nythän täällä kasvaa uusi sukupolvi. Paitsi, että uusi sukupolvi muuttaa tietysti isompiin paikkoihin. Toivottavasti ovat sielläkin iloisia, avoimia ja vuorovaikutuksellisia. Ottavat toiset huomioon. Innostuvat ja luovat uutta yhdessä. On niin mukavaa, kun naama ei ole norsunpersuuksilla kaiken aikaa, ja että sanoo ihan ääneen jotakin jostakin, mikä saattaa peräti aiheuttaa iloa ja ihastusta. JIPPIJAIJEE. Elämä on aika usein hypetyksen arvoista ja täynnä innostukseen johtavia ihanuuksia. Ja suruun johtavia tosiseikkoja. Suru voi silti olla kaunista, ikävä rakkaudentäyteistä ja ilo voi piipahtaa kylään ihan milloin vain. Niin kuin meille, tulikin kuukautta aikaisempana yllätyksenä ystävämme John Washington Statesta Spokanesta, halattavaksi ja kieputeltavaksi ympäriinsä savolaisia maisemia. Käytimme häntä Lohimaassa ja Karhu-näyttelyssä, Riuttalan talonpoikaismuseossa, Olavinlinnassa, Vanhassa Porvoossa ja Suomenlinnassa tällä kertaa. Ja yhtään ei ehtinyt murehtia siinä välillä. Nauroimme hillittömästi minun huonolle kielitaidolleni. Josta parhaana esimerkkinä oli yritykseni kuvailla, miten Suomessa koulutetaan homekoiria. Ja äänsin dogin duckiksi… eli selitin silmät pyöreinä miten meillä koulutetaan täällä homeankkoja. John totesi vain, että suomalaiset ovat aika weird porukkaa. Niinpä.

Valittaisinko kylmästä. En tohdi. On hyvä keli arkistoida kuvia. Kaikki on avoinna joka suuntaan. Ei ole näyttelyjä varattuna eteenpäin. Teoksia tietysti olisi nytkin viedä vähän sinne sun tänne. Katsotaan nyt miten prosessi etenee.

 

 

Pojan kuolemasta 2 vuotta, isän kuolemasta vuosi, omakin lähenee

Pojan kuolemasta 2 vuotta, isän kuolemasta vuosi, omakin lähenee

Kuolemakielto on suvussa, vaikka jotkut ovat sitä rikkoneetkin jo. Mokomat. Äidin äkillinen tajunnan menetys ja portaissa kaatuminen herätti heti pelon, että nytkö taas, että ei ei ei, ihan vielä ainakaan. En jaksaisi, en kestäisi. Mutta kyselläänkö näissä asioissa omaisten mielipiteitä. Ei kysellä.

Äiti voi nyt kuitenkin kutakuinkin normaalisti. Epäselvää on yhä, mikä tajuttomuuden aiheutti. Varmuustoimenpiteitä on tehtävä. Uusittava oven lukko Kotimäessä sellaiseksi, että pääsee myös ulkoapäin avaimella sisään.  Hankittava turvahälytin tai vastaava. Koskaan ei voi tietää mitä yksin asuvalle vanhukselle voi sattua. On ollut puhetta myös siitä, että äiti muuttaisi kirkonkylälle raputtomaan asuntoon, mutta sitäkään ei voi kiirehtiä eikä tuputtaa. Muutoksien sisäistämiseen olisi hyvä saada aikaa. Tätä sopeutumsaikaa ei aina suoda. Hyvinkin äkillisesti tempaistaan läheisiä ja rakkaita pois. Sairauksia iskee salamoina kirkkailtakin taivailta ja on pakko muuttaa tottumuksiaan. Jotenkin pahimman pelkääminen on ydinjatkeessa. Toisinaan saa yllättyä myönteisesti tällä asenteella.

Elämä muistaa säikytellä hauraudestaan miltei jokainen päivä. Päivä voi olla viimeinen. Ei ole aikaa tuhlattavaksi joutavuuksiin. Riitelemiseen, kadehtimiseen, pitäisi-juttuihin tai edes murehtimiseen. Tosiasia on, että ihmisen osa on vanhentua, sairastua ja kuolla. Sitä ennen toki syntyä, vahvistua, lisääntyäkin ehkä. Elämä on oppimisprosessi, jossa olisi parasta tiedostaa mitä juuri nyt tapahtuu. Tällä hetkellä kesääntymistä, luonnon vihertymistä ja hyvin hidasta lämpenemistä. Odottelen maalien ja kangaspohjien levittämistä Käpälämäen rannassa. Murheenkin keskellä voi paistaa aurinko. Joku voi kävellä halattavaksi. Oman vajavaisuutensa, keskeneräisyytensä ja niin sanotut virheensäkin voi antaa anteeksi. Anteeksianto kaikelle ja kaikille. Elämä on.

Pojan haudalla kävimme. Poika ei ole siellä. En tiedä missä on. Ainakin minun sydämessäni. Ja monen muun. Siellä laulaa laulujaan. Bluesia enimmäkseen ja parempina päivinä rokkia. Kaksi vuotta ei ole pitkä aika niin läheisen kuolemasta. Vähän olen toipunut. Alan pikkuisen jo huolehtia omasta voinnistani. Olen käynyt salilla ja kävelemässä. Asioita, jotka eivät onnistuneet vuosi takaperin. Hiukan on alkanut myös valokuvaaminen kiinnostaa uudelleen.

Miikan tytär Iita ja poikaystävänsä Toni kävivät rannassa. Toivat mukanaan tyrnin ja mustaherukan taimia. Jotakin uutta sinnekin. Josko heidän lapsensa saisivat niistä mehua keitellä, tai ainakin rastaat popsia.

Vesannon näyttelystä ei ole juurikaan kuulunut. Siellä työni vielä perjantaihin asti notkuvat. Hiljaista on ollut. Kuten yleensäkin. Ei se hirveästi mieltä hivele, vaikka ei ole koskaan estänyt tekemistä jatkamastakaan. Näyttelyjä on pidettävä sen vuoksi, että en halua tehdä tätä pöytälaatikkoon enkä pelkästään itselleni. Mitä minä tuommoisella taulumäärällä tekisin. Kuvien tekeminen ei ole minulle päiväkirjan kirjoittamista, vaikka ehkä sitäkin. Se on ihan kaikille tekemistä ja jakamista. Säilytystilaa tuotoksille mietin taas. Ehkäpä noista tulee aikas jämy juhannuskokko. Iloa kaikille taiteesta!

Taiteilijat – eniten yrittäjiä ikinä!

Taiteilijat – eniten yrittäjiä ikinä!

Alkaa hahmottua jollakin tavalla, ei mitenkään selkeästi eikä terävästi, että viimeisten noin neljän vuoden aikana olen läpikäynyt runsaasti voimavaroja vievää prosessia. Näen nyt vasta, kahden vuoden jälkeen, miten pojan kuolema tai vaikkapa paluumuutto synnyinseuduille, on vaikuttanut. Elämäni suurimman tuskan läpikäyminen ja siitä toipuminen on tapahtunut hitaammin, mitä olin kuvitellut. Pääni ei toimi läheskään aina niin kuin oletan sen toimivan. Tunteet ja niiden käsittely tulevat jälkijunassa. Viiveellä.

Rikasta elämäni on ollut syvyyssuunnassa  – synkimmästä ahdistuksen ja tuskan kuilusta aina melkein euforiseen ja pökerryttävän huikaisevaan elämän kauneuden kokemiseen. Ja nämä tunteet – kuten eilen syöpää sairastavan ystäväni kanssa keskustelimme – eivät ihan hirveästi toisistaan edes poikkea. Muutama päivä pojan kuolemasta muistan ajatelleeni – tässä koen syvintä ja raskainta tuskaa mitä koskaan. Samalla tunsin miten kaikki on rauhallista ja tyyntä, että mitään ei ole poistunut, että kaikki – poikakin – on yhä tässä. Melkein kuulin hänen sanovan: äiti, ei ole mitään hätää – olen tässä.

Maallisemmalla saralla voin todeta, että yritysharrastus oli sekä kallis että kuluttava. Piti selvitä, pärjätä, myydä, markkinoida, olla esillä, hankkia tilaisuuksista vaareja, asiakkaita, ostajia. Opin 20 vuodessa uuden kielen, yrittäjäkielen ja markkinointijargonin. Opin aikomaan, tekemään suunnitelmia, aikatauluttamaan, tekemään budjetteja, säilyttämään kuitteja.

Bisnesslangi on alkanut viime vuosina särähtämään korvaan ja tuntua toisarvoiselta.  Samanlaiselta peikolta,  miltä se tuntui 20 vuotta aiemmin, kun vastentahtoisesti aloittelin yrittäjän uraani. Ura kuvaa hyvin yrittäjyyttä – se on itse luotava, apua saa toki pyytää, mutta omillaan on toimeen tultava ja vastuu kannettava kaikesta yksin. Myös silloin kun elämä mättää tuhannella turpaan. Minulle oli tullut tunne, että yrittäjyyttä on pakko harjoittaa hamaan hautaan, vaikka henki menisi ennen aikojaan tai ainakin siihen saakka, kun se menee. Ja ihan varmasti se menee, vaikka ei yrittäisi yhtään mitään. Kattoon syljeskennellessä saattaa mennä jopa vauhdikkaammin mitä mielekkäästi yrittäessä.

Eikä se ura etene, jos ei kerro eli markkinoi tekemisistään. Parasta markkinointia on tekemisensä jälki. Jos se ei riitä, niin turha runoilla. Paskaa on turha paketoida ruusupaperiin, ainakaan muualla kuin puutarha-alalla. Viime vuosina minulta on lähtenyt halu ja jaksaminen markkinoida. Niin kohderyhmät kuin heimotkin ovat olleet minulta hukassa, erityisesti Koti-Savoon muutettuani. Joku paikallisista yrittäjistä kysyikin, mitä tekee graafinen suunnittelija. No ei ainakaan mitään yrittäjyyteen liittyvää! Tulin olemaan vanhemmilleni enemmän läsnä, mökkiä lähempänä, puhtaaseen luontoon ja rauhaisaan satamaan, vaan mitä olin tullut tänne tekemään saadakseni elantoni – sitä en todellakaan tiennyt. Olisi ollut helpompaa muuttaa Lappeenrantaan – siellä sentään tiedetään yleisesti kissanpoikia pestävän! Lappeenrantaa pitääkin vielä miettiä….

Ei siinä mitään vikaa ole, että kertoo mitä tekee, mitä palvelua tarjoaa ja kenelle. Kunhan ei tarvitse myydä mitään omien arvojensa ulkopuolelta. Eikä valehdella. Isä minulle jo pienestä pitäen opetti: valehella ei sua! Aina ei kuitenkaan tiedosta, mikä on totta ja mikä pelkkää tunnetta, tai kulttuurin luomaa harhaa. Totuuteenkin on yhtä monta näkökulmaa kuin on sitä pohtivaa yksilöä.

”Onneksi” elämä sitten alkoi mäiskiä täysillä päin pläsiä, eli tuli kokemusta syvyysulottuvuudessa – rotkon syvyydestä taivaan korkeuteen – niin etteivät yrittäjyyden lonkerot enää niin hirveän tärkeiltä edes tuntuneet. Mikä lopulta on elämässä tärkeää? Muistan aika usein sanoneeni, että en voi jäädä eläkkeelle, että saappaat jalassa hautaan. En voi ottaa sairauslomaa. Pieni yrittäjämarttyyriuhri yhteiskunnallemme. Skål!

Viime kesän jälkeen olikin sitten pakko ottaa jo sairauslomaa, kun ei jaksanut enää kissaa sanoa. Piti sanoa pötköeläin. Ja kun olin sanonut pötköeläin, en muistanut enää mistä eläimestä olikaan ollut kyse. Romutuin. Väsähdin. Masennuin entisestään. Tulin epätoivoiseksi. Hymyttömäksi ja jalattomaksi. Näköalattomaksi. Kaikinpuolin raakiksi. Raak.

Nyt olen saanut päätöksen, että elokuun alusta olen eläkkeellä. Vähän vielä yrittäjäkin, mutta ihan vähän. Teen kuviani, jos huvittaa. Luulen huvittavan, sillä pitkään aikaan en juuri muusta tekemisestä ole iloa saanut kuin kuvan vääntämisestä.  Nyt ei ole pakko yrittää, markkinoida – paitsi, jos sitä oikein kovasti tahdon. Niinkin voi käydä. Minulla on myös ensimmäistä kertaa elämässäni taiteilija-apuraha: työkyvyttömyyseläke. Jihhaa! Kaikkihan senkin myytin tuntevat, että taiteella ei elä. Miksiköhän ei. Uskon, että siksi, että taiteilijan ammattia pidetään yhä edelleenkin jonakin muuna kuin yrittäjyytenä. Taiteilijat ovat kautta aikojen olleet eniten yrittäjiä ikinä.

Lopuksi markkinointilauseke:
Vesannon kirjastolla toukokuun ajan
Puutarhurin Unet – valokuvakollaaseja.

 

Kasvikuvistani, joita löytyi arkistoista läjiä. Olin ne sivuuttanut liian kauniina itsestäänselvyyksinä. Mutta onko mikään sitä? Olin melkein unohtanut miten kaunis on kukka. Olin melkein unohtanut koko kukan. Olen helposti sokeutuvaa lajiketta!

PS. Ai niin. Meillähän oli vaalitkin. Vihreille viisi lisäpaikkaa on minullekin voitto. Elän punavihreässä kuplassa ihan mielelläni, mutta näitten vaalien merkittävintä antia on ollut erinomainen keskustelu somen kuplauttavasta vaikutuksesta. Paljon kiitoksia Persujen nuoriso-osastolle tästä huomiosta. Jostakinhan Persut kannatuksensa saavat. Sitä sietää miettiä, esimerkiksi pohtimalla kysymyksiä: miten paljon on syrjäytyneitä, vähäosaisia, kaikesta irrallisia metsien miehiä ja naisia. Tyttöjä ja poikia. Työttömiä ja toivottomia. Pieniä henkihieverissä yrittäviä. Perkele!

Tyhjän täyteistä runsautta

Tyhjän täyteistä runsautta


Siinähän se räpistelee, omituinen elämisen pelko.
Juuttumus johonkin tahmaiseen,
jolle on moniakin nimiä: uupumuksesta masennukseen.
Mörkö se kumminkin on, iso ja musta, niin kuin se depisvideon koira.

Minne katosivat voima, energia, tarkoitus ja merkitys, tavoitteellisuus ja usko tulevaan?
Kirkkaat aikeet tulevaisuuden toiminnoista, halut, visiot ja toivo? Hassuja sanoja!
Vai ovatko ne olleetkin vain hukkaan heitettyä aikaa, haaskausta?
Osaisinpa vain hengitellä rauhassa sisään ja ulos.
Ja katsoa mitä käsi tekee ja mihin jalka astuu. Kuka tulee vastaan.

Voima on ehkä pitkään edessäni riippuneen pilven takana.
Räntäsateen ja kaiken loskan, märän, pimeän ja tuhruisen peittämä.
Marraskuusta maaliskuuhun sääpuntarina olemisen tukahduttama:
sen kovempi kolotus mitä syvempi matalapaine.
Pientä lämmintä föhniä välillä, lapsenlapsen katseessa, naurussa.

Muisti tekee kaikenlaista jäynää. Unohdan asioita, joita elämässäni on.
Erityisesti hyvä, kaunis ja runsas, unohtuvat.

Kaikki henkiset kirjoitukset, joita olen imenyt itseeni kymmenet vuodet,
ovat yhtä kaikki sitä samaa olleet, että ei ole kuin tämä hetki, joka
voi tuntua milloin miltäkin. Surulta, ilolta, ahdistukselta.
Tunnen mitä tahansa, on se vain ohimenevää tunnetta, palatakseen taas mennäkseen ohi.
Siitä huolimatta muistelen tulevaisuutta, teen synkkiä ennusteita.

Tätä hetkeä pääsee kepeästi karkuun sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.
Mitään carpe diem pakkoa ei ole.
Pois minusta krooninen mindfulness!
Nyt on aina ja minä siitä poissa. Paossa jossakin.
Suremassa tai fantasioimassa. Toivomassa ja haluamassa.
Tekemässä tilaa pettymyksille.

Ihan selvästi tässä kohtaa on murros ja kriisi. Taitekohta.
Siirtymäriitti. Kaste. Konfirmaatio. Kuoleman odotuksen alkaminen.
Loppusuora elämässä.
Miten loppusuoransa tai loppuvääränsä saisi elettyä niin,
ettei pelkohinsa läkähtyisi, haluihinsa hapantuisi.
Ettei toivoisi mahdottomia, ja unohtaisi kaikkea sitä mitä nyt on.
Juuri tällä hengen vedolla.
Loppuun asti on kuitenkin henkeä vedettävä.

Ja loppuuko se joku vielä kuolemaankaan?
Kehon mätänemiseen, sielun hajoamiseen, jälkiin joita on jättänyt?

Näitä ei todellakaan kannata jäädä miettimään. Isompipäisten hommia.
Alanpa värkätä jotakin. Ehkä pukkaa kuvaa, ehkä sanaa. Ehkä otatuttaa päikkärit.
Ehkä on pantava ruukkukukka uuteen multaan.

Kaiken paljouden ja runsauden keskellä negatiivinen – tyhjä tila – voi olla
myönteisempi kuin kielteinen nimensä. Ilman sitä, en havaitsisi täyteyttä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tilinpäätös

Tilinpäätös

18 vuotta yrittäjyyttä. Mitä lie ollut.
Kovaa työtä kalliiseen hintaan.
Hengen menettämistä. Toivon kadottamista.
Henkensä pitimiksi kittuuttamista.
Ja joskus jotakin hauskaakin.
Näin kaukaa katsottuna, enimmäkseen
itsensä höykyyttämistä jonkun – senkö
vuoksi, että on saanut tehdä työtä.
Oliko se sen arvoista.
Oliko.

Kuvittelin, että onhan se ihan pakko,
kun on kerta aloittanut, saada myös yritys pyörimään.
Ja onhan se ainakin ihan pakko, jotakin ihmisen tehdä.
Jos ei muuta, niin yrittää yrittää, toimia jotenkin, suorittaa.
Tulla hyväksytyksi edes tekemisen kautta.
Vaikka ei se niin ole, että ihmisen mitta ja arvo
olisi mitenkään tekemisissä, suorittamisissa, prenikoissa ja saavutuksissa.

Mitä silloin jää, kun ei odota mitään,
ei suunnittele mitään, ei halua mitään,
paitsi ehkä pikaista kuolemaa.
Helpotusta.

Joinakin  päivinä ilo käväisee kylässä.
Maalailee, ehkä piirtelee.
Järjestelee kuva-arkistoja.
Syytelee mukamas taideteoksiaan Saatchiin lojumaan.
(samahan se on missä ne bitit ovat, omalla vaiko Saatchin palvelimella)
Sijaistoimintoja.
Mukamas jotenkin parempi, kun edes joitakin pakkoliikkeitä.
Hajanaisia raajojen heilutuksia.

Jos ei ole yhtään mitään,
niin ei edes epätoivoa.
Hyvin kaikki on.
Järjestyksessä.

Ehkä voisi tehdä design-arkun.
Tosiasiahan on, että kohta sitä tarvitaan.
Tekisi jotakin tarpeellista, hyödyllistä.
Olisi sillä tavalla myös taloudellinen.
Säästyisi arkkurahat kuoppaanpanijoilta.

Isäni olisi osannut tehdä senkin, mutta hän halusi elää, vain elää.
Ja tehdä jotakin. Koko ajan.
Hänellä oli elämänhalu. Ei masennusta.
Ei tällaista viheliäistä päätä, joka näkee vain mustaa joka puolella.
Tai sokaistuu valkeista hangista silmänsä kipeiksi.

Äitini tekee jotakin koko ajan.
Ehkä enemmän nyt, kun isää ei ole.
Ikävä on tehtävä pois. Käsillä.
Jotakin kaunista. Tarpeellista.
Voi minun rakasta äitiäni.

Eilen katselin lumisia puita ja olin hetken haltioitunut.
Sitten tyhjyyden lumous.
Mitä järkeä on ensinkään elää.
Tehdäkseenkö ehkä jotakin.
Mitäköhän.

Pitäisi ehkä.
Tehdä Keiteleen näyttely.
Viedä se sinne helmikuun yhdeksäs.
Edellinen siellä kaksi viikkoa pojan kuoleman jälkeen.
En minä siitä mitään muista.
En ollut täällä, edes tajuissani.
Luulin vain, että on tehtävä, kun on luvannut.
Pysyä sanoissa, sopimuksissa.
Nyt vasta tajuan, että ei olisi ollut mikään pakko.
Silloin, sen enempää kuin nytkään.

Mitä sinne nyt veisi.
Jos nyt kuitenkin viemään alkaa.
Paljon on bittejä mistä valita, hiukkasia avaruudessa.
Katsookokaan niitä kukaan.
Että onko silloin väliäkään mitä vie, jos on viedäkseen.
Ketä jaksaa kiinnostaa. Kiinnostaako itseänikään.
En ole koskaan saanut selvää täällä, näissä paikoissa,
joihin olen näyttelyjä vienyt, että
katsooko niitä kukaan vai ovatko
ne yhtä tyhjän kanssa.
Tyhjyyden täytettä.
Yhdentekeviä hiukkasia.

Täytyisi, pitäisi, olisi tehtävä, suoritettava.
Aiottava. Suunniteltava. Sommiteltava. Järjesteltävä.

Ei taida jaksaa.
Antaa olla.

 

 

Theme: Overlay by Kaira Extra Text