Jade Galleryn näyttely on nyt pystyssä. Avajaiset olivat lämminhenkiset ja vastaanotto mahtava. Leilan kanssa jäimme hyville mielin kokonaisuudesta, vaikka se onkin ahdettu tosi pieneen tilaan. Työmme ovat todella erilaisia, mutta se tarkoittaa myös sitä, että dynaamiikkaa löytyy. Samanlaisuus ei ole mitenkään tavoiteltavaakaan. Leilan kanssa on hyvä pitää näyttelyjä kahdestaan, koska meissä on juuri sopivasti erilaisuutta ja sopivasti yhteistä geeniperimää. Kun mietin tätiäni, Leilan äitiä, ja isääni – niin yhteistä heissä on estetiikan kaipuu ja käsin tekeminen. Noitten kaipuiden lisäksi minulla on kiinnostus myös tekniikkaan ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Jos en nyt ihan rakasta, niin ainakin tykkään kovasti, kaikenlaisesta tekniikasta – valokuvaamisesta ja kameroista, kuvien digitaalisesta manipuloimisesta – analogisen ja digitaalisen  yhdistelemisestä. Olen aina ollut coctailien tekijiä, vaikka alkoholipitoisista coctaileista olen luopunut noin 19 vuotta sitten. Kannattaa mennä Hesan reissulla kurkkaamaan Punavuorenkatu neloseen! Ja ostaakin saa. Omista teoksistani saa myös vedoksia.

Sairauslomasta huolimatta taittelen hissuksiin Vesanto-lehteä. Muutiimin tytöt ovat tehneet työn minulle tällä kertaa helpommaksi ja ilmoituksetkin ovat suurin osa jo kertaalleen tehtyjä.  Yritys on jäämässä todella pienelle volyymille ensi vuoden puolella. En enää maksa arvonlisäveroa enkä yelliä. Saan ansaita yrityksen kautta todella vähän. Mutta Vesanto-lehti siihen mahtuu ja oma taiteeni. Taiteella ansaitseminen kun ON TODELLA VÄHÄN. Myös pienten omakustanteiden taittoa jatkan. Hyvä uutinen niille, jotka nyt miettivät oman kirjansa kustantamista on se, että minun ei tarvitse pistää oman työni päälle 24 prosentin arvonlisäveroa.

Sairausloma, se joka olisi pitänyt ottaa jo heti Miikan kuoleman jälkeen, on nyt, ja se on pitkä. Olen hyvin uupunut ja palautuminen tästä kaikesta vie varmasti pitkään. Kauan taistelin myös Vesannolle muuttamisesta tulleita epämiellyttäviäkin asioita vastaan. Yritin olla positiivinen, mutta nyt, kun uskallan olla myös kiukkuinen joillekin asioille, alan ymmärtää miten isosta asiasta muutossakin oli kysymys. Ei muutto maalle, omille savolaisille juurille, ole todellakaan ollut ihan olankohautusjuttu. Koen savolaisen ilmapiirin hyvin erilaiseksi mitä esimerkiksi keskisuomalainen ilmapiiri on. Lisäksi olin juuri opiskellut useamman vuoden Tiimiakatemian mahtavia kursseja, joille ominaista on rakkaudellinen ja hyvin avoin ilmapiiri. Erityisen lämmittävää Tiimiakatemian koulutuksissa oli niillä syntynyt avoin ja luottamuksellinen palautteen antamisen kulttuuri. Savolainen ei puhu eikä pukahda. Jos ei sanota mitään, tarkoittaa se yleensä sitä, että ehkä kaikki saattaa olla ihan ookoo, tai sitten ei. Huu nous ja huu keörs!

Vesanto-valintaan liittyy tietysti paljon myönteisiä asioita, kuten se, että sain olla paljon rakasta isääni lähellä hänen viimeisinä aikoinaan. Ja toivottavasti voin olla myös äitini tukena hänen vanhuusvuosinaan. Vaikka tällä hetkellä hän voi itseäni paremmin.

Siperia opettaa. Tietäisinpä mitä tällä kertaa. Nöyrtymistä ainakin ja itsenäistymistä edelleenkin. Jos haluaa tehdä vaikkapa taidetta, niin ei siihen tarvitse kuusikymppisen enää lupaa kysyä keneltäkään. Sisäinen teinini kyllä kapinoi alvariinsa, potkii ulkoista mummoani ja piirtelee hävittömän kuvia seiniin.

Jouduin sitten nostamaan tassut pystyyn kaiken paineen ja uupumuksen keskellä. Yksinkertaisesti en enää jaksanut. Heinäkuussa pidin ihan oikeaa kesälomaa, jolta sitten en ole työelämään palannutkaan. Muutaman viikon pysähdyksen jälkeen huomasin, että en jaksa enää sellaisia asioita, joita koin aikaisemmin pakollisiksi jaksettaviksi. En jaksanut enää olla yrittäjä, joka huolehtii oman yrityksensä markkinoinnista ja hakee itselleen asiakkaita. Minun tapauksessa asiakkaat olisivat mahdollisesti toisia yrittäjiä, joille suunnittelisin markkinointiviestintää. Kiitos ei. En jaksa. Yhtään vähempää ei voisi kiinnostaa.

Viimeiset vuodet yrittäjyyteni on ollut koetuksella muutenkin. Tuoda yrityksensä Vesannolle on tehtävä impossible, vaikka ensin jotakin muutakin luulin. Niin yrittäjähenkinen en todellakaan ole, että pärjäisin työlläni Vesannolla!

Kuoppa on ollut syvä. Ja koira iso ja musta. Välillä en ole jaksanut enkä uskaltanut mennä ovesta ulos. Useisiin puhelinsoittoihin olen jättänyt vastaamatta. En ole jaksanut puhua. Sosiaaliset tilanteet eivät ole juurikaan houkutelleet. Voimia on ollut niin vähän, että pieninkin kanssaeläminen lajitovereiden kanssa on ollut lähes mahdotonta.

Mullan seassa, syvissä syövereissä on tullut tehtyä päätöksiä: ei enää stressiä enempää. Ei enää pakkoyrittäjyyttä. Yrittäminen sananakin on stressaava.

En tiedä miten kauan musta koira asuu meillä, mutta olen kokenut, että jos se lähteekin välillä hetkeksi pois – niin saapuu se kohta hiukan isompana ja painaa tassullaan nurkkaan. Pyrin olemaan sille armollinen: ole niin kauan kuin on tarvis, ja mene sitten kun siltä tuntuu. Herkkuja sille ei toki kannata antaa, sillä ei sen tästä enää tarvitse kasvaa. Mieluummin soisin kutistuvan sen. Mitä musta koira suoraan Siperiasta opettaa, mietin sitten kun jaksan.

Sivussa, mustan koiran kanssa, olen vedellyt muutamia mustia siveltimen vetoja. Niistä ja viime kesäisistä maalauksista kivelläni, olen yhdistellyt Helsingissä, Jade Galleryssä, serkkuni Leilan kanssa pidettävän näyttelymme noin viisitoista kuvaa. Kaikki on muuttunut kuvissanikin. Tavara ja ehkä merkityksetkin ovat vähentyneet. Kun on näin väsynyt, ei jaksa paljoa. Vaikka vähänkin voi joskus olla aivan liikaa.

Isän hautajaiset menivät hyvin hautajaisiksi. Ne olivat myös mukavat – hautajaisiksi.
Oli kiva nähdä serkkuja, lapsenlapsia. Kaikkia näitä, jotka elossa vielä ovat.

Eilinen meni melkein lepäillessä. Tuntuu, että unikaan ei riitä mistään.
Että nukkua voisi enemmän mitä työlaki sallii. Muutaman jutun jaksoin taittaa eilen Vesanto-lehteä.
Tänään lehden taitto jatkuu ja samalla muukin työelämä.

Äitienpäivä oli myös ensimmäinen ilman esikoista. 20. päivä tulee hänen kuolemastaan vuosi.

Hyvin tyhjä on olo.
Merkityksiä haen.
Mielekkyyttä tekemisille.
Mikä on kylliksi kiinnostavaa, että sitä jaksaisi tämän tyhjyyden keskellä tehdä.

Kaikki se mikä on pakollista.
Ja sitten taas viivoja ja värejä.
Silti minulla on paljon jäljellä rakkaita.

Hyvin rakkaita.

Isä lähti sitten kalaisammille vesille 12.4.2014 klo 13.45. Lopulta hänen ei tarvinnut virua sairaalassa 12 päivää pitempään. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat olleet enemmän tai vähemmän varpaillaan olemista isän kunnon vuoksi. On lähdetty välillä ambulanssilla, välillä taksilla ja viime kesänä vielä mopollakin. Viime kesä oli uskomattoman ihana isäni kunnon puolesta. Hän oli suurena tukena pojan menettämisen shokissa ja surutyössä, joka sekin jatkuu yhä.

Isän lähteminen oli luonnollisempaa ja armollisempaa kuin pojan. Minua lohdutti ajatus siitä, että inhimillinen kärsimys ei turhaan pitkittynyt, vaikka minulla onkin itsekkäänä ihmisenä häntä suunnaton ikävä. Mikään ei koskaan voi korvata isääni. Isän käden jälkiä on konkreettisestikin joka puolella niin paljon, että en voi koskaan häntä unohtaa. Minua lohduttaa myös ajatus, että poikani sai pappansa kaverikseen. He olivat toisilleen todella tärkeitä. Miika pelkäsi jo pitkään papan menettämistä.

Ei tämä silti liian helppoa ole.

Jostakin syystä työtilanne on kääntynyt paremmaksi, mitä edellisenä kertana bloggaillessani. Muistan syvän epätoivon vireen, joka vallitsi kaikki talvikuukaudet myös yrittämisen suhteen. Nyt on työtä. Ja ihme kyllä myös voimia tehdä sitä.

Isäni oli projektien mies. Aina oli kehitteillä jotakin. Viime kesänä mökin hellaremontti. Talvella Kotimäen ullakkoremontti, ja meidän tuulikaapissa on isän viime talvena tekemä kenkäteline. Käsillä tekeminen, ylipäätään jonkin tekeminen, on avain selviytymiseen surussakin. Siksi minun keittiön apupöydällä, missä yleensäkin leivotaan, makaa aina keskeneräinen maalaus. Käyn joka välissä vetämässä siihen lisää väriä.

Näinä päivinä ovat värit taas olleet suurena lohtuna. Värit ja viivat. Pähkäilen tuntitolkulla jotakin värisävyä. Viivan olemusta.

Ja jälleen tehdään Vesanto-lehteä. Nyt kesänumeroa. Mukavan tiimin kanssa.

Isälle lupasin pitää huolta äidistä. Se tarkoittaa, että pikku hiljaa on alettava tosi toimiin oman kunnon huollossa. Miikan kuoleman jälkeen on kunto rapistunut entisestään ja kiloja karttunut. Haluan tulla terveeksi. Tiedän, että äitini on pitkä-ikäistä ja sitkeää ”koko ajan projekti vireillä” -sukua. Täytämme tänä vuonna äidin kanssa yhteensä 140 vuotta. Äiti 80 ja minä 60. Vielä virtaa.

Aivan liian helposti alan nähdä syitä ja seurauksia paikoissa ja teoissa. Ikään kuin olisi Vesannon vika se, että olen yrittäjänä konkurssin partaalla. Siitäkin huolimatta, että minulla on tälläkin hetkellä hyvin paljon erilaisia töitä alalta. Tosin useimmat asiakkaani ovat yhtä pieniä yrittäjiä mitä itsekin olen, ja siksi juuri heidänkin laskunsa jäävät usein maksamatta minulle päin. Olemme omituisessa kierteessä, jota kutsutaan  lamaksi. Muutenkin tämä suhdanneherkkyys, johon en koe itselläni koskaan olleen pienintäkään osuutta tahi arpaa, koskettaa aina kaikkia, ja eniten kärsivät kaikista pienimmät, surkeimmat, sairaimmat ja köyhimmät.

Huomaan tulleeni lähes paranoidiseksi. Odottelen vain pahinta. Läheisten kuolemia, katastrofeja ja pelkään, ihan oikeasti, maailmansotaa. Vähäisemmistäkin syistä on aloitettu todella isoja sotia. Tuhottu melkein kaikki. Ja jälleenrakennettu. Oikeassa olemisen tarve on todella suuri. Vain rohkeimmat uskaltavat olla myös väärässä.

Kipuilen tällä hetkellä myös isäni kipuja. Hänelle on aloitettu vahvat opiaatit. Miikan kuoleman jälkeen, puoliksi tosissani ja puoliksi hirtehishuumorilla sanoin isälle, että SINÄ ET NYT KYLLÄ KUOLE! Ja niin hän on kiltisti voinut olosuhteisiin nähden kohtuullisesti aina näihin päiviin saakka. Minulle niin rakas isäni kärsii nyt kovista kivuista. Tämä on monelle meistä tuttua – läheisen kärsimys!

Ei voi väittää, että elämä olisi mitenkään helppo nakki. Että kaikki sujuisi kuin Strömssöössä. Viime yönä unessa mallailin erilaisia kenkiä. Oli helmillä koristeltuja ja melkein lumikenkiä. Arvioin nähtävästi sitä, millaisissa kengissä voisin edetä. Valitsin mukavat, mutta rumat kengät. Elämä on. Rumaa ja käytännöllistä. Ei ihme, että janoan väriä ja kauneutta. Sitä tiedostaenkin mietin, miten tästä kaikesta voisi selvitä hiukan enemmän hengissä. Siten, että elämälle tulisi mielekkyyttä. Että oma mieli ei sairastuisi. Että en tulisi enää yhtään kielteisemmäksi, pelokkaammaksi ja turhautuneemmaksi. Tai kaikista pahinta – katkerammaksi. Koska nuo ominaisuudet ja tunnetilat eivät ole ihmiselle hyvästä. Ne tekisivät minusta ympäristömyrkyn.

Olen yrittänyt kovasti selviytyä lapsen menetyksestä. Olen yrittänyt elättää itseni ainakin omasta mielestäni kohtuullisella ammattitaidolla. Mutta elän mieheni työttömyyskorvauksella, joka ei todellakaan riitä yrityksen kuluja kattamaan. Olen jättänyt lääkärin tarjoamat sairauslomat ottamatta, että saisin edes joskus laskun laittaa. Ja jos lopetan yrityksen, niin mitä sitten? Kaikki muuttuisi entistäkin hankalammaksi. Olisi siis jaksettava kestää ja selviytyä yhä edelleenkin.

Mutta. Selviytyminen ei ole oikeaa elämää. Se on vain selviytymistä. Ajatus lakata yrittämästä selviytyä lohduttaa. Ei ihmisen tarvitse edes selviytyä. Voi olla myös selviytymättä. En tiedä onko tämä muutoshalukkuutta vaiko muutosvastarintaa. Ehkä se on ensimmäinen askel oikeasti luovuttamiseen. Asiasta kerrallaan luopumiseen. Pitää muistaa myös oma kuolevaisuutensa. Kohta tämä on ohi. Oli sitten selviytynyt tai ei, niin lopulta tämä loppuu. Tässäkin kohtaa lohduttaa teologiystäväni toteamus, että lopulta ei kukaan eikä mikään muu tuomitse kuin ihminen itse.

Näistä tuntemuksista huolimatta maalaan koko ajan vähintäänkin ajatuksissani. Rakennan maalauksistani digitaalisia kollaaseja, joita syydän Saatchin verkkogalleriaan siinä toivossa, että joku haluaisi ehkä joskus jonkun niistä seinälleen. Toivon myös, että saan palautetta ja kokisin sitä kautta olevani hengissä. Olen saanut muutamia seuraajia. Taiteilijoita Usasta ja Australiasta.

Hyvän kysymyksen heitti rakas ystäväni Hilkka eilen: onko sinun kuvillesi käyttöä? Onko niille käyttöä! Ei taida olla. Enkä yleensä mieti niitä tehdessäni niiden käyttökelpoisuutta, paitsi silloin kun käytän niitä graafisessa suunnittelussa. Mietin yleensä vain itseään prosessia, sitä miten saisin haettua tietyn värisävyn, miten löytäisin autenttisen käsivaraisen, vapisevan viivan. Miten kerrostaa seuraavaa kuva. Siitä elän. Hilkka antoi eilisen puhelinterapian jälkeen diagnoosin, tai ehkä ennemminkin prognoosin: tilanne ei kohdallani sittenkään ole mitenkään epätoivoinen. Vielä kun tuntuisi siltä!

Aina välillä yritän siirtää syitä ja seurauksia myös Vesannolle muuttoon liittyen. Vaikka niin ei pitäisi tehdä. Kyllä tänne muutto on työtilanteeseeni kuitenkin paljon vaikuttanut. Ensiksikin minulle kerrottiin, että on syytä pudottaa taksoja. Pudotin melkein 50 % Jyväskylän ajoista. Auttoiko se. No ei. Asiakkaat ovat yleensä muualta.

Vesannon Kotiseutuyhdistys on pitänyt minua hengissä. Kiitos siitä heille. Kohta alankin suunnitella mediakorttia kesän Vesanto-lehdelle. Siitä tulee mielenkiintoinen projekti taas. Lehti keskittyy vanhoihin koneisiin ja työkaluihin. Lehti on kuuleman Vesannon Värkit. Horonkylän värkit. Ja Oinaskylän.

Vesanto muuttuu kohta huomattavasti mukavammaksi paikaksi. Voimme korkata mökkikauden. Mökki on parasta mitä ihmisellä voi olla. Sitä ei kukaan (ehkä) vie pois. Eikä värejä, joita on varastossa aika paljon. Tilasin eilen velaksi lisää. Riittämään koko kesäksi!

Viime aikoina on ollut paljon asioita, joista en ole jaksanut kirjoittaa. Suruprosessi prosessoituu taustalla kaiken aikaa. Tunteet kulkevat tasaisen epätasaista vuoristorataa edelleenkin. Ehkä ajoittaista tyyneyttäkin on havaittavissa. Ainakin suremiseen turhautumista.

On menossa se aika, kun yleensä soitan kirjanpitäjälle kysyäkseni, miten olisi helpointa lopettaa kannattamaton yritystoiminta eli yrittämisen harrastaminen. Kirjanpitäjä vastaa yleensä, että olet soittanut joka kevät tähän aikaan. Kuutenatoista keväänä. Toinen vuoden soitto tapahtuu kesän lähentyessä loppuaan.

On todellakin turhauttavaa todeta jatkuvasti olevansa yrittäjänä luuseri. Erityisesti henkilön, joka on olevinaan oman elämänsä sankari ja Sarasvuonsa lukenut. Viisas ei tekisi näin paljon ollakseen näin köyhä. Kääntäen: olen tyhmä. Mutta en ole vielä keksinyt mitään muutakaan tilalle. Kuuskymppisen kun on turha kysellä töitä itsensä ulkopuolelta. Sairaseläkkeelle ei näin vähillä rempoilla pääse. Tosin paljon ei tarvitsisi feikata, että menisin täydestä mielenterveyspotilaana. Mieluummin näyttelen kuitenkin mielenterveempää kuin mielensairaampaa! Joskus menen seurassanne täydestä kuin väärä raha.

Yrittämisen harrastamisen voi kääntää myönteisemmäksi ilmaisulla: harrastukset maksavat. Ja että toki maksan mielelläni melkoiset summat siitä, että saan tehdä sitä mitä haluan. No keleentananttu. Kun en taida enää haluta tehdä puhtaaksipiirtämistä, elättääkseni itseni omilla viivoillani. Toisinsanoen en jaksa toisella työllä pitää yllä toista. Omien viivojen piirtäminen on keino säilyä hengissä tänä päivänä. Tässä kohtaa sanoo taas viisas munkkiveljeni, että luovuta. Älä taistele vastaan. Anna mennä ja luota Korkeimman johdatukseen. Joku muistuttaa myös, että tästäkin aiheesta olemme keskustelleet uskomattoman useasti.

Se, että tarpeeksi ketuttaa, hatuttaa ja vetuttaa tarkoittaa muutoshalukkuutta. Hallitun muutoksen ohjeet, kun vielä jostakin saisin. Näillä mennään kuitenkin nyt kohti seuraavaa katastrofia, joka marssijärjestyksen tahdittaa kyselemättä sen hallittavuutta tai hallitsemattomuutta. Rankemman jälkeen. Nyt siis pelkkää toivotonta oireilua, johon nunnasiskoni sanoisi, että jos et tiedä mitä tehdä, niin älä tee mitään. Jääräpäänä en osaa myöskään ottaa vastaan viisaita neuvoja. Enkä tilaisuuksista vaareja.

Pieni hetki vielä täällä. Ja joku estää lopettamasta tekemistä. Joku pitää yhäkin mielekkäämpänä tekemistä kuin tekemättä jättämistä. Joku minussa yhäkin luulee, että olen hyvä ammatissani, että raakille olisi kuitenkin vielä jossakin määrin käyttöä. Että jossakin tätä hampaatonta mummoa vielä voitaisiin tarvita. Tai ehkä sittenkin vain luulen niin. Olo on kuin työkaluvaraston seinällä roikkuvalla ruosteisella, teroittamattomalla pokasahalla. Sitäkin saatetaan vielä joskus tarvita.

Kaikesta huolimatta on hirveä vimma tehdä kuvia. Tunne, että kuvat on kohta tehty, että ainakin keskeneräiset olisi vielä saatava valmiiksi. Mitään muuta en haluaisi kuin piirtää, maalata, käsitellä kuvaa. Unohtaa ihan kaikki muu. Maailman sodat ja kuolema. Se omakin.  Ei, en minä juo viinaa. Enkä käytä huumeita. Olen nalkissa kuvalliseen ilmaisuun. Ilman sitä olisin hengetön.

Henki elää vielä. Raamit ovat ruosteessa, mutta henki värittää harmaata.

Kahden viikon kuntoutus- ja työloma Fuerteventuralla teki hyvää fyysiselle kunnolle. Kävelin saarella enemmän kuin kotimaassa vuosiin. Vaan ei tullut tuo tavaksi, joksi sen kyllä toivoisin tulevan. Kävelemisen, itsen hoitamisen ja yleensäkin vastuun kantamisen omasta hyvinvoinnista. Samalla se on vastuun kantamista myös läheisistä. Happinaamari ensin itselle, ja sitten vasta vieressä istuvalle. Minusta ei ole kielteisenä ja kituliaana kenellekään iloa.

Miikan kuolemasta on parin päivän päästä seitsemän kuukautta. Joulu on tulossa. Ensimmäinen joulu ilman häntä. Ilman häntä täällä. Maan päällä.  Niin kovasti haluaisin uskoa, ja osittain uskonkin, että hän ei ole kokonaan poissa, vaan tässä mukana hyörinnässä. Eilen tunsin ensimmäistä kertaa suoranaista läsnäoloa. Että poika piipahti kylässä. Toisaalta ihmisen tunne voi olla niin voimakas, että se realisoituu. Tulee konkreettiseksi. Kuollut henkilö henkenä vierelle.

Eilen tein myös päätöksen olla lähtemättä Tiimimestarit-valmennukseen. Se tuntui luopumiselta. Tai ehkä enemmänkin luovuttamiselta. Kaipaan vahvempaa sisäistä varmuutta siitä, miten haluan lopun elämäni viettää. Loppuelämän ensimmäinen päivä on nyt. Ja NYT on aina. En haluaisi sitä haaskata stressaamiseen, yli resurssien toimimiseen, enkä myöskään alisuorittamiseen. Olotilaan, missä ei ilmene enää uuden oppimista tai kehittymistä edes jollakin alueella elämässä. Fyysisesti tapahtuu rappeutumista, liikettä sekin. Henkisesti ehkä myös, sitä ei kuitenkaan itse niin helposti havaitse. Lienee siunauksellistakin se.

Ainoa asia mistä yhäkin olen hyvin varma: kuvia haluan tehdä. Käsin ja koneella. Analogisesti ja digitaalisesti. Yhdessä haluan työskennellä myös. Erilaisissa tiimeissä. Muutiimi on jo. Venäjän tiimistä en ole vieläkään varma, ja Venäjän pallo on minulla nyt. Heitänkö sen takaisin siten, että helmikuussa on ensimmäinen tapaaminen, vai siirränkö tulevaisuuteen, vai kieltäydynkö kunniasta. Vetäytyisinkö. Luovuttaisinko. Luopuisinko. Mitä tulisi tilalle, jos luovun. Mitä oikeasti tahdon. En tiedä.

Ainoa oikea vastaus tällä hetkellä hyvin moneen kysymykseen on EN TIEDÄ.

Teen Miikan lapsille voimakuvia. Lisään kuviin näkymättömän tason rakastavia lauseita. Että he voimaantuisivat, eheytyisivät ja kasvaisivat tasapainoisiksi aikuisiksi. Minulle mummon rooli on vähemmän perinteinen. En osaa kutoa sukkia, en laittaa edes kunnon ruokaa, mutta osaan tehdä heille kuvia ja ottaa heistä niitä. Sen on riitettävä. Oma mummoni oli perinteikkäämpi. Hänen kanssaan sain kokea monia ihania asioita: käydä navettahommissa, lypsää lehmää, laittaa kanoille ruokaa. Tepastella niityillä ja heinäpelloilla. Mummolassa oli kissoja. Hevonen. Elämiä opin rakastamaan siellä.

Haikea on mieli. Omaa lasta ikävöivä. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka olisi 40 -vuotias. Jossittelu, josta vähääkään ei ole hyötyä, kuljeskentelee – asioiden, mitä mahdollisesti olisin voinut tehdä – ympärillä. Jos olisin ollut joku toinen, olisin elänyt ja tehnyt toisin. Eikä minulta olisi silloin ehkä kuollut oma lapsi ennen aikojaan.

Jos en jossittele! Niin kaikella on aikansa. Miikan aika oli täällä 38 vuotta. Se tuntuu samalla lakonisen kyyniseltä ja helpottavan rakastavan lohdulliselta. Meillä kaikilla on aikamme. Emme siitä itse päätä.

Toivon teille kaikille joulun rakkaudenhenkistä sanomaa, joka ei rajoittuisi vain muutamaan hassuun tuntiin, vaan jokaiseen nyt-hetkeen. Halataan rakkaitamme. He ovat tässä vielä!

Viime talvena täällä samoissa maisemissa kävellessäni sopivasti upottavilla hiekoilla päätin, että haluan tänne toisenkin kerran. Jos vain mahdollista. Corralejon hiekkadyynit, suojeltu luonnonpuistoalue, on ihaninta kävelymaastoa kuluneille nivelilleni. Lisäksi tämän saaren värit ja karuus tuovat mieleen Jäämeren seutujen karuuden, sillä erotuksella, että pukeutua ei todellakaan tarvitse turkishaalariin.

Aiheuttaa aina itsessäni runsasta sisäistä ristivetoa, kun kaverit toivottavat hyvää lomaa. Siksi, että matkani eivät suinkaan ole lomaa, vaan työskentelyä toisenlaisissa olosuhteissa. Pimeimpänä aikana haluan kuvata ja maalata valossa. Edes pienen hetken. Jotta sitten jaksaisin puurtaa pimeässä.

Tähän kaksiviikkoiseen liittyy myös harras toive siitä, että saisin motivoiduttua itseni hoitamisen säännölliseksi ja sellaiseksi, että pystyisin yhä jatkamaan yrittäjänä. Itsen hoitaminen yrittäjälle on elintärkeää muutenkin. Saati sitten tilanteessani, missä olen ollut surun murtama ja miltei liikuntakyvytön sekä henkisesti että fyysisesti. Kaksi kuukautta sitten mietin vielä, onko minulla enää minkäänlaisia resursseja jatkaa yritystoimintaa, tai yleensäkään elämääni jotensakin terveen ja täysjärkisen kirjoissa. Pikku hiljaa on kuitenkin tullut pala palalta hiukan lisää voimaa. Uskoa. Toivoa. Toivoa siitä, että voisin tehdä jotakin järkeenkäyvää myös siten, että siitä voisi olla iloa muillekin kuin vain itselleni.

Vesanto-lehden taittaminen ihanan ja kannustavan tiimin kanssa oli ensimmäinen oikea työ, minkä tein Miikan kuoleman jälkeen täyspainoisesti. Siitä tuli hyvä mieli monessakin mielessä. Ensiksi siksi, että tiedostin sen kautta, että pystyn työskentelemään ja toiseksi siksi, että juuri tuon lehden tekeminen on niin täysillä omille juurille sisään ajamista. Kolmanneksi tiimi, jonka kanssa lehteä saan tehdä, on niin kannustavan ihana, että sekin luo uskoa tiimityöskentelyn uudelleen nousuun elämässäni. Kiitos Vesanto-tiimi! Ja erityiskiitos Muutiimi!

Venäjän digimediapajaa olemme rakentaneet Jelenojen (Petrova ja Wild) kanssa useita kuukausia taustalla. On ollut mukavaa soveltaa tuotekehittäjän työkaluja tässä projektissa. Kaiken aikaa on takaraivossa ollut myös epäily, onko minulla riittävästi resursseja toteuttaa hanke. Nyt, kun se näyttää tulevan päivä päivältä todemmaksi, motivoidunkin koko ajan lisää. Juuri tätähän halusin jo Creada-valmennuksen aikana – kansainvälistyä. Se ei mennyt ehkä ihan niin kuin silloin kaavailin, mutta aika paljon sinne päin. Lisämausteeksi on tullut tiimityöskentely, joka on aina myös tiimioppimista. Ja jos oikein haluan yleistää niin kaikkien ihmisten elämän kuuluisi olla tiimioppimisprosessi.

Jottei lomailu olisi ihan liian lokoisaa, olen lueskennellut muutaman alan kirjan täällä.

Russell Sarder Learning: steps to becoming a passionate lifelong learner

Michael Nir  Building Highly Effective Teams How to Transform Teams into Exceptionally Cohesive Professional Networks – a practical guide

Max Chafkin Design Crazy: Good Looks, Hot Tempers, and True Genius at Apple

Brian Davidson Mind Maps: Master Mind Mapping in Under 90 Minutes!

Luen näitä kirjoja myös siksi, että pähkäilen yhä lähteäkö vaiko eikö Tiimimestari-43 valmennukseen. Se kun olisi niin mahtava tapa kehittää Venäjän tiimin kautta omiakin valmennustaitoja. Mutta en sano tuohonkaan vielä mitään. Tarvitsisin kuitenkin koulutukseen rahaa muutaman tonnin. Valitettavasti minulla on tieto siitä, miten paljon enemmän ihminen oppii tai saa aikaiseksi tiimissä, mitä yksin.

Mukavuusvyöhyke minussa haluaisi nyt luovuttaa kaikista ylenpalttisen vaativista projekteista. Toinen puoleni, joka ei ole ennenkään juurikaan painoarvoa antanut helpoille ja mukaville ratkaisuille sanoo – anna palaa vaan. Ans kattoa mitä pääni päättää muutaman dyynikävelykilometrin jälkeen.

Olemme kuunnelleet äänikirjoina Johannes Linnankosken Pakolaiset ja Juhani Ahon Lastuja. Nämä ovat olleet niin meheviä kuunteltavia, että nyt vasta ymmärrän antaa arvoa esimerkiksi Johannes Linnankosken maisemakuvaukselle. Uskomattomia kirjailijoita meillä on. Äänikirja on suurinta herkkua mitä ihminen voi itselleen tarjota kynttilän valossa ja hyvässä seurassa. Ensinnäkin, ei tarvitse miettiä kaiken aikaa miten olisi ohjannut elokuvan erilailla, sillä ohjaus on ihan omassa päässä.

Nyt kuvaamaan.

Omituisinta tässä hetkessä on se, että tunteiden vuoristoradalleni on tupsahtanut hienon hieno, pikkiriikkisen pieni, palanen kiinnostusta johonkin isompaankin kuin omassa nurkassa kyhjöttämiseen. Olen iloinnut tietovuodoista, vakoiluista ja vakoilujen paljastumisista, Himasilmiöstä.

Se, että aikanaan liityin piraattipuolueen jäseneksi, oli kannanotto siitä, että kaiken pitäisi tapahtua avoimesti. Erityisesti julkisella sektorilla. Yksilön oma tarve omaan yksityisyyteensä on eri asia, ja sen pitääkin säilyä. Mutta kaikki se mitä tehdään julkisesti, pitää olla avointa. Kaiken tiedon pitää olla kaikille saatavilla. Tämä ei yhäkään toteudu tasavertaisesti kaikkien kansojen kesken, mutta sitä kohti – uskon vakaasti – olemme kuitenkin menossa. Avoimen koodin porukat tekevät työtä avoimuuden eteen. Nuorissa on niin paljon myös eteviä ja fiksuja kavereita, että ei meikäläisen ikäpolvessa ikinä. Kuin myös sitä toista puolta, oravanpyörästä pudonneita, syrjäytyneitä – toivottomia. Vastavoimien kärjet hiovat toisiaan ja demokratioissa kehitys on äärimmäisen hidasta. Ihmisen päässä siis.

En kuitenkaan ala mistään käymään debattia. Minusta ei yksinkertaisesti ole siihen. Olen tavallista tyhmempi ihminen, enkä tykkää edes analysoimisesta. Se vie useimmiten kärjen kokemukselta. Himasilmiö on minusta myös hyvin mielenkiintoinen, kukaan tuskin lukee – en minäkään ole kokonaan vielä lukenut – Kestävän kasvun mallia, vaan esittää todella asiantuntevia lausuntoja tai lainaa kriitikkoja, teilatakseen työn.

Olen niin naivi ja hyväuskoinen tyhmyri, että ilahdun suunnattomasti, jos joku vakavalla naamalla puhuu siitä, että pelkkä materia ja taloudellinen kasvu ei ole riittävää inhimillistä kehitystä, vaan että hyvinvointiin tarvitaan muutakin. Siitä MUUSTA olen erittäin kiinnostunut. Arvokas elämä. Se on niin hyvä otsikko, että siitä kannattaa maksaa paljon enemmänkin mitä Himaselle on maksettu. Tietysti tämänkin olisi pitänyt tapahtua täysin avoimesti.

Työrintamalla tapahtuu taittelua. Vesanto-lehden joulunumeroa väsäilen kasaan. Se on yksi mukavimmista töistä mitä graafisen suunnittelun yrittäjänä olen koskaan saanut tehdä. Ensinnäkin se tutustuttaa minut uudelleen synnyinseutuni lähihistoriaan ja toiseksi sen kautta näen tämän pienen kylän inhimillistä hyörinää. Kehdosta hautaa. Ovat muistokirjoitukset ja vauva-aukeama ja paljon muuta. Täällä kaikki on niin suloisen pientä, tosin ihan yhtä todellista kuin missä tahansa suuremmassakin mittakaavassa. Täällä on paljon myös parasta lääkettä kaikkeen – luontoa.

Olen hyvin kiitollinen nyt siitä, että juuri nyt – tänään – pystyn tekemään työtäni. Tähän asti on suru ollut niin kova, että ryhtyminenkin on ollut vaikeaa. Nyt koen helpotusta siitä, että saan ajatella asiakkaan tarpeita ja myös, ihanaa, olen saanut jo ajatelluksi jo muitakin ihmisiä! Kiitos tästä kuuluu maailmankaikkeuden runsauden sarvelle. Jumalaksi tätä toiset kutsuvat.