Kahden viikon kuntoutus- ja työloma Fuerteventuralla teki hyvää fyysiselle kunnolle. Kävelin saarella enemmän kuin kotimaassa vuosiin. Vaan ei tullut tuo tavaksi, joksi sen kyllä toivoisin tulevan. Kävelemisen, itsen hoitamisen ja yleensäkin vastuun kantamisen omasta hyvinvoinnista. Samalla se on vastuun kantamista myös läheisistä. Happinaamari ensin itselle, ja sitten vasta vieressä istuvalle. Minusta ei ole kielteisenä ja kituliaana kenellekään iloa.

Miikan kuolemasta on parin päivän päästä seitsemän kuukautta. Joulu on tulossa. Ensimmäinen joulu ilman häntä. Ilman häntä täällä. Maan päällä.  Niin kovasti haluaisin uskoa, ja osittain uskonkin, että hän ei ole kokonaan poissa, vaan tässä mukana hyörinnässä. Eilen tunsin ensimmäistä kertaa suoranaista läsnäoloa. Että poika piipahti kylässä. Toisaalta ihmisen tunne voi olla niin voimakas, että se realisoituu. Tulee konkreettiseksi. Kuollut henkilö henkenä vierelle.

Eilen tein myös päätöksen olla lähtemättä Tiimimestarit-valmennukseen. Se tuntui luopumiselta. Tai ehkä enemmänkin luovuttamiselta. Kaipaan vahvempaa sisäistä varmuutta siitä, miten haluan lopun elämäni viettää. Loppuelämän ensimmäinen päivä on nyt. Ja NYT on aina. En haluaisi sitä haaskata stressaamiseen, yli resurssien toimimiseen, enkä myöskään alisuorittamiseen. Olotilaan, missä ei ilmene enää uuden oppimista tai kehittymistä edes jollakin alueella elämässä. Fyysisesti tapahtuu rappeutumista, liikettä sekin. Henkisesti ehkä myös, sitä ei kuitenkaan itse niin helposti havaitse. Lienee siunauksellistakin se.

Ainoa asia mistä yhäkin olen hyvin varma: kuvia haluan tehdä. Käsin ja koneella. Analogisesti ja digitaalisesti. Yhdessä haluan työskennellä myös. Erilaisissa tiimeissä. Muutiimi on jo. Venäjän tiimistä en ole vieläkään varma, ja Venäjän pallo on minulla nyt. Heitänkö sen takaisin siten, että helmikuussa on ensimmäinen tapaaminen, vai siirränkö tulevaisuuteen, vai kieltäydynkö kunniasta. Vetäytyisinkö. Luovuttaisinko. Luopuisinko. Mitä tulisi tilalle, jos luovun. Mitä oikeasti tahdon. En tiedä.

Ainoa oikea vastaus tällä hetkellä hyvin moneen kysymykseen on EN TIEDÄ.

Teen Miikan lapsille voimakuvia. Lisään kuviin näkymättömän tason rakastavia lauseita. Että he voimaantuisivat, eheytyisivät ja kasvaisivat tasapainoisiksi aikuisiksi. Minulle mummon rooli on vähemmän perinteinen. En osaa kutoa sukkia, en laittaa edes kunnon ruokaa, mutta osaan tehdä heille kuvia ja ottaa heistä niitä. Sen on riitettävä. Oma mummoni oli perinteikkäämpi. Hänen kanssaan sain kokea monia ihania asioita: käydä navettahommissa, lypsää lehmää, laittaa kanoille ruokaa. Tepastella niityillä ja heinäpelloilla. Mummolassa oli kissoja. Hevonen. Elämiä opin rakastamaan siellä.

Haikea on mieli. Omaa lasta ikävöivä. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka olisi 40 -vuotias. Jossittelu, josta vähääkään ei ole hyötyä, kuljeskentelee – asioiden, mitä mahdollisesti olisin voinut tehdä – ympärillä. Jos olisin ollut joku toinen, olisin elänyt ja tehnyt toisin. Eikä minulta olisi silloin ehkä kuollut oma lapsi ennen aikojaan.

Jos en jossittele! Niin kaikella on aikansa. Miikan aika oli täällä 38 vuotta. Se tuntuu samalla lakonisen kyyniseltä ja helpottavan rakastavan lohdulliselta. Meillä kaikilla on aikamme. Emme siitä itse päätä.

Toivon teille kaikille joulun rakkaudenhenkistä sanomaa, joka ei rajoittuisi vain muutamaan hassuun tuntiin, vaan jokaiseen nyt-hetkeen. Halataan rakkaitamme. He ovat tässä vielä!