Uni-sarjoja en ole näihin saakka pystynyt jatkamaan. Venäjälle tehty sarja Avaruuden Uniin jäi viimeiseksi ennen Miikan kuolemaa. Nyt nämä uusimmat työt ovat jotakin uutta Uni-sarjaa. Kansion olen nimennyt Eläinunet, tai vaikkapa Eläinten Unet. Animal Dreams. Joka tapauksessa sarja on yhä edelleenkin uneksimista. Unet ovat minun, tai voivat ne olla sudenkin. Jokainen kuva kuvissa on oma ottama. Avaruudet olen nyt tehnyt myös itse, sillä en ole saanut uusiin kysymyksiini vastausta koskien Hubblen kuvastoa. Usalla ja Nasalla ovat isommat kuviot menossa. En uskalla suoraan avaruuskuvia käyttää enää edes taustoissa, sillä Copyright on sen verran iso jumala, että sitä on kumarrettava. Erityisesti jos tekee jotakin kaupallista.

Miksi paluu Uniin tapahtui suden kautta. En tiedä. Susi edustaa kuitenkin eläintä, johon ihmisellä on yleensä hyvin vahva tunnesuhde. On tai off. Itselleni eläin on Eläin. Ja jokaisella eläimellä, kuin myös ihmisellä, on oikeus elää omaa elämäänsä. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista, tai ehkä kuitenkin tikalla. Ymmärrän myös poromiestä, joka on harmistunut, kun susi ei ymmärrä, etteivät hänen poronsa olekaan tarkoitettu sudelle gurmeeksi. Kuitenkaan susi ei pahuuttaan syö kenenkään omaisuutta. Nälkäiselle sudelle kelpaa vaikka naapurin lammas.

Pitäisikö susikantaa rajoittaa vaiko eikö  -kannanotot saavat jäädä isompi päisille. Minulle susi on susi. Hyvin mielenkiintoinen eläin.

Suden lisäksi minua kiinnostavat tällä hetkellä erityisesti siivekkäät. Linnut, perhoset, liskot. Lohikäärmeet! Siiven anatomia. Lennon tekniikka. Kaikilla näillä kiinnostuksen kohteilla pääsen askeleen kauemmaksi arkitodellisuuden viheliäisyydestä. Karkaamaan syysmyteristä ja tuskatiloista. Häviämään savuksi veloista ja laskupinoista. Katoamaan. Tulemaan uutena kuvana ulos.

Tänään siitä on viisi kuukautta. Jotakin on muuttunut. Ikävä tulee useammin ja syvempänä. Epätoivo ja voimattomuus joka toinen päivä – keskimäärin. Joka toinen päivä jaksan tehdä jotakin ja olla takertumatta suruun. Joka kolmas päivä käyn ”ulkona” ja näen ihmisiä ja käyttäydyn kuin ”väärä raha”, eli olen melkein niin kuin mitään suurempaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Uutta on se, että olen alkanut tehdä valokuvapohjaisia Uni-sarjojen töitä. Erittäin uutta on se, että olen alkanut miettiä olisiko mahdollista kehittää jonnekin studio-olosuhteet kuvaukselle. Pimennettävä huone ja kunnon valaisimet. Ahvenisen koulu?

Ei niin uutta, mutta tavallista syvempää on myös epätoivo yrittäjyyden suhteen. Nyt olen tosissani katsellut mahdollisuuksia lopettaa yrittäjyys. Kuluja poistuisi valtava määrä. Tulot pienenisivät. Mutta eivät ne yhtään sen pienempiä olisi mitä nytkään. Luopuminen yrittämisestä kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä, paitsi että se voisi olla myös lisämasennuksen syy, sillä ammattitaitoni ei ole mihinkään kadonnut. Eikä myöskään tarve kehittyä ammatillisesti.  Mutta mikä on tekemisen muoto, joka tappaa hitaammin kuin yrittäjyys?

Kollegan kanssa tästä keskustelimme ja totesimme, että ainoa mitä aikuisen oikeasti puuttuu, ovat maksavat asiakkaat. Nyt niitä ei ole ollut. Kaikki pienet yrittäjät (=asiakkaani) ovat yhtä tiukilla. Raha ei liiku. Ei se pieninkään senttijono. Kaikki vedättävät. Yhtä köyttä hirteen. Media toitottaa kaiken aikaa: tästä ei nyt kertakaikkiaan tule mitään muuta kuin perikato. Oletpa ollut tohelo, kun saatoit maailman talouden tuhoon. Ihan kuin tämä lamaksi kutsuttu olisi jonkun tavan tallaajan aiheuttama.  Tästä syystä olen lakannut tilaamasta lehteä ja katsomasta uutisia. Luen ainoastaan ammattilehtiä. Opiskelen Lyndassa. Teen töitä silloin kun jaksan. Makaan, kun en jaksa.

Jos se lisääntyy, mistä koko ajan toitotetaan. Niin sanon, että runsauden hanat ovat avautuneet. Kaikkialla virtaa kasvu ja luovuus. Ihmiset voivat mahdottoman hyvin ja kehittyvät tuhatta ja sataa aina vaan paremmiksi. Rakkautta tulvii tuutin täydeltä joka soluun, aivan jokaiselle meistä. Runsautta on niin, että yli äyräitten se virtaa vahvistaen meitä kaikkia. Itsekin voin vallan mainiosti, vaikka vanhempi poikani päätti muuttaa toisiin sfääreihin. Onneksi tiedän, että hän voi siellä erinomaisesti. Hän on onnellinen siellä. Ajaa moottoripyörällä, pelaa pöytätennistä ja kalastelee.

Tänään hän olisi täyttänyt 39 vuotta. Kynttilät palavat kuvan edessä. On vaikea taas olla itkemättä koko aikaa. Ja tuntuu todellakin, että mielekkyys monelta asialta on poissa. Muitakin ongelmia on. Eikä vähäisin niistä ole tämä kuukausien kykenemättömyys asiakastyöhön ja siitä johtuva velkaantuminen. Mietin myös mitkä päässäni kulkevista ajatuksista ovat terveitä ja mitkä vähemmän. Mietin myös miten väsynyt ihminen voi olla. Onko normaalia olla joka toinen päivä suhteellisen normaalissa voimissa ja joka toinen päivä täysraakki.

Mietin myös, miksi täysraakki yhä tallustaa täällä, vaikka tiedän, että syitä on monia. Aavistelen myös, että on olemassa kirkkaita ja valoisia hetkiä ja useita syitä elää elämänsä loppuun saakka. Onnellisena tai surullisena. Niin vain on tehtävä – elettävä loppuun asti. Ehkä on myös laadukkaampaa elää tuntevasti kuin umpizombiena.

Mietin myös mitä uskallan tarjota Pietariin, ja että riittääkö minulla kompetenssi projektiin, joka tuntuu ainakin juuri nyt todella isolta. Toisaalta, jos tarjotaan tilaisuutta, niin siihen tulisi tarttua. Toisaalta onko järkeä tarttua tilaisuuteen, johon ei välttämättä ole edes voimia. Mutta kuka tulisi ja mittaisi voimani? Tietoni, taitoni, osaamiseni. Erityisesti kun kaikki, mitä olen opiskellutkin, on ollut käytöntöä, tekemistä, näyttökokeilla arvioitua osaamista. Teoriaakin sinne joukkoon on sekoittunut, mutta yleensä niin päin, että teoria on ollut tukena ja tekeminen opetusvälineenä. Kenelle todistan sen, että opettelisin vaikka svahilin, jos tarvitsisin sitä jossakin mielenkiintoisessa projektissa. Tarvitseeko olla todistaja, vai riittävätkö tekemisen jäljet.

Ikään kuin hurttina huumorina puhuin kaverille, että kamalinta mitä ihmiselle voisi sattua olisi duuni marraskuussa Murmanskissa. Pelkkä lauseen kirjoittaminen ahdistaa ja alkaa palella. Eilen kuitenkin huomasin surffailevani Murmanskin kotisivuilla ja etsiväni hotellihuoneita sieltä. Että sinne vaan päätä ja sormia työntämään, sinne minkä ajatteleminenkin ahdistaa ja aiheuttaa kylmiä väreitä. On toinen luontoni olla utelias siihen suuntaan, mikä eniten ahdistaa.

Pietari on sentään monilta osin sangen viehättäväkin metropoli. Ne venäläiset, jotka olen tavannut, ovat olleet erittäin sydämellisiä ja aivan suurenmoisen ihania. Silti Lontooseeen voisi olla helpompaa viedä projekti. Onhan siellä aakkosetkin kirjoitettu samalla tavalla. Toisaalta projekti viedään minimuodossa ja hiukan erilaisena ensin Rautalammille.

Projekteja tulee ja menee. En vain tiedä vielä, olenko niissä mukana vaiko enkö. Jos jättää tarttumatta tilaisuuteen tarkoittaa mitä? Luovuttamista ja luopumista. Eivät nekään niin pahoja asioita ole. On myös sanottu, että jos jostakin luopuu, tulee jotakin parempaa tilalle. Siis olisiko sittenkin Murmansk?

Elämäni ei ole yhtään sen helpompaa kuin ennenkään. Haasteita riittää. Ja tunteita. Surusta epätoivoon. Toivosta mitä hulluimpiin ideoihin. Aikamoista aadeehoodeetä. Tämän Miika oli perinyt. Tämänkin. Ja kaikki ne muutkin vaivat, joita olen potenut koko ikäni. Melkoisen läjän lääkkeitä vedän aamupuurolla. Moni olisi näillä vaivoilla eläkkeellä, mutta meikäläinen härkkii ja värkkii kaikenlaista, yleensä ihan joutavan päiväistä.

Haluaisinkohan eläkkeelle. Miika halusi eläkkeelle, eikä meistä kukaan tajunnut miten väsynyt hän todella oli. Mutta mitä se sellainen eläkkeellä oleminen on? Sitä, että jostakin tulee muutama satanen rahaa, eikä tarvitse maksaa tonnia kuukaudessa siitä, että saa tehdä työtä, jonka ensin on itselleen jostakin pyydystänyt.

Viikon äkkilähtö Mallorcan sisarsaarelle, pikkuruiselle Menorcalle, toimi kohtalaisen hyvänä breikkinä kaikkeen suruamiseen. Tosin sielläkin tuli itkua päivittäin lievästi, mutta vain yhtenä päivänä oli vaikeampaa sulkea hanoja. Se itku alkoi paikallisessa bussissa. Uskon, että sen laukaisi kovaääninen musiikki, sillä musiikki on aina liittynyt vahvasti Miikaan.

Se, että sopivan hintainen äkkilähtö persaukiselle oli juuri Menorca, osoittautui muullakin tavoin hedelmälliseksi. Koko saarihan on ensinnäkin Unescon luonnonsuojelukohde, niin sen lisäksi se on ulkoilmamuseo täynnä arkaaisia raunioita. Viittoja muinaisille kiviröykkiöille, tauloille – T:n muotoisille ehkäpä uhri- tai alttaripaikoille – on joka puolella. Sain mukavan kokoelman muinaistunnelmia näistä röykkiöistä tuleviin Arkaaisten Unien sarjan kuviini. On jo pitkään ollut mielessäni laajentaa sarjaa Pohjoismaiden ulkopuolelle. Välimeren maissa on useita herkullisia muinaiskohteita sekä kalliopiirroksia. Sisilia voisi olla seuraava kohde. Mitä eläimiä näihin tuleviin eurooppalaisiin muinaisuniin tulisi, sitäpä tässä sietää nyt miettiä. Ehkäpä apinoita, aaseja ja lohikäärmeitä. Minun kuvissani voi olla myös käärmelohia.

Lohdutukseksi olen lukenut pari kirjaa. Toinen niistä on amerikkalaisen aivokirurgin, Eben Alexanderin, omasta koomassa kokemastaan sielun matkasta kirjoittama teos: Proof of Heaven. Mielenkiintoista todeta miten tiedemies, joka on melkein fundamentalisti tieteen tekijä, muuttaakin käsitystään. Koomakokemuksensa jälkeen hän tulee siihen tulokseen, ettei tietoisuus häviäkään välttämättä kuolemassa, vaan osa siitä lähtee ihan omille teilleen. Tai osa tietoisuutta ei asusta ainakaan aivoissa. Hän vertaa kirjassa kokemustaan toisten NDE-kokemuksiin. ( Near Death Experience). Mukavaa ja lohduttavaa luettavaa.

Fundamentaalisuus, oli se sitten uskontoon tahi mihin tahansa ideologiaan perustuvaa, on aina kaiken kehityksen esteenä. On uskallettava ajatella yli. Lenneltävä mahdottomilta tuntuvissa sfääreissä, sillä useimmiten MAHDOTON ON VAIN VÄLIVAIHE. Tiukat ja tarkat totuudet ovat vain hetkiä seuraavien havaintojen edellä. Mikään ei pysy, mikään ei ole varmaa. Paitsi ehkä se. Vanhimmat scifitkin ovat ”virallista totta” eli NÄKYVÄÄ käytäntöä tänä päivänä. Ihmisten on uskallettava olla hulluja, jotta syntyisi uusia asioita.

Toinen kirja, hiukan vielä kesken, niin ikään kuoleman jälkeisestä ”elämästä” kertova James Van Praaghin Talking to heaven – on meedion välittämiä viestejä kuolleilta heidän omaisilleen. Meedion saamat viestit ovat niin sattuvia, että on vaikea uskoa kuoleman olevan mitään muuta kuin siirtymistä toiseen ulottuvuuteen. Oli sitten uskovainen tahi ei. Minua nämä kirjat ovat lohduttaneet juuri nyt kovasti. Toivon todellakin, että Miika kaahailee moottoripyörällä jossakin päin taivasta ja tapaa siellä vanhoja kavereitaan, jotka täältä ovat häntä ennen lähteneet. Hän saikin kokea surua monen ystävänsä aikaisesta lähdöstä. Ja tiedä vaikka, hän tulisi joskus kertomaan minulle miten taivaassa menee. Yrtänpä olla kuulolla.

Työrintamalla olen aktivoitunut. Sain aikaan jopa asiakaskirjeen, tosin siihen vielä muutama virhekin jäi. Sekä kirotusvihre, että muutaman linkin toimimattomuus. Semmoista se on, kun on yrityksessä yksin: ei ole kaksista kriitikkoa firmassa: julkisuuteen vilahtavat myös virheet ja mokat. Mutta yrityksemme on hyvin inhimillinen ja erehtyväinen muutenkin. Ettenkö sanoisi keskeneräinen. Toivoisin kuitenkin, että edelleenkin oppiva.

Pietariin päin ovat neuvottelut käynnissä. Sinne on rakentumassa monimediallinen poikkitaiteellinen ja -tieteellinen rysäys ( ei kahdella ässällä) vielä tuntemattamon otsikon alle. Tämä tietää minulle kovia opiskeluaikoja, sillä pitää kerrata Flash, Premier ja After Effects. Aaah, After Effects – sehän on valtavan ihana! Nam. En ole muistanut koko ohjelmaa pitkään aikaan.

Kanadalainen taideyrittäjien valmentaja Lezlie Davidson on tehnyt käymästämme skype-neuvottelusta audio/video-esityksen youtubeen. Hirveä ja syvä häpeä tuli tuosta Lezleyn kanssa käydystä koutsauksesta omasta kielitaidottomuudestani. Ego häpeää huonoa englannin kieltäni, erityisesti lausumistani. Tuutiitutöötituu. Siitä huolimatta olen ottanut Lezleyhinkin yhteyttä. Siitä huolimatta olen tullut ymmärretyksi ja eilen ottanut yhteyttä myös mielenterveysseuran toiminnanjohtajaan. Näin ollen ego saa tyytyä siihen, että minä sanon tuutiitutöötituu, jolla muuten saa kaksi teetä huoneeseen numero kolmekymmentä kaksi. Ymmärtäminen on viestinnän ydin. Lienee myös villakoiran.