Toinen teos mandala-sarjaan.
.
Muutama miete myös vedosten hinnoittelusta. Se kun on kuvan tahi minkä tahansa muittenkin tuotteiden tekijöiden ikuisuuskysymys. Miten paljon voi veloittaa teoksen kopiosta, jonka originaalin omistat. Erityisesti kun se on valmistettu monessa eri vaiheessa pitkän ajan kuluessa. Olen yrittänyt pähkäillä hiukan yhteen teokseen meneviä työtunteja, ohjelmien ja värien ynnä muiden kuluja. Olen maksanut vuosia kameroista ja objektiiveista, ohjelmista ja ohjelmien käyttämisen opettelusta. Olen niin ikään kuvannut vuosia, maalannut vuosia ja työstänyt materiaalia kokoon – vuosia. Yhteen teokseen näin laskettuna, olkoonkin että sitä voidaan vedostaa vaikkapa tuhat (sen kun näkis!) tulee monta työtuntia ja monenmoista työkalutuntia. Lisäksi suurin osa teoksista on kuitenkin täsmälleen samanlaiseksi originaaliksi mahdotonta toistaa muutoin kuin suoraan kopioimalla. Yksikään vesivärin jättämä jälki ei tule toistumaan täysin samanlaisena koskaan. Lisäksi kuluihin tulee myös vedostuskustannukset, postituskustannukset jne. Eli hinta koostuu hyvinkin monesta asiasta. Ja neljänkymmenen vuoden kokemuksesta tehdä kuvia. Kymmenen vuoden opiskelusta viestintää ja kantapääkoulua yrittäjänä kohta 15 vuotta. Ovatkohan teokset liian halpoja…
.
Yhä edelleenkin olen useimmiten ymmälläni omista motiiveistani tehdä visuaalista viestintää. Ehkä se on tarvetta tulla jollakin tasolla näkyväksi. Jalommassa muodossa se on tarvetta tuoda nähtäväksi ja jakoon asioita, joita itse näen ja paskimmassa ja alhaisimmassa tapauksessa se on egon tarvetta esittää narsistisesti: kyllä sitä osataan. Kaikkia noita ehkä. Sitten on olemassa se kumma sisäinen draivi, joka ajaa tekemään sellaistakin, mikä ei tuota rahallisesti. Ja joku vielä omituisempi himo haluta oppia jotakin uutta kaiken aikaa. Kehittää edes jotakin osaa itsessä, kun kroppa lahoaa ympäriltä. Osa syy voisi olla myös pakoa todellisuudesta, siitä jota kutsutaan pahaksi maailmaksi. Toisaalta en usko pahaan maailmaan, vaan jokaisen omaan ja omista asenteista koostuvaan maailmaan. Sitä saa mitä tilaa, valitettavasti ja onneksi.
.
Olkoon miten on. Varmaan hyvin monella lailla tämäkin asia makaa. Kun ei ole olemassakaan yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa tehdä mitään. Kepissäkin on molempien päiden välissä kepin mittainen välimatka. Matka lienee tärkeintä tässäkin, eikä suinkaan määränpää. Tai ehkä sittenkin kaikki ovat yhtä. Ja tässä toinen julkinen mandalani. Narsisti egoni tykkää kovasti näistä. Mutta niinhän se aina. Jollekulle saattaa ilmentyä silkkana skeidana, mutta suurimmalle osalle ei minuakaan saati sitten tekemisiäni ole olemassakaan.
.
Nyt fillarin selkään ja mökkisaunaa lämmittämään. Oleellista on mahtava syyspäivä.
Hyvät ajatukset sinulla. Niin, ja pitäähän vielä huomioida kaikki ytittämisen kulut… verot, alvit ymm.
Juuri näin Asta! Usein mietin myös sitä, että voiko sellaisesta ottaa rahaa mistä nauttii. On varmasti yleisesti suomalaisessa ydinjatkeessa sekin käsitys, että otsa hiessä ja tuskalla ja vaivalla pitää leipä ansaitseman. Eli työ jo sanana assosioituu johonkin hyvin tuskalliseen ja toisaalta myös sellaisen tuskan ja kärsimyksen tulokseksi, josta voi sitten jo hiukan ”vapauttavasti” veloittaakin. Työ tekee vapaaksi. Arbeit macht frei, vai miten se nyt menikään.
.
Jos ilosta tekee, jos halusta ja rakkaudesta, niin silloin ei tulisi puhua rahasta, vaan ehkä hiukan maksaa siitä, että näin julkisesti ilkee nautiskella elämästään.
.
Näinhän ne asiat eivät myöskään ole. Mutta tunnetasollani on häivähdyksiä tällaisista jäänteistä asenteita. Rahakinhan on vain energiaa, joka mahdollistaa paljon muutakin kuin katon pään päälle.
.
Iloa luomisen työhönne, kanssaluojat!
Mirja