Ensimmäisestä elokuuta lähtien olen ollut työkyvyttömyyseläkeläinen. Loppusuoran alkumetreillä ollaan.  Kyvyttömyys koskee lähinnä niitä asioita, joita yrittäjänä pitäisi tehdä paljon: markkinoida, markkinoida ja markkinoida. En jaksa. Enkä edes halua markkinoida ainakaan markkinointiviestintää, jollaista graafinen suunnittelija paljon tekee toisille yrittäjille. Pienet taitot ja taiteet ovat asia ihan erikseen. Erityisesti, jos niitä ei tarvitse anella hattu kourassa ympäriinsä.

Yrittäjä yhäkin olen. Toiminimi on tallella ja teen hyvin vähän, erittäin harvakseltaan, pieniä taittotöitä. Sen lisäksi maalailen, piirtelen, valokuvailen ja kirjoittelen kaikenlaista – pienimuotoisesti, vähäpätöisesti, yksinkertaisesti. Simppelille sopii simppeli. Ja välillä ehkä markkinoinkin: taidetta, taittoa ja näpertelyä. Kulttuuria Kyliin hankkeen kautta pääsen ehkä pitämään lyijykynäpiirtämisen peruskurssia kylille. Kansalaisopistolle tarjottuna kursseille ilmoittautui aina juuri sopivan vähän, jotta ne eivät päässeet alkamaan. Ehkä joitakin toisenlaisiakin luovuuden piiriin liittyviä kursseja hahmottuu. Tai sitten ei.

Haaveilen myös ateljeetilasta. Sellainen olisi ehkä Ahvenisen koululla. Yläkerran toisesta isosta luokasta 20 neliötä ja vesipiste. Enempään ei olisi varaa. Olisi kiva jättää työkalut jonnekin levälleen. Ja varastoida valmiit työt jonnekin.

Inventaariota teen. Kohta ovat kaikki Kelkkakujan kehykset ja kehystetyt näyttelyissä olleet myymättömät vedokset pitkin olohuonetta. Paljon kehyksiä, paljon kuvia, en tiedä mitä niille teen, mutta kehykset ehkä kerään talteen ja vedokset myös. Puutarhurin Unet saavat jäädä kehyksiin, vien ne ensi vuoden kesäkuussa Äänekoskelle Hoikkassaliin. Muista Uni-sarjoista tuskin pidän enää näyttelyjä. Näin kun sanoo, niin kohta on Arkaaisista ja Urbaaneista jossakin näyttely. Ei koskaan ei koskaata, sillä mistään ei voi tietää tarkkaan mitään. Suunnittelen silti jotakin, sillä periaatteella, että suunnitelmat saavat muuttua. Yllätykset ovat tervetulleita. Muutos ikuista. Ja minä kuolevainen.

Muutaman kerran olen turvottanut päätäni ahdistumalla vihapuheista, kiihkeistä mielipiteen vaihdoista ja todennut sitten, että tunteella suhtautuminen mielipiteisiin on vaarallista puuhaa. Ei sovi minulle. Tunteiden vallassa, päihteissä ja muuten vaan pelokkaina tapetaan. Kuka se sanoi, että pitää odotella yön yli. Mielipide perustuu yleensä oman tunteen pohjalle, ja oma tunne tulee ties mistä. Tunteen tuolla puolen on ihminen itse. Ihan hyvä sellaisenaan. Suorastaan loistava. Ihan jokainen meistä. Minäkin.

Minulla on paljon ihania huuhaaystäviä, ja muitakin itsensä ja tapojensa parantamisessa kilvoittelevia ihmisiä. Tässä harrastuksessa olen jälleen kerran nollapisteessä. Tapojaan toki kannataa muuttaa, sillä hyvin käyttäytyvä pärjää paremmin maailmassa. Mutta onko tapojensa parantaminen henkistä kehitystä? Kaikenmoista harhaa on sopivasti tarjolla ja rooliasuja monia. Elämäänsä voi paeta hyvin erivärisiin kuorrutuksiin ja rituaaleihin. Tarjolla on monimuotoisia pensaita mihin päänsä työntää. Koskaan en kuitenkaan pääse eroon siitä tosiasiasta, että minun on otettava vastaan tämä kaikki ihan tämmöisenään, enkä pakoon pääse sinisessa hatussa paremmin kuin punaisessakaan. Henkista kehitystä ei yksinkertaisesti ole, koska sitä ei tarvitse ollakaan. Henki meissä on täydellinen. Siihen ei voi ego puuttua millään muotoa.

Mitä sitten jää, jos ei voi kehittyä henkisesti? Kaikki se, mikä kuorien alla on. Se on enemmän kuin yksikään uskonto tai usko. Kun riisuu natsihakaristit ja kukkahatut päästä, jää jäljelle täydellinen. Ja tähänpä on hyvä lopettaa ja jatkaa värien kanssa lutraamista. Voikaahan kaikki erinomaisesti, mielipiteisiin, rotuun, ihon väriin, koulutukseen tai edes ajatuksiin katsomatta. Dna. ( = elämä on).

Edellisessä blogipäivityksessä mietin elämän ennalta-arvaamattomuutta ja sitä, miten pitäisi osata tarttua kuluvaan hetkeen. Klassinen carpe diem-ajattelu tulee hyvin kaukaa menneisyydestä, vaikka mindfulness on omalla tavallaan tuonut sen uudelleen esille. Suruaikana en ole kovin usein muistanut elämän ihania asioita, mutta olen kuitenkin. Olen muistanut silloin tällöin olla jopa kiitollinen kaikesta siitä, mitä yhä on. Onnellisuus ja kiitollisuus ovat valintoja, jotka voi tehdä vain itse.

Olen saanut itseni kiinni myös itse teosta: valittamasta milloin mitäkin, kipeää polvea, kantapäätä, niskaa. Huonoa säätä. Savolaista perusmyteryyttä, sitä että ei oikein uskalla iloitakaan, koska pelkää siitä koituvan harmia kanssaeläjille. Suvi Suhinoissa tapasin ihanan vesantolaisen nuoren tytön, joka kertoi kärsivänsä siitä, että hän perusluonteeltaan avoimena, sosiaalisena ja iloisena törmää usein savolaiseen, ei ehkä yhtään henkilökohtaiseksi tarkoitettuun, mutta silti jotenkin niin sietämättömän tunteettomaan vähäeleisyyteen. Joka tuntuu usein masentavalta, epäkohteliaalta, henkilökohtaiseksi tarkoitetulta ja kaiken innostuksen katkaisevalta. Mutta ei se ole henkilökohtaista, kyllä minä sen tiedän. Tähän kulttuuriin kuuluu vähäeleisyys. Ilosta ei yläpystyä hypitä. Palautetta ei anneta, jos ei ole ihan viimeinen pakko. Minun on toimittava toisin, en voi sille mitään, että välillä hihkututtaa ilosta, poletuttaa jalkaa kiukusta, tai hypityttää yläpystyä innosta. Toistaiseksi en edes halua oppia hillityille tavoille. Ehkä siksi, että en ole hillitty enkä hallittu.

Miten iloiseksi tulin tuosta tytöstä. Nythän täällä kasvaa uusi sukupolvi. Paitsi, että uusi sukupolvi muuttaa tietysti isompiin paikkoihin. Toivottavasti ovat sielläkin iloisia, avoimia ja vuorovaikutuksellisia. Ottavat toiset huomioon. Innostuvat ja luovat uutta yhdessä. On niin mukavaa, kun naama ei ole norsunpersuuksilla kaiken aikaa, ja että sanoo ihan ääneen jotakin jostakin, mikä saattaa peräti aiheuttaa iloa ja ihastusta. JIPPIJAIJEE. Elämä on aika usein hypetyksen arvoista ja täynnä innostukseen johtavia ihanuuksia. Ja suruun johtavia tosiseikkoja. Suru voi silti olla kaunista, ikävä rakkaudentäyteistä ja ilo voi piipahtaa kylään ihan milloin vain. Niin kuin meille, tulikin kuukautta aikaisempana yllätyksenä ystävämme John Washington Statesta Spokanesta, halattavaksi ja kieputeltavaksi ympäriinsä savolaisia maisemia. Käytimme häntä Lohimaassa ja Karhu-näyttelyssä, Riuttalan talonpoikaismuseossa, Olavinlinnassa, Vanhassa Porvoossa ja Suomenlinnassa tällä kertaa. Ja yhtään ei ehtinyt murehtia siinä välillä. Nauroimme hillittömästi minun huonolle kielitaidolleni. Josta parhaana esimerkkinä oli yritykseni kuvailla, miten Suomessa koulutetaan homekoiria. Ja äänsin dogin duckiksi… eli selitin silmät pyöreinä miten meillä koulutetaan täällä homeankkoja. John totesi vain, että suomalaiset ovat aika weird porukkaa. Niinpä.

Valittaisinko kylmästä. En tohdi. On hyvä keli arkistoida kuvia. Kaikki on avoinna joka suuntaan. Ei ole näyttelyjä varattuna eteenpäin. Teoksia tietysti olisi nytkin viedä vähän sinne sun tänne. Katsotaan nyt miten prosessi etenee.

Kuolemakielto on suvussa, vaikka jotkut ovat sitä rikkoneetkin jo. Mokomat. Äidin äkillinen tajunnan menetys ja portaissa kaatuminen herätti heti pelon, että nytkö taas, että ei ei ei, ihan vielä ainakaan. En jaksaisi, en kestäisi. Mutta kyselläänkö näissä asioissa omaisten mielipiteitä. Ei kysellä.

Äiti voi nyt kuitenkin kutakuinkin normaalisti. Epäselvää on yhä, mikä tajuttomuuden aiheutti. Varmuustoimenpiteitä on tehtävä. Uusittava oven lukko Kotimäessä sellaiseksi, että pääsee myös ulkoapäin avaimella sisään.  Hankittava turvahälytin tai vastaava. Koskaan ei voi tietää mitä yksin asuvalle vanhukselle voi sattua. On ollut puhetta myös siitä, että äiti muuttaisi kirkonkylälle raputtomaan asuntoon, mutta sitäkään ei voi kiirehtiä eikä tuputtaa. Muutoksien sisäistämiseen olisi hyvä saada aikaa. Tätä sopeutumsaikaa ei aina suoda. Hyvinkin äkillisesti tempaistaan läheisiä ja rakkaita pois. Sairauksia iskee salamoina kirkkailtakin taivailta ja on pakko muuttaa tottumuksiaan. Jotenkin pahimman pelkääminen on ydinjatkeessa. Toisinaan saa yllättyä myönteisesti tällä asenteella.

Elämä muistaa säikytellä hauraudestaan miltei jokainen päivä. Päivä voi olla viimeinen. Ei ole aikaa tuhlattavaksi joutavuuksiin. Riitelemiseen, kadehtimiseen, pitäisi-juttuihin tai edes murehtimiseen. Tosiasia on, että ihmisen osa on vanhentua, sairastua ja kuolla. Sitä ennen toki syntyä, vahvistua, lisääntyäkin ehkä. Elämä on oppimisprosessi, jossa olisi parasta tiedostaa mitä juuri nyt tapahtuu. Tällä hetkellä kesääntymistä, luonnon vihertymistä ja hyvin hidasta lämpenemistä. Odottelen maalien ja kangaspohjien levittämistä Käpälämäen rannassa. Murheenkin keskellä voi paistaa aurinko. Joku voi kävellä halattavaksi. Oman vajavaisuutensa, keskeneräisyytensä ja niin sanotut virheensäkin voi antaa anteeksi. Anteeksianto kaikelle ja kaikille. Elämä on.

Pojan haudalla kävimme. Poika ei ole siellä. En tiedä missä on. Ainakin minun sydämessäni. Ja monen muun. Siellä laulaa laulujaan. Bluesia enimmäkseen ja parempina päivinä rokkia. Kaksi vuotta ei ole pitkä aika niin läheisen kuolemasta. Vähän olen toipunut. Alan pikkuisen jo huolehtia omasta voinnistani. Olen käynyt salilla ja kävelemässä. Asioita, jotka eivät onnistuneet vuosi takaperin. Hiukan on alkanut myös valokuvaaminen kiinnostaa uudelleen.

Miikan tytär Iita ja poikaystävänsä Toni kävivät rannassa. Toivat mukanaan tyrnin ja mustaherukan taimia. Jotakin uutta sinnekin. Josko heidän lapsensa saisivat niistä mehua keitellä, tai ainakin rastaat popsia.

Vesannon näyttelystä ei ole juurikaan kuulunut. Siellä työni vielä perjantaihin asti notkuvat. Hiljaista on ollut. Kuten yleensäkin. Ei se hirveästi mieltä hivele, vaikka ei ole koskaan estänyt tekemistä jatkamastakaan. Näyttelyjä on pidettävä sen vuoksi, että en halua tehdä tätä pöytälaatikkoon enkä pelkästään itselleni. Mitä minä tuommoisella taulumäärällä tekisin. Kuvien tekeminen ei ole minulle päiväkirjan kirjoittamista, vaikka ehkä sitäkin. Se on ihan kaikille tekemistä ja jakamista. Säilytystilaa tuotoksille mietin taas. Ehkäpä noista tulee aikas jämy juhannuskokko. Iloa kaikille taiteesta!

Alkaa hahmottua jollakin tavalla, ei mitenkään selkeästi eikä terävästi, että viimeisten noin neljän vuoden aikana olen läpikäynyt runsaasti voimavaroja vievää prosessia. Näen nyt vasta, kahden vuoden jälkeen, miten pojan kuolema tai vaikkapa paluumuutto synnyinseuduille, on vaikuttanut. Elämäni suurimman tuskan läpikäyminen ja siitä toipuminen on tapahtunut hitaammin, mitä olin kuvitellut. Pääni ei toimi läheskään aina niin kuin oletan sen toimivan. Tunteet ja niiden käsittely tulevat jälkijunassa. Viiveellä.

Rikasta elämäni on ollut syvyyssuunnassa  – synkimmästä ahdistuksen ja tuskan kuilusta aina melkein euforiseen ja pökerryttävän huikaisevaan elämän kauneuden kokemiseen. Ja nämä tunteet – kuten eilen syöpää sairastavan ystäväni kanssa keskustelimme – eivät ihan hirveästi toisistaan edes poikkea. Muutama päivä pojan kuolemasta muistan ajatelleeni – tässä koen syvintä ja raskainta tuskaa mitä koskaan. Samalla tunsin miten kaikki on rauhallista ja tyyntä, että mitään ei ole poistunut, että kaikki – poikakin – on yhä tässä. Melkein kuulin hänen sanovan: äiti, ei ole mitään hätää – olen tässä.

Maallisemmalla saralla voin todeta, että yritysharrastus oli sekä kallis että kuluttava. Piti selvitä, pärjätä, myydä, markkinoida, olla esillä, hankkia tilaisuuksista vaareja, asiakkaita, ostajia. Opin 20 vuodessa uuden kielen, yrittäjäkielen ja markkinointijargonin. Opin aikomaan, tekemään suunnitelmia, aikatauluttamaan, tekemään budjetteja, säilyttämään kuitteja.

Bisnesslangi on alkanut viime vuosina särähtämään korvaan ja tuntua toisarvoiselta.  Samanlaiselta peikolta,  miltä se tuntui 20 vuotta aiemmin, kun vastentahtoisesti aloittelin yrittäjän uraani. Ura kuvaa hyvin yrittäjyyttä – se on itse luotava, apua saa toki pyytää, mutta omillaan on toimeen tultava ja vastuu kannettava kaikesta yksin. Myös silloin kun elämä mättää tuhannella turpaan. Minulle oli tullut tunne, että yrittäjyyttä on pakko harjoittaa hamaan hautaan, vaikka henki menisi ennen aikojaan tai ainakin siihen saakka, kun se menee. Ja ihan varmasti se menee, vaikka ei yrittäisi yhtään mitään. Kattoon syljeskennellessä saattaa mennä jopa vauhdikkaammin mitä mielekkäästi yrittäessä.

Eikä se ura etene, jos ei kerro eli markkinoi tekemisistään. Parasta markkinointia on tekemisensä jälki. Jos se ei riitä, niin turha runoilla. Paskaa on turha paketoida ruusupaperiin, ainakaan muualla kuin puutarha-alalla. Viime vuosina minulta on lähtenyt halu ja jaksaminen markkinoida. Niin kohderyhmät kuin heimotkin ovat olleet minulta hukassa, erityisesti Koti-Savoon muutettuani. Joku paikallisista yrittäjistä kysyikin, mitä tekee graafinen suunnittelija. No ei ainakaan mitään yrittäjyyteen liittyvää! Tulin olemaan vanhemmilleni enemmän läsnä, mökkiä lähempänä, puhtaaseen luontoon ja rauhaisaan satamaan, vaan mitä olin tullut tänne tekemään saadakseni elantoni – sitä en todellakaan tiennyt. Olisi ollut helpompaa muuttaa Lappeenrantaan – siellä sentään tiedetään yleisesti kissanpoikia pestävän! Lappeenrantaa pitääkin vielä miettiä….

Ei siinä mitään vikaa ole, että kertoo mitä tekee, mitä palvelua tarjoaa ja kenelle. Kunhan ei tarvitse myydä mitään omien arvojensa ulkopuolelta. Eikä valehdella. Isä minulle jo pienestä pitäen opetti: valehella ei sua! Aina ei kuitenkaan tiedosta, mikä on totta ja mikä pelkkää tunnetta, tai kulttuurin luomaa harhaa. Totuuteenkin on yhtä monta näkökulmaa kuin on sitä pohtivaa yksilöä.

”Onneksi” elämä sitten alkoi mäiskiä täysillä päin pläsiä, eli tuli kokemusta syvyysulottuvuudessa – rotkon syvyydestä taivaan korkeuteen – niin etteivät yrittäjyyden lonkerot enää niin hirveän tärkeiltä edes tuntuneet. Mikä lopulta on elämässä tärkeää? Muistan aika usein sanoneeni, että en voi jäädä eläkkeelle, että saappaat jalassa hautaan. En voi ottaa sairauslomaa. Pieni yrittäjämarttyyriuhri yhteiskunnallemme. Skål!

Viime kesän jälkeen olikin sitten pakko ottaa jo sairauslomaa, kun ei jaksanut enää kissaa sanoa. Piti sanoa pötköeläin. Ja kun olin sanonut pötköeläin, en muistanut enää mistä eläimestä olikaan ollut kyse. Romutuin. Väsähdin. Masennuin entisestään. Tulin epätoivoiseksi. Hymyttömäksi ja jalattomaksi. Näköalattomaksi. Kaikinpuolin raakiksi. Raak.

Nyt olen saanut päätöksen, että elokuun alusta olen eläkkeellä. Vähän vielä yrittäjäkin, mutta ihan vähän. Teen kuviani, jos huvittaa. Luulen huvittavan, sillä pitkään aikaan en juuri muusta tekemisestä ole iloa saanut kuin kuvan vääntämisestä.  Nyt ei ole pakko yrittää, markkinoida – paitsi, jos sitä oikein kovasti tahdon. Niinkin voi käydä. Minulla on myös ensimmäistä kertaa elämässäni taiteilija-apuraha: työkyvyttömyyseläke. Jihhaa! Kaikkihan senkin myytin tuntevat, että taiteella ei elä. Miksiköhän ei. Uskon, että siksi, että taiteilijan ammattia pidetään yhä edelleenkin jonakin muuna kuin yrittäjyytenä. Taiteilijat ovat kautta aikojen olleet eniten yrittäjiä ikinä.

Lopuksi markkinointilauseke:
Vesannon kirjastolla toukokuun ajan
Puutarhurin Unet – valokuvakollaaseja.

Kasvikuvistani, joita löytyi arkistoista läjiä. Olin ne sivuuttanut liian kauniina itsestäänselvyyksinä. Mutta onko mikään sitä? Olin melkein unohtanut miten kaunis on kukka. Olin melkein unohtanut koko kukan. Olen helposti sokeutuvaa lajiketta!

PS. Ai niin. Meillähän oli vaalitkin. Vihreille viisi lisäpaikkaa on minullekin voitto. Elän punavihreässä kuplassa ihan mielelläni, mutta näitten vaalien merkittävintä antia on ollut erinomainen keskustelu somen kuplauttavasta vaikutuksesta. Paljon kiitoksia Persujen nuoriso-osastolle tästä huomiosta. Jostakinhan Persut kannatuksensa saavat. Sitä sietää miettiä, esimerkiksi pohtimalla kysymyksiä: miten paljon on syrjäytyneitä, vähäosaisia, kaikesta irrallisia metsien miehiä ja naisia. Tyttöjä ja poikia. Työttömiä ja toivottomia. Pieniä henkihieverissä yrittäviä. Perkele!

Siinähän se räpistelee, omituinen elämisen pelko.
Juuttumus johonkin tahmaiseen,
jolle on moniakin nimiä: uupumuksesta masennukseen.
Mörkö se kumminkin on, iso ja musta, niin kuin se depisvideon koira.

Minne katosivat voima, energia, tarkoitus ja merkitys, tavoitteellisuus ja usko tulevaan?
Kirkkaat aikeet tulevaisuuden toiminnoista, halut, visiot ja toivo? Hassuja sanoja!
Vai ovatko ne olleetkin vain hukkaan heitettyä aikaa, haaskausta?
Osaisinpa vain hengitellä rauhassa sisään ja ulos.
Ja katsoa mitä käsi tekee ja mihin jalka astuu. Kuka tulee vastaan.

Voima on ehkä pitkään edessäni riippuneen pilven takana.
Räntäsateen ja kaiken loskan, märän, pimeän ja tuhruisen peittämä.
Marraskuusta maaliskuuhun sääpuntarina olemisen tukahduttama:
sen kovempi kolotus mitä syvempi matalapaine.
Pientä lämmintä föhniä välillä, lapsenlapsen katseessa, naurussa.

Muisti tekee kaikenlaista jäynää. Unohdan asioita, joita elämässäni on.
Erityisesti hyvä, kaunis ja runsas, unohtuvat.

Kaikki henkiset kirjoitukset, joita olen imenyt itseeni kymmenet vuodet,
ovat yhtä kaikki sitä samaa olleet, että ei ole kuin tämä hetki, joka
voi tuntua milloin miltäkin. Surulta, ilolta, ahdistukselta.
Tunnen mitä tahansa, on se vain ohimenevää tunnetta, palatakseen taas mennäkseen ohi.
Siitä huolimatta muistelen tulevaisuutta, teen synkkiä ennusteita.

Tätä hetkeä pääsee kepeästi karkuun sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.
Mitään carpe diem pakkoa ei ole.
Pois minusta krooninen mindfulness!
Nyt on aina ja minä siitä poissa. Paossa jossakin.
Suremassa tai fantasioimassa. Toivomassa ja haluamassa.
Tekemässä tilaa pettymyksille.

Ihan selvästi tässä kohtaa on murros ja kriisi. Taitekohta.
Siirtymäriitti. Kaste. Konfirmaatio. Kuoleman odotuksen alkaminen.
Loppusuora elämässä.
Miten loppusuoransa tai loppuvääränsä saisi elettyä niin,
ettei pelkohinsa läkähtyisi, haluihinsa hapantuisi.
Ettei toivoisi mahdottomia, ja unohtaisi kaikkea sitä mitä nyt on.
Juuri tällä hengen vedolla.
Loppuun asti on kuitenkin henkeä vedettävä.

Ja loppuuko se joku vielä kuolemaankaan?
Kehon mätänemiseen, sielun hajoamiseen, jälkiin joita on jättänyt?

Näitä ei todellakaan kannata jäädä miettimään. Isompipäisten hommia.
Alanpa värkätä jotakin. Ehkä pukkaa kuvaa, ehkä sanaa. Ehkä otatuttaa päikkärit.
Ehkä on pantava ruukkukukka uuteen multaan.

Kaiken paljouden ja runsauden keskellä negatiivinen – tyhjä tila – voi olla
myönteisempi kuin kielteinen nimensä. Ilman sitä, en havaitsisi täyteyttä.

18 vuotta yrittäjyyttä. Mitä lie ollut.
Kovaa työtä kalliiseen hintaan.
Hengen menettämistä. Toivon kadottamista.
Henkensä pitimiksi kittuuttamista.
Ja joskus jotakin hauskaakin.
Näin kaukaa katsottuna, enimmäkseen
itsensä höykyyttämistä jonkun – senkö
vuoksi, että on saanut tehdä työtä.
Oliko se sen arvoista.
Oliko.

Kuvittelin, että onhan se ihan pakko,
kun on kerta aloittanut, saada myös yritys pyörimään.
Ja onhan se ainakin ihan pakko, jotakin ihmisen tehdä.
Jos ei muuta, niin yrittää yrittää, toimia jotenkin, suorittaa.
Tulla hyväksytyksi edes tekemisen kautta.
Vaikka ei se niin ole, että ihmisen mitta ja arvo
olisi mitenkään tekemisissä, suorittamisissa, prenikoissa ja saavutuksissa.

Mitä silloin jää, kun ei odota mitään,
ei suunnittele mitään, ei halua mitään,
paitsi ehkä pikaista kuolemaa.
Helpotusta.

Joinakin  päivinä ilo käväisee kylässä.
Maalailee, ehkä piirtelee.
Järjestelee kuva-arkistoja.
Syytelee mukamas taideteoksiaan Saatchiin lojumaan.
(samahan se on missä ne bitit ovat, omalla vaiko Saatchin palvelimella)
Sijaistoimintoja.
Mukamas jotenkin parempi, kun edes joitakin pakkoliikkeitä.
Hajanaisia raajojen heilutuksia.

Jos ei ole yhtään mitään,
niin ei edes epätoivoa.
Hyvin kaikki on.
Järjestyksessä.

Ehkä voisi tehdä design-arkun.
Tosiasiahan on, että kohta sitä tarvitaan.
Tekisi jotakin tarpeellista, hyödyllistä.
Olisi sillä tavalla myös taloudellinen.
Säästyisi arkkurahat kuoppaanpanijoilta.

Isäni olisi osannut tehdä senkin, mutta hän halusi elää, vain elää.
Ja tehdä jotakin. Koko ajan.
Hänellä oli elämänhalu. Ei masennusta.
Ei tällaista viheliäistä päätä, joka näkee vain mustaa joka puolella.
Tai sokaistuu valkeista hangista silmänsä kipeiksi.

Äitini tekee jotakin koko ajan.
Ehkä enemmän nyt, kun isää ei ole.
Ikävä on tehtävä pois. Käsillä.
Jotakin kaunista. Tarpeellista.
Voi minun rakasta äitiäni.

Eilen katselin lumisia puita ja olin hetken haltioitunut.
Sitten tyhjyyden lumous.
Mitä järkeä on ensinkään elää.
Tehdäkseenkö ehkä jotakin.
Mitäköhän.

Pitäisi ehkä.
Tehdä Keiteleen näyttely.
Viedä se sinne helmikuun yhdeksäs.
Edellinen siellä kaksi viikkoa pojan kuoleman jälkeen.
En minä siitä mitään muista.
En ollut täällä, edes tajuissani.
Luulin vain, että on tehtävä, kun on luvannut.
Pysyä sanoissa, sopimuksissa.
Nyt vasta tajuan, että ei olisi ollut mikään pakko.
Silloin, sen enempää kuin nytkään.

Mitä sinne nyt veisi.
Jos nyt kuitenkin viemään alkaa.
Paljon on bittejä mistä valita, hiukkasia avaruudessa.
Katsookokaan niitä kukaan.
Että onko silloin väliäkään mitä vie, jos on viedäkseen.
Ketä jaksaa kiinnostaa. Kiinnostaako itseänikään.
En ole koskaan saanut selvää täällä, näissä paikoissa,
joihin olen näyttelyjä vienyt, että
katsooko niitä kukaan vai ovatko
ne yhtä tyhjän kanssa.
Tyhjyyden täytettä.
Yhdentekeviä hiukkasia.

Täytyisi, pitäisi, olisi tehtävä, suoritettava.
Aiottava. Suunniteltava. Sommiteltava. Järjesteltävä.

Ei taida jaksaa.
Antaa olla.

Jade Galleryn näyttely on nyt pystyssä. Avajaiset olivat lämminhenkiset ja vastaanotto mahtava. Leilan kanssa jäimme hyville mielin kokonaisuudesta, vaikka se onkin ahdettu tosi pieneen tilaan. Työmme ovat todella erilaisia, mutta se tarkoittaa myös sitä, että dynaamiikkaa löytyy. Samanlaisuus ei ole mitenkään tavoiteltavaakaan. Leilan kanssa on hyvä pitää näyttelyjä kahdestaan, koska meissä on juuri sopivasti erilaisuutta ja sopivasti yhteistä geeniperimää. Kun mietin tätiäni, Leilan äitiä, ja isääni – niin yhteistä heissä on estetiikan kaipuu ja käsin tekeminen. Noitten kaipuiden lisäksi minulla on kiinnostus myös tekniikkaan ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Jos en nyt ihan rakasta, niin ainakin tykkään kovasti, kaikenlaisesta tekniikasta – valokuvaamisesta ja kameroista, kuvien digitaalisesta manipuloimisesta – analogisen ja digitaalisen  yhdistelemisestä. Olen aina ollut coctailien tekijiä, vaikka alkoholipitoisista coctaileista olen luopunut noin 19 vuotta sitten. Kannattaa mennä Hesan reissulla kurkkaamaan Punavuorenkatu neloseen! Ja ostaakin saa. Omista teoksistani saa myös vedoksia.

Sairauslomasta huolimatta taittelen hissuksiin Vesanto-lehteä. Muutiimin tytöt ovat tehneet työn minulle tällä kertaa helpommaksi ja ilmoituksetkin ovat suurin osa jo kertaalleen tehtyjä.  Yritys on jäämässä todella pienelle volyymille ensi vuoden puolella. En enää maksa arvonlisäveroa enkä yelliä. Saan ansaita yrityksen kautta todella vähän. Mutta Vesanto-lehti siihen mahtuu ja oma taiteeni. Taiteella ansaitseminen kun ON TODELLA VÄHÄN. Myös pienten omakustanteiden taittoa jatkan. Hyvä uutinen niille, jotka nyt miettivät oman kirjansa kustantamista on se, että minun ei tarvitse pistää oman työni päälle 24 prosentin arvonlisäveroa.

Sairausloma, se joka olisi pitänyt ottaa jo heti Miikan kuoleman jälkeen, on nyt, ja se on pitkä. Olen hyvin uupunut ja palautuminen tästä kaikesta vie varmasti pitkään. Kauan taistelin myös Vesannolle muuttamisesta tulleita epämiellyttäviäkin asioita vastaan. Yritin olla positiivinen, mutta nyt, kun uskallan olla myös kiukkuinen joillekin asioille, alan ymmärtää miten isosta asiasta muutossakin oli kysymys. Ei muutto maalle, omille savolaisille juurille, ole todellakaan ollut ihan olankohautusjuttu. Koen savolaisen ilmapiirin hyvin erilaiseksi mitä esimerkiksi keskisuomalainen ilmapiiri on. Lisäksi olin juuri opiskellut useamman vuoden Tiimiakatemian mahtavia kursseja, joille ominaista on rakkaudellinen ja hyvin avoin ilmapiiri. Erityisen lämmittävää Tiimiakatemian koulutuksissa oli niillä syntynyt avoin ja luottamuksellinen palautteen antamisen kulttuuri. Savolainen ei puhu eikä pukahda. Jos ei sanota mitään, tarkoittaa se yleensä sitä, että ehkä kaikki saattaa olla ihan ookoo, tai sitten ei. Huu nous ja huu keörs!

Vesanto-valintaan liittyy tietysti paljon myönteisiä asioita, kuten se, että sain olla paljon rakasta isääni lähellä hänen viimeisinä aikoinaan. Ja toivottavasti voin olla myös äitini tukena hänen vanhuusvuosinaan. Vaikka tällä hetkellä hän voi itseäni paremmin.

Siperia opettaa. Tietäisinpä mitä tällä kertaa. Nöyrtymistä ainakin ja itsenäistymistä edelleenkin. Jos haluaa tehdä vaikkapa taidetta, niin ei siihen tarvitse kuusikymppisen enää lupaa kysyä keneltäkään. Sisäinen teinini kyllä kapinoi alvariinsa, potkii ulkoista mummoani ja piirtelee hävittömän kuvia seiniin.

Jouduin sitten nostamaan tassut pystyyn kaiken paineen ja uupumuksen keskellä. Yksinkertaisesti en enää jaksanut. Heinäkuussa pidin ihan oikeaa kesälomaa, jolta sitten en ole työelämään palannutkaan. Muutaman viikon pysähdyksen jälkeen huomasin, että en jaksa enää sellaisia asioita, joita koin aikaisemmin pakollisiksi jaksettaviksi. En jaksanut enää olla yrittäjä, joka huolehtii oman yrityksensä markkinoinnista ja hakee itselleen asiakkaita. Minun tapauksessa asiakkaat olisivat mahdollisesti toisia yrittäjiä, joille suunnittelisin markkinointiviestintää. Kiitos ei. En jaksa. Yhtään vähempää ei voisi kiinnostaa.

Viimeiset vuodet yrittäjyyteni on ollut koetuksella muutenkin. Tuoda yrityksensä Vesannolle on tehtävä impossible, vaikka ensin jotakin muutakin luulin. Niin yrittäjähenkinen en todellakaan ole, että pärjäisin työlläni Vesannolla!

Kuoppa on ollut syvä. Ja koira iso ja musta. Välillä en ole jaksanut enkä uskaltanut mennä ovesta ulos. Useisiin puhelinsoittoihin olen jättänyt vastaamatta. En ole jaksanut puhua. Sosiaaliset tilanteet eivät ole juurikaan houkutelleet. Voimia on ollut niin vähän, että pieninkin kanssaeläminen lajitovereiden kanssa on ollut lähes mahdotonta.

Mullan seassa, syvissä syövereissä on tullut tehtyä päätöksiä: ei enää stressiä enempää. Ei enää pakkoyrittäjyyttä. Yrittäminen sananakin on stressaava.

En tiedä miten kauan musta koira asuu meillä, mutta olen kokenut, että jos se lähteekin välillä hetkeksi pois – niin saapuu se kohta hiukan isompana ja painaa tassullaan nurkkaan. Pyrin olemaan sille armollinen: ole niin kauan kuin on tarvis, ja mene sitten kun siltä tuntuu. Herkkuja sille ei toki kannata antaa, sillä ei sen tästä enää tarvitse kasvaa. Mieluummin soisin kutistuvan sen. Mitä musta koira suoraan Siperiasta opettaa, mietin sitten kun jaksan.

Sivussa, mustan koiran kanssa, olen vedellyt muutamia mustia siveltimen vetoja. Niistä ja viime kesäisistä maalauksista kivelläni, olen yhdistellyt Helsingissä, Jade Galleryssä, serkkuni Leilan kanssa pidettävän näyttelymme noin viisitoista kuvaa. Kaikki on muuttunut kuvissanikin. Tavara ja ehkä merkityksetkin ovat vähentyneet. Kun on näin väsynyt, ei jaksa paljoa. Vaikka vähänkin voi joskus olla aivan liikaa.

Isän hautajaiset menivät hyvin hautajaisiksi. Ne olivat myös mukavat – hautajaisiksi.
Oli kiva nähdä serkkuja, lapsenlapsia. Kaikkia näitä, jotka elossa vielä ovat.

Eilinen meni melkein lepäillessä. Tuntuu, että unikaan ei riitä mistään.
Että nukkua voisi enemmän mitä työlaki sallii. Muutaman jutun jaksoin taittaa eilen Vesanto-lehteä.
Tänään lehden taitto jatkuu ja samalla muukin työelämä.

Äitienpäivä oli myös ensimmäinen ilman esikoista. 20. päivä tulee hänen kuolemastaan vuosi.

Hyvin tyhjä on olo.
Merkityksiä haen.
Mielekkyyttä tekemisille.
Mikä on kylliksi kiinnostavaa, että sitä jaksaisi tämän tyhjyyden keskellä tehdä.

Kaikki se mikä on pakollista.
Ja sitten taas viivoja ja värejä.
Silti minulla on paljon jäljellä rakkaita.

Hyvin rakkaita.

Isä lähti sitten kalaisammille vesille 12.4.2014 klo 13.45. Lopulta hänen ei tarvinnut virua sairaalassa 12 päivää pitempään. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat olleet enemmän tai vähemmän varpaillaan olemista isän kunnon vuoksi. On lähdetty välillä ambulanssilla, välillä taksilla ja viime kesänä vielä mopollakin. Viime kesä oli uskomattoman ihana isäni kunnon puolesta. Hän oli suurena tukena pojan menettämisen shokissa ja surutyössä, joka sekin jatkuu yhä.

Isän lähteminen oli luonnollisempaa ja armollisempaa kuin pojan. Minua lohdutti ajatus siitä, että inhimillinen kärsimys ei turhaan pitkittynyt, vaikka minulla onkin itsekkäänä ihmisenä häntä suunnaton ikävä. Mikään ei koskaan voi korvata isääni. Isän käden jälkiä on konkreettisestikin joka puolella niin paljon, että en voi koskaan häntä unohtaa. Minua lohduttaa myös ajatus, että poikani sai pappansa kaverikseen. He olivat toisilleen todella tärkeitä. Miika pelkäsi jo pitkään papan menettämistä.

Ei tämä silti liian helppoa ole.

Jostakin syystä työtilanne on kääntynyt paremmaksi, mitä edellisenä kertana bloggaillessani. Muistan syvän epätoivon vireen, joka vallitsi kaikki talvikuukaudet myös yrittämisen suhteen. Nyt on työtä. Ja ihme kyllä myös voimia tehdä sitä.

Isäni oli projektien mies. Aina oli kehitteillä jotakin. Viime kesänä mökin hellaremontti. Talvella Kotimäen ullakkoremontti, ja meidän tuulikaapissa on isän viime talvena tekemä kenkäteline. Käsillä tekeminen, ylipäätään jonkin tekeminen, on avain selviytymiseen surussakin. Siksi minun keittiön apupöydällä, missä yleensäkin leivotaan, makaa aina keskeneräinen maalaus. Käyn joka välissä vetämässä siihen lisää väriä.

Näinä päivinä ovat värit taas olleet suurena lohtuna. Värit ja viivat. Pähkäilen tuntitolkulla jotakin värisävyä. Viivan olemusta.

Ja jälleen tehdään Vesanto-lehteä. Nyt kesänumeroa. Mukavan tiimin kanssa.

Isälle lupasin pitää huolta äidistä. Se tarkoittaa, että pikku hiljaa on alettava tosi toimiin oman kunnon huollossa. Miikan kuoleman jälkeen on kunto rapistunut entisestään ja kiloja karttunut. Haluan tulla terveeksi. Tiedän, että äitini on pitkä-ikäistä ja sitkeää ”koko ajan projekti vireillä” -sukua. Täytämme tänä vuonna äidin kanssa yhteensä 140 vuotta. Äiti 80 ja minä 60. Vielä virtaa.