Kirjoittajalta admin

Pojan kuolemasta 2 vuotta, isän kuolemasta vuosi, omakin lähenee

Pojan kuolemasta 2 vuotta, isän kuolemasta vuosi, omakin lähenee

Kuolemakielto on suvussa, vaikka jotkut ovat sitä rikkoneetkin jo. Mokomat. Äidin äkillinen tajunnan menetys ja portaissa kaatuminen herätti heti pelon, että nytkö taas, että ei ei ei, ihan vielä ainakaan. En jaksaisi, en kestäisi. Mutta kyselläänkö näissä asioissa omaisten mielipiteitä. Ei kysellä.

Äiti voi nyt kuitenkin kutakuinkin normaalisti. Epäselvää on yhä, mikä tajuttomuuden aiheutti. Varmuustoimenpiteitä on tehtävä. Uusittava oven lukko Kotimäessä sellaiseksi, että pääsee myös ulkoapäin avaimella sisään.  Hankittava turvahälytin tai vastaava. Koskaan ei voi tietää mitä yksin asuvalle vanhukselle voi sattua. On ollut puhetta myös siitä, että äiti muuttaisi kirkonkylälle raputtomaan asuntoon, mutta sitäkään ei voi kiirehtiä eikä tuputtaa. Muutoksien sisäistämiseen olisi hyvä saada aikaa. Tätä sopeutumsaikaa ei aina suoda. Hyvinkin äkillisesti tempaistaan läheisiä ja rakkaita pois. Sairauksia iskee salamoina kirkkailtakin taivailta ja on pakko muuttaa tottumuksiaan. Jotenkin pahimman pelkääminen on ydinjatkeessa. Toisinaan saa yllättyä myönteisesti tällä asenteella.

Elämä muistaa säikytellä hauraudestaan miltei jokainen päivä. Päivä voi olla viimeinen. Ei ole aikaa tuhlattavaksi joutavuuksiin. Riitelemiseen, kadehtimiseen, pitäisi-juttuihin tai edes murehtimiseen. Tosiasia on, että ihmisen osa on vanhentua, sairastua ja kuolla. Sitä ennen toki syntyä, vahvistua, lisääntyäkin ehkä. Elämä on oppimisprosessi, jossa olisi parasta tiedostaa mitä juuri nyt tapahtuu. Tällä hetkellä kesääntymistä, luonnon vihertymistä ja hyvin hidasta lämpenemistä. Odottelen maalien ja kangaspohjien levittämistä Käpälämäen rannassa. Murheenkin keskellä voi paistaa aurinko. Joku voi kävellä halattavaksi. Oman vajavaisuutensa, keskeneräisyytensä ja niin sanotut virheensäkin voi antaa anteeksi. Anteeksianto kaikelle ja kaikille. Elämä on.

Pojan haudalla kävimme. Poika ei ole siellä. En tiedä missä on. Ainakin minun sydämessäni. Ja monen muun. Siellä laulaa laulujaan. Bluesia enimmäkseen ja parempina päivinä rokkia. Kaksi vuotta ei ole pitkä aika niin läheisen kuolemasta. Vähän olen toipunut. Alan pikkuisen jo huolehtia omasta voinnistani. Olen käynyt salilla ja kävelemässä. Asioita, jotka eivät onnistuneet vuosi takaperin. Hiukan on alkanut myös valokuvaaminen kiinnostaa uudelleen.

Miikan tytär Iita ja poikaystävänsä Toni kävivät rannassa. Toivat mukanaan tyrnin ja mustaherukan taimia. Jotakin uutta sinnekin. Josko heidän lapsensa saisivat niistä mehua keitellä, tai ainakin rastaat popsia.

Vesannon näyttelystä ei ole juurikaan kuulunut. Siellä työni vielä perjantaihin asti notkuvat. Hiljaista on ollut. Kuten yleensäkin. Ei se hirveästi mieltä hivele, vaikka ei ole koskaan estänyt tekemistä jatkamastakaan. Näyttelyjä on pidettävä sen vuoksi, että en halua tehdä tätä pöytälaatikkoon enkä pelkästään itselleni. Mitä minä tuommoisella taulumäärällä tekisin. Kuvien tekeminen ei ole minulle päiväkirjan kirjoittamista, vaikka ehkä sitäkin. Se on ihan kaikille tekemistä ja jakamista. Säilytystilaa tuotoksille mietin taas. Ehkäpä noista tulee aikas jämy juhannuskokko. Iloa kaikille taiteesta!

Taiteilijat – eniten yrittäjiä ikinä!

Taiteilijat – eniten yrittäjiä ikinä!

Alkaa hahmottua jollakin tavalla, ei mitenkään selkeästi eikä terävästi, että viimeisten noin neljän vuoden aikana olen läpikäynyt runsaasti voimavaroja vievää prosessia. Näen nyt vasta, kahden vuoden jälkeen, miten pojan kuolema tai vaikkapa paluumuutto synnyinseuduille, on vaikuttanut. Elämäni suurimman tuskan läpikäyminen ja siitä toipuminen on tapahtunut hitaammin, mitä olin kuvitellut. Pääni ei toimi läheskään aina niin kuin oletan sen toimivan. Tunteet ja niiden käsittely tulevat jälkijunassa. Viiveellä.

Rikasta elämäni on ollut syvyyssuunnassa  – synkimmästä ahdistuksen ja tuskan kuilusta aina melkein euforiseen ja pökerryttävän huikaisevaan elämän kauneuden kokemiseen. Ja nämä tunteet – kuten eilen syöpää sairastavan ystäväni kanssa keskustelimme – eivät ihan hirveästi toisistaan edes poikkea. Muutama päivä pojan kuolemasta muistan ajatelleeni – tässä koen syvintä ja raskainta tuskaa mitä koskaan. Samalla tunsin miten kaikki on rauhallista ja tyyntä, että mitään ei ole poistunut, että kaikki – poikakin – on yhä tässä. Melkein kuulin hänen sanovan: äiti, ei ole mitään hätää – olen tässä.

Maallisemmalla saralla voin todeta, että yritysharrastus oli sekä kallis että kuluttava. Piti selvitä, pärjätä, myydä, markkinoida, olla esillä, hankkia tilaisuuksista vaareja, asiakkaita, ostajia. Opin 20 vuodessa uuden kielen, yrittäjäkielen ja markkinointijargonin. Opin aikomaan, tekemään suunnitelmia, aikatauluttamaan, tekemään budjetteja, säilyttämään kuitteja.

Bisnesslangi on alkanut viime vuosina särähtämään korvaan ja tuntua toisarvoiselta.  Samanlaiselta peikolta,  miltä se tuntui 20 vuotta aiemmin, kun vastentahtoisesti aloittelin yrittäjän uraani. Ura kuvaa hyvin yrittäjyyttä – se on itse luotava, apua saa toki pyytää, mutta omillaan on toimeen tultava ja vastuu kannettava kaikesta yksin. Myös silloin kun elämä mättää tuhannella turpaan. Minulle oli tullut tunne, että yrittäjyyttä on pakko harjoittaa hamaan hautaan, vaikka henki menisi ennen aikojaan tai ainakin siihen saakka, kun se menee. Ja ihan varmasti se menee, vaikka ei yrittäisi yhtään mitään. Kattoon syljeskennellessä saattaa mennä jopa vauhdikkaammin mitä mielekkäästi yrittäessä.

Eikä se ura etene, jos ei kerro eli markkinoi tekemisistään. Parasta markkinointia on tekemisensä jälki. Jos se ei riitä, niin turha runoilla. Paskaa on turha paketoida ruusupaperiin, ainakaan muualla kuin puutarha-alalla. Viime vuosina minulta on lähtenyt halu ja jaksaminen markkinoida. Niin kohderyhmät kuin heimotkin ovat olleet minulta hukassa, erityisesti Koti-Savoon muutettuani. Joku paikallisista yrittäjistä kysyikin, mitä tekee graafinen suunnittelija. No ei ainakaan mitään yrittäjyyteen liittyvää! Tulin olemaan vanhemmilleni enemmän läsnä, mökkiä lähempänä, puhtaaseen luontoon ja rauhaisaan satamaan, vaan mitä olin tullut tänne tekemään saadakseni elantoni – sitä en todellakaan tiennyt. Olisi ollut helpompaa muuttaa Lappeenrantaan – siellä sentään tiedetään yleisesti kissanpoikia pestävän! Lappeenrantaa pitääkin vielä miettiä….

Ei siinä mitään vikaa ole, että kertoo mitä tekee, mitä palvelua tarjoaa ja kenelle. Kunhan ei tarvitse myydä mitään omien arvojensa ulkopuolelta. Eikä valehdella. Isä minulle jo pienestä pitäen opetti: valehella ei sua! Aina ei kuitenkaan tiedosta, mikä on totta ja mikä pelkkää tunnetta, tai kulttuurin luomaa harhaa. Totuuteenkin on yhtä monta näkökulmaa kuin on sitä pohtivaa yksilöä.

”Onneksi” elämä sitten alkoi mäiskiä täysillä päin pläsiä, eli tuli kokemusta syvyysulottuvuudessa – rotkon syvyydestä taivaan korkeuteen – niin etteivät yrittäjyyden lonkerot enää niin hirveän tärkeiltä edes tuntuneet. Mikä lopulta on elämässä tärkeää? Muistan aika usein sanoneeni, että en voi jäädä eläkkeelle, että saappaat jalassa hautaan. En voi ottaa sairauslomaa. Pieni yrittäjämarttyyriuhri yhteiskunnallemme. Skål!

Viime kesän jälkeen olikin sitten pakko ottaa jo sairauslomaa, kun ei jaksanut enää kissaa sanoa. Piti sanoa pötköeläin. Ja kun olin sanonut pötköeläin, en muistanut enää mistä eläimestä olikaan ollut kyse. Romutuin. Väsähdin. Masennuin entisestään. Tulin epätoivoiseksi. Hymyttömäksi ja jalattomaksi. Näköalattomaksi. Kaikinpuolin raakiksi. Raak.

Nyt olen saanut päätöksen, että elokuun alusta olen eläkkeellä. Vähän vielä yrittäjäkin, mutta ihan vähän. Teen kuviani, jos huvittaa. Luulen huvittavan, sillä pitkään aikaan en juuri muusta tekemisestä ole iloa saanut kuin kuvan vääntämisestä.  Nyt ei ole pakko yrittää, markkinoida – paitsi, jos sitä oikein kovasti tahdon. Niinkin voi käydä. Minulla on myös ensimmäistä kertaa elämässäni taiteilija-apuraha: työkyvyttömyyseläke. Jihhaa! Kaikkihan senkin myytin tuntevat, että taiteella ei elä. Miksiköhän ei. Uskon, että siksi, että taiteilijan ammattia pidetään yhä edelleenkin jonakin muuna kuin yrittäjyytenä. Taiteilijat ovat kautta aikojen olleet eniten yrittäjiä ikinä.

Lopuksi markkinointilauseke:
Vesannon kirjastolla toukokuun ajan
Puutarhurin Unet – valokuvakollaaseja.

 

Kasvikuvistani, joita löytyi arkistoista läjiä. Olin ne sivuuttanut liian kauniina itsestäänselvyyksinä. Mutta onko mikään sitä? Olin melkein unohtanut miten kaunis on kukka. Olin melkein unohtanut koko kukan. Olen helposti sokeutuvaa lajiketta!

PS. Ai niin. Meillähän oli vaalitkin. Vihreille viisi lisäpaikkaa on minullekin voitto. Elän punavihreässä kuplassa ihan mielelläni, mutta näitten vaalien merkittävintä antia on ollut erinomainen keskustelu somen kuplauttavasta vaikutuksesta. Paljon kiitoksia Persujen nuoriso-osastolle tästä huomiosta. Jostakinhan Persut kannatuksensa saavat. Sitä sietää miettiä, esimerkiksi pohtimalla kysymyksiä: miten paljon on syrjäytyneitä, vähäosaisia, kaikesta irrallisia metsien miehiä ja naisia. Tyttöjä ja poikia. Työttömiä ja toivottomia. Pieniä henkihieverissä yrittäviä. Perkele!

Tyhjän täyteistä runsautta

Tyhjän täyteistä runsautta


Siinähän se räpistelee, omituinen elämisen pelko.
Juuttumus johonkin tahmaiseen,
jolle on moniakin nimiä: uupumuksesta masennukseen.
Mörkö se kumminkin on, iso ja musta, niin kuin se depisvideon koira.

Minne katosivat voima, energia, tarkoitus ja merkitys, tavoitteellisuus ja usko tulevaan?
Kirkkaat aikeet tulevaisuuden toiminnoista, halut, visiot ja toivo? Hassuja sanoja!
Vai ovatko ne olleetkin vain hukkaan heitettyä aikaa, haaskausta?
Osaisinpa vain hengitellä rauhassa sisään ja ulos.
Ja katsoa mitä käsi tekee ja mihin jalka astuu. Kuka tulee vastaan.

Voima on ehkä pitkään edessäni riippuneen pilven takana.
Räntäsateen ja kaiken loskan, märän, pimeän ja tuhruisen peittämä.
Marraskuusta maaliskuuhun sääpuntarina olemisen tukahduttama:
sen kovempi kolotus mitä syvempi matalapaine.
Pientä lämmintä föhniä välillä, lapsenlapsen katseessa, naurussa.

Muisti tekee kaikenlaista jäynää. Unohdan asioita, joita elämässäni on.
Erityisesti hyvä, kaunis ja runsas, unohtuvat.

Kaikki henkiset kirjoitukset, joita olen imenyt itseeni kymmenet vuodet,
ovat yhtä kaikki sitä samaa olleet, että ei ole kuin tämä hetki, joka
voi tuntua milloin miltäkin. Surulta, ilolta, ahdistukselta.
Tunnen mitä tahansa, on se vain ohimenevää tunnetta, palatakseen taas mennäkseen ohi.
Siitä huolimatta muistelen tulevaisuutta, teen synkkiä ennusteita.

Tätä hetkeä pääsee kepeästi karkuun sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.
Mitään carpe diem pakkoa ei ole.
Pois minusta krooninen mindfulness!
Nyt on aina ja minä siitä poissa. Paossa jossakin.
Suremassa tai fantasioimassa. Toivomassa ja haluamassa.
Tekemässä tilaa pettymyksille.

Ihan selvästi tässä kohtaa on murros ja kriisi. Taitekohta.
Siirtymäriitti. Kaste. Konfirmaatio. Kuoleman odotuksen alkaminen.
Loppusuora elämässä.
Miten loppusuoransa tai loppuvääränsä saisi elettyä niin,
ettei pelkohinsa läkähtyisi, haluihinsa hapantuisi.
Ettei toivoisi mahdottomia, ja unohtaisi kaikkea sitä mitä nyt on.
Juuri tällä hengen vedolla.
Loppuun asti on kuitenkin henkeä vedettävä.

Ja loppuuko se joku vielä kuolemaankaan?
Kehon mätänemiseen, sielun hajoamiseen, jälkiin joita on jättänyt?

Näitä ei todellakaan kannata jäädä miettimään. Isompipäisten hommia.
Alanpa värkätä jotakin. Ehkä pukkaa kuvaa, ehkä sanaa. Ehkä otatuttaa päikkärit.
Ehkä on pantava ruukkukukka uuteen multaan.

Kaiken paljouden ja runsauden keskellä negatiivinen – tyhjä tila – voi olla
myönteisempi kuin kielteinen nimensä. Ilman sitä, en havaitsisi täyteyttä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tilinpäätös

Tilinpäätös

18 vuotta yrittäjyyttä. Mitä lie ollut.
Kovaa työtä kalliiseen hintaan.
Hengen menettämistä. Toivon kadottamista.
Henkensä pitimiksi kittuuttamista.
Ja joskus jotakin hauskaakin.
Näin kaukaa katsottuna, enimmäkseen
itsensä höykyyttämistä jonkun – senkö
vuoksi, että on saanut tehdä työtä.
Oliko se sen arvoista.
Oliko.

Kuvittelin, että onhan se ihan pakko,
kun on kerta aloittanut, saada myös yritys pyörimään.
Ja onhan se ainakin ihan pakko, jotakin ihmisen tehdä.
Jos ei muuta, niin yrittää yrittää, toimia jotenkin, suorittaa.
Tulla hyväksytyksi edes tekemisen kautta.
Vaikka ei se niin ole, että ihmisen mitta ja arvo
olisi mitenkään tekemisissä, suorittamisissa, prenikoissa ja saavutuksissa.

Mitä silloin jää, kun ei odota mitään,
ei suunnittele mitään, ei halua mitään,
paitsi ehkä pikaista kuolemaa.
Helpotusta.

Joinakin  päivinä ilo käväisee kylässä.
Maalailee, ehkä piirtelee.
Järjestelee kuva-arkistoja.
Syytelee mukamas taideteoksiaan Saatchiin lojumaan.
(samahan se on missä ne bitit ovat, omalla vaiko Saatchin palvelimella)
Sijaistoimintoja.
Mukamas jotenkin parempi, kun edes joitakin pakkoliikkeitä.
Hajanaisia raajojen heilutuksia.

Jos ei ole yhtään mitään,
niin ei edes epätoivoa.
Hyvin kaikki on.
Järjestyksessä.

Ehkä voisi tehdä design-arkun.
Tosiasiahan on, että kohta sitä tarvitaan.
Tekisi jotakin tarpeellista, hyödyllistä.
Olisi sillä tavalla myös taloudellinen.
Säästyisi arkkurahat kuoppaanpanijoilta.

Isäni olisi osannut tehdä senkin, mutta hän halusi elää, vain elää.
Ja tehdä jotakin. Koko ajan.
Hänellä oli elämänhalu. Ei masennusta.
Ei tällaista viheliäistä päätä, joka näkee vain mustaa joka puolella.
Tai sokaistuu valkeista hangista silmänsä kipeiksi.

Äitini tekee jotakin koko ajan.
Ehkä enemmän nyt, kun isää ei ole.
Ikävä on tehtävä pois. Käsillä.
Jotakin kaunista. Tarpeellista.
Voi minun rakasta äitiäni.

Eilen katselin lumisia puita ja olin hetken haltioitunut.
Sitten tyhjyyden lumous.
Mitä järkeä on ensinkään elää.
Tehdäkseenkö ehkä jotakin.
Mitäköhän.

Pitäisi ehkä.
Tehdä Keiteleen näyttely.
Viedä se sinne helmikuun yhdeksäs.
Edellinen siellä kaksi viikkoa pojan kuoleman jälkeen.
En minä siitä mitään muista.
En ollut täällä, edes tajuissani.
Luulin vain, että on tehtävä, kun on luvannut.
Pysyä sanoissa, sopimuksissa.
Nyt vasta tajuan, että ei olisi ollut mikään pakko.
Silloin, sen enempää kuin nytkään.

Mitä sinne nyt veisi.
Jos nyt kuitenkin viemään alkaa.
Paljon on bittejä mistä valita, hiukkasia avaruudessa.
Katsookokaan niitä kukaan.
Että onko silloin väliäkään mitä vie, jos on viedäkseen.
Ketä jaksaa kiinnostaa. Kiinnostaako itseänikään.
En ole koskaan saanut selvää täällä, näissä paikoissa,
joihin olen näyttelyjä vienyt, että
katsooko niitä kukaan vai ovatko
ne yhtä tyhjän kanssa.
Tyhjyyden täytettä.
Yhdentekeviä hiukkasia.

Täytyisi, pitäisi, olisi tehtävä, suoritettava.
Aiottava. Suunniteltava. Sommiteltava. Järjesteltävä.

Ei taida jaksaa.
Antaa olla.

 

 

Sisäinen teinini potkii ulkoista mummoani

Sisäinen teinini potkii ulkoista mummoani

Jade Galleryn näyttely on nyt pystyssä. Avajaiset olivat lämminhenkiset ja vastaanotto mahtava. Leilan kanssa jäimme hyville mielin kokonaisuudesta, vaikka se onkin ahdettu tosi pieneen tilaan. Työmme ovat todella erilaisia, mutta se tarkoittaa myös sitä, että dynaamiikkaa löytyy. Samanlaisuus ei ole mitenkään tavoiteltavaakaan. Leilan kanssa on hyvä pitää näyttelyjä kahdestaan, koska meissä on juuri sopivasti erilaisuutta ja sopivasti yhteistä geeniperimää. Kun mietin tätiäni, Leilan äitiä, ja isääni – niin yhteistä heissä on estetiikan kaipuu ja käsin tekeminen. Noitten kaipuiden lisäksi minulla on kiinnostus myös tekniikkaan ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Jos en nyt ihan rakasta, niin ainakin tykkään kovasti, kaikenlaisesta tekniikasta – valokuvaamisesta ja kameroista, kuvien digitaalisesta manipuloimisesta – analogisen ja digitaalisen  yhdistelemisestä. Olen aina ollut coctailien tekijiä, vaikka alkoholipitoisista coctaileista olen luopunut noin 19 vuotta sitten. Kannattaa mennä Hesan reissulla kurkkaamaan Punavuorenkatu neloseen! Ja ostaakin saa. Omista teoksistani saa myös vedoksia.

Sairauslomasta huolimatta taittelen hissuksiin Vesanto-lehteä. Muutiimin tytöt ovat tehneet työn minulle tällä kertaa helpommaksi ja ilmoituksetkin ovat suurin osa jo kertaalleen tehtyjä.  Yritys on jäämässä todella pienelle volyymille ensi vuoden puolella. En enää maksa arvonlisäveroa enkä yelliä. Saan ansaita yrityksen kautta todella vähän. Mutta Vesanto-lehti siihen mahtuu ja oma taiteeni. Taiteella ansaitseminen kun ON TODELLA VÄHÄN. Myös pienten omakustanteiden taittoa jatkan. Hyvä uutinen niille, jotka nyt miettivät oman kirjansa kustantamista on se, että minun ei tarvitse pistää oman työni päälle 24 prosentin arvonlisäveroa.

Sairausloma, se joka olisi pitänyt ottaa jo heti Miikan kuoleman jälkeen, on nyt, ja se on pitkä. Olen hyvin uupunut ja palautuminen tästä kaikesta vie varmasti pitkään. Kauan taistelin myös Vesannolle muuttamisesta tulleita epämiellyttäviäkin asioita vastaan. Yritin olla positiivinen, mutta nyt, kun uskallan olla myös kiukkuinen joillekin asioille, alan ymmärtää miten isosta asiasta muutossakin oli kysymys. Ei muutto maalle, omille savolaisille juurille, ole todellakaan ollut ihan olankohautusjuttu. Koen savolaisen ilmapiirin hyvin erilaiseksi mitä esimerkiksi keskisuomalainen ilmapiiri on. Lisäksi olin juuri opiskellut useamman vuoden Tiimiakatemian mahtavia kursseja, joille ominaista on rakkaudellinen ja hyvin avoin ilmapiiri. Erityisen lämmittävää Tiimiakatemian koulutuksissa oli niillä syntynyt avoin ja luottamuksellinen palautteen antamisen kulttuuri. Savolainen ei puhu eikä pukahda. Jos ei sanota mitään, tarkoittaa se yleensä sitä, että ehkä kaikki saattaa olla ihan ookoo, tai sitten ei. Huu nous ja huu keörs!

Vesanto-valintaan liittyy tietysti paljon myönteisiä asioita, kuten se, että sain olla paljon rakasta isääni lähellä hänen viimeisinä aikoinaan. Ja toivottavasti voin olla myös äitini tukena hänen vanhuusvuosinaan. Vaikka tällä hetkellä hän voi itseäni paremmin.

Siperia opettaa. Tietäisinpä mitä tällä kertaa. Nöyrtymistä ainakin ja itsenäistymistä edelleenkin. Jos haluaa tehdä vaikkapa taidetta, niin ei siihen tarvitse kuusikymppisen enää lupaa kysyä keneltäkään. Sisäinen teinini kyllä kapinoi alvariinsa, potkii ulkoista mummoani ja piirtelee hävittömän kuvia seiniin.

Poikaystävä ja serkku

 

Musta koira Siperiasta

Musta koira Siperiasta

Jouduin sitten nostamaan tassut pystyyn kaiken paineen ja uupumuksen keskellä. Yksinkertaisesti en enää jaksanut. Heinäkuussa pidin ihan oikeaa kesälomaa, jolta sitten en ole työelämään palannutkaan. Muutaman viikon pysähdyksen jälkeen huomasin, että en jaksa enää sellaisia asioita, joita koin aikaisemmin pakollisiksi jaksettaviksi. En jaksanut enää olla yrittäjä, joka huolehtii oman yrityksensä markkinoinnista ja hakee itselleen asiakkaita. Minun tapauksessa asiakkaat olisivat mahdollisesti toisia yrittäjiä, joille suunnittelisin markkinointiviestintää. Kiitos ei. En jaksa. Yhtään vähempää ei voisi kiinnostaa.

Viimeiset vuodet yrittäjyyteni on ollut koetuksella muutenkin. Tuoda yrityksensä Vesannolle on tehtävä impossible, vaikka ensin jotakin muutakin luulin. Niin yrittäjähenkinen en todellakaan ole, että pärjäisin työlläni Vesannolla!

Kuoppa on ollut syvä. Ja koira iso ja musta. Välillä en ole jaksanut enkä uskaltanut mennä ovesta ulos. Useisiin puhelinsoittoihin olen jättänyt vastaamatta. En ole jaksanut puhua. Sosiaaliset tilanteet eivät ole juurikaan houkutelleet. Voimia on ollut niin vähän, että pieninkin kanssaeläminen lajitovereiden kanssa on ollut lähes mahdotonta.

Mullan seassa, syvissä syövereissä on tullut tehtyä päätöksiä: ei enää stressiä enempää. Ei enää pakkoyrittäjyyttä. Yrittäminen sananakin on stressaava.

En tiedä miten kauan musta koira asuu meillä, mutta olen kokenut, että jos se lähteekin välillä hetkeksi pois – niin saapuu se kohta hiukan isompana ja painaa tassullaan nurkkaan. Pyrin olemaan sille armollinen: ole niin kauan kuin on tarvis, ja mene sitten kun siltä tuntuu. Herkkuja sille ei toki kannata antaa, sillä ei sen tästä enää tarvitse kasvaa. Mieluummin soisin kutistuvan sen. Mitä musta koira suoraan Siperiasta opettaa, mietin sitten kun jaksan.

Sivussa, mustan koiran kanssa, olen vedellyt muutamia mustia siveltimen vetoja. Niistä ja viime kesäisistä maalauksista kivelläni, olen yhdistellyt Helsingissä, Jade Galleryssä, serkkuni Leilan kanssa pidettävän näyttelymme noin viisitoista kuvaa. Kaikki on muuttunut kuvissanikin. Tavara ja ehkä merkityksetkin ovat vähentyneet. Kun on näin väsynyt, ei jaksa paljoa. Vaikka vähänkin voi joskus olla aivan liikaa.

 

Tyhjän täyteistä runsautta

Tyhjän täyteistä runsautta

Isän hautajaiset menivät hyvin hautajaisiksi. Ne olivat myös mukavat – hautajaisiksi.
Oli kiva nähdä serkkuja, lapsenlapsia. Kaikkia näitä, jotka elossa vielä ovat.

Eilinen meni melkein lepäillessä. Tuntuu, että unikaan ei riitä mistään.
Että nukkua voisi enemmän mitä työlaki sallii. Muutaman jutun jaksoin taittaa eilen Vesanto-lehteä.
Tänään lehden taitto jatkuu ja samalla muukin työelämä.

Äitienpäivä oli myös ensimmäinen ilman esikoista. 20. päivä tulee hänen kuolemastaan vuosi.

Hyvin tyhjä on olo.
Merkityksiä haen.
Mielekkyyttä tekemisille.
Mikä on kylliksi kiinnostavaa, että sitä jaksaisi tämän tyhjyyden keskellä tehdä.

Kaikki se mikä on pakollista.
Ja sitten taas viivoja ja värejä.
Silti minulla on paljon jäljellä rakkaita.

Hyvin rakkaita.

 

Isän vuoro lähteä

Isän vuoro lähteä

Isä lähti sitten kalaisammille vesille 12.4.2014 klo 13.45. Lopulta hänen ei tarvinnut virua sairaalassa 12 päivää pitempään. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat olleet enemmän tai vähemmän varpaillaan olemista isän kunnon vuoksi. On lähdetty välillä ambulanssilla, välillä taksilla ja viime kesänä vielä mopollakin. Viime kesä oli uskomattoman ihana isäni kunnon puolesta. Hän oli suurena tukena pojan menettämisen shokissa ja surutyössä, joka sekin jatkuu yhä.

Isän lähteminen oli luonnollisempaa ja armollisempaa kuin pojan. Minua lohdutti ajatus siitä, että inhimillinen kärsimys ei turhaan pitkittynyt, vaikka minulla onkin itsekkäänä ihmisenä häntä suunnaton ikävä. Mikään ei koskaan voi korvata isääni. Isän käden jälkiä on konkreettisestikin joka puolella niin paljon, että en voi koskaan häntä unohtaa. Minua lohduttaa myös ajatus, että poikani sai pappansa kaverikseen. He olivat toisilleen todella tärkeitä. Miika pelkäsi jo pitkään papan menettämistä.

Ei tämä silti liian helppoa ole.

Jostakin syystä työtilanne on kääntynyt paremmaksi, mitä edellisenä kertana bloggaillessani. Muistan syvän epätoivon vireen, joka vallitsi kaikki talvikuukaudet myös yrittämisen suhteen. Nyt on työtä. Ja ihme kyllä myös voimia tehdä sitä.

Isäni oli projektien mies. Aina oli kehitteillä jotakin. Viime kesänä mökin hellaremontti. Talvella Kotimäen ullakkoremontti, ja meidän tuulikaapissa on isän viime talvena tekemä kenkäteline. Käsillä tekeminen, ylipäätään jonkin tekeminen, on avain selviytymiseen surussakin. Siksi minun keittiön apupöydällä, missä yleensäkin leivotaan, makaa aina keskeneräinen maalaus. Käyn joka välissä vetämässä siihen lisää väriä.

Näinä päivinä ovat värit taas olleet suurena lohtuna. Värit ja viivat. Pähkäilen tuntitolkulla jotakin värisävyä. Viivan olemusta.

Ja jälleen tehdään Vesanto-lehteä. Nyt kesänumeroa. Mukavan tiimin kanssa.

Isälle lupasin pitää huolta äidistä. Se tarkoittaa, että pikku hiljaa on alettava tosi toimiin oman kunnon huollossa. Miikan kuoleman jälkeen on kunto rapistunut entisestään ja kiloja karttunut. Haluan tulla terveeksi. Tiedän, että äitini on pitkä-ikäistä ja sitkeää ”koko ajan projekti vireillä” -sukua. Täytämme tänä vuonna äidin kanssa yhteensä 140 vuotta. Äiti 80 ja minä 60. Vielä virtaa.

Tuskan lievitystä värein
Kipukohtia

Kipukohtia

Aivan liian helposti alan nähdä syitä ja seurauksia paikoissa ja teoissa. Ikään kuin olisi Vesannon vika se, että olen yrittäjänä konkurssin partaalla. Siitäkin huolimatta, että minulla on tälläkin hetkellä hyvin paljon erilaisia töitä alalta. Tosin useimmat asiakkaani ovat yhtä pieniä yrittäjiä mitä itsekin olen, ja siksi juuri heidänkin laskunsa jäävät usein maksamatta minulle päin. Olemme omituisessa kierteessä, jota kutsutaan  lamaksi. Muutenkin tämä suhdanneherkkyys, johon en koe itselläni koskaan olleen pienintäkään osuutta tahi arpaa, koskettaa aina kaikkia, ja eniten kärsivät kaikista pienimmät, surkeimmat, sairaimmat ja köyhimmät.

Huomaan tulleeni lähes paranoidiseksi. Odottelen vain pahinta. Läheisten kuolemia, katastrofeja ja pelkään, ihan oikeasti, maailmansotaa. Vähäisemmistäkin syistä on aloitettu todella isoja sotia. Tuhottu melkein kaikki. Ja jälleenrakennettu. Oikeassa olemisen tarve on todella suuri. Vain rohkeimmat uskaltavat olla myös väärässä.

Kipuilen tällä hetkellä myös isäni kipuja. Hänelle on aloitettu vahvat opiaatit. Miikan kuoleman jälkeen, puoliksi tosissani ja puoliksi hirtehishuumorilla sanoin isälle, että SINÄ ET NYT KYLLÄ KUOLE! Ja niin hän on kiltisti voinut olosuhteisiin nähden kohtuullisesti aina näihin päiviin saakka. Minulle niin rakas isäni kärsii nyt kovista kivuista. Tämä on monelle meistä tuttua – läheisen kärsimys!

Ei voi väittää, että elämä olisi mitenkään helppo nakki. Että kaikki sujuisi kuin Strömssöössä. Viime yönä unessa mallailin erilaisia kenkiä. Oli helmillä koristeltuja ja melkein lumikenkiä. Arvioin nähtävästi sitä, millaisissa kengissä voisin edetä. Valitsin mukavat, mutta rumat kengät. Elämä on. Rumaa ja käytännöllistä. Ei ihme, että janoan väriä ja kauneutta. Sitä tiedostaenkin mietin, miten tästä kaikesta voisi selvitä hiukan enemmän hengissä. Siten, että elämälle tulisi mielekkyyttä. Että oma mieli ei sairastuisi. Että en tulisi enää yhtään kielteisemmäksi, pelokkaammaksi ja turhautuneemmaksi. Tai kaikista pahinta – katkerammaksi. Koska nuo ominaisuudet ja tunnetilat eivät ole ihmiselle hyvästä. Ne tekisivät minusta ympäristömyrkyn.

Olen yrittänyt kovasti selviytyä lapsen menetyksestä. Olen yrittänyt elättää itseni ainakin omasta mielestäni kohtuullisella ammattitaidolla. Mutta elän mieheni työttömyyskorvauksella, joka ei todellakaan riitä yrityksen kuluja kattamaan. Olen jättänyt lääkärin tarjoamat sairauslomat ottamatta, että saisin edes joskus laskun laittaa. Ja jos lopetan yrityksen, niin mitä sitten? Kaikki muuttuisi entistäkin hankalammaksi. Olisi siis jaksettava kestää ja selviytyä yhä edelleenkin.

Mutta. Selviytyminen ei ole oikeaa elämää. Se on vain selviytymistä. Ajatus lakata yrittämästä selviytyä lohduttaa. Ei ihmisen tarvitse edes selviytyä. Voi olla myös selviytymättä. En tiedä onko tämä muutoshalukkuutta vaiko muutosvastarintaa. Ehkä se on ensimmäinen askel oikeasti luovuttamiseen. Asiasta kerrallaan luopumiseen. Pitää muistaa myös oma kuolevaisuutensa. Kohta tämä on ohi. Oli sitten selviytynyt tai ei, niin lopulta tämä loppuu. Tässäkin kohtaa lohduttaa teologiystäväni toteamus, että lopulta ei kukaan eikä mikään muu tuomitse kuin ihminen itse.

Näistä tuntemuksista huolimatta maalaan koko ajan vähintäänkin ajatuksissani. Rakennan maalauksistani digitaalisia kollaaseja, joita syydän Saatchin verkkogalleriaan siinä toivossa, että joku haluaisi ehkä joskus jonkun niistä seinälleen. Toivon myös, että saan palautetta ja kokisin sitä kautta olevani hengissä. Olen saanut muutamia seuraajia. Taiteilijoita Usasta ja Australiasta.

Hyvän kysymyksen heitti rakas ystäväni Hilkka eilen: onko sinun kuvillesi käyttöä? Onko niille käyttöä! Ei taida olla. Enkä yleensä mieti niitä tehdessäni niiden käyttökelpoisuutta, paitsi silloin kun käytän niitä graafisessa suunnittelussa. Mietin yleensä vain itseään prosessia, sitä miten saisin haettua tietyn värisävyn, miten löytäisin autenttisen käsivaraisen, vapisevan viivan. Miten kerrostaa seuraavaa kuva. Siitä elän. Hilkka antoi eilisen puhelinterapian jälkeen diagnoosin, tai ehkä ennemminkin prognoosin: tilanne ei kohdallani sittenkään ole mitenkään epätoivoinen. Vielä kun tuntuisi siltä!

Aina välillä yritän siirtää syitä ja seurauksia myös Vesannolle muuttoon liittyen. Vaikka niin ei pitäisi tehdä. Kyllä tänne muutto on työtilanteeseeni kuitenkin paljon vaikuttanut. Ensiksikin minulle kerrottiin, että on syytä pudottaa taksoja. Pudotin melkein 50 % Jyväskylän ajoista. Auttoiko se. No ei. Asiakkaat ovat yleensä muualta.

Vesannon Kotiseutuyhdistys on pitänyt minua hengissä. Kiitos siitä heille. Kohta alankin suunnitella mediakorttia kesän Vesanto-lehdelle. Siitä tulee mielenkiintoinen projekti taas. Lehti keskittyy vanhoihin koneisiin ja työkaluihin. Lehti on kuuleman Vesannon Värkit. Horonkylän värkit. Ja Oinaskylän.

Vesanto muuttuu kohta huomattavasti mukavammaksi paikaksi. Voimme korkata mökkikauden. Mökki on parasta mitä ihmisellä voi olla. Sitä ei kukaan (ehkä) vie pois. Eikä värejä, joita on varastossa aika paljon. Tilasin eilen velaksi lisää. Riittämään koko kesäksi!

 

Henki värittää harmaata

Henki värittää harmaata

Viime aikoina on ollut paljon asioita, joista en ole jaksanut kirjoittaa. Suruprosessi prosessoituu taustalla kaiken aikaa. Tunteet kulkevat tasaisen epätasaista vuoristorataa edelleenkin. Ehkä ajoittaista tyyneyttäkin on havaittavissa. Ainakin suremiseen turhautumista.

On menossa se aika, kun yleensä soitan kirjanpitäjälle kysyäkseni, miten olisi helpointa lopettaa kannattamaton yritystoiminta eli yrittämisen harrastaminen. Kirjanpitäjä vastaa yleensä, että olet soittanut joka kevät tähän aikaan. Kuutenatoista keväänä. Toinen vuoden soitto tapahtuu kesän lähentyessä loppuaan.

On todellakin turhauttavaa todeta jatkuvasti olevansa yrittäjänä luuseri. Erityisesti henkilön, joka on olevinaan oman elämänsä sankari ja Sarasvuonsa lukenut. Viisas ei tekisi näin paljon ollakseen näin köyhä. Kääntäen: olen tyhmä. Mutta en ole vielä keksinyt mitään muutakaan tilalle. Kuuskymppisen kun on turha kysellä töitä itsensä ulkopuolelta. Sairaseläkkeelle ei näin vähillä rempoilla pääse. Tosin paljon ei tarvitsisi feikata, että menisin täydestä mielenterveyspotilaana. Mieluummin näyttelen kuitenkin mielenterveempää kuin mielensairaampaa! Joskus menen seurassanne täydestä kuin väärä raha.

Yrittämisen harrastamisen voi kääntää myönteisemmäksi ilmaisulla: harrastukset maksavat. Ja että toki maksan mielelläni melkoiset summat siitä, että saan tehdä sitä mitä haluan. No keleentananttu. Kun en taida enää haluta tehdä puhtaaksipiirtämistä, elättääkseni itseni omilla viivoillani. Toisinsanoen en jaksa toisella työllä pitää yllä toista. Omien viivojen piirtäminen on keino säilyä hengissä tänä päivänä. Tässä kohtaa sanoo taas viisas munkkiveljeni, että luovuta. Älä taistele vastaan. Anna mennä ja luota Korkeimman johdatukseen. Joku muistuttaa myös, että tästäkin aiheesta olemme keskustelleet uskomattoman useasti.

Se, että tarpeeksi ketuttaa, hatuttaa ja vetuttaa tarkoittaa muutoshalukkuutta. Hallitun muutoksen ohjeet, kun vielä jostakin saisin. Näillä mennään kuitenkin nyt kohti seuraavaa katastrofia, joka marssijärjestyksen tahdittaa kyselemättä sen hallittavuutta tai hallitsemattomuutta. Rankemman jälkeen. Nyt siis pelkkää toivotonta oireilua, johon nunnasiskoni sanoisi, että jos et tiedä mitä tehdä, niin älä tee mitään. Jääräpäänä en osaa myöskään ottaa vastaan viisaita neuvoja. Enkä tilaisuuksista vaareja.

Pieni hetki vielä täällä. Ja joku estää lopettamasta tekemistä. Joku pitää yhäkin mielekkäämpänä tekemistä kuin tekemättä jättämistä. Joku minussa yhäkin luulee, että olen hyvä ammatissani, että raakille olisi kuitenkin vielä jossakin määrin käyttöä. Että jossakin tätä hampaatonta mummoa vielä voitaisiin tarvita. Tai ehkä sittenkin vain luulen niin. Olo on kuin työkaluvaraston seinällä roikkuvalla ruosteisella, teroittamattomalla pokasahalla. Sitäkin saatetaan vielä joskus tarvita.

Kaikesta huolimatta on hirveä vimma tehdä kuvia. Tunne, että kuvat on kohta tehty, että ainakin keskeneräiset olisi vielä saatava valmiiksi. Mitään muuta en haluaisi kuin piirtää, maalata, käsitellä kuvaa. Unohtaa ihan kaikki muu. Maailman sodat ja kuolema. Se omakin.  Ei, en minä juo viinaa. Enkä käytä huumeita. Olen nalkissa kuvalliseen ilmaisuun. Ilman sitä olisin hengetön.

Henki elää vielä. Raamit ovat ruosteessa, mutta henki värittää harmaata.

 

Theme: Overlay by Kaira Extra Text