Lupasin joillekin kavereilleni kirjoitella blogiin jo Venäjän matkan aikana, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Eikä myöskään paukkuja. Sillä ohjelma oli todella tiivis ja töitä paljon. Onneksi kova flunssa tuli vasta keikan jälkeen. Tällä kertaa kysymyksessä oli influenssa, sillä kuumetta oli monena päivänä yli 39. Tautia kesti yli viikon. Astma paheni. Sain kovat rohdot ja nyt henki taas kulkee. Mutta mehut ovat yhä jossakin muualla. Elämänvoima on mehustumassa. Kyllä se siitä. Kan kan kan, kannustan itseäni. Ja samalla vetelen vesivärikerroksen kerrallaan keittiön työpöydällä makaaville vesiväriteoksille. Olen aivan hurmaantunut vesiväriin, käsin tekemiseen ja koen manuaalisesta toiminnasta suurta autuaallista onnea. Pietarista sain lisää Pietarin Valkeita Öitä – eli maailman mukavimpia ja pehmeimpiä akvarellivärejä. Hunajapohjaisia.
Itsessään Venäjän reissu oli kuitenkin valtavan onnistunut ja aivan ihmeellinen kaikin tavoin. Vaikka olen matkustanut paljon, niin vähemmän Venäjälle ja minussa ilmenee asenteellisuutta ”venäläisyyttä” kohtaan. Asenteellisuuteni hävettää, sillä kaikki sujui ohjelman mukaisesti. Aikataulussa pysyttiin. Organisointi pelasi ja ennen kaikkea: sain kokea uskomatonta hyväksyntää ja arvostusta taiteeni tekemiselle. Juuri sille, mikä on itsellenikin tärkeintä ja rakkainta. Ja jolle en ole Suomen maassa koskaan vastaavaa kohtelua saanut, vaikka harvoin täälläkään on ihan turpiin vedelty, mitä nyt kuoliaaksi vaiettu. Ja pitkiä merkitseviä katseita luotu, joista voi päätellä, että ihan täysjärkisenä ei pidetä.
Venäjällä saamaani hypetykseen voisi vaikka tottua. Soisin, että jokainen taiteen tekijä saisi kokea edes kerran elämässään vastaavanlaista, sillä tuollahan mennään vuosia eteenpäin niukkapalautteisessa Savon maassa. Ja ah miten inspiroiva vaikutus sillä olikaan.
Eli kannustan sanomaan taiteilijaystävällesi muutaman mukavan ja rohkaisevan sanan hänen työstään. Näin saatat aiheuttaa valtavaa luomisen iloa ja virtanaan suoltuvia teoksia kaikkien iloksi. Mikä estää iloitsemasta omasta ja toisten luovuudesta. Kateusko. Vaiko se, että on varsin hankalaa keskittyä Suomen maassa yksistään taiteen tekemiseen. Miltei aina taiteilija joutuu tekemään jotakin muuta leipänsä eteen. Tiedän, että monet, jotka syvästä sydämestään luovat ominta taidetaan, kärsivät taloudellisista huolista ja vastaavasta ymmärtämättömyydestä – kuoliaaksi vaikenemisesta tai tappavasta kritiikistä. Ilman taidetta ja taiteilijoita ei kuitenkaan synny mitään muutakaan uutta maailmassa. Taiteilijat ovat aina olleet edelläkävijöitä, kauneuden ja ihmisarvoisen elämän luojia.
Luudan päältä lattialle minut pudotti kova tauti, liene ollut siperialainen, joka tuli ihan siitä kulttuurishokista, että oikeastiko – ihanko aikuisen oikeasti joku tykkää näin paljon minun tekemästäni taiteesta. Ehei, en ole tottunut koskaan saamaan juurikaan edes palautetta. En ole tottunut myöskään siihen, että minulle maksetaan ihan hyvin siitä, että teen juuri sitä mitä eniten rakastan. Nyt totuttelen taas taittamaan lehteä, eli tekemään leipää graafisena suunnittelijana.
Ehkä suurin oivallukseni koko projektista on ollut se, että koskaan emme tee mitään kuitenkaan turhaan. Minäkin olin tehnyt juuri niitä kuvia vuosia, joita he juuri nyt hakivat. Olin kehittänyt sarjaa avaruudesta ja toista muinaisuudesta. Tässä tapauksessa ne yhdistyivät. Sitähän he hakivat. Avaruutta nykyisessä ja muinaisessa taiteessa.
Koen olevani mummokummajainen syvällä Savon siimeksessä tehdessäni mediataidetta, missä miksaan kaikkia mahdollisia menetelmiä, digikuvaani, maalaustani, pysyvää ja liikkuvaa. Heille se oli niin iso juttu, että haluavat, että menen sitä heille opettamaan. Katsotaan millaisia jatkosuunnitelmia syntyy. Ideoita on. Mehut vaan yhä edelleenkin marjoina metsässä. Marjakausi on kuitenkin alkamassa.Vai lienekö korvasieni ensin maasta nousemassa. Viime kesänähän mökkimaalta, Astan kaatamien puitten juurilta, löytyikin korvasieniä.
RatioArt-gallerian näyttelymme avajaiset ovat 25.5. Junaliput on varattu. Hilkka lähtee mukaamme. Ihana ystävä. Eila ja Seppo ovat silloin molemmat Pietarissa. Ihanat ystävät.
Teossarja, joka lähti Pietarissa syntymään koostuu videosta ja ainakin neljästä still-kuvasta, missä teemana on Pohjoismaitten ja Siperian yhteinen kalliopiirrosaihe: hirvi. Käytin siperialaisten evenkkien legendaa Mainista, joka ajaa takaa kosmista hirveä – Khelgeniä – tappaaksen sen kerran vuorokaudessa. Tarina kertoo itse asiassa Otavasta. Ja vaikka Khelgen onkin hirvi, niin Otava on myös Ursa Major eli karhu. Niinpä, lähti jotakin pohjoismaitten, itse asiassa sirkumpolaarisen pallonpuoliskon tarustosta, liikenteeseen. Jotakin missä hirvi edustaa päivän synnyttäjää ja karhu päivän kuolemaa. Lienekkö niinkin, että kalliopiirroksista löytyy juuri siksi niin vähän karhuja, koska se symboloi kuolemaa, paljon hirviä, koska ne puolestaan edustavat elämää, ravintoa, päivää.
Näitä täällä mietin ja sitä, että Ves´anto kesälehti on työn alla taitettavana. Että parit nettisivut ovat myös työn alla ja pari muuta pienempää asiakastyötä. Niistä tulee leipä.
