Matkat ovat samalla myös matkoja itseen, eivät pelkästään matkoja paikkoihin kuvaamaan, tai niin kuin näin talvisaikaan – myös maalaamaan valossa. Koko elämä on kuin uni, joka koostuu henkilökohtaisesta symboliikasta, jollaisia väritkin pitävät sisällään. Lopulta kaikki on vain unta.
Harhaa, mistä buddhalaiset ja muutkin puhuvat laajalti.
Jostakin syystä huomaan aina ensimmäisenä ja viimeisenä asioissa niiden värit. Paikoillakin on ollut värinsä: Vallettan keltaiset, Rooman vaaleanruskeat, Firenzen punaruskeat, Pariisin vaalean harmaat, Kreikan valkoiset ja turkoosit, Suomen syvänvihreät ja siniset. Lontoo on kaksikerroksinen punainen bussi ja sen lisäksi haalean harmaa. Jokaisessa paikassa on ollut jokin ominaisväri. Fuerteventuran värit olivat ruskeitten koko kirjo yhdistettynä syviin turkooseihin ja sinisiin. Lanzarote on tummemman ruskea ja Teneriffa on kaikki ruskeat ja lisäksi vielä aimo annos vihreitäkin.
Näen siis värillisiä matkaunia, joilla lienee tarkoituksena opettaa jotakin tämän elämän taipaleeni varrella.
Kun matkalle lähtiessäni olin vainoharhaisen väsynyt, tarkoittaa sellaista yksinäköistä zombieta, jollaiseksi ihminen tulee liiasta olkoon se sitten mitä tahansa tekemistä, vaikkapa lepäämistä. Levätäkin voi liikaa ja siihen voi hyvin paljon väsyä. Ei siis liikaa työtä, eikä lepoa, vaan tasaista vaihtelua. Vuorotahtia.
Suomen olosuhteissa nämä pitkät pimeät ja vastapainoksi pitkät valoisat ovat omaan rytmiini liian verkkaisia, ja kaipaan viimeistään joulukuussa valon tahdistusta. Nyt, valotankkauksen jälkeen, tuntuu helpommalta kohdata hämärä, mutta sitäkin mielenkiintoisemman värinen lopputalvi. Nuo taivaalle ilmestyvät sävykkäät pakkasbeiget ja vaalean punaiset – valkoisten muuntuminen illan hämärtyessä tumman sinisiksi. Tämä kaikki on erityisherkkua, kun tietää, että joka päivä valon määrä hiukan lisääntyy. Kirkas pallo nousee korkeammalle, ja varjot lyhenevät.
Matkaeväinä meillä oli Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja äänikirjana ja sen lisäksi kuuntelimme ylen äänikirjoista Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirjan. Vanhan rouvan lokikirja on suorastaan herkkua, se on niin hienosti kirjoitettu, että voi matkustaa mielikuvissaan niihin paikkoihin, joihin häntä rahtilaiva vie. Kyllikki Villan tapa työskennellä matkalla on hyvin kiehtovaa ja ehkä jotakin sellaista, mitä itsekin koen tekeväni. Matkat ovat osa työtäni, ilman niitä ei olisi omimpia kuviani. Ehkä myös asiakastyöt olisivat erilaisia ilman matkojani.
Akselin kertomukseen olin hiukan pettynyt, sillä niin moniulotteisesti hän kuvasi metsästysretkiään ja jätti maalaamisen täysin sivujuonteeksi kirjassaan, vaikka hän maalasikin myös Afrikan reissullaan paljon. Mielenkiintoista silti on ollut kuunnella tätäkin matkakertomusta, sillä Afrikallakin on minulle tietyt värikoodit, joita oikeastaan tahtoisin seuraavan kerran kun jonnekin olen menossa, hiukan tarkistaa. Eli alan suunnitella Marrakeshin matkaa. Tämä oli toinen vaihtoehto Fuerteventuralle, mutta nyt se meni näin päin. Samantyyppisiä ovat maisemat myös Marokon maaseudulla. Samoja syviä ruskeita. Ja sitä ihanaa tumman punaruskeaa hiekkaa, joka sai minut onnesta sekaisin jo leikki-ikäisenä. Naapurin Eeron kanssa sitä löytyi hiekkamontusta ja olin siitä niin innostunut, että unohdin ajan tajun täysin. Muistuihan se kotiinmenokin sitten, kun äiti tuli vitsan kanssa hakemaan. Mutta se punainen hiekka! Sitä en unohda koskaan. Jokainen kerta, kun näen sen värin, haukon henkeäni ihastuksesta. Mikä lienee sitten tummanpunaisen hiekan symbolinen merkitys. Ehkäpä syvä rakkaus Äiti-maahan ja kaikkiin sen päällä kantamiin luomuksiin.
Paluumatkalla lentokoneessa kouraani tarttui vihdoin mukaan ottamani mielenkiintoisen oloinen romaani: tanskalaisen Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset. Ja se on osoittautunut harvinaislaatuiseksi namipalaksi. Ehkä viiteen vuoteen paras lukemani romaani. Ihan ehdottomasti. Suosittelen.