Jokaisen blogimerkinnän voisi nyttemmin aloittaa lauseella: eipä ole tullut kirjoiteltua tätäkään piiiitkiin aikoihin. Päivittäinen blogittaminen ei tunnu muutenkaan sopivan meikäläiselle, mutta silloin tällöin merkintöjen tekeminen tuntuu ihan luontevalta.

.

Isän tilanne ei juurikaan ole muuttunut, mutta toivossa eletään, että elokuun loppupuolella hän saa uuden aorttaläpän ja sen jälkeen elämä hiukan helpottuisi. Isäni sairastaminen on vienyt ajatukset myös omaan terveydentilaani, josta tulee mieleeni visio: liipasin ohimolla. Kaikki mahdollisuuteni periä erinäisiä sydän- ja verisuonitauteja plus muitakin sairauksia kun ovat tilastojen mukaan isohkot. On ylipaino yhdistettynä alikuntoon ja sitkeässä istuva laiskuus säännölliseen sitoutumiseen itsehuollossa, jotka yhdessä aiheuttavat pistoolin piipun osoittamisen ohimooni. Jostakin syystä en kuitenkaan ihan satasella usko edes lääketieteeseen, vaan olen taipuvaisempi uskomaan asenteisiin ja uskomiseen tautirintamallakin. Mikä lieneekään totta, mikä lääkefirmoille eduksi ja mikä omaa pakoa elämästään vastuunottamisesta. Kukaan toinen ei kuitenkaan ole koskaan onnistunut nostamaan minun kuntoani!

.

Toisaalta, jos nyt oikein jossitellaan, niin itsekenenkin elämähän voi päättyä koska tahansa. Ja jos vielä henkiseksikin  herkeäsin, niin fataalisti uskon kaikella olevan aikansa. Mutta itse voi kyllä tavattoman paljon vaikuttaa omaan hyvin- tai pahoinvointiinsa. Omakohtaista kokemusta on molemmilta saroilta. Viime aikoina pahoinvointia on lisännyt ehkä ihan perisuomalainen negatiivisuuden vitsaus. Olen herkästi nähnyt asioiden huonomman puolen kärkkäästi ensimmäisenä. Lasi on joko puolillaan täysi tai tyhjä. Yltiöpositiivisuus joskus pukkasi ärsyttelemäänkin, mutta nyt olen tosissaan alkanut uskoa, että omalla asenteellani vaikutan aivan kaikkeen olemiseeni. Asennevammaa sekin, jos olen nähnyt tämän kesäksi kutsutun jotenkin hankalammaksi ajaksi kuin muut! Mutta onko kostea ja paljovetinen huonompi kuin kuivan pölisevä?

.

Jos positiivisia muistoja tältä kesältä tähän merkitsisin, niin lasten lasten vierailut ovat olleet yksi parhaimmista paloista, vaikka välillä olen oikeasti väsynyt ja minusta tuntuu, että en enää pysy näiden perässä. Tai perässä pysyn – hiukan liiankin kaukana! Myös paikallisen kameraseuran kuukausittaiset tapahtumat ovat ilahduttaneet. Ovat nämä savolaiset kovasti mukavia. Samoin useiden ystävieni, ex-miniöiden yms. sydäntäni lähellä olevien kohtaamiset ovat lämmittäneet. Luonnon ihmeet ovat olleet jälleen lukuisat ja niitä tulee turhankin tiiviiseen tahtiin Pohjolan lyhyessä suvessa. Sain tilaisuuden vierailla myös Jäämeren rannalla, tosin hiukan holotnaisissa olosuhteissa, mutta Jäämeren karu maisema on niin syvälti hengellinen kokemus itselleni, että kerran kesässä se olisi saatava kokea.

.

Kuvannut olen kaiken aikaa, mutta en ota enää satoja kuvia. Kuvien määrä ei enää olekaan tärkeää, vaan jokin muu. Ehkä ei laatukaan, vaan tarkoituksenmukaisuus. Tarvitsen tietynlaisia kuvia tietynlaisiin teoksiini. Aivan samoin tarvitsen tietynlaista äänimaailmaa tuleviin videoteoksiini. Näitä suorastaan mykistyttäviä äänimaailman ihmeitä olen saanut purkittaa ystävieni Kirsin ja Jussin kanssa. Niskavillat pystyyn nostattavia saundeja ollaan saatu talteen ja pimeinä syysmyterinä niitä on kiva liimailla yhteen digitaalisesti.

.

Suonenjoen näyttelyn jälkeen tuli hiukan tyhjä olo. Onneksi näyttelyttömän tyhjyyden tilaan laskeutumista avittivat pari pientä yhteisnäyttelyä. Nyt ei ole tiedossa mitään uutta näyttelypaikkaa, paitsi ensi kesän Keiteleen kirjastotilan galleria. Näyttelyjen pitäminen on kallista ja raskasta puuhaa. Joskus näyttelyistä syntyy myös uusia mielenkiintoisia verkostoja ja työtilaisuuksia. Ja töitä tarvitsisin taas kipeästi. Alkavat ruokarahat olla lopussa ja posti toi tänäänkin neljän sadan euron edestä yrityksen laskuja, ja lisää tulee, tiedän.

.

Yritystoiminta täällä ja tällä alalla – enkä ala nyt negatiiviseksi – on hyviä haasteita täynnä. Miten voisin palvella tätä pientä yhteisöä ja mitä voisin tehdä netin kautta ilman pienimpiäkään rajoja. Näitä mietin ja miettiessä voisin vaikkapa mustikkaa poimia.

.

Kiitos kaikille tämän kesän tekijöille tästä elämää täynnä olleesta ajanjaksosta. Liipasin ohimolla tuntuu elämä joskus hiukan liiankin jännittävältä!

Talvi on ollut pitkä ja monella tapaa uuvuttava. Isän sairastaminen, joka jatkuu, ei ole ollut helpoimmasta päästä asioita. Vaikka aika loogistahan se on, että kun vanhenee tulee kaikenlaista remppaa ja sairautta. Toisaalta en ole aivan varma pitäisikö noin olla. Ihanne olisi tietysti kuolla terveenä ja saappaat jalassa sorville. Omaiset siitä tietysti shokeerautuisivat, mutta itse tuskin.
.

Kun läheinen ja rakas kärsii, on se ehkä kaikkein vaikeinta mitä elämässä voi tapahtua. Läheisen, rakkaan ei soisi kärsivän. On vaikea hyväksyä sitä. Väkisinkin alkaa vastustaa asiaa ja ehkä se vastustus saa aikaan juuri valtavan uupumisen. Mutta olisiko oikein olla vastustamatta asioita, joita vain tapahtuu. Asioita, joille ei juurikaan voi mitään. Elämässä ei voi tehdä muuta kuin parhaansa. Kuka senkin sitten mittaa ja millä.

.

Ilon aiheita on mahtunut silti kaiken uuvuttavan ja raskaantuntuisen väliin. Muutama nopea pyrähdys aurinkoiselle kevätjäälle sukset jalassa. Se oli todella mukavaa. Maaseudun rauhaa ei voi myöskään olla kiittelemättä. Tähän mokomaan tottuu! Tästä alkaa nauttia ja lopulta pitää täysin luonnollisena asiana. Niin kuin oli alkanut pitää luonnollisena myös kaupungin jatkuvaa äänisaastetta.

.

Paljon on vääntynyt uutta kuvaa talven seljässä. Lontoon liikennemuseon Secret London kisaan laitoin 16 uutta teosta, jotka sopivat Urbaanien Unien sarjaan. En ole niitä vielä julkaissut. Katsotaan ensin miten kisassa käy. Suruadressioriginaaleja suunnittelin tunnelmaan sopien taas kymmenittäin. En ole niitä mihinkään kaupaksi saanut, mutta niiden myötä on syntynyt uusi sarjaidea: Unieni Puutarhat. Ehkä juuri siksi en ole suruadresseja kaupaksi saanutkaan, koska niiden pohjalta syntyy uusi sarja, missä voin hyödyntää valtavan kasvikuvapankkini. Unieni puutarhoissa käyskentelee kultaisia pieniä eläimiä, ehken lintuja, ehken kaloja ja hyvin monenlaisia kasveja, sellaisiakin, mitä ei vielä ole keksitty. Sarja kiehtoo yhtä kovasti kuin kalevalaisen aihepiirin retuuttaminen.

.

Pari henkilökohtaista muotokuvaa olen saanut tehdä. Yhden niistä Evolahden Paulan tyttären tohtoriuden kunniaksi. Se oli todella mukava työ ja Paulaa on kiittäminen varmaan siitäkin, että Vesannon kunta kävi hakemassa pari teosta lahjoiksi. Henkilökohtaisten muotokuvakollaasien kehittäminen on listallani kärkipäässä.

.

Mieleeni on tullut, että voisin myös opiskella Veda-taiteen salat. Jokin käsillä tekeminen. Jokin käsillä lähteestä käsin ammentaminen. Jokin sellainen, mistä Curt Källman oli niin innostunut.

.

Tyyne Saastamoinen. Hän on ihan oman kappaleensa arvoinen. Näin unta, missä minulle yritti soittaa Tyyne Saastamoinen. Ajattelin, että nimenä Tyyne Saastamoinen sopisi hyvin tänne savolaiseen maaseutuun emännäksi, arkiseksi ja ahkeraksi, tavalliseksi ja siksi juuri ehkä jopa tähän päivään erikoiseksi. Koska uneni kovasti korosti Tyynen merkitystä kävin nimeä googlaamaan ja löysin tämän runoilijan, Viipurissa syntyneen ja Ranskassa kuolleen lyyrikon. Niinpä lainehtivat nyt pöytäni kaukolainoista: koko Tyyne Saastamoisen tuotannosta. Ja hitto soikoon, että minä tykkäänkin hänen kirjoitustyylistään! Kiitos Tyynelle. Hänestä on virinnyt myös kaipuu takaisin kirjoitustantereille. Niin paljon olen aina kirjoittanut, niin paljon olen aina halunnut myös kirjoittaa. Yhtä paljon kuin tehdä kuvia. Että eiköhän pitäisi joskus ottaa ja kirjoittaa jotakin!

.

Nyt alan odottaa kesää. Tai enkä. Tulee odottamattakin. Mökin pihaa päästään kohta siivoilemaan. Uimaan ja saunomaan. Olemaan kuin menninkäiset. Sitä samaa minä toivon kaikille teille! Olkaa kuin menninkäiset!

Juuri eläkkeelle jäävä kirjanpitäjäni toteasi nyt, että niin Mirja, se on helmikuu! Melkein joka ikinen talvi, viimeistään helmikuussa, iskee epätoivo laskupinon ja oman laskutuksen epäsuhdasta! Siis yritykselle tulleitten laskujen pino on auttamattomasti suunnattoman paljon korkeampi mitä oman laskutuksen pino. Niin mikä OMAN laskutuksen pino?

.

Olen yrittänyt tätä itkun tyrskeitten ja turpean pääni sisällä analysoida. Onko kysymyksessä masennus, alakulo vaiko mikä. Ei, en ole masentunut, olen epätoivoinen. Ero on ehkä siinä, että epätoivo menee yleensä aika nopeasti ohi, mutta masennus, se jää ja kalvaa naista – tekee lopulta toimintakyvyttömäksi. Kokemusta siitäkin taudista on.
.

Mitä vaihtoehtoja on yrittämiselle 57-vuotiaalla ihmisellä, joka ei ole enää fyysisesti missin mitoissa, eikä henkisestikään mikään ruudin kehittelijä – haenko jonnekin töihin? Juu, ihan varmasti olen sitäkin puuhaa tehnyt joka ikinen vuosi useampiakin kertoja ja vastauksena hakemukseen on ollut yleensä kuoliaaksi vaikeneminen. Eli siis empiirisesti on tämä touhu testattu täysin mahdottomaksi. Ei kannata haaskata energiaansa työpaikkojen hakemiseen, vaan siihen, miten voisi omaa yritystään kehittää toimivammaksi ja siihen miten saada ylläpidettyä henkistä ja fyysistä kuntoa sellaisena, että se kestää niin epätoivon kuin muunkin yrittäjyyteen liittyvän kammotuksen – kuten esimerkiksi epävarmuuden sietämisen. Yrittäjävuosieni aikana olen kuitenkin kasvanut myös tunteeseen, että ”täydellinen varmuuskin” olisi suorastaan pahasta.

.

Taideyrittäjyys on kaikista yrittämisen muodoista haastavinta. Taide ei ensinnäkään ole mikään massamyyntituote.  Jos taide sattuisi olemaan myyvää, on yleinen kulttuurikäsitys, että silloin se on huonoa! Neuvostoaikainen kulttuuriorganisaatio apurahasysteemeineen arvottaa taiteen tekijät yhäkin huonoihin ja hyviin. Haenko taideyrittäjänä apurahoja? Haen, aina silloin tällöin, kun haaveilen, että voisin todella keskittyä joskus oman taiteeni kehittämiseen vailla taloudellista huolehtimista ja kaiken ajan käyttämistä yrityksen peruskulujen täyttämiseen. Käytän hakemuksen tekemiseen noin viikon, ja saan aina vastaukseksi EIn. Siis tästäkin pitäisi älykkäämmän ihmisen osata vetää johtopäätökset – apurahat eivät kuulu minulle. Onko se mitä teen edes taidetta? Edellisen logiikan mukaan teen aika hyvääkin taidetta, sillä taiteeni ei myy. Olen siis persaukinen. Vapaa taiteilija, vailla minkäänlaista lainsuojaa. Yrittäjän vapaudesta on paljonkin haasteltu! Se on siis tätä – hurraa! Vapautta katteista!

.

Meitä on muutamia. Ei montaakaan yhtä hullua ja täysin ansaintaloogisesti vinksahtanutta persoonaa tässäkin maassa. En tiedä olisiko hyötyä etujärjestöstä tällaiselle porukalle, joka tekee yrittäjänä taidetta? Vai olisko se jälleen yksi askel byrokraattisesti jäykkään instituutioon, joka voisi määritellä hyvän ja huonon.

.

Asiat eivät tietenkään ole näin mustavalkoisia. Asiat ovat monenlaisia – kirjavia. Tuskin on olemassa mitään yleisratkaisua. Vapaaehtoisesti valitsemani tie on joskus niin ylitsepääsemättömän epätoivoista, että en näe tässä olevan mitään mieltä, järkeä tai mahdollisuutta jatkaa tulematta sairaaksi (sairaammaksi). Vaihtoehtoja? Olen niitä miettinyt tasaiseen epätoivotahtiin, joka vuosi noin kolme tai neljä kertaa. Enkä ole löytänyt ratkaisua. Olen jatkanut. Raapinut kasaan yrityksen kulut tekemällä, jos olen sattunut saamaan, verotoimistolle lehti-ilmoituksia ja kaikkea sellaista muuta yhtä luovaa ja inspiroivaa. Kiitos kuitenkin siitä, että olen voinut kehittää myös omaa taidetta, kuuluu ehdottomasti Keski-Suomen verotoimistolle, joka on minulle antanut toimeksiantoja viimeisten vuosien aikana. Kiitos!

.

Ehkäpä alkutalven itkuputki alkaa olla jo mittarissa. Nyt voin siis jatkaa Uni-sarjojen kehittämistä. Muutakaan en osaa.

.

Näyttelyjä takana kai viitisenkymmentä. Olen saanut paljon kiitosta ja kehuja. Se tuntuu paremmalta kuin ei mikään. Mutta toisinaan sekin tuntuu ironiselta: tässä sitä vaan pakerretaan tippa linssissä ja kehuja tulee. Hippijaijee!