Olen tottunut maaseudun hiljaisuuteen ja rauhaan. Niin paljon, että kaupungit ovat alkaneet tuntua metelöiviltä pakokaasukeskittymiltä. Silti mietin, koska voisin matkustaa esimerkiksi New Yorkiin kuvaamaan muutamaksi päiväksi materiaalia Urbaaneihin Uniini. Muitten kuvia kun en voi periaatteellisista syistä Uni-kuvissani käyttää. Onneksi paikoista yleensä pääsee myös pois!

.

Näyttelyputki Savonlinna, Hailuoto, Koli, Kuhmoinen ja nyt Vesanto on takana. Jokaiseen näyttelyyn olen tehnyt sarjan uusiakin teoksia ja Arkaaiset Unet sarjassa alkaa olla lähemmäksi sata teosta. En ole laskenut. Yhden valmiiksi tulemisen prosessi vie aikaa vuosia, jos ajan laskeminen aloitetaan kuvamateriaalin hankinnasta. Kalliopiirrospaikoilla olen kiertänyt kuvaamassa kohta 7 vuotta. Eläimiäni olen kuvannut kohta 15 vuotta. Tosin alkupään kuvia olen heitellyt  paljon jo roskakoriinkin. Niiden resoluutio kun ei riitä isompaan kuvaan. Teokset ovat niin ikään työn alla kuukausia, sillä etenen yhden kuvan kanssa vauhtia tunti silloin toinen tällöin. Loput ideoinnit tapahtuvat muualla kuin koneen takana. Yleensä sohvalla pitkällään.

.

Olen jälleen pohtinut aika usein kysymystä mitä järkeä tässä kaikessa on. Olen päättänyt melkein jokaisen näyttelyn kohdalla lopettaa koko hassuttelun. Ja jatkanut taas. Taloudellisesti ajateltuna taideyrittäjyys on hyvin kallis harrastus. Kuitenkin aina jatkan ja lupaan nyt olla enää sanomatta, että lopetan, sillä huijaan sillä eniten itseäni. Lopettaminen tarkoittaa minulle tilapäistä masennusta, joka yleensä menee kahdessa vuorokaudessa ohi. Usein myös nopeammin. Kahden tunnin masennus on otettava kunnolla: itsesääliä, uhrina olemista, tervassa ja höyhenissä kierimistä, runsasta vaikeroimista ja kyynelehtimistä korkeintaan kaksi tuntia ja that’s it. Sitten taas hommiin.

.

Erityisen onnellinen olen eilisistä Vesannon näyttelyni avajaisista, joihin tuli juuri sellainen porukka, jotka olivat aidosti kiinnostuneita tekemisistäni. Tuli ihan hirveän hyvä mieli ja kiitollinen olo. Kiitos vielä kerran kaikille niille, jotka pääsitte tulemaan ja niillekin, jotka menevät myöhemmin. On äärimmäisen tärkeää tietää, että ei tee tätä hommaa yksin omassa nurkassa pelkästään itselleen, vaan että se on jaettavissa. Ja soisin sen aiheuttavan iloa ja ajatuksia myös muille kuin itselleni.

.

Ensi viikolla Aslak-kuntoutukseen Anttolaan. Sen jälkeen taas häntä pystyssä kohti uusia seikkailuja. Vesanto rulettaa!

Vuoden vaihde on ollut sutinaa. Ensin on vietetty joulua isommalla perhekokoonpanolla mitä alkuperäissuunnitelma oli. Tuli siis ihan oikea joulu. Oli lapsi ja kaikkea siihen liittyvää ihanaa ja vilkasta. Uutta vuotta otimme vastaan vanhassa kotikaupungissa Rudin, Ninjan ja Musin kanssa. Tämä jengi ei juurikaan riehunut pippaloissa eikä kenellekään jäänyt pahoja muistoja edes pommituksista. Heti uudelta vuodelta Kuhmoisiin rakentamaan Arkaaisten Unien näyttelyä, johon sain kuusi uuttakin teosta mukaan. Jätin tietysti Kolin näyttelyssä olleita pois. Videoihin en kerennyt uutta tehdä ja jäi harmittamaan isomman kokonaisuuden hemmetin huono äänentoisto. Pitää siis hankkia myös kunnon äänentoistajat. Gigelicit vähintäänkin. Tai sitten vain kunnon screeni. Vaan mistäpä otat fyrkat kunnon screeniin.
…
Kuhmoisten Sanomien päätoimittaja Vesa Koivu kirjoitti tiivistetysti suurinpiirtein niin kuin olin kuva-asiat kohdallani ajatellutkin. Toisen toimittajan juttua en ole vielä nähnyt. Hän oli hyvin kiinnostunut mitä ismiä edustan. Toivottavasti hän ei keksi jotakin, mitä en todellakaan edusta. Sillä yksikään ismi ei ole niin hyvä, että alkaisin ajamaan sen asioita. Tahdon olla täysin ismitön. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että petopelko on omituista ja että ahma on ihan väärin ymmärretty eläin, niin ei se tee minusta kettutyttöä, ei vihreää, ei punaista, puhumattakaan sinivalkoisesta. Kaikki värit ovat ok. Puhdas magentakin menee, jos sen pistää harmaan rinnalle. Onko ismitön ihminen sitten nihilisti?
…

Mitä nyt? Pitäsi markkinoida graafista suunnittelua paikallisille sitä ehkä tarvitseville. Pitäisi. ISI on taas asialla ja sille pitäISI työntää luu kurkkuun ja käyttää tilalla termiä täytyy! Mitään ei isismillä synny, on vain tehtävä, jos aikoo hengissä työllään pysyä. Olisiko vaihtoehtona myös jonkinasteinen luovuttaminen. Ans kattoo mitä tapahtuu, jos en teekkään mitään markkinoinnin eteen. Kuinka kauan kantti kestäisi elää  miehen työttömyyskorvauksella, joka ei riitä yritykseni kuukausimenoihin edes. Täytyy siis täytyä.  Täytyy jaksaa jaksaa!
…
Tammikuun lopussa jatkuvat Sammon Takojat, viimeistä treeniä viedään ja maaliskuussa näytetään. Sitten olisi taas yksi tutkinto lisää. Ja mitä minä sillä tutkinnolla teen? No en sitten yhtikäs mitään. En todennäköisesti hae kenellekään töihin. Tutkinnot tulevat ja menevät, vain opiskelu on ikuista. Ja mietin tässä ja nyt, mitä opiskelisin seuraavaksi. Olisko se MBA, vaikka tuollakaan kirjainyhdistelmällä tuskin olisi mitään merkitystä, mutta sitä opiskellessa voisi olla mielenkiintoisia ja aivoja virkistäviä tapahtumia.
….
Näyttelyputken jälkeen tuntuu todella yksinäiseltä tuuleen huutajalta. Miksi teen tätä? Mihinkään tämä ei johda. En taida osata yhtään mitään muutakaan. Oi luomisen iloa ja surua!

Kolin näyttely on yhäkin meneillään, vaikka Luontokeskus olikin pari viikkoa marraskuussa kiinni. Minulle jäi avajaisten jälkeen suhteellisen mukava fiilis näyttelyn kokonaisuudesta, vaikka jos minulla paljon rahoja olisi – olisivat kehykset laadukkaampia ja kaikki samaa lajia. Nyt on pieniä eroavaisuuksia näissä muutenkin halpiskehyksissä. Jotta sain ostetuksi kehyksiä, vedostettua teoksia ja aikaa valmistaa kokonaisuuden, otin autolainan, tosin auto jäi vaihtamatta, sillä suurin osa siitä lainasta meni näyttelyn kustannuksiin.
.
Eli tällaista on elää ”vimmaista taiteilijaelämää”, tehdä sitä mitä haluaa ja näyttää sitä vielä muillekin. Miksi tehdä kuvia, jos niitä ei jaa kenenkään kanssa!
.
Arkaaisten Unien sarjan koen olevan tällä hetkellä päätyöni, vaikka ansaitsen sillä keskimäärin tonnin vuodessa ja kulut ovat sitten ihan toista luokkaa. Mutta palkitseeko tarpeeksi se, että taiteellinen työskentely on juuri sitä mitä haluan tehdä, että se on sisäinen – jos ei ihan pakko – niin ainakin kutsumukseen verrattavissa oleva asia. Usein kyselen itseltäni – kamoon hei, mitä järkee? Mutta en osaa tehdä muuta. Enkä halua. Joten tässä ollaan, enkä käy valittamaan enempää kohtaloani.
.
Digital Arts lehti Lontoosta halusi esitellä tuotantoani Showcase sivuillaan. Siitä olen iloinen, vaikka lehteä lukevatkin ennen kaikkea kollegat. Eli taideyrittäjälle tämä on markkinointia kivalla eityrkyttävällä tavalla.
.
Olen tehnyt tietoisesti myös Facebookissa rajoittamatonta ystävähaalintaa markkinointi mielessäni.
.
Olen myös opetellut tykkäämään sanasta markkinointi ja teoista, jotka sisältyvät markkinointi-otsikon alle. Joe Vitalen mukaan markkinointi ei ole oikeastaan muuta kuin sitä, että kerrot toisille siitä, mistä olet innostunut! Ja minähän olen kuvien tekemisestä ihan järjettömän innoissani! Kirjaimellisesti JÄRJETTÖMÄN. Yksikään materialistisesti järjellinen henkilö ei sijoita näin paljon siihen, että saa tehdä mitä haluaa.
.
Laitoin jälleen kerran myös yhden apurahahakemuksen. Tällä kertaa Pohjois-Savon taidetoimikunnalle. Ihmiset voittavat lotossakin!
.
Seuraavaksi on vuorossa Kuhmoisten kirjaston galleria, jonne vien Arkaaiset Unet melkein samassa kokonaisuudessa kuin mitä ne ovat Kolilla. Tosin muutamia uusia teoksia sinnekin tulee ja av-osioon tulee muutoksia ja pari pienempää uutta teosta. Tervetuloa avajaisiin 2.1.2012 klo. 16.00.

Hyppely sinne ja tänne on jatkunut. Pitänee rokkimummon sammaloitumattomana, kun vierii ja edelleenkin vain vierii. Takana on viikko Gran Canarialla, yksi torstain ja lauantain välinen piiiitkä yö Revontulessa Sammon Takojissa eli opiskelemassa tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoa varten, kuusi päivää Takun Aslak-kuntoutuksessa Anttolanhovissa, kolme vuorokautta Porvoossa käsin piirtämistä opettaessa pienelle, mutta erinomaisen intensiiviselle ja motivoituneelle ryhmälle.
.

Vesannolla on tullut käytyä paikallisen yrittäjäyhdistyksen syyskokouksessa ja uusvesantolaisillassa sekä paikallisen reumayhdistyksen syyskokouksessa. Mukavalta tuntui se, että ystäväni lapsuuden ajoista saakka isä, Vesterisen Heikki, istui vierelläni yrittäjien kokouksessa. Myös se, että uudeksi yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin nuori it-kaveri Pete, oli mielestäni innostavaa. Väistyvä puheenjohtaja on varmasti tehnyt äärimmäisen paljon hyvää työtä ja ohjaa Peten hommissa alkuun.
.
Uusvesantolaisilta oli myös myönteinen kokemus. Kaikki kynnellekykenevät kunnan ja paikallisyhdistyksien, seurakunnan ja yrittäjien taholta tulivat esittelemään meille kylään muuttaneille toimintaansa. Ilmi kävi, että Vesanto on vireä ja että tänne muutetaan. Eikä syystä, sillä luonto ja rauha ovat läsnä. Mitäpä muuta ihminen kaipailisi? Ai, että actionia… no sitähän saa kun puuhaa kaikenlaista ja käväisee välillä ties missä.
.
Mökillä kävimme eilen vielä viimeisillä kunnon aitokiuaslöylyillä. Tosin Joona aikoo tulla vielä viikonloppuna sinne. Sitten viemärit kuiviksi ja talviteloille. Kuka muuten tietää millaiset ovat mökin talvitelat? Saa mökkeröinen levätä talvikuukaudet juuri niillä – talviteloilla.
.
Tuttuja kasvoja on kävellyt paljon vastaan ja tiedän, että tunnen nämä kasvot, tämän henkilön, mutta en muista nimeä! Silloin vähän hävettää, mutta minkäs teet: on pakko kysyä kuka sinä olet! Jostakin syystä nämä henkilöt täällä ovat vanhentuneet! Omituista!
.
Tykkään meidän kodista kovasti. Tämähän on lämmin ja viihtyisä, erityisesti jos muistaa lämmittää ja viihtyä. Asennekysymys. Jos lakkaan viihtymästä, käväisen vaikkapa jossakin isommassa kaupungissa ja palaan tänne todella mielelläni.
.
Kiitos vesantolaisille ihanasta vastaanotosta. Ihan kuin olisi kotiinsa tullut!

Kalenteri näyttää, että olisimme asuneet kohta puolitoista kuukautta Vesannolla. Mutta mikä on todellinen määrä. Olen viettänyt ajasta suurimman osan jossakin muualla, kouluttamassa, koulussa, kuntoutuksessa Mikkelissä, Kolilla, Hailuodossa, Rovaniemellä, Porvoossa. Kaikki liittyen jotenkin työhöni.

.

Kolin näyttelystä jäi hyvä mieli. Hailuoto pitäisi nyt mennä purkamaan, vaan kun juuri olen Porvoosta palannut piirustuskurssia pitämästä, ei oikein jaksaisi tälläytyä polkimille. Tekisi mieli nauttia takkatulen luomulämmöstä ja hiljaisesta Kelkkakujasta. Käydä vaikka salilla vähän soutamassa ja lenkkipolulla käppelehtimässä, kun lumikaan ei vielä ole tullut.

.

Katsoin kalenteria ja huomasin, että sama tahti jatkuu aina joulukuulle saakka. Tammikuussa voisi ajatella kokeilla suksia jalkaan, sikäli mikäli hankia on odotettavissa. Parina edellisenä talvena hankia on ollut vaikka Aasian puolelle jakaa. Sukset. Lapsuudesta tuttu kulkupeli. Muistan miten nautin hangista ja valkeudesta. Lumisista puista, pakkasestakin. Nyt tuntuu, että mikään lämpö ei riitä ja että uunin pankolle haluaisin kiivetä.

.

Elämä on todella aktiivista. Mietin tässä sitäkin, koska ehtisin tapaamaan serkku-Paulaa, joka tuossa nurkalla asuu. Lapsuuden parasta kaveriani. Otan asiakseni. Josko jo tällä viikolla. Saanhan olla täällä ainakin ensi maanantaihin.

Muutto alkaa olla akuutti. Se tapahtuu tosin siten, että itse en ole varsinaisessa aktissa mukana! Lepäilen ja kuntoilen Mikkelin Anttolanhovissa TaKu:n Aslak-kuntoutuksessa. Muutenkaan minussa ei ole kylliksi munaa fyysiseen raadantaan. Tosin piälysmiehenä olisin voinut toimia, mutta miehen helpotukseksi en voi tehdä edes sitä. Kun palaan viikon kestäneeltä kuntoutusjaksolta, tulenkin sitten uuteen kotiin Kelkkakujalle.

.

Ihmiset ovat muutaman kerran maininneet, että muutamme sangen usein. Totta se onkin. Olemme muuttaneet Jyväskylän sisällä useita kertoja, mutta pysyneet silti kaiken aikaa Jyväskylässä. Viimeiset 28 vuotta reilustikin. Olosuhteet ja tilanteet ovat vaihdelleet. Lapsiluku on muuttunut, asuntoa on vaihdettu isompaan. Lapset ovat sinkoutuneet maailmalle – asuntoa on vaihdettu pienempään. Yritys on ollut kotona ja yrityksellä on ollut toimitiloja, tilanteen ja olosuhteiden mukaan. Jokaisessa muutossa on lähtenyt ylimääräistä tavaraa kirpputoreille ja kierrätykseen. Osa tavaroista on tuhottu, silputtu, hävitetty.

.

Mietin miksi ihmiset muuttavat niin harvoin. Muuttaminenhan on itse asiassa erittäin puhdistavaa ja virkistävää. Vaatiihan se ponnisteluja ja uurastusta, mutta jokaisessa muutossa raivautuu tilaa uudelle. Vanhaa ja joutavaa poistuu. Olenkin tässä miettinyt mihin muuttaisin seuraavaksi. Ehkä se muutto tapahtuu Vesannolla kuitenkin. No asutaan nyt aluksi Kelkkakujalla, tutustellaan kirkonkylään ja sitä ympäröivään ihanaan luontoon. Ja pieneen suloiseen kirjastoon päätien varrella. Siellä käyn lukemassa Keskisuomalaisen, Savon Sanomat, Kamera-lehden ja mitä niitä nyt olikaan: Hem och Huset! Eikä tarvitse huolehtia paperin kierrätyksestä.

.

Tavoite on kuitenkin selkeä: maallisen omaisuuden tulisi mahtua selkäreppuun tai mieluusti käsilaukkuun. Vahinko vain, että Suomessa tarvitsee talvella turkiksia pysyäkseen lämpimänä, muuten selkäreputtaminen saattaisi kohta olla jo mahdollista!

.

Josko tästä lähtis Vesannolle, koti korvien välissä ja omaisuus Astran peräkärryssä!

Olen mielenkiinnolla seurannut vaalien aiheuttamaa ajattelemisen aaltoa. Jotakin myönteistä on tapahtunut, ihmiset ovat laajalti alkaneet esittää mielipiteitään, ottamaan kantaa, provosoitua, reagoida. Siinä on mielestäni Persujen paras anti, mutta siihen se sitten jääkin. Odottelen heiltä todisteita tasa-arvoisuutta, oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevuutta edistävistä päätöksistä!

Politiikka on pitkään useimmista tuntunut likaiselta peliltä, jota eliitti pyörittää, ja johon pulliaisella ei ole mitään asiaa. Kun tulee tarpeeksi paha olo, on pakko alkaa sanomaan jotakin, eli ottamaan kantaa, osallistumaan myös yhteisten asioiden hoitamiseen. Politiikka ei ole mitään muuta kuin yhteisten asioiden hoitamista. Pahasta olosta saa syyttää yleensä aina vain ja ainoastaan itseään. Demokratia on sitä, että kaikkien ajatuksia kuunnellaan ja tehdään kompromisseja. Äänestäminen on minimaalisin osa oman vastuun kantamista yhteisten asioiden hoitamisesta.

Oikeastaan ihmiskunnassa ei olekaan mitään muuta kuin yhteisiä asioita. Kukaan meistä ei pitkälle pötki täysin itsensä varassa. Kenelläkään ei ole esimerkiksi kaappi täynnä ( ja miten se kaappi siihen tupsahti? ) täysin itse valmistamiaan vaatteita. Jokaiseen riepuun on tarvittu melkoinen määrä kansaa. Joku on raivannut pellon traktorilla, joka on valmistettu ties monenko duunarin kätten kautta alkaen insinööristä traktoritehtaan työläisiin. Jonkun on pitänyt tietysti raivata ensin se peltokin, minne on joku kylvänyt puuvillaa tai laittanut laiduntamaan lampaan, mistä kankaan kuitua varten, on joku kerinyt sen, kehrännyt villan… Puuvillaa varten on joku tehnyt kangaspuut, joilla joku on paukutellut kankaan. Ja joku kaasi puun kangaspuihin, jotka joku suunnitteli.  Kankaasta ompeli joku vaatteen, jonka joku ensin suunnitteli. Ompelukoneenkin joku ehti siinä välillä keksiä, ja iso jengi osa osalta sen valmistaa. Valmiinakin vaate kulki vielä aika monen käpälän kautta kaappiin. Kun miettii tätä kaikkea yltäkylläistä aineellisuutta, mitä talouksissamme majailee pölyyntymässä, ja vie ajatusketjun kunkin tuotteen raaka-aineen valmistamiseen saakka, on lopulta aika vähän omavarainen.  Yksin ei tässä pisteessä olisi meistä kukaan. Vaikka suurin osa tavaroistamme ovatkin tarpeettomia, on niistä myös hengissä pysymisen kannalta osa myös merkittäviä. Jokapäiväiseen leipäänkin tarvitaan melkoinen tuotantoketju. Miten paljon kunkin olennon elämiseen tarvittavista rakennusaineista tulee eriuskoisilta, kaikin puolin eri tavoin ajattelevilta, erivärisiltä tai ihan eri paikassa asuvilta ja tavoiltaan täysin erilaisilta ihmisiltä ?

Valtioiden rajat ovat  jo pitkään tuntuneet minusta käsittämättömiltä ja isänmaallisuus omituiselta tunteelta. Emme ole yksin. Tarvitsemme toisiamme. Ihmisen vallanhimossaan piirtämät valtioiden rajat eivät mielestäni oikeuta mässäilemään omalla tontilla, jos vieressä nähdään nälkää.

En usko edes suuriin kulttuurieroihin, sillä ihminen on ihminen olipa kulttuuri mikä tahansa. Ihminen tarvitsee rakkautta, huolenpitoa ja toistaan. Uskontojen moraaliset ja eettiset arvot ovat hyvin samantapaiset:  älä tapa, varasta, valehtele – huoraa. Rituaalit ovat yhtä järjettömiä (tunteeseen pohjautuvia) olivat ne sitten luterilaisia tai hindulaisia. Kaikkialla synnytään, annetaan nimi, ollaan lapsia, nuoria, aikuistutaan, rakastutaan, tehdään perhe tai ei, saadaan uusia lapsia, tullaan vanhoiksi ja kuollaan. Suurimpien muutosten aikana pidetään pirskeet, kastajaiset, aikuistumisriitti / konfirmaatio, häät, hautajaiset. Yksikään ei pärjää täysin yksin, yhteisöissä tarvitaan yhteisiä sääntöjä ja moraali, mielellään myös kulttuuria ja viihdykettä perustarpeiden lisäksi. Yksin ei voi pitää edes riittipirskeitä! Yhtä asiaa ei kutenkaan tarvita milloinkaan, eikä missään!

Se yksi on viha. Vihan lietsomista  ei tarvita. Sellaiset itsestäänselvyydet, mitkä kuuluvat ihmisoikeuksien julistukseen pitäisi jo osata. Niitten eteenhän ihmiskunta on tehnyt vuosisatoja töitä! Ihmisoikeuksien julistus pitäisi kai lukea aamuhartautena joka aamu itse kenenkin: Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä…

Meitä on kuitenkin opetettu / provosoitu vihaamaan milloin mitäkin kansaa, ihon väriä, ajatusta, tapaa, uskomusta, kieltä. Vaikka ainoa vihattava asia on itse viha. Nuo kaksi sanaa peräkkäin itse ja viha, kertovat myös tarinansa. Lopulta kaikessa onkin kysymyksessä itsensä vihaaminen, se että ei hyväksy ihmisenä olemistaan. Sitä että on olemassa yksi ihminen, joka asuttaa maapalloa. En halua tunnustaa enää väriä, en enempää suomalaisuutta kuin eurooppalaisuuttakaan, en suomenkielisyyttäni  tai  kalevalaisuuttani.  En liputa enkä tuuleta näitä nurkkakuntia, joissa ei ole myöskään mitään sen huonompaakaan  mitä muualla, mutta ei myöskään sellaista, mikä olisi mitään muuta ylivertaisempaa. Olen kotoisin Maa nimiseltä planeetalta ja olen ihminen.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö alueellisesti pidä hoitaa asioita pienemmissä yhteisöissä. Se tarkoittaa politiikkaa ja yhteisten asioiden hoitamista yhä edelleenkin, mutta sellaisten arvojen pohjalta, joissa haetaan koko ihmiskunnan ja planeetan etua, eikä vain tämän tontin tässä!

Sen jälkeen kun kaikki kaatui viime vuonna, tietokone, metsä ja oma kunto, on ollut vähemmän blogimerkintöjä sivuillani. Nyt tietokone toimii. Mökkitontti on raivattu. Maisemointia on alettu vähintäänkin suunnitella: kuusia, ruusupensaita, kivia rantatöyräälle, niitten väliin soraa ja hiekkaa, pajuaitaa ja ehkä joku puusta rakenneltu monumentti myrskyn muistoksi. Isäni saa sen tehdä, minä kuuleman suunnitella.

Oma kunto. En ollutkaan vanha tervaskanto! En ainakaan vanha. En kantokaan. Marraskuusta saakka olen alkanut opetella kävelemistä. Yhdessä nuorimman lapsenlapseni, Johannan, kanssa. Jossu oppi kävelemään tämän vuoden  ensimmäisenä päivänä, minä otin ensimmäisen kilometrini marraskuussa, tammikuussa meni kolme, nyt menisi jo useampikin. Paino on tippunut 15 kiloa ja siitä riittää vielä tiputettavaa. Mutta ei paniikkia. Ihminen voi itse vaikuttaa omaan terveyteensä. Kukaan muu siihen ei voi vaikuttaakaan. Jokaisella on vastuu myös omasta terveydestään. On kuitenkin aikoja, että ei jaksa. Yhtään mitään.

Kävelemisen oppimisen myötä on tapahtunut myös uusiutumista näyttelyrintamalla. Keuruun museossa pidettyyn mediataiteen näyttelyyn sain osallistua, vaikka en ollut sitä suunnitellutkaan. Kuhmoisista pyydettiin näyttelyä Arkaaisista Unista ensi vuoden tammikuuksi. Haasteellisin on loka –  joulukuun iso näyttely Ukko Kolin luontokeskuksessa, minne vien Arkaaiset Unet. Savonlinnassa on kesä- ja heinäkuun ajan kahvilanäyttely Saimassa serkkuni veistosten kera.

Sammon Takojat, jotka keskeytin viime vuonna, jatkuu nyt sitten ryhmä numero viitosen kanssa. Mielenkiintoista nähdä, kenen seuraan saan mennä oppimaan tuotekehittelyä. Pääsin myös TAKUn Aslak-kuntoutukseen, joka alkaa elo-syyskuunvaihteessa. Tämän kaiken soisin luovan lisämotivaatiota kehittää kuntoa ja työtaitoja.

Painatutin juuri uusia postikortteja Arkaaisista ja muutaman myös Urbaaneista unista. Saisin ne varmaan tänään noutaa painosta. Pelkkä tavaran noutaminen ei kuitenkaan riitä, sillä ne pitäisi saada myös myyntiin eri paikkoihin.  Olen tehnyt molempiin sarjoihin myös uusia teoksia, joita en tosin ole vielä saanut kauppaan asti laitetuksi, mutta tulevat kyllä, kunhan kriitikko käy paikalla arvioimassa mitä laitetaan!

Onneksi puiden kukinta on aika pian ohi, ja pääsen hengittämään täysillä keuhkoilla. Nyt ne vinkuvat ja viheltävät.

Näyttää siltä, että blogikirjoittaminen tapahtuu nykyisin kerran kuukaudessa. No, voisihan tämä olla vieläkin harvemmin tapahtuva ilmiö. Kun edellisen kerran tein merkintöjä, oli Astan jälkiä vielä mökillä koko liuta korjaamatta. Nyt on mökki jo talviteloilla. Viimeisin muutos rantaan tuli kivikuorman muodossa. Tontilla on liikkunut pari kiven pyörittäjää, jotka väittävät kiven pyörittämisen olevan enemmän älyllistä kuin fyysistä voimaa vaativa harrastus. Itse en ole osallistunut kumpaankaan toimintaan, en älyllisen enkä fyysisen voiman käyttöön. Kumpaankaan ei riitä kapasiteetti.

Kummallista marraskuussa on ollut se, että minulla on ollut hyvin asiakastöitä graafisen suunnittelun puolelta. Ihan normaalia myös se, että en ole kauppaani ehtinyt markkinoida ja siellä myynti on jäänyt heikoksi. Asialle täytyy tuonnempana tehdä jotakin, vaikka mitään en lupaa kenellekään, en edes itselleni. Lupaukset kun pitää mielestäni täyttää, enkä ole varma vielä mihin resurssit tällä hetkellä riittävät.

Kaksi seminaaria on myös takana, toinen liittyi Luovien alojen yrittämiseen ja oli suurimmalta osalta enimmäkseen masentava kokemus. Kumma kyllä myös kollegani koki sen samalla tavalla. Tuntui, että yritys olisi parempi lopettaa heti. Turhaa on  jatkaa yrittämisen harrastamista, jos nyt ei halua itseään ihan hulluna pidettävän. Toisaalta huomattavan korkeaikäisenä ei ole enää mitään väliä sillä, mitä muut mahtavat ajatella toimistani, joten jatkan yrittämistä. Toistaiseksi.

Luovien alojen taloudesta puhuttiin toisessa seminaarissa, jonka järjesti Mid-Norden hanke . Tämä sessio olikin sitten jo huomattavasti innoittavampaa materiaalia. Erityisesti professori Saara L. Taalaksen esitystä oli mahtavaa kuunnella jo esitystavan vuoksi, mutta myös sisällöllisesti se jätti mieleen useita kysymyksiä. Mikä on sosiaalinen media! Postsosiaalista, eli ei lainkaan sosiaalista, vaan mediaa silloin kun minä haluan! Sosiaalista on se, kun anopin 75-vuotispäivillä yritetään tulla juttuun kaikkien juhlijoiden kanssa. Sosiaalinen media on alkanut mietityttää minua muutenkin paljon. Erityisesti sen merkitys kansainvälistymisessä. Saaran mukaan globaalisti hypetetään, mutta parhaiten somedia kuitenkin toimii paikallisessa osallistumissa. Esimerkkinä tästä oli kirkosta eroamisbuumi Suomessa. Ilman nettiä eroamisluvut olisivat olleet varmasti alhaisemmat.

Ruotsalainen tutkija Evelina Wahlqvist puolestaan on tutkinut luovuuden alueellisia eroja ja pohti luovan talouden uhkia ja mahdollisuuksia. Hän oli tullut siihen tulokseen tutkimuksissaan, että taiteilija tarvitsee rauhallisen paikan luodakseen ja kaupungin esittääkseen ja myydäkseen taidetta. Taiteilijan olisi siis hyvä olla sosiaalinen erakko, tai jos on vain erakko, niin sitten hänellä pitäisi olla agentti. Mitään uutta ei tässä tullut esille, mutta olipahan hyvää kertausta. Tositaide ja raha eivät yhäkään kulje käsikädessä. Useimmilla taiteilijoilla oli toinen työ taiteilijan ammatin lisäksi. Designerit hankkivat parhaiten. Jiihhaa.

Norjalainen Atle Hauge puhui symbolisten arvojen tuottamisesta luovan talouden kilpailussa. Esimerkkinä syvästi inhoamani Burberry-kuosi. Koska symboliikka vaihtelee kulttuureittain, tuli Jenkeissä Burberry-raidoista räppäreiden symboli ja Britaniassa jalkapallojunttiuden ikoni.

Yhteiseksi tekijäksi näille seminaareille minulle jäi sellainen mielikuva, että maailman talouden uskotaan pelastuvan luovan talouden avulla. Creative industries must go on! Oli aikoja, jolloin vain Kiina olisi pystynyt pelastamaan kommunismin, ja nämä ajat juuri nyt,  kun vain Kiina voi pelastaa kapitalismin ja tulevat ajat jolloin luova talous voi pelastaa maailman talouden. Eikun luomaan! Aloittaa voi vaikka omasta nahkastaan!

Seminaarien jälkeen matkustin kolmeksi päiväksi kuvaamaan Istanbuliin kuvia tuleviin kirjan kansiin. Matka oli raskas. Kaupunki itämaisille mausteille tuoksuva sekamelska ja ajoittain kaoottinen. Eksyin myös pimeille kujille, missä minua oikeasti pelotti. Mukavaa oli palata tänne hapekkaaseen ja raikkaaseen kotimaahan katsomaan mitä on tullut kuvanneeksi. Muslimit ovat koko ajan kulkeneet tässä rinnalla. Koko Istanbul oli täynnä varmasti kaikista mahdollisista muslimimaista tulleita pyhiinvaeltajia ja vielä yksi jengi löytyi Heinolan Tähtihovistakin eilen, kun poikkesimme sinne syömään paluumatkalla. Ei kristinusko taida ollakaan se ainoa maailman uskonto!