Uni-sarjoja en ole näihin saakka pystynyt jatkamaan. Venäjälle tehty sarja Avaruuden Uniin jäi viimeiseksi ennen Miikan kuolemaa. Nyt nämä uusimmat työt ovat jotakin uutta Uni-sarjaa. Kansion olen nimennyt Eläinunet, tai vaikkapa Eläinten Unet. Animal Dreams. Joka tapauksessa sarja on yhä edelleenkin uneksimista. Unet ovat minun, tai voivat ne olla sudenkin. Jokainen kuva kuvissa on oma ottama. Avaruudet olen nyt tehnyt myös itse, sillä en ole saanut uusiin kysymyksiini vastausta koskien Hubblen kuvastoa. Usalla ja Nasalla ovat isommat kuviot menossa. En uskalla suoraan avaruuskuvia käyttää enää edes taustoissa, sillä Copyright on sen verran iso jumala, että sitä on kumarrettava. Erityisesti jos tekee jotakin kaupallista.

Miksi paluu Uniin tapahtui suden kautta. En tiedä. Susi edustaa kuitenkin eläintä, johon ihmisellä on yleensä hyvin vahva tunnesuhde. On tai off. Itselleni eläin on Eläin. Ja jokaisella eläimellä, kuin myös ihmisellä, on oikeus elää omaa elämäänsä. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista, tai ehkä kuitenkin tikalla. Ymmärrän myös poromiestä, joka on harmistunut, kun susi ei ymmärrä, etteivät hänen poronsa olekaan tarkoitettu sudelle gurmeeksi. Kuitenkaan susi ei pahuuttaan syö kenenkään omaisuutta. Nälkäiselle sudelle kelpaa vaikka naapurin lammas.

Pitäisikö susikantaa rajoittaa vaiko eikö  -kannanotot saavat jäädä isompi päisille. Minulle susi on susi. Hyvin mielenkiintoinen eläin.

Suden lisäksi minua kiinnostavat tällä hetkellä erityisesti siivekkäät. Linnut, perhoset, liskot. Lohikäärmeet! Siiven anatomia. Lennon tekniikka. Kaikilla näillä kiinnostuksen kohteilla pääsen askeleen kauemmaksi arkitodellisuuden viheliäisyydestä. Karkaamaan syysmyteristä ja tuskatiloista. Häviämään savuksi veloista ja laskupinoista. Katoamaan. Tulemaan uutena kuvana ulos.

Tänään siitä on viisi kuukautta. Jotakin on muuttunut. Ikävä tulee useammin ja syvempänä. Epätoivo ja voimattomuus joka toinen päivä – keskimäärin. Joka toinen päivä jaksan tehdä jotakin ja olla takertumatta suruun. Joka kolmas päivä käyn ”ulkona” ja näen ihmisiä ja käyttäydyn kuin ”väärä raha”, eli olen melkein niin kuin mitään suurempaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Uutta on se, että olen alkanut tehdä valokuvapohjaisia Uni-sarjojen töitä. Erittäin uutta on se, että olen alkanut miettiä olisiko mahdollista kehittää jonnekin studio-olosuhteet kuvaukselle. Pimennettävä huone ja kunnon valaisimet. Ahvenisen koulu?

Ei niin uutta, mutta tavallista syvempää on myös epätoivo yrittäjyyden suhteen. Nyt olen tosissani katsellut mahdollisuuksia lopettaa yrittäjyys. Kuluja poistuisi valtava määrä. Tulot pienenisivät. Mutta eivät ne yhtään sen pienempiä olisi mitä nytkään. Luopuminen yrittämisestä kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä, paitsi että se voisi olla myös lisämasennuksen syy, sillä ammattitaitoni ei ole mihinkään kadonnut. Eikä myöskään tarve kehittyä ammatillisesti.  Mutta mikä on tekemisen muoto, joka tappaa hitaammin kuin yrittäjyys?

Kollegan kanssa tästä keskustelimme ja totesimme, että ainoa mitä aikuisen oikeasti puuttuu, ovat maksavat asiakkaat. Nyt niitä ei ole ollut. Kaikki pienet yrittäjät (=asiakkaani) ovat yhtä tiukilla. Raha ei liiku. Ei se pieninkään senttijono. Kaikki vedättävät. Yhtä köyttä hirteen. Media toitottaa kaiken aikaa: tästä ei nyt kertakaikkiaan tule mitään muuta kuin perikato. Oletpa ollut tohelo, kun saatoit maailman talouden tuhoon. Ihan kuin tämä lamaksi kutsuttu olisi jonkun tavan tallaajan aiheuttama.  Tästä syystä olen lakannut tilaamasta lehteä ja katsomasta uutisia. Luen ainoastaan ammattilehtiä. Opiskelen Lyndassa. Teen töitä silloin kun jaksan. Makaan, kun en jaksa.

Jos se lisääntyy, mistä koko ajan toitotetaan. Niin sanon, että runsauden hanat ovat avautuneet. Kaikkialla virtaa kasvu ja luovuus. Ihmiset voivat mahdottoman hyvin ja kehittyvät tuhatta ja sataa aina vaan paremmiksi. Rakkautta tulvii tuutin täydeltä joka soluun, aivan jokaiselle meistä. Runsautta on niin, että yli äyräitten se virtaa vahvistaen meitä kaikkia. Itsekin voin vallan mainiosti, vaikka vanhempi poikani päätti muuttaa toisiin sfääreihin. Onneksi tiedän, että hän voi siellä erinomaisesti. Hän on onnellinen siellä. Ajaa moottoripyörällä, pelaa pöytätennistä ja kalastelee.

Tänään hän olisi täyttänyt 39 vuotta. Kynttilät palavat kuvan edessä. On vaikea taas olla itkemättä koko aikaa. Ja tuntuu todellakin, että mielekkyys monelta asialta on poissa. Muitakin ongelmia on. Eikä vähäisin niistä ole tämä kuukausien kykenemättömyys asiakastyöhön ja siitä johtuva velkaantuminen. Mietin myös mitkä päässäni kulkevista ajatuksista ovat terveitä ja mitkä vähemmän. Mietin myös miten väsynyt ihminen voi olla. Onko normaalia olla joka toinen päivä suhteellisen normaalissa voimissa ja joka toinen päivä täysraakki.

Mietin myös, miksi täysraakki yhä tallustaa täällä, vaikka tiedän, että syitä on monia. Aavistelen myös, että on olemassa kirkkaita ja valoisia hetkiä ja useita syitä elää elämänsä loppuun saakka. Onnellisena tai surullisena. Niin vain on tehtävä – elettävä loppuun asti. Ehkä on myös laadukkaampaa elää tuntevasti kuin umpizombiena.

Mietin myös mitä uskallan tarjota Pietariin, ja että riittääkö minulla kompetenssi projektiin, joka tuntuu ainakin juuri nyt todella isolta. Toisaalta, jos tarjotaan tilaisuutta, niin siihen tulisi tarttua. Toisaalta onko järkeä tarttua tilaisuuteen, johon ei välttämättä ole edes voimia. Mutta kuka tulisi ja mittaisi voimani? Tietoni, taitoni, osaamiseni. Erityisesti kun kaikki, mitä olen opiskellutkin, on ollut käytöntöä, tekemistä, näyttökokeilla arvioitua osaamista. Teoriaakin sinne joukkoon on sekoittunut, mutta yleensä niin päin, että teoria on ollut tukena ja tekeminen opetusvälineenä. Kenelle todistan sen, että opettelisin vaikka svahilin, jos tarvitsisin sitä jossakin mielenkiintoisessa projektissa. Tarvitseeko olla todistaja, vai riittävätkö tekemisen jäljet.

Ikään kuin hurttina huumorina puhuin kaverille, että kamalinta mitä ihmiselle voisi sattua olisi duuni marraskuussa Murmanskissa. Pelkkä lauseen kirjoittaminen ahdistaa ja alkaa palella. Eilen kuitenkin huomasin surffailevani Murmanskin kotisivuilla ja etsiväni hotellihuoneita sieltä. Että sinne vaan päätä ja sormia työntämään, sinne minkä ajatteleminenkin ahdistaa ja aiheuttaa kylmiä väreitä. On toinen luontoni olla utelias siihen suuntaan, mikä eniten ahdistaa.

Pietari on sentään monilta osin sangen viehättäväkin metropoli. Ne venäläiset, jotka olen tavannut, ovat olleet erittäin sydämellisiä ja aivan suurenmoisen ihania. Silti Lontooseeen voisi olla helpompaa viedä projekti. Onhan siellä aakkosetkin kirjoitettu samalla tavalla. Toisaalta projekti viedään minimuodossa ja hiukan erilaisena ensin Rautalammille.

Projekteja tulee ja menee. En vain tiedä vielä, olenko niissä mukana vaiko enkö. Jos jättää tarttumatta tilaisuuteen tarkoittaa mitä? Luovuttamista ja luopumista. Eivät nekään niin pahoja asioita ole. On myös sanottu, että jos jostakin luopuu, tulee jotakin parempaa tilalle. Siis olisiko sittenkin Murmansk?

Elämäni ei ole yhtään sen helpompaa kuin ennenkään. Haasteita riittää. Ja tunteita. Surusta epätoivoon. Toivosta mitä hulluimpiin ideoihin. Aikamoista aadeehoodeetä. Tämän Miika oli perinyt. Tämänkin. Ja kaikki ne muutkin vaivat, joita olen potenut koko ikäni. Melkoisen läjän lääkkeitä vedän aamupuurolla. Moni olisi näillä vaivoilla eläkkeellä, mutta meikäläinen härkkii ja värkkii kaikenlaista, yleensä ihan joutavan päiväistä.

Haluaisinkohan eläkkeelle. Miika halusi eläkkeelle, eikä meistä kukaan tajunnut miten väsynyt hän todella oli. Mutta mitä se sellainen eläkkeellä oleminen on? Sitä, että jostakin tulee muutama satanen rahaa, eikä tarvitse maksaa tonnia kuukaudessa siitä, että saa tehdä työtä, jonka ensin on itselleen jostakin pyydystänyt.

Viikon äkkilähtö Mallorcan sisarsaarelle, pikkuruiselle Menorcalle, toimi kohtalaisen hyvänä breikkinä kaikkeen suruamiseen. Tosin sielläkin tuli itkua päivittäin lievästi, mutta vain yhtenä päivänä oli vaikeampaa sulkea hanoja. Se itku alkoi paikallisessa bussissa. Uskon, että sen laukaisi kovaääninen musiikki, sillä musiikki on aina liittynyt vahvasti Miikaan.

Se, että sopivan hintainen äkkilähtö persaukiselle oli juuri Menorca, osoittautui muullakin tavoin hedelmälliseksi. Koko saarihan on ensinnäkin Unescon luonnonsuojelukohde, niin sen lisäksi se on ulkoilmamuseo täynnä arkaaisia raunioita. Viittoja muinaisille kiviröykkiöille, tauloille – T:n muotoisille ehkäpä uhri- tai alttaripaikoille – on joka puolella. Sain mukavan kokoelman muinaistunnelmia näistä röykkiöistä tuleviin Arkaaisten Unien sarjan kuviini. On jo pitkään ollut mielessäni laajentaa sarjaa Pohjoismaiden ulkopuolelle. Välimeren maissa on useita herkullisia muinaiskohteita sekä kalliopiirroksia. Sisilia voisi olla seuraava kohde. Mitä eläimiä näihin tuleviin eurooppalaisiin muinaisuniin tulisi, sitäpä tässä sietää nyt miettiä. Ehkäpä apinoita, aaseja ja lohikäärmeitä. Minun kuvissani voi olla myös käärmelohia.

Lohdutukseksi olen lukenut pari kirjaa. Toinen niistä on amerikkalaisen aivokirurgin, Eben Alexanderin, omasta koomassa kokemastaan sielun matkasta kirjoittama teos: Proof of Heaven. Mielenkiintoista todeta miten tiedemies, joka on melkein fundamentalisti tieteen tekijä, muuttaakin käsitystään. Koomakokemuksensa jälkeen hän tulee siihen tulokseen, ettei tietoisuus häviäkään välttämättä kuolemassa, vaan osa siitä lähtee ihan omille teilleen. Tai osa tietoisuutta ei asusta ainakaan aivoissa. Hän vertaa kirjassa kokemustaan toisten NDE-kokemuksiin. ( Near Death Experience). Mukavaa ja lohduttavaa luettavaa.

Fundamentaalisuus, oli se sitten uskontoon tahi mihin tahansa ideologiaan perustuvaa, on aina kaiken kehityksen esteenä. On uskallettava ajatella yli. Lenneltävä mahdottomilta tuntuvissa sfääreissä, sillä useimmiten MAHDOTON ON VAIN VÄLIVAIHE. Tiukat ja tarkat totuudet ovat vain hetkiä seuraavien havaintojen edellä. Mikään ei pysy, mikään ei ole varmaa. Paitsi ehkä se. Vanhimmat scifitkin ovat ”virallista totta” eli NÄKYVÄÄ käytäntöä tänä päivänä. Ihmisten on uskallettava olla hulluja, jotta syntyisi uusia asioita.

Toinen kirja, hiukan vielä kesken, niin ikään kuoleman jälkeisestä ”elämästä” kertova James Van Praaghin Talking to heaven – on meedion välittämiä viestejä kuolleilta heidän omaisilleen. Meedion saamat viestit ovat niin sattuvia, että on vaikea uskoa kuoleman olevan mitään muuta kuin siirtymistä toiseen ulottuvuuteen. Oli sitten uskovainen tahi ei. Minua nämä kirjat ovat lohduttaneet juuri nyt kovasti. Toivon todellakin, että Miika kaahailee moottoripyörällä jossakin päin taivasta ja tapaa siellä vanhoja kavereitaan, jotka täältä ovat häntä ennen lähteneet. Hän saikin kokea surua monen ystävänsä aikaisesta lähdöstä. Ja tiedä vaikka, hän tulisi joskus kertomaan minulle miten taivaassa menee. Yrtänpä olla kuulolla.

Työrintamalla olen aktivoitunut. Sain aikaan jopa asiakaskirjeen, tosin siihen vielä muutama virhekin jäi. Sekä kirotusvihre, että muutaman linkin toimimattomuus. Semmoista se on, kun on yrityksessä yksin: ei ole kaksista kriitikkoa firmassa: julkisuuteen vilahtavat myös virheet ja mokat. Mutta yrityksemme on hyvin inhimillinen ja erehtyväinen muutenkin. Ettenkö sanoisi keskeneräinen. Toivoisin kuitenkin, että edelleenkin oppiva.

Pietariin päin ovat neuvottelut käynnissä. Sinne on rakentumassa monimediallinen poikkitaiteellinen ja -tieteellinen rysäys ( ei kahdella ässällä) vielä tuntemattamon otsikon alle. Tämä tietää minulle kovia opiskeluaikoja, sillä pitää kerrata Flash, Premier ja After Effects. Aaah, After Effects – sehän on valtavan ihana! Nam. En ole muistanut koko ohjelmaa pitkään aikaan.

Kanadalainen taideyrittäjien valmentaja Lezlie Davidson on tehnyt käymästämme skype-neuvottelusta audio/video-esityksen youtubeen. Hirveä ja syvä häpeä tuli tuosta Lezleyn kanssa käydystä koutsauksesta omasta kielitaidottomuudestani. Ego häpeää huonoa englannin kieltäni, erityisesti lausumistani. Tuutiitutöötituu. Siitä huolimatta olen ottanut Lezleyhinkin yhteyttä. Siitä huolimatta olen tullut ymmärretyksi ja eilen ottanut yhteyttä myös mielenterveysseuran toiminnanjohtajaan. Näin ollen ego saa tyytyä siihen, että minä sanon tuutiitutöötituu, jolla muuten saa kaksi teetä huoneeseen numero kolmekymmentä kaksi. Ymmärtäminen on viestinnän ydin. Lienee myös villakoiran.

Elämä on – VUORISTORATAA – Kuten Sirpa totesi oman kokemuksensa kautta Facebookissa. On hyvin syviä surun syvänteitä ja välillä jopa naurun ja ilon täyteisiä aurinkoisia rinteitä. En pääse tunteisiini juurtumaan, vaan seuraan joskus aika pelokkaanakin sivusta: olenko tullut entistäkin hullummaksi. Tietäminen ja tunteminen kulkevat erillisiä polkuja. Niin kuin ovat aina tehneet. Joskus tietäminen, tai sen luuleminen, helpottaa hetkeksi. Kuten lääkärin antama diagnoosi – tämä tulee olemaan kroonista, mutta tämä ei tule olemaan kuoleman aiheuttaja – vaan jokin muu sitten joskus. Tai kuka tietää milloin.

En seuraa aikaani. En tiedä juurikaan mitä uutisoidaan. Mikä on muotia. Mika on pinnalla musiikissa. Onko pommi osunut ja vuotaako ydinvoimala. Kuoliko tulvassa sata vai tuhat. Kuka on paras jalkapallossa tai keihään heitossa. Miten pörssissä pärähtelee. Miten talous on maailmalla. Omassa lompakossa ei ole tätä nykyä kuin aika loppuun höylätty Visa.

Netissä pyrähtelen teemojen taide, taidetarvikkeet, tietokoneohjelmat, läsnäolo, surutyö yms. vastaavien alla. Seuraan siis kuitenkin jotakin: mitä taiteessa tapahtuu, millaisia kuvia on ja on ollut maailmalla. Siinä Pinterest  on oivallinen. Joku on jo ehtinyt kerätä minunkin mieleisiäni kuvia. Suppeat ovat ne alueet, jotka tällä hetkellä motivoivat. Onko tämä pakoa todellisuudesta, vaiko vain valintoja. Oli mitä oli, niin kovin on pieni otsikko – googlatessa art –  jonka alta löytyy usean valtameren kokoisia alueita. Värejä. Muotoja. Viivoja. Toiselta laidalta on lynda.com ja Dreamweaver CC. Ostaako oma palvelintila useammalle sivustolle, vaiko eikö.

Suunnittelen asiakaskirjettä. Siihen tulee valmispaketteja niin painotuotteista kuin internetsivustojen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Hyvin vähän siinä on taidekerrottavaa. Olen astunut graafisen suunnittelun alueelle.

Pidimme myös ensimmäisen palaverin Vesannon joululehdestä Muutiimin kanssa. Muutiimi on kolmen vesantolaisen mediaihmisen kopla, joka tekee yhdessä viestintäkokonaisuuksia, jollaisia ei yksi ihminen voisi tehdä. Muutiimi saa kohta myös nettisivut. Meille tulee myös oma kuvapankki, jonka profiloitumista vielä aanailemme. Millaisia kuvia Muutiimi tarjoaa. Jollakin tapaa mediallisia ja muulaisia ne tulevat olemaan.

Tänään on taas hautajaispäivä. Olemme lähdössä Saarijärvelle viemään serkkuni Leilan isää viimeiselle matkalle. Tämä kuolema on looginen. Vihtori oli jo vanha mies. Hyvin vanhan miehen lähtö on loogista. Olen kuitenkin oppinut kantapään kautta, että loogisuutta ei näissä asioissa ole. Järjestys voi olla hyvinkin satunnaista. Lähtömme on arpapeliä. Randomina mennään. Kuka tahansa voi olla seuraava. Jostakin syystä alan tämän jossakin määrin hyväksyä. Siitä seurauksena on, että elämä alkaa tuntua lahjalta. Ihan jokainen päivä on lahjapäivä.

Kaksi viikkoa osa-aikaista työelämää on takana. Olen pystynyt ajoittain jopa keskittymään asiakkaan tarpeisiin, mutta ollut myös välillä todella uupunut. Itkua tulee työnkin lomassa, mutta se kuuluu asiaan – erityisesti jos satun selaamaan vanhoja perhekuvia. Niitä en pystynyt katsomaan lainkaan vielä kuukausi sitten.

Päivät ovat olleet aurinkoisia. Vielä keskiviikkona oli Pohjois-Konnevedessä veden lämpö 20 astetta. Mökin kuistilla maalailin vielä tiistaina ja keskiviikkona. Nyt maalaustarvikkeet voisi pikku hiljaa kerätä kasaan ja tuoda kirkonkylän ateljeeseen – eli tuohon keittiön apupöydän seutuville. Maalaustarvikkeet jaoin kahteen osaan, toinen osa mökille ja toinen keittiöön. Keittiö näyttää kaoottiselta, mutta kenen tekevän ihmisen huusholli on järjestyksessä? Vierastan yltiösiisteyttä, tosin en viihdy läävässäkään. Pääasia, että pystyy työskentelemään. Että on valoa. Että on tarvikkeita. Ja kädet, jotka yhäkin ovat siinä määrin kondiksessa, että niillä saa sudittua. Painettua kameran laukaisijaa. Myös kuvaaminen on palautunut tekemisiini.

Olen pikkuhiljaa tutustunut jo ennen Miikan kuolemaa ostamaani peilittömään pikkujärkkäriin. Se tuottaa ihan laadukasta jälkeä. Ja painaa objektiivin kanssa alle 400 g. Akkukahva on hyvä pystykuvia otettaessa. Tuo on kepeä matkakumppani, jos ja kun matkustan joskus. Yleensä matkustan halpayhtiöiden koneilla ja yhden repun taktiikalla. Kaikki matkatavarat on saatava mahtumaan 10 kiloon. Matkustamisen aika ei kuitenkaan ole vieläkään. Ensinnäkään laskutettavaa ei ole juurikaan ollut koko kesänä ja toisekseen Iisalmikin tuntuu olevan kaukana.

Nyt Saarijärven tsasounaan.

Olemme nyt hiukan aiempaa rauhallisempia. Yhäkin kuitenkin ajoittain hyvin väsyneitä. Väsymys tulvahtaa aaltona koko kehoon. Vie aivan veltoksi. Silloin ei auta muu kuin mennä pitkälleen. Itkua tulee joka päivä. Sekin tulee jostakin aiempaa syvemmältä. Se ei ole niin herkässä kuin surun alussa, mutta sen nousemiseen riittää yksi sana, joka muistuttaa jostakin Miikaan liittyvästä.

Kaikki Miikan lapset ovat olleet kesän aikana mökillä. Jokaisen kohdalla riipaisee ikävä ja samalla kiitollisuus, että he sentään ovat kovasti eläviä. Hengittävät, kehittyvät, kasvavat ja muistuttavat isäänsä. Kukin tavallaan.

Pari viikkoa olen tehnyt asiakastyötä. Kuitenkin vielä osa-aikaista. Olen muistanut pitää myös viikonloput vapaata. Muistan vielä Miikan lauseen: älä äiti tapa ittees työllä. Yritän muistaa sen vastakin.

Maalaaminen on vähentynyt. Keskeneräisiä teoksia, jotka ovat lähinnä sekatekniikkakollaaseja, on useita kymmeniä. Niitä valmistelen hiljalleen – prosessin omalla sykkeellä – kevään näyttelyyn, joka on Rautalammin kirjaston galleriassa helmi- maaliskuussa 2014. En tiedä vielä näyttelyn otsikkoa. Mutta surun työstämisestä se on. Myös uusien kiitollisuudenaiheiden löytymisestä. Elämästä. Ja siitä, että se päättyy, jatkuakseen toisessa muodossa.

Juttelin myös kandalaisen taideyrittäjävalmentajan Lezley Davidsonin kanssa surun työstämisestä. Kerroin hänelle, miten parantavaa ja pelastavaa omalla kohdallani maalaaminen on ollut. Hän ehdotti, että tekisin kirjan tai vastaavan julkisen teoksen aiheesta. Hän ehdotti myös, että ottaisin yhteyttä paikallisiin mielenterveystahoihin mahdollista yhteistyötä ajatellen. Ensimmäisenä tuli mieleeni Inartes Instituutti, ekspressiivisen taideterapian yhdistys: Inartes . Puhuinkin asiasta jo Kirsille.

Sielun siskoni sairastaa syöpää ja on kovassa koulussa hänkin. Hän kirjoittaa ja piirtää itseään vahvemmaksi ja terveemmäksi. Miten eheyttävää voikaan olla kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen – värit. Käden jäljet jossakin. Puussa, metallissa, vaikkapa puhdistuvissa astioissa. Lakaistussa lattiassa. Toivoisin, että elämä olisi enempi toimintaa kuin alvariinsa vatuloimista. Onkin käynyt niin, että yhä enemmän vierastan teoriaa ja analysoimista. Se vie monelta upealta kokemukselta tunnelman.

Seuraavat hautajaiset ovat ensi lauantaina. Isäni siskon miestä viedään tällä kertaa Saarijärven tsasounassa viimeiselle lepopaikalle. Viimeksi tapasin serkkuni isän nuoremman veljen hautajaisissa.

Isäni on sitkeästi elämässä mukana. Huumorintajuisena ja virkeänä, vaikka suolistosyöpä verottaa jo heikkoa sydäntä. Aorttaoperaatiosta hän näyttää toipuneen vasta tänä kesänä. Ihmeellinen on elämän ja kuoleman, sairauden ja terveyden vaihteleva järjestys. Ja uskon, että kaikella on järjestyksensä, vaikka se ei millään muotoa looginen olekaan.

Kun tunnustelen omaa olemistani, niin hengissä ollaan. Aika elävänäkin. Monesta on vielä toipumista.

Venäjältäkin on taas kuulunut. Ehkä menen lokakuussa vetämään sinne yhden mediataiteen työpajan.

Muutos on hyvin konkreettista juuri tällä hetkellä. Se on fengshuita laatikoiden siivouksen muodossa. Olen kätkenyt työhuoneen erikokoisiin ja muotoisiin laatikoihin ja lokeroihin hillittömän määrän roinaa, josta en ole ollut edes tietoinen. Nähkääs, jos se on laatikossa, se ikään kuin on siististi ja näkymättömissä. Olemattomissa. Poissa?

Monessa muussakin asiassa sitä valehtelee itselleen, että jos asian pyrkii unohtamaan käsittelemättä, sitä ei ole silloin olemassakaan. Poissa silmistä, poissa sydämestä – sanotaan. Piilotettu silti pysyy ja kasvaakin piilossaan. Tukkii pölypalleroin elämän virran.

Nyt on kuitenkin aika avata kaikki laatikot ja lokerot. On aika heittää kaikki turha pois ja ehkä pistää käyttöön sellainen, minkä voi.

Tässä kohtaa mietin myös arsmirjanuutinen.com -sivuston kohtaloa. Uni-sarjoja ja niiden jatkuvuutta. Valokuvaus kun on tällä hetkellä tehnyt tenän. Kamera ei halua istahtaa käteen eikä kannatinremmi kaulan ympärille. Voisin myydä yhden kameran poiskin, Canon EOS 5. Sen runko painaa 1,5 kiloa ja objektiivin kanssa kaksi. Toisaalta jalustan kanssa sillä saa laatukuvaa huonompiniskainenkin. Ostin ennen Miikan kuolemaa uuden minijärkkärin, peilittömän Olympuksen, mutta en ole sitä juurikaan käyttänyt. Myisinköhän senkin pois. Akkukahvat ja pelit. Ihan riittävä mihin tahansa kuvaukseen.

Tuskin kuvaamista lopetan kuitenkaan. Nyt ei vain ole sen aika. Nyt on käsin tekemisen aika.

Olen löytänyt laatikkosiivouksessa erilaisia naruja, helmiä, kiviä, simpukoita, hiekkaa, savea, muovailumassaa, höyheniä, sulkia, käsintehtyjä papereita. Kilokaupalla postikorteiksi tarkoitettua pohjamateriaalia. Teenkö niitä koskaan, vai pistänkö kirpputorille kiertoon. Suurin osa korteistani on nykyisin painotavaraa. Jostakin syystä painettu kortti on paremmassa kurssissa mitä käsintehty. Uni-sarjat muuttuvat ehkä pelkästään postikorteiksi.

Käsintekemiselle haluankin nyt huutaa hiphuraata. Käsillä tekeminen auttaa, pelastaa, terapoi ja tekee onnelliseksi. Kannattaa lukea Jaana Venkulan Tekemisen taito, missä hän tutkailee aiheeseen liittyvää tutkimusta ja toteaa: käsin tekemisen arvo on mittaamaton. Tekemisessä on voimaa. Minut se on vienyt surun sisälle ja antanut luvan käsitellä sitä. Lopulta suru onkin ollut ihmeellisin asia elämässäni. Se on auttanut itseäni enemmän kuin moni ilo. En silti toivo yhtään lisämurheita.

Mikä ehkä oudointa. En pelkää enää surua. En menettämistä.

Jossakin vaiheessa laitan tänä kesänä valmistuneista käsin tehdyistä kuvista näyttelyn pystyyn. Ne eivät olekaan surullisia. Niiden kautta olen palannut henkiin syvimmästä syöveristä. Jostakin syystä suruni on ollut hyvin värikäs. Yhtä värikäs kuin Miika-poikani. Viimeisimmässä valmistuneessa on rallivärit. Miikahan harrasti myös rallia. Saattaisin kuvitella, että nauttisin itsekin vauhdikkaasta menosta. Siitä antoi hiukan virikettä paikallinen lyhytfilmi ”Horonjärven kiertäjät”, missä oli myös kuvauksia autoon asennetun kameran kautta. Hyvin pääsi vauhtitunnelma nostamaan verenpainetta.

Nimesin tämän tummaksi juhlaksi, vaikka kysymyshän olikin rallikimpusta:

Miikan kuolemasta on kohta kaksi kuukautta. Viime viikolla hautasimme myös setäni.

Mökillä on ollut vaihtelevasti väkeä. Eila ja Seppo. Miikan tyttöjä. Joona ja Janne. Huomenna Maukan siskon porukoita. Sittemmin Liisa Ruotsista ja Eemil Heinolasta.

Miltei koko kesän olemme viettäneet mökillä. Siellä on ollut helpompi olla. Ei ole tarvinnut joka käänteessä kerrata tapahtumia. Vaikka nyt alan kestää jo senkin, että kerron kauppareissulla asiasta tietämättömille tapahtumista.

Eilen astuimme ensimmäisen kerran virallisesti ulos surustamme. Kävimme elokuvaillassa Vesijärven nuorisoseuran talolla. Oli hieno kokemus. Ensinnäkin Vesijärvi on minulle aivan eksoottinen ja käymätön paikka. Toiseksi oli todella mukavia lyhytfilmejä. Paikallista osaamista parhaimmillaan. Dokumentti Posti-Iivosta nosti muistoja esiin.

Kyyneleitä tulee harvemmin. Mutta kun ne tulevat, ne ovat useimmiten hyvin helpottavia.

En mieti koko aikaa, että meiltä on kuollut poika. Vaikka en ole sitä unohtanutkaan. En unohtaa haluakaan, enkä muuten voisikaan.

Yritän elää tätä hetkeä. Olen kerrannut Tollea. IOKia. Ostin myös Sanna Suutarin Unohda itsesi-kirjan, joka on sitä samaa: älä takerru egoosi, et ole se, joka on jokapaikassa minäminä, ja joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän asioita, joista ei kuitenkaan tule sen hurskaammaksi.

Olen toistamiseen miettinyt myös palaamista kirkkoon. Olen eronnut siitä kahdesti, koska en koe olevani luterilainen. Minua häiritsevät kaikki teoriat ja teologiat. Toisaalta tämän kylän pappi on sellainen, että hänen puheensa helpottaa minuakin. Setäni hautajaisissa hän oli suurena lohtuna kaikkiin suruihin. Hän muistutti, että on paljon sitä mistä olla kiitollinen.

Jeesuksen koen yhtenä ihmiskunnan varhaisimmista heränneistä. Hän tiedosti. Ja ymmärsi millainen veijari ego-kultamme on. Haluaisin hengellisen yhteisön, vaikka minulla ei uskontoa olekaan. Sellaisen yhteisön, mihin olisivat tervetulleita ihan kaikki: rotuun, säätyyn, uskontoon tai muuhunkaan ideologiaan tai teoriaan ripustautuneet. Ehkä sellaista ei ole tekemällä tehty, vaan se on kaiken aikaa tässä. Läsnä. Sinä, minä ja Hentun Liisa.

Olen maalannut kaikki nämä kaksi kuukautta. Se on ollut asia, jossa olen kokenyt syvää yhteenkuuluvuutta omaan ja ehkä myös kaikkien meidän yhteiseen elämään. Maalatessa olen useimmiten onnellinen. Ja jos pystyn unohtamaan kaikenlaisen vertailun ja teen vain mitä tulee, on olemisentila sellainen, josta en haluaisi poistua. Silti poistuilen siitä jatkuvasti.

Tällä hetkellä minuun on astunut myös egon huoli taloudellisesta toimeentulosta. Martta, Martta! Toisaalta, vaikka linnut näyttävätkin vain lentelevän vapaudessa, ne silti tekevät pesää, lisääntyvät ja ruokkivat poikasiaan. Ihmisen vapauteen liittynee itsensä ruokkimisen lisäksi myös asumiskustannuksia. Talvisin on hyvä olla hiukan vaatetustakin näillä leveyspiireillä.

Siis tänään alan tehdä Vestorille nettisivuja. Riekon Marjatilalle mehuetikettejä. Uusimaan nettikauppaani, joka ei ole koskaan ollut mikään myyntimenestys. Porfoliona se toki on toiminut. Näitä puuhia riittää kyllä, jos vain jaksan ja viitsin tehdä. Toisinsanoen, jos motivoidun tekemään niitä.

Tällä hetkellä kuvissani on hyvin vähän mitään muotoa, sillä koko elämäni on ollut muodotonta. Hahmotkin hyvin hämäriä. Toisaalta onko muodolla mitään väliä.

Ei surua voi paeta. Ei voi ryhdistäytyä tai ottaa itseään niskasta kiinni hymyilemään maailmalle. Suru ei ole miellyttävää, eikä sen keskellä voi miellyttää. Silti se voi olla kaunis ja syvä, kiitollisuutta täynnä. Suru voisi minua avartaa, kasvattaa ja opettaa. Olemaan nöyrä, tai ainakin nöyrempi. Kiitollinen kaikesta.  Kaikesta mikä tapahtuu. Suru voisi opettaa antamaan kaiken vain tapahtua. Kannattaneko sormiaan pinnojen väliin tunkea.

Maalliset maineteot tekevät egon mielen hyväksi. Pollea porskuttaja saa niistä virtaa valheelleen. Jos täällä joku pärjää tai yrittää olla vahva, niin egokultahan se siinä, yrittämässä estää kokemasta vahvemmin elämän syvää mysteeriä. Oivaltamasta ehkä jotakin sellaista, jonka jälkeen ei tarvitsisi näytellä enää yhtään mitään. Ja ihan kamalaa sille olisi, jos herkeäisi pelottamasta. Ego tykkää niin lietsoa pelkoa. Mielellään se myös etsii syyllisiä ja tuomitsee.

Ei silti voi surussa rypeä, eikä jatkuvasti kantaa suruharsoa kasvoillaan. Sekin peittää näkyvyyden kaikelta siltä kauniilta ja hyvältä mitä on.

Ruoho kasvaa, kasvaa aina vaan, vaikka sen ajelet sileäksi. Ja koivun vesa työntyy kallion kolosta, vaikka minkäänlaista näkyvää ravintoa kasvulle ei ole.

Minä olen auttamattomasti jäänyt toiseksi. Ikuinen kakkonen. Siitä huolimatta minut on varustettu hyvin. On annettu kyky tuntea, kyky oppia ja kyky unohtaa.

Pojan uurna oli kevyt. Vähän jää toistasataakiloisesta miehestä tuhkaa. Kun sain uurnan syliini, oli kuin olisin odottanut häntä taas. 38 vuotta sitten kannoin häntä kohdussani. Tällä kertaa vein hänen tuhkaansa uurnalehtoon. Kohdusta hautaan ui uuttera lautta.

Ei, tämä ei ollut synnyttämistä, tämä oli kuolettamista. Vai synnytinkö kuitenkin jotakin. Synnytän kaiken aikaa jotakin, mikä tulee myös pojastani – tälläkin hetkellä. Joonan käsi harteillani kannoin poikaani, kunnes uurna siirtyi isälle, jonka olkapäälle Joona kietoi kätensä myös.

”Usko minua.
Tärkeintä ei ole onnellisuus
vaan uskallus ja mahdollisuus
olla tosi.”
Martin Buber