Suru on muuttanut muotoaan. Juuri nyt se on raskaampi. Painostavampi. Välillä on ollut paljon helpompia päiviä mitä juuri tämä tänään. On kuin koko rintaranka olisi tulessa. Haluaisin kääriytyä kerälle – lattialle – ja huutaa siinä hiljaa, äänettömästi.

En tahtoisi millään jaksaa. Säälin itseäni. Olen niin perhanan säälittävä. Ja nyt vähän hymyilyttää. Tuo uhriksi heittäytymiseni villi vimma. Mitä sitten kun mikään ei enää lohduta. Ei kukka, ei meri, ei väri. Onko silloin ihan lohduton. Inhimillisen lohdutuksen ulkopuolella.

On kuin jotakin olisi lohkaistu minusta irti. Kuin pala olisi lähtenyt. Minun synnyttämäni on kuollut. Minun luomani on poissa. Minun omani, joka ei missään eikä koskaan ole ollutkaan minun. Lainassa vain.

Lähtenyt jonnekin? Vaiko kokonaan vain poistunut. Jättänyt jälkeensä tyhjän aukon. Negatiivisen tilan. Mennyt lävitseni ja jättänyt minuun oman kokoisensa reiän. Sitä reikää on vaikea kuroa umpeen millään. Sen ympäryksetkin valuvat pois, ja tilalle jää vain tyhjää. Tyhjää tyhjyyttä, jonka reunoilla on vain vähän rispaantunutta minua.

Koska tuska hellittää. Koska voin olla ystävilleni taas helposti lähestyttävä. Helppo. Mukava. On niitäkin, kuten Hilkka tai Päivi ja useat muutkin, jotka eivät pelästy minun tunteitteni särmiä, märkiviä sisäisiä haavojani. Ja niitä, jotka pelkäävät ja karttavat nyt, kun olen tyhjä. Raastavan iso tyhjiö. Lisäksi vielä elämän terävillä hampailla raadeltu verinen klöntti. Eipä sellaista nyt niin kiva ole katsellakaan. Höh. Taas tuli hymy. Että uhrina olemisessa ja kärsimyksessä osaa olla myös nämä hymyilyttävät puolet. Se, että tervassa ja höyhenissä kierimisen jälkeen voi näyttää hassulta. Olenko itse ihan hengissä. Nipistän itseäni.

Katson poikani kuvaa. Silittelen häntä kuvassa. Mikään ei muutu. Ikävä. Tämä ei muutu ikinä. Tämä jää pysyvästi näin. Vaikka mitään pysyvää ei olekaan. Poistuminen voi olla kuitenkin lopullista. Ainakin jos ei ole kovin uskovainen. Minä olen hyvin vähän ja heikosti uskovainen, mutta uskon silti, että uskossa on voimaa. Kunhan vain ymmärtäisin mihin uskoa.

Keskiviikkona lasketaan poikani tuhkauurna Hattulan pyhän ristin kirkon hautausmaalle. Sinne voivat Sini ja Johanna viedä helposti kukkia ja kynttilöitä. Asuvat siinä ihan nurkalla. Uudessa kodissa, minne muuttivat viikko sitten.

Ja ettei meiltä suru loppuisi kesken, oli tänään isäni nuorimman veljen vuoro lähteä taivaan iloihin, tai ainakin kärsimästä maallisia murheita. Ilmoittelin siitä isälle varovasti. Hän otti asian todella tyynesti. Niin kuin henkilö, joka on totutellut omaankin lähtemiseensä jo puolitoista vuotta. Pysyvää poistumista luvassa enemmänkin. Olenko tässä. Nipistän taas.

Nyt on näin. Voi pahkeinen. Ja minä istun tässä. Koneen edessä. Tuijotan mustia kuvioita, näytölle sirottuvia. Niillä on olevinaan jokin merkitys. Kun niitä kokoaa ja sopivasti järjestelee, muodostavat ne uusia merkityksiä. Vai onko? Onko todellakin niin, että istun tässä ja kirjoitan.

Yrittäjän roolissa pitäisi olla reipas. Tehokkaan yritteliäs, tilaisuuksiin tarttuva, nopeasti päätöksiä tekevä. Markkinoida taitojaan ja osaamistaan. Myydä taidetta ja taittoa. Esitellä nyt ainakin palvelujaan, sillä kukaan ei tule kotoa hakemaan, ellei tiedä edes mitä hakisi.

Pitäisi on maailman tyhmin sana. Jätän tuon isin pois. Pitää. Pitää olla yrittäjän reipas. Reipaspa yrittäjän tulee oleman. Ja perhana kun en ole. Olen erittäin reippaaton. Itse asiassa mietin yrittäjyyteni perustuksia. Kun sillä ei tässä vaiheessa tunnu olevan hevon häntäjouhen vertaista merkitystä. Laskuja tulee joka päivä. Vakuutuksia, lainoja, eläkettä, leasing-maksuja. Yrittäjälle niitä tulee vieläkin enemmän mitä palkansaajille.

Ihminen ei kuitenkaan ole työnsä, eikä ammattinsa. Ei sen huonompi tahi parempi teki tahi jätti tekemättä. Mukavampaa olisi kuitenkin tehdä. Todennäköisesti haluan joskus tehdä jotakin. Haluan ehkä myös tulla reippaammaksi. Unohdan ehkä jossakin vaiheessa uhrina olemisen surun syvänteissä. Ehkä surukin laskostuu jonnekin kauniisti. Ehkä.

Elämä. Se päättyy joskus. Tiedetään, kuolemaan. Mutta koskaan sitä ei halua uskoa kuitenkaan.

En minäkään uskonut todeksi kaksi viikkoa sitten maanantai aamuna, että poikani on lakannut hengittämästä. Ensimmäisestä Sinin hätäsoitosta saakka toivoin, että kyllä poikamme kohta hengittää taas. Että hänet elvytetään, että hän on elävien kirjoissa ihan pian.

Sitten seuraa viikko pimeää. Muistan vain useita lohduttavia halauksia, ihmisiä, jotka uskalsivat kohdata myös surevan. Ihmisiä, inhimillisiä ja eläviä. Joukossa myös yksi, joka ei olisi tahtonut tietää asiaa.  Siksi kylmä ja kova. Pelkäsi varmaan ihmisenä olemisen monenlaisia puolia.

Tietäminen on aina vajavaista. Mutta nyt kuitenkin tiedän, että Miika ei soita enää, eikä laula. Enkä odota häntä tulevaksi. En katso moottoripyöriä tiellä niin, että ajattelisin, että onko tuo meidän Miika. En ole enää huolissani, että nyt se kaahaa taas miljoonaasataa jossakin  – hengenvaarallisesti. Nyt kun katson moottoripyöriä, tunnen ikävän vihlaisevan. Kaipuun. Tuskan. Joskus – tosin vielä harvoin – kiitollisuuden, että meillä oli Miikamme myös täällä. Nyt vain sydämessä. Mitä se sellainen sydämessä oleminen on.  Koko ihmiskunnanko kollektiivisessa sydämessä. Rakkauden keskellä, joka on ehkä myös jaettavissa.

Kiitän kaikkia myötäeläjiä. Teitä tarvitaan vielä pitkään. Olen saanut myös arvokasta, erittäin arvokasta, vertaistukea erityisesti Sannalta, joka menetti tyttärensä pari kuukautta aikaisemmin. Emme ole ainoat, jotka ovat menettäneet lapsensa täällä. Emmekä viimeiset.

Huomaan myös, että joitakin pelottaa sureva ihminen. Joillekin on vaikeampaa kohdata elämän ahdistavammat puolet. Kukapa haluaisi myöntää, että elämä on monenlainen. Helppo ja vaikea. Kova ja pehmeä. Monivärinen. Kirjava. Ahdistava ja rentouttava. Tuntevalle raskaskin. Niin kuin Miikalle. Niin hyvässä kuin pahassa tunteessa hän kiihtyi nollasta sataan sekunnissa. Syvä tunneskaala syö ihmistä. Siksi olisi hyvä harjoittaa edes silloin tällöin tyyneen veteen tuijottamista. Vaan eipä sitäkään pidä. Etenkään jos tassut ovat pystyssä, tai niin kuin minulla rojahtaneet sivulle voimattomina.

Tää on vaan tällaista, täydellisen vajavaista.

Kaksi viikkoa sitten minulla oli helpompi olla. Oli mukavat muistot Venäjältä. Ja väri virtasi suhteellisen helposti erilaisille materiaaleille. Sitten yhtäkkiä sillä kaikella ei olekaan mitään merkitystä. Ja merkitystä juuri nyt, haen omalle elämälleni. Mitä varten olen täällä. Poika meni, isäni jäi vielä. Sanoin isälle, että nyt et kyllä jouda kuolemaan. Tarvitsen sinua. Mutta silti isäkin viedään Miikan luokse ehkä ennemmin mitä itseni. Se onkin luonnollisempaa, mutta ei sekään ole helppoa. Läheisistä luopuminen ei ole helppoa, urakalla ei jaksa kauan läheisluopumista tehdä.  Muutamalla lyhyellä lausahduksella isäni on jo antanut valtavasti tukea Miikan menetyksessä. Hänkin on niiiin rakas.

Vesannon luonto, Pohjois-Konneveden välkkyvä vesi, ovat rauhoittaneet. Väriä olen siirrellyt kankaalla paikasta toiseen. Siihen jostakin syystä pystyn taas, vaikka sillä mitä valutan ei olekaan merkitystä. Vain sillä, että pystyn sen tekemään. Se pehmentää tuskallisia tunteita. Pojasta luopumisesta syntyneitä. Isästä ja hänen sairauksistaan. Itsestä ja omista pienemmistä murheista.

Nyt kaikki PITÄISI asiat tuntuvat todella turhilta. Ei pidä yhtään mitään. Ei tarvitse edes hyväksyä tapahtunutta. Se tapahtuu mikä tapahtuu.

Elämää ei voi suorittaa. Kuolemista sen enempää. Luopumista, voisiko sitä harjoitella? Luopua ensin liioista tavaroista. Vaikkapa ennakkoasenteista. Toisten arvostelemisesta. Pätemisen tarpeestaan. Roinan keräämisestä. Näinä päivinä olen kokenut, että halaukset ovat olleet tärkeimpiä. Ne ihmiset, jotka eivät ole pelänneet kohdata elämää ja kuolemaa raakana, vaan ovat olleet meitä lähellä ja läsnä. Jokainen halaus on ollut mittaamattoman arvokas.

Halataan lapsiamme ja läheisiämme mennen tullen. Sanotaan niille, jotka rakkaita ovat, että olette rakkaita. Sanotaan se joka päivä,  sillä se voi jäädä tällä puolen viimeiseksi kerraksi. Äitienpäiväpuhelussa sanoin Miikalle: olet rakas. Ja niin hän olikin, ja tulee aina olemaan. Eivätkä äitien- tai isien ja lapsien päivät, joulut tahi juhannukset ole mitenkään erityisiä. Jokainen päivä on. Jokainen ihminen on. Arvokas ja erityinen. Yhdessä ja erikseen. Rinnakkain.

Työtä on jatkettava. Elämää myös. Toivon, että kaikkea olisi sopivasti. Sillä Miika sanoi myös edellä mainitussa äitienpäiväpuhelussa, joka jäi viimeiseksemme: älä äïti tapa ittees työllä! En tapa. Mutta pikkuinen puuhastelu pitää virkeämpänä kuin murheeseen sulkeutuminen. Jos vaikka voisin antaa tekemisilläni jotakin ihmisille. Iloa, väriä, jotakin sellaista, että sen tekeminen ei tuntuisi ihan turhanpäiväiseltä. Olisiko se lohtua.

Lupasin joillekin kavereilleni kirjoitella blogiin jo Venäjän matkan aikana, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Eikä myöskään paukkuja. Sillä ohjelma oli todella tiivis ja töitä paljon. Onneksi kova flunssa tuli vasta keikan jälkeen. Tällä kertaa kysymyksessä oli influenssa, sillä kuumetta oli monena päivänä yli 39. Tautia kesti yli viikon. Astma paheni. Sain kovat rohdot ja nyt henki taas kulkee. Mutta mehut ovat yhä jossakin muualla. Elämänvoima on mehustumassa. Kyllä se siitä. Kan kan kan, kannustan itseäni. Ja samalla vetelen vesivärikerroksen kerrallaan keittiön työpöydällä makaaville vesiväriteoksille. Olen aivan hurmaantunut vesiväriin, käsin tekemiseen ja koen manuaalisesta toiminnasta suurta autuaallista onnea. Pietarista sain lisää Pietarin Valkeita Öitä – eli maailman mukavimpia ja pehmeimpiä akvarellivärejä. Hunajapohjaisia.

Itsessään Venäjän reissu oli kuitenkin valtavan onnistunut ja aivan ihmeellinen kaikin tavoin. Vaikka olen matkustanut paljon, niin vähemmän Venäjälle ja minussa ilmenee asenteellisuutta ”venäläisyyttä” kohtaan. Asenteellisuuteni hävettää, sillä kaikki sujui ohjelman mukaisesti. Aikataulussa pysyttiin. Organisointi pelasi ja ennen kaikkea: sain kokea uskomatonta hyväksyntää ja arvostusta taiteeni tekemiselle. Juuri sille, mikä on itsellenikin tärkeintä ja rakkainta. Ja jolle en ole Suomen maassa koskaan vastaavaa kohtelua saanut, vaikka harvoin täälläkään on ihan turpiin vedelty, mitä nyt kuoliaaksi vaiettu. Ja pitkiä merkitseviä katseita luotu, joista voi päätellä, että ihan täysjärkisenä ei pidetä.

Venäjällä saamaani hypetykseen voisi vaikka tottua. Soisin, että jokainen taiteen tekijä saisi kokea edes kerran elämässään vastaavanlaista, sillä tuollahan mennään vuosia eteenpäin niukkapalautteisessa Savon maassa. Ja ah miten inspiroiva vaikutus sillä olikaan.

Eli kannustan sanomaan taiteilijaystävällesi muutaman mukavan ja rohkaisevan sanan hänen työstään. Näin saatat aiheuttaa valtavaa luomisen iloa ja virtanaan suoltuvia teoksia kaikkien iloksi. Mikä estää iloitsemasta omasta ja toisten luovuudesta. Kateusko. Vaiko se, että on varsin hankalaa keskittyä Suomen maassa yksistään taiteen tekemiseen. Miltei aina taiteilija joutuu tekemään jotakin muuta leipänsä eteen. Tiedän, että monet, jotka syvästä sydämestään luovat ominta taidetaan, kärsivät taloudellisista huolista  ja vastaavasta ymmärtämättömyydestä – kuoliaaksi vaikenemisesta tai tappavasta kritiikistä. Ilman taidetta ja taiteilijoita ei kuitenkaan synny mitään muutakaan uutta maailmassa. Taiteilijat ovat aina olleet edelläkävijöitä, kauneuden ja ihmisarvoisen elämän luojia.

Luudan päältä lattialle minut pudotti kova tauti, liene ollut siperialainen, joka tuli ihan siitä kulttuurishokista, että oikeastiko – ihanko aikuisen oikeasti joku tykkää näin paljon minun tekemästäni taiteesta. Ehei, en ole tottunut koskaan saamaan juurikaan edes palautetta. En ole tottunut myöskään siihen, että minulle maksetaan ihan hyvin siitä, että teen juuri sitä mitä eniten rakastan. Nyt totuttelen taas taittamaan lehteä, eli tekemään leipää graafisena suunnittelijana.

Ehkä suurin oivallukseni koko projektista on ollut se, että koskaan emme tee mitään kuitenkaan turhaan. Minäkin olin tehnyt juuri niitä kuvia vuosia, joita he juuri nyt hakivat. Olin kehittänyt sarjaa avaruudesta ja toista muinaisuudesta. Tässä tapauksessa ne yhdistyivät. Sitähän he hakivat. Avaruutta nykyisessä ja muinaisessa taiteessa.

Koen olevani mummokummajainen syvällä Savon siimeksessä tehdessäni mediataidetta, missä miksaan kaikkia mahdollisia menetelmiä, digikuvaani, maalaustani, pysyvää ja liikkuvaa. Heille se oli niin iso juttu, että haluavat, että menen sitä heille opettamaan. Katsotaan millaisia jatkosuunnitelmia syntyy. Ideoita on. Mehut vaan yhä edelleenkin marjoina metsässä. Marjakausi on kuitenkin alkamassa.Vai lienekö korvasieni ensin maasta nousemassa. Viime kesänähän mökkimaalta, Astan kaatamien puitten juurilta, löytyikin korvasieniä.

RatioArt-gallerian näyttelymme avajaiset ovat 25.5. Junaliput on varattu. Hilkka lähtee mukaamme. Ihana ystävä.  Eila ja Seppo ovat silloin molemmat Pietarissa. Ihanat ystävät.

Teossarja, joka lähti Pietarissa syntymään koostuu videosta ja ainakin neljästä still-kuvasta, missä teemana on Pohjoismaitten ja Siperian yhteinen kalliopiirrosaihe: hirvi. Käytin siperialaisten evenkkien legendaa Mainista, joka ajaa takaa kosmista hirveä – Khelgeniä – tappaaksen sen kerran vuorokaudessa. Tarina kertoo itse asiassa Otavasta. Ja vaikka Khelgen onkin hirvi, niin Otava on myös Ursa Major eli karhu.  Niinpä, lähti jotakin pohjoismaitten, itse asiassa sirkumpolaarisen pallonpuoliskon tarustosta, liikenteeseen. Jotakin missä hirvi edustaa päivän synnyttäjää ja karhu päivän kuolemaa. Lienekkö niinkin, että kalliopiirroksista löytyy juuri siksi niin vähän karhuja, koska se symboloi kuolemaa,  paljon hirviä, koska ne puolestaan edustavat elämää, ravintoa, päivää.

Näitä täällä mietin ja sitä, että Ves´anto kesälehti on työn alla taitettavana. Että parit nettisivut ovat myös työn alla ja pari muuta pienempää asiakastyötä. Niistä tulee leipä.

Olen opiskellut After Effectsiä. Se on hauska ohjelma, mutta sisältää niin paljon tavaraa, että omaksun sen nähtävästi noin kymmenessä vuodessa. Jos aikaa tulee ohjelmaa opiskella. Kutsumus olisi saada kuvat liikkeeseen ja ääntä mukaan. Sille on olemassa nimikin: mediataide.

Oikeastaan päätin noin reilu puoli vuotta sitten luopua koko taiteesta. Miksi tehdä sitä, koska siitä ei todennäköisesti nauti muut kuin minä itse. Siis sen tekemisestä. Toki siinäkin on kylliksi kriteeriä työstää aiheita kuviksi. Kutoa lapanen tai sukka on iloa myös, mutta jos ei ole yhtään kättä mihin lapasen pujottaa, niin ilo on vain yksinkertainen. Sama se on itselleen taiteen tekemisessä. Sen haluaisi kaksinkertaistaa.

Sitä toivoisi, että sille olisi jotakin käyttöä. Vuodesta 2008 vuoteen 2012 tein määrätietoista tuotekehitystä opiskellessani yritysjohdon erikoisammattitutkinnon aiheena taiteen kaupallistaminen ja kansainvälistäminen, ja samaa jatkoin tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoon valmistavalla ajalla. Sitten väsyin. Ei hemmetti. Jos myyn kuusi taulua vuodessa vaikkapa hintaan 150 ekeä… tekee se 900 euroa. Jos pidän näyttelyn, missä on 92 teosta, kuten Suonenjoen Kellarikalleriassa viime kesänä… on se halpiskehyksilläkin jo pari tonnia, ilman vedostuskustannuksia, ilman työpalkkaa, ilman korvausta kuvausmatkoista, kameroista, työkoneista tai ohjelmista. Jokin on siis pielessä. Ja tämä on toteamus. Ei valitus. Tästä voi päätellä jotakin. Olen joko huono taiteilija tai sitten taide ei vaan myy. Saattaa olla niinkin, tai sitten ei. Vakuutan kuitenkin, että olen tätä dilemmaa enemmän kuin pari kertaa miettinyt.

Kun sitten päätin luovuttaa – tiedän, ei luovuttamisesta mitään tulisi kumminkaan tällä päällä ja etenkin jos käpälät liikkuvat – niin alkoi tulla erilaisia taidetilaisuuksia. Tuli kutsu Rovaniemen suuntaan ensimmäinen hotellinäyttely ekspressiivisen taideterapia symposiumin yhteyteen. Olisin saanut  tuohon kansainväliseen ylihuomenna alkavaan symposiumiin osallistuakin, mutta kun sain toisen kutsun: Pietarin Pohjoismaitten ministerineuvoston ja venäläisten astronomiaviikon ”Cosmo Week”  tapahtuman taideprojektiin. En vielä ihan tarkkaan tiedä, mitä siellä teen, mutta teen sitä yhdessä muitten pohjoismaisten  ja venäläisten taiteilijoiden kanssa. Omalla kohdallani se tulee olemaan mediataidetta. Ja saan ryhmän venäläisiä avukseni. Aion kirjoittaa matkasta blogia ja selvittää mitä tuolla rajan takana tapahtuu. Venäjä ja Pietari eivät ihan eksoottisia ole, sillä muutaman kerran olen Pietarissa ennenkin käynyt. Ja todennut, että voisin mennä useamminkin, jos nuo rajamuodollisuudet olisivat helpommat. Ja jotenkin oudolta tuntuu nyt tämä: jossakin ollaan pidetty taiteestani niin paljon, että minut halutaan mukaan kansainväliseen projektiin. Perhana, eihän se olekaan ihan pikkujuttu. Se onkin ihan älyttömän iso juttu minulle! Sillä projektilla on muuten nimikin: space in ancient and contemporary art. Mitäs menin sekoilemaan avaruuksien ja muinaisten kanssa! Tosin veljeilin Nasan kanssa ja nyt onkin vastassa kosmonautti.

Olen kerrannut kalliotaidekirjojani ja etsinyt taas uudelleen kaikista mahdollisista lähteistä tietoa kalliotaiteesta, muinaisuskosta ja kosmologiasta. Viimeinkin sain myös ajalliseksi tilata Anna-Leena Siikalan järkäleen itämeren suomalaisten mytologian. Olen sitä himoinnut sen ilmestymisestä saakka. Kalevalaa olen taas alkanut kuunnella. Jokohan ne suomalaiset unet kohta sieltä tulevat…

Muutamia vanhempia keskeneräisiä teoksiani olen myös loppuunsaattanut. En tiedä ovatko valmiita, mutta milloin mikään on?

Kaikkien koko on A3 ja kaikkien hinta käsinsigneerattuna on 100 € plus postikulut. Ja tuo pöllökuvakin on A3, vaikka olen sitä tänne näköjään pienentänyt vähemmän mitä noita kahta muuta.

Kuukauden sisälle on mahtunut taas paljon. Päälimmäisenä on ollut isän saama sädehoito ja sen seuraamukset. Mieli askartelee isän kärsimyksissä, vaikka osa mielestä kuitenkin työskentelee myös asiakastöiden ja taiteenkin parissa. Siunattua on ollut se, että tällä hetkellä minulla todellakin on ollut työtä, johon olen toistaiseksi voinut paeta huolta. Huolehtiminen ei auta koskaan mitään, mutta minkäs teet ihmisluonnolle: se on huolehtivainen. Jälleen kerran kaipaan oppia asioita vaikkapa koirasta. Se ei näytä ainakaan kovin pitkään surevan mitään ja ilahtuu heti, kun tuttu haju tulee vastaan. Vaikka tiedän, että myös koirat ovat olleet stressaantuneita ja surullisia.

Päivin kanssa käydyn valmennustuotekehittelyn jälkeen en ole maalaillut vesiväreillä joka päivä. Itse asiassa en ole maalannut millään välineellä lainkaan kokonaiseen kohta kuuteen viikkoon. Se on itseltään ilon kieltämistä. Aina sormi osoittaa itseen, kun olo alkaa tuntua onnettomalta. Miksiköhän iloa ei soisi itselleen. Maalaaminen ja kaikki luomisen työ on kuitenkin todennäköisesti pelastanut minut pahimmalta mielen järkkymiseltä koko elämäni ajan. Kiitos siis suhteellisen tasapainoisesta elämästä tänä päivänä kuuluu väreille ja pensseleille ja tietysti rakkaille ystäville, jotka ovat pysyneet rinnalla niin tyvenessä kuin myrskyssäkin.

Perheeseen liittyvä mielenkiintoinen tapahtuma oli pari viikkoa sitten ollut miehen serkun syntymäpäivä. Siellä sain nähdä mm. vanhaa rainaa, jolla käveli appiukkoni, jota todellisessa maailmassa en ole koskaan ehtinyt nähdä. Digitoiminen on mahtava juttu, sillä saamme tuosta nauhasta digitaalisen tiedoston ja voin vähän enemmänkin katsella näitä ihmisiä menneisyydestä. Myös mieheni juoksentelee siinä filmissä pitkin Jokiharjun pihamaata. Lienee siinä viiden vuoden kieppeillä.

Historiaa on mukava välillä käyttää, mutta historiaansa on mahdollista myös hukkua. Mielestäni on syytä tietyllä tapaa haudata henkilöhistoriansa, sillä ainoa todellinen itse on vain ja ainoastaan tässä ja nyt. Siinä samassa kulkee tietysti se menneisyyskin, jolla on ollut annettavanaan arvokasta opetusta, mutta nyt on NYT. Niinhän se tiettävästi olikin, että aikaa ei ole olemassakaan, että kaikki on vertikaalisti tässä: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuskin. Eikä se aika kulu. Sitä tulee kaiken aikaa lisää. Niin kuin nyt näyttää tulevan myös valoa lisää päivä päivältä enemmän.

Suonenjoella ystävänpäivänä vietetyssä yrittäjätapahtumassa sain pitkästä aikaa nauraa vatsalihakset kipeiksi. Mikko Kuustonen veti 2 tuntia täyttä asiaa ihmisen arvoista ja elämän laadusta, ajasta ja yrittäjyydestä. Hän lauloi myös niitä lauluja, joitten kautta Mikkoon aikanaan tykästyin. Enkelit lentää sun uniin ja oi Aurora. Niitä joskus suurella hartaudella tuli kuunneltua. Savolaisuudestakin saa irroteltua melkoisesti. Heimolaisuus Mikossakin viehättää. Jotakin vieläkin enemmän tuttua on heimoveljissä ja -sisarissa. Vaikka heimoveljeyden ja -sisaruuden tulee yltää murrerajojen yli! Ihmisoikeuksien julistuksessa on heimoveljeys sopivasti sanoitettu. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisoikeuksien_yleismaailmallinen_julistus

Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia kuvittaa ja taittaa heimosisareni ( ei fyysisesti sukulaisen) Helena Nuutisen (www.mielenkieli.com) kirja Pyhä Yksinkertaisuus. Kirja joka käsittelee elämän yksinkertaista syvyyttä ja rauhaa. Siihen on kiteytynyt hyvin myös oma arvomaailmani. Teos on henkinen, mutta ei hengellisesti fundamentaalinen vaan erinomaisen ekumeeninen, kaikkien arvomaailmat hyväksyvä. Suosittelen kirjaa lämpimästi, jahka se nyt maailmaan kirjapainosta putkahtaa. Kirjaa voi tilata Helenalta: helena.nuutinen@mielenkieli.com. Ja onhan siinä ihan kelpo kuvituskin!

Arkaaisia unia lähden viemään Pohtimolammelle Bear’s Lodgeen jossakin vaiheessa ennen huhtikuuta. Taulut saavat jäädä hotellin seinille ja niitä voi turisti sieltä ottaa mukaansa kohtuullista korvausta vastaan. Tämän tyyppistä toimintaa lähdin hakemaan Creada-valmennuksessa, jonka aikana kehitin taidetarjontaani. Vuonna 2008. Projektit etenevät koko ajan, mutta aivan eri tahdissa mitä kuvittelin suunnitteluvaiheessa.

Yksi luonnemuotokuvakin on miltei loppuviivoilla. Metsähenkisen Anne-Marin henkilökohtainen muotokuva, missä hirvi, koppelo ja Astuvansalmen Artemis kohtaavat mystisessä metsässä. Sain Anne-Marilta teoksen valmistuttua pitkän todella syvällisen analyysin, mitä kuvassa on hänestä itsestään. Se oli kertakaikkiaan mahtava kokemus. Jos näin syvästi voisikin koskettaa asiakastaan, olisi tämänkaltainen työ todella yhtä juhlaa.

Ja yksi omakin – ei kenellekkään erityisesti suunnattu teos. Sen materiaali on 90 % ensin käsin tuotettua ja vasta viime metreillä digitoitua. Tässä teoksessa olen hyödyntänyt vesivärimaalauksiani ja käsin piirroksiani. Tämä sarja on seuraava, jota jatkan vakavasti, ja sen teokset tulevat kuulumaan suomalaisten unien sarjaan, joka on alaosasto arkaaisille. Vaikka olenkin ollut keskittynyt asiakastöihin, huolehtimiseen isäni voinnista … niin silti alitajunta näyttää työstävän myös kaiken aikaa taidesarjojani eteenpäin. Mitä sitä oikeasti on? Jonkinlainen kone, joka jauhaa asioita ja tekee välillä jauhamistaan paketteja.

Vuosi on vaihtunut jo kauan sitten. Monenmoista kuvaa on tullut otetuksi ja maalatuksi, sekä näitä yhdistetyksi. Olen miettinyt myös todellista suhdettani kuvaan ja sen tekemiseen. Itse prosessia ja tuotoksen arvoa ja arvottamista. En ole koskaan pitänyt auktoriteeteistä, en liiemmin kilpailusta, silti minulla on ollut useita auktoriteetteja, jotka ovat olleet enemmänkin esteinä onnellisena olemiseen.

.

Nämä auktoriteetit olen muodostanut tietysti itse itselleni. Auktoriteetit, jotka liittyvät kuvalliseen ilmaisuun ovat sanoneet minulle näiden vuosien varrella asioita, joihin olen jotenkin ripustautunut – jäänyt koukkuun. Minulle sanottiin keskikoulussa: et ole voinut itse tuota keksiä eräästä piirustuksestani – se kaivelee yhäkin kun ajattelen kokemaani – minua epäiltiin siis kopioinnista! Nyttemmin ymmärrän, että ihminen ei keksi juuri mitään ihan itse, vaan kaikkialla ihmiskunnassa keksitään asioita yhtä aikaa – toistemme oivalluksia tietämättämme. Pidänkin ihmismieltä hyvinkin yhtenä ja samana, josta käsin itse kukin ajallamme oivallamme ihmisenä olemistamme vaikkapa valokuvan tai maalauksen kautta.

.

Toinen lause, joka vaikutti runsaasti tekemisiini kuvan alueella oli kriitikon toteamus: ei pidä abstrahoida figuuria? Miksi helvetissä ei saisi abstrahoida ihan mitä lystää, tai figuroida abstraktia. Eihän sellainen ole missään kielletty, ei sitä voi kukaan määritellä kenellekään. Toinen lause samalta henkilöltä: miksi et tee pienempää, kyllä sitä voi tehdä omassa kotonakin, ei ateljee ole välttämätön. Tämän suostuin uskomaan vasta myöhemmin – totta, ei tarvita välttämättä ateljeetiloja, ja että pienempäänkin kokoon voi kuvaa väsätä. Korostan siis omakohtaista vastuutani myös siinä, että nämä lausutut sanat olen aivan itse omassa päässäni tehnyt ehdoiksi tekemisilleni. Eivät siis ole millään muotoa itse ajatusten lausujan vastuulla. Jokainen kantaa vastuun oman luovuutensa käyttämisestä tai tukahduttamisesta.

.

Näitä lauseita on usein lausunut akateemisesti korkeakoulutettu, älyllisesti voimakas hahmo – sellainen, joka TIETÄÄ ihan varmasti paremmin mitä itse tietäisin. Silti tämä tieto ei auta minua lainkaan oppimaan omasta kokemuksestani. Tämä taas tukee sitä, että ei ole olemassakaan oikoteitä oppimiseen, tietoa tai kokemusta ei voida siirtää kuin tiedostoa tikulla koneelta koneelle. Kokemusta ei liioin voida lähettää toiselle sähköpostilla. Elämä on koettava itse, vaikka yhdessä olemmekin mielen tasolla ja varmasti hengenkin – tai erityisesti hengen. Tosin olen myös sitä mieltä, että kollektiivisen ihmismielen kehittymseen vaikuttaa myös jokaisen henkilökohtainen oivaltaminen. Kannattaa siis panostaa!

.

Nyt kun olen saanut vesiväriherätyksen, eli levittänyt kaikki vesivärityövälineet keittiön työpöydälle (se ateljee), riippumatta siitä, että valoa ei tammikuussa juuri ole ja alkanut vain maalata. Voi sitä onnen tunnetta, mitä koen miltei aina kun saan värejä paperille levittää! Itse tekeminen on niin antavaa, parantavaa, terapeuttista ja onnellistavaa, että tuotos jää täysin toisarvoiseksi. Ei tosin haittaakaan, jos tuotos johonkin ”järkevään” (tarkoittaako sitä, että siitä saisi rahaa joskus?) tilkkutäkkiin joskus sopisikin palaseksi. Silti, tekeminen ja tekemisen vaikutus hyvinvointiin on se JUTTU!

.

Tästä siirryn valokuvaamisen tuottamaan tyydytykseen. Minulle valokuvaaminen sinällään ei ole koskaan ollut niin merkittävää kuin kohde tai jälkikäsittely. Teknikka valokuvauksessa on kehittynyt niin pitkälle, ettei teknisesti tyydyttävän kuvan saamiseen paljoakaan haasteita tarvitse ottaa. Jo pelkillä automaattiasetuksilla pääsee tuottamaan laadukasta kuvaa, tosin ei aina sellaista kuin haluaisi.  Järjestelmäkameroiden suomat mahdollisuudet olla teknisesti luova, ovat edelleenkin iso osa valokuvaamisesta tulevaa tyydytystä. Mutta miten arvottaa itse tuotos, otettu kuva, erityisesti kun niitä digiaikana on tuhansia ja taas tuhansia. Osa kuvista on dokumentteja. Osa taidetta?  Ja osa silkkaa kuvatulvaa, kuvameteliä. Tyydyttävintä valokuvaamisessa itselleni on kuitenkin kuvien jatkokäyttö, vasta niiden luova yhdisteleminen  joksikin muuksi. Itse kuvaaminen tekemisenä ei ole niin nautinnollista, mitä jälkikäsittely ja tuotos. Tässä siis päinvastoin kuin maalaamisessa.

John Daido Loori esittää kirjassaan Zen ja luovuus toisenlaisen tavan ottaa kuvia. Siinä kohde etsii kuvaajan, eikä päinvastoin. Suositeltava kirja.

Mikä tahansa luova menetelmä, oli se sitten teknistä tai käsin tehtävää, tanssia tai musiikkia – ihan mitä tahansa – on väline itsen löytöretkellä. Toisaalta löytöjä voi pulpahtaa esille myös tiskatessa, missä tahansa tekemisessä, missä ihminen keskittyy täysillä tekemäänsä ja pyrkii kokemaan tekemänsä noviisina. Jos olen ihan äärettömän loppuun hiotun taitava vaikkapa valokuvauksen tekniikassa, saattaa minulta puuttua lapsenomaisen kokemisen ja löytämisen ilo, juuri se uuteen ihastunut osa elämää, jonka soisin säilyvän elämänkaaren loppupäässäkin. Jos elämästä tulee kaikkitietävyyteen ja täydellisyyteen pyrkivä suoritus tai kilpailu, pönöttävä mittailutapahtuma, kaikkoaa ilo ja tilalle astuu kyynisyys ja itse elämän halveksunta. Taistelu pisteistä ja paremmuudesta ei tue armollista itsensä hyväksymistä luovana kädellisenä toisten apinoiden joukossa. Apinaa taidan kuitenkin arvostaa enemmän, se on oppinut jo olemaan apina. Ihminen ei vielä osaa olla IHMINEN, mutta sitä me tässä yhdessä opettelemme!

Ystäväni kanssa kehitimme kaksi päivää valmennuksia, joissa autetaan ihmisiä oivaltamaan omaa ihmisyyttään erilaisin lempein menetelmin, joihin lukeutuvat taiteen keinojen lisäksi myös hevosen kanssa tehtävät harjoitukset ja käsityöt. Näissä harjoituksissa on tärkeää pystyä unohtamaan egon pönöttävä kriitikko, kilpaileva minä ja antaa uteliaan lapsenkaltaisen arvovapaan aidoimman minuuden puhua ilman pelkoja ja suorituspaineita.

Uskon, että jokainen ihminen on luova, että jokainen ihminen kantaa sisällään uskomattomia voimavaroja ja keinoja tehdä elämästään onnellista. Tosin siihen onnellisuuteen ei kuulu minkäänlainen kilpailu, arvottaminen tai suorittaminen. Maalatessani vesiväreillä olen alkanut tuntea tätä onnellisuutta! Minun ei tarvitse välttämättä saada aikaan ”museotöitä”, ei edes taidetta, tuotoksia ei tarvitse pistää näyttelyihin, voin vaikkapa polttaa ne, jos siltä tuntuu. Pääasia, että nautin niiden tekemisestä. En mieti hukkaanko kallista aikaa, kalliita taiteilijamateriaaleja tai teenkö jotakin tuottamatonta tai lapsellista. Ihanaa. Värit leviävät. Sielu lepää. Tiedän että useimmat neuleittensa ja virkkaustensa, sorviensa ja kasvimaittensa äärellä penkovat saavat tuntea samanlaista tyydytystä ja onnellisuutta.

Eikä aikuisuuden ja vastuunkantamisen tarvitse välttämättä olla tylsää. Se voi olla armollista, nautinnollista elämis- ja oppimisprosessia, johon kuuluu asioita, joita tekee mielellään ja joitten tekeminen sinällään on nautinto. En halua koskaan olla vain aikuinen, vaan  kaikkia näitä: aikuinen, nuori, lapsi ja vanhempi. Kaikki tai ei mitään. Ja taivas myös! Ja ettei totuus unohtuisi: tämä kaikki kuuluu ihan jokaiselle.

Onpa ollut ihanaa sotkea vesivärejä keskenään, kokeilla kumisementtiä, eri sävyjen keskinäistä leikkiä. Olen hyvin ihastunut vesiväreihin juuri nyt. Astmakeuhkollekin ne sopivat paremmin mitä kovemmilla aineilla sekoitettavat. Maalasin jo Fuerteventuralla läjän tilkkutäkkitilkkuja tuleviin koosteisiin ja lisää maalaan heti, kun asiakastyöt ja päivän valo, tai tarpeeksi voimallinen keinovalo, niin sallii. Prosessi on siis palasista koostuvaa, kuten aina ennenkin töitteni kohdalla. Kaikki kokonaisuudet koostuvat pienemmistä paloista. Kuten leipäni maailmalla.

Kun siirryin digitaaliseen vaiheeseen, alkoi tuntua, että tämähän on ihan selvästi paperit seuraavaan tilinpäätökseen Marjalle. Eli monta pientä, mutta joku isompi tulee tuossa ihan selvästi. Mutta se tulee vasta ensi vuoden tilinpäätöspapereihin.

Pykeijän, haluaisin niin mielelläni kirjoittaa Pykeijan aalla, mutta itse kirjoittavat sen äällä, joten menköön nyt – ystävien nettisivut alkavat olla valmiit muutamaa kuvakoostetta vailla. Ensi kesänä tahdon mennä kuvaamaan juuri Pykeijään, jotta saan kunnon galleriakoosteen. Nyt on kuvia ollut käytössä rajallinen määrä. Suurin osa kuvista on tullut asiakkailta.

Samalla kun kasaan toisella kädellä papereita kirjanpitäjälleni, kirjoitan todo-listaa, jossa päälimmäisenä on arkistojen selkiyttäminen, vanhojen kuvien poistaminen, sillä maailman terat eivät riitä kaikkiin vinksahtaneisiin ja värjyviin kuviini. On aivan oleellinen tosiasia digikuvauksen aikanakin se, että vain muutama kuvista on käyttökelpoisia. Määrä ei takaa laatua, mutta kuvaamisen määrä mahdollistaa kyllä sen, että samalla voi oppia enemmän kuin siinä, että ottaisi vain yhden kuvan kulloisestakin kohteesta.

Sain päätökseen myös Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset. Olen hidas lukija ja vielä hitaampi, jos teksti on tuollaista, että todellakin jokainen sana pitää tarkkaan lukea, koska se on niin mehukas. Hörähtelin ääneen pitkin kirjan sivuja. Sellainen on todella harvinaista. Miten voi 14-vuotiaan jalkapalloa pelaavan pojan näkökulma maailman henkisiin kysymyksiin ollakin raikas. Nam. Mitäs tämän jälkeen voi lukea? Täytyy varmaan kaivaa Hoegin muu tuotanto esille. Lumen tajua olen tankannut useampaankin kertaan, mutta se ei naurata. On silti hienoa tekstiä.

Päivin kanssa eilen mietimme näitä kuvan ja sanan eroja. Koen, että sanalla taiteilevat ovat enemmän älykköjä, tai käyttänevät vasenta aivopuoliskoaan enemmän mitä kuvaa tekevät. Tosin on paljon niitä, joilla aivopuoliskot toimivat molemmat. Ehkä myöskin yhtäaikaa. Kuitenkin, vaikka koen olevani älyllisesti hyvin vähäpätöinen, suorastaan nallepuhaivoinen, niin koen että pystyn hyvinkin kokemaan asioita visuaalisella tasolla.

Tässä akvarellitilkkutäkki eli tilinpäätös!

Matkat ovat samalla myös matkoja itseen, eivät pelkästään matkoja paikkoihin kuvaamaan, tai niin kuin näin talvisaikaan – myös maalaamaan valossa. Koko elämä on kuin uni, joka koostuu henkilökohtaisesta symboliikasta, jollaisia väritkin pitävät sisällään. Lopulta kaikki on vain unta.
Harhaa, mistä buddhalaiset ja muutkin puhuvat laajalti.

Jostakin syystä huomaan aina ensimmäisenä ja viimeisenä asioissa niiden värit. Paikoillakin on ollut värinsä: Vallettan keltaiset, Rooman vaaleanruskeat, Firenzen punaruskeat, Pariisin vaalean harmaat, Kreikan valkoiset ja turkoosit, Suomen syvänvihreät ja siniset. Lontoo on kaksikerroksinen punainen bussi ja sen lisäksi haalean harmaa. Jokaisessa paikassa on ollut jokin ominaisväri. Fuerteventuran värit olivat ruskeitten koko kirjo yhdistettynä syviin turkooseihin ja sinisiin. Lanzarote on tummemman ruskea ja Teneriffa on kaikki ruskeat ja lisäksi vielä aimo annos vihreitäkin.

Näen siis värillisiä matkaunia, joilla lienee tarkoituksena opettaa jotakin tämän elämän taipaleeni varrella.

Kun matkalle lähtiessäni olin vainoharhaisen väsynyt, tarkoittaa sellaista yksinäköistä zombieta, jollaiseksi ihminen tulee liiasta olkoon se sitten mitä tahansa tekemistä, vaikkapa lepäämistä. Levätäkin voi liikaa ja siihen voi hyvin paljon väsyä. Ei siis liikaa työtä, eikä lepoa, vaan tasaista vaihtelua. Vuorotahtia.

Suomen olosuhteissa nämä pitkät pimeät ja vastapainoksi pitkät valoisat ovat omaan rytmiini liian verkkaisia, ja kaipaan viimeistään joulukuussa valon tahdistusta. Nyt, valotankkauksen jälkeen, tuntuu helpommalta kohdata hämärä, mutta sitäkin mielenkiintoisemman värinen lopputalvi. Nuo taivaalle ilmestyvät sävykkäät pakkasbeiget ja vaalean punaiset – valkoisten muuntuminen illan hämärtyessä tumman sinisiksi.  Tämä kaikki on erityisherkkua, kun tietää, että joka päivä valon määrä hiukan lisääntyy. Kirkas pallo nousee korkeammalle, ja varjot lyhenevät.

Matkaeväinä meillä oli Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja äänikirjana ja sen lisäksi kuuntelimme ylen äänikirjoista Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirjan. Vanhan rouvan lokikirja on suorastaan herkkua, se on niin hienosti kirjoitettu, että voi matkustaa mielikuvissaan niihin paikkoihin, joihin  häntä rahtilaiva vie. Kyllikki Villan tapa työskennellä matkalla on hyvin kiehtovaa ja ehkä jotakin sellaista, mitä itsekin koen tekeväni. Matkat ovat osa työtäni, ilman niitä ei olisi omimpia kuviani. Ehkä myös asiakastyöt olisivat erilaisia ilman matkojani.

Akselin kertomukseen olin hiukan pettynyt, sillä niin moniulotteisesti hän kuvasi metsästysretkiään ja jätti maalaamisen täysin sivujuonteeksi kirjassaan, vaikka hän maalasikin myös Afrikan reissullaan paljon. Mielenkiintoista silti on ollut kuunnella tätäkin matkakertomusta, sillä Afrikallakin on minulle tietyt värikoodit, joita oikeastaan tahtoisin seuraavan kerran kun jonnekin olen menossa, hiukan tarkistaa. Eli alan suunnitella Marrakeshin matkaa. Tämä oli toinen vaihtoehto Fuerteventuralle, mutta nyt se meni näin päin. Samantyyppisiä ovat maisemat myös Marokon maaseudulla. Samoja syviä ruskeita. Ja sitä ihanaa tumman punaruskeaa hiekkaa, joka sai minut onnesta sekaisin jo leikki-ikäisenä. Naapurin Eeron kanssa sitä löytyi hiekkamontusta ja olin siitä niin innostunut, että unohdin ajan tajun täysin. Muistuihan se kotiinmenokin sitten, kun äiti tuli vitsan kanssa hakemaan. Mutta se punainen hiekka! Sitä en unohda koskaan. Jokainen kerta, kun näen sen värin, haukon henkeäni ihastuksesta. Mikä lienee sitten tummanpunaisen hiekan symbolinen merkitys. Ehkäpä syvä rakkaus Äiti-maahan ja kaikkiin sen päällä kantamiin luomuksiin.

Paluumatkalla lentokoneessa kouraani tarttui vihdoin mukaan ottamani mielenkiintoisen oloinen romaani: tanskalaisen Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset. Ja se on osoittautunut harvinaislaatuiseksi namipalaksi. Ehkä viiteen vuoteen paras lukemani romaani. Ihan ehdottomasti. Suosittelen.